Viimeinen katse vuoteen 2017

Vuoden viimeisen päivän aurinkoiset hetket menivät päiväkävelyllä. Hyvä niin. Aamulla oli levoton olo, mutta tunnin lenkillä ajatukset tasaantuivat, eikä enää ole pakonomainen tarve siivota keittiön kaappeja ottamaan vastaan vuotta 2018.

Vuosi sitten olen toivonut vuodelta 2017 seuraavia asioita:

Ensimmäinen ja ehkä tärkein toiveeni onkin, että aattoiltana vallannut ikäkriisi ja ahdistustilat jäävät suosiolla tänne vuodenvaihteen korville ja saan elellä loppuvuoden rauhassa. Toivon myös, että saan järjestettyä elämääni jo sitä viime vuonna kipeästi kaipaamaani muutosta. Samalla toivoisin mielenrauhaa, leppoisampaa arkea ja kykyä keskittyä siihen, mitä ikinä olenkaan tekemässä - enkä koko ajan kärsiä tunteesta, että hukkaan aikaa, jos lataan akkujani sohvalla. Samalla toivon fyysistä terveyttä ja kehon tasapainoa, vähemmän jumittavia lihaksia ja kummallisia kremppoja. Haluaisin käydä enemmän kahvilla, yksillä, skumpalla tai ulkona syömässä ystävien kanssa. Toivon, että saan jatkettua aamusivujen kirjoittamista ja jäsentää muutenkin ajatuksiani tekstimuodossa. Ehkä jopa kokeilla proosan tuottamista! 

Haluaisin käydä salilla/jumpassa säännöllisesti mutta rennosti. Maltillinen tavoite voisi olla vaikka 125 treenikertaa tälle vuodelle. [...] Haluan kaapin tai lipaston Siro-astioille. [...] Tosissani toivoisin myös, että keksisin viimeinkin konkreettisen ja minulle sopivan tavan kanavoida maailmantuskaani ja oikeasti toimia: auttaa ihmisiä, suojella ympäristöä, osallistua politiikkaan. [...] Ja vielä lopuksi se ihan konkreettinen uudenvuodenlupaus: lupaan, etten enää lainaa kirjoja/levyjä/elokuvia iloisessa hiprakassa kenellekään kirjoittamatta sitä muistiin.

Kevät meni vielä pitkälti ikäkriisin kourissa, eikä ahdistustiloiltakaan vältytty. Kesän jälkeen pahin taittui ja loppuvuosi on ollut paljon leppoisampi. Mielenrauhasta ja keskittymiskyvystä ei välttämättä silti voi puhua.

Olen ollut melko terveenä, mutta kehon tasapainoa on koeteltu ihan konkreettisestikin keväällä diagnosoidun nilkan virheasennon takia. Oikean jalan kanssa riittää edelleen töitä aina lonkasta nilkkaan, mutta ainakin olen suurin piirtein kartalla siitä, missä ollaan menossa. Loka-joulukuussa kävin myös useamman kerran hieronnassa ja pahimmat solmut ja kummalliset krempat on saatu laukaistua sillä. Työsarkaa riittäisi kyllä vielä siinäkin. Kahvilla ja yksillä tuli käytyä vähemmän kuin toivon, edes joskus sentään, syömässä pari kertaa ja skumpalla vain kerran.  Aamusivut jäivät kevääseen ja muunkin kirjoittamisen kanssa olen ollut laiska. Proosaan en ole vieläkään uskaltanut koskea.

Jumpannut olen kyllä ihan aktiivisesti, jos en ihan aina kovin rennosti. Tanssitunnit ja joogakurssi mukaan laskettuna treenikertoja näyttää kertyneen vuoden aikana 136. Päälle sitten tietysti fyssarin määräämät kotijumpat, kävely- ja pyörälenkit ja sen sellaiset, joita etenkin keväällä oli ohjelmassa enemmänkin. 

Siroille hankin lipaston. Kaikki astiat eivät siihen mahtuneet, mutta ainakaan ei ole enää laatikoita lattialla. Lisäksi kasasin lipaston itse, mikä olikin yllättävän hauska projekti. Maailmantuskan kanavointia en ole vielä oppinut, mutta tuo ainoan konkreettisen uudenvuodenlupaukseni olen pitänyt. Pisteet minulle siitä. 

Tavoitekuvaosastolla jatkettiin tänäkin vuonna hyvää 65% linjaa.

Kropastani olen pitänyt paremmin huolta kuin aikoihin joogan, hierojan ja fysioterapian myötä. Markon kanssa ollaan etenkin loppuvuodesta vietetty taas enemmän yhteistä laatuaikaa, talous on suurinpiirtein tasapainossa, Gamla Stan koettu pitkästä aikaa, Kaunotar ja Hirviö sekä paljon muuta fiilistelty elokuvateatterissa ja Bruno Marsinkin pääsin näkemään livenä. Kiinnostavista historiallisista naisista en sen sijaan juurikaan saanut luettua, kokkaillut olen surullisen vähän ja uudet juomalasitkin on edelleen ostamatta.

DDR-museon Trabant-simulaattorin ratissa tammikuussa.

Chillaillua Rauhan kanssa huhtikuussa.

2017 oli poliittisesti paskin vuosi, jonka muistan ja olen ollut todella ahdistunut milloin minkäkin maan johdon tekemistä päätöksistä. Sodat, ilmastonmuutos, trumpismi ja Suomen hallitus sekä vihastuttavat että lannistavat enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Oman elämän puolella kuuluu kuitenkin parempaa. Olen oppinut olemaan aloillani töissä ja olemaan sinut monien asioiden kanssa. Kesän kulminaatiopisteen jälkeen alettiin molemmat rakentaa Joensuuhun kivempaa arkea ja se toimi paremmin kuin ikinä uskalsin ajatella. Pitkään peräänkuuluttamani muutokset ovat jo hyvässä vauhdissa; ensimmäisenä keväällä on todennäköisesti luvassa muuttokuvioita, kunhan ehditään asioihin paneutua.

Pakollinen turistikuva vastavaloon kesäkuussa.

Väisälänmäellä juhannuksena.

Ulkomailla kävin taas kolmesti, tammikuussa äidin kanssa Berliinissä, kesäkuussa Markon kanssa Malmössa & Tukholmassa ja nyt joulukuussa Millan kanssa Roomassa - matkakuume ei parane matkustamalla. Lisäksi kohokohtia on ollut keikkareissut Helsinkiin (Bruno Mars) ja Tampereelle (Robbie Williams). Paras näkemäni areenakeikka oli kuitenkin ehdottomasti Radiohead Globenilla. Olen ihan superiloinen, että sain ostettua liput sinne Markolle lahjaksi, itseäni en olisi muuten tajunnut sinne viedä.

Karkkilassa ehdin olla valitettavan vähän, mutta Savon suunnalla sukuloitiin tänä vuonna ahkerammin. Myös rauhallinen kesälomareissu Porvoossa, Helsingissä ja Karkkilassa sekä siihen liittyneet pistäytymiset Fiskarissa, Raaseporissa ja Tampereella olivat ehkä parasta, mitä tällä vuodella oli tarjota. Kotimaanmatkailun hienoutta ei pidä aliarvioida ja yritän pitää tämän tosiasian mielessä myös jatkossa.

Etana-alkupalat Porvoossa heinäkuussa.

Kännykän etukameran vahingossa tallentamana Rooman taivaan alla joulukuussa.

Tänään laitan korvikset korviin ja lähden vastaanottamaan vuotta kavereiden kanssa. Tarjoiluksi luvatut tequilat jätän muille, mutta muut sihijuomat ovat jo viilentymässä ja juustodippiäkin on varattu huomiseksi jääkaappiin.

Vuoden lukuhaaste 1/2

Goodreadsiin itselleni asettama 52 kirjan lukuhaaste on vielä tämän vuoden osalta kesken, mutta olen tässä vuoden mittaan tehnyt myös Pinterestistä bongaamaani Hannah Braimen 26 kirjan haastetta. Pari viikkoa sitten tajusin, että sitä en saa mitenkään tehtyä, niin antaapa mennä.

1. A book you read in school

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 

Menee ainakin lähimmäs. Luin nimittäin ensimmäisen Potterin (myös) vaihtoaikana lasten fantasiakirjallisuuden kurssille. Muutamaa vuotta aiemmin tein siitä lisäksi tutkielman kansanopistolla.

2. A book from your childhood

-

3. A book published over 100 years ago

-

4. A book published in the last year

Marko Annala: Värityskirja 

Harvoin tulee luettua uutuuskirja välittömästi, mutta tämän luin heti sen ilmestyttyä.

5. A non-fiction book

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja

Ainoa selkeästi tietokirjamuotoinen kirja, jonka tänä vuonna luin.

6. A book written by a male author

Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä

Pakina- ja muistelmateos, jossa olennaista mielestäni on myös se, että Melleri oli nimenomaan mies.

7. A book written by a female author

Kati Tervo: Jääkaapin henki

Soveltaen samat perustelut kuin edellisessä.

8. A book by someone who isn’t a writer (think Paul Kalathani or Richard Branson)

Portia de Rossi: Unbearable Lightness - A Story of Loss and Gain

9. A book that became/is becoming a film

Lianne Moriaty: Hyvä aviomies

Ainakin tätä on huhuttu vielä alkuvuodesta, mutta tarkempaa aikataulua ei vielä mistään löydy.

10. A book published in the 20th Century

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä 

Vuonna 1952 julkaistu romaani on vanhin tänä vuonna lukemani kirja.

11. A book set in your hometown/region

-

12. A book with someone’s name in the title

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

13. A book with a number in the title

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

14. A book with a character with your first name

Antti Hyry: Uuni 

Pietarin Hanna-vaimo saattoi olla lempiasiani koko kirjassa.

15. A book someone else recommended to you

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

16. A book with over 500 pages

Sarah Waters: Parempaa väkeä

598 sivua.

17. A book you can finish in a day

Erling Kagge: Hiljaisuus

18. A previously banned book

-

19. A book with a one-word title

Antti Holma: Järjestäjä

20. A book translated from another language

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia 

21. A book that will improve a specific area of your life

Carrie Fisher: Wishful Drinking

Ainakin nauratti ihan hulluna. Lisäksi lukeminen poisti surua Fisherin kuolemasta vähän. Se on jo aika specific area.

22. A memoir or journal

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

23. A book written by someone younger than you

Gabourey Sidibe: This is Just My Face, Try Not to Stare

Ei meillä ole kuin reilu puoli vuotta ikäeroa, mutta lasketaan.

24. A book set somewhere you’ll be visiting this year

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Tukholman majapaikka oli itse asiassa hyvinkin lähellä Varistyttö-trilogian keskeisiä tapahtumapaikkoja ja sain sen luettua juuri ennen reissua.

25. An award-winning book

Margaret Atwood: Orjattaresi

Governor General's Award for English language fiction (1985) & Arthur C. Clarke Award (1987)

26. A self-published book

-

---

Ei nyt ihan kehnosti kuitenkaan. Monet lukemistani kirjoista kävisivät useampaan kohtaan, mutta halusin mainita jokaisen vain kerran.

Vanhat klassikot, kielletyt teokset, kotiseutukirjat ja omakustanteet jäivät tänä vuonna näemmä lukematta. Lapsuusajan kirjojakaan en tullut tänä vuonna lukeneeksi, Potteritkin kun sorhasin läpi ensimmäistä kertaa parikymppisenä. Ellei sitten lasketa Lokki Joonatania, josta on kyllä vahva muistikuva lapsuusajoilta, vaikka en sitä silloin lukenutkaan.

Alkuvuodesta jaksoin vielä merkitä lukuhaasteeseen, mitä kirjaa olen mihinkin kohtaan ajatellut, mutta se taisi jäädä jo huhtikuussa. Eli nyt sitten vuoden päätteeksi kävin läpi luettujen listaa ja mietin, mihin slottiin minkäkin sijoittaisin.

Ihan hauskaa näinkin, mutta jos jaksan näin tarkasti määriteltyyn haasteeseen vielä uudemman kerran tarttua, voisin lähestyä sitä vähän järjestelmällisemmin.

Caput mundi

Paluu arkeen ja ajatusten kääntö reilun viikon taakse.

Joku Via dei Coronarilta kääntyvistä sivukaduista.

Näkymä kaupunkiin Piazza del Popolon yli.

En ole ikinä mitenkään aktiivisesti haaveillut Roomasta, mutta kun hyvä tarjous tuli vastaan, tartuttiin siskon kanssa siihen kummempia miettimättä.

Alkuvuoden hyvistä kokemuksista rohkaistuneena varaus hoitui taas Expedian kautta ja vaikka sivustolla hotellien vertaileminen on vastenmielisen vaikeaa, nappiin meni. Hotelli oli vajaa kilsa Terminin asemalta ja toinen mokoma Colosseumilta ja Forum Romanumilta. Metroon turvauduttiin siis reissun aikana vain kolme kertaa, ja nekin tietoisesti jalkojen säästäminen mielessä. Hotelli oli myös siisti, siellä oli hissi, aamupala oli riittävä ja huoneellakin kokoa ihan tarpeeksi. Eli ei valittamista! Paitsi ehkä siitä, että pyyhkeet vaihdettiin joka päivä, kuten myös käsisaippua, jos ei tajunnut piilottaa sitä siivouksen ajaksi suihkuun. Oppia ikä kaikki.

Pitää sitä yksi aamiaiskuva olla.

Säiden puolesta kävi kyllä erinomainen tuuri: ensimmäisenä päivänä tuli muutama harmiton sadepisara, muuten aurinko paistoi ja päivisin lämpötila kiikkui reilussa kymmenessä asteessa. Naapurin Maijan kesätakilla - jonka onnekkaasti tajusin kysyä lainaan - ja ohuella neuleella pärjäsi reissussa mainiosti ilman että tuli hiki. Osattiin myös miettiä päivät sen verran maltillisiksi, että vaikka käveltyjä kilometrejä tuli päivittäin kymmenestä neljääntoista, kulttuuriähky tai epätoivo eivät päässeet iskemään.

Appelsiineja puussa. Joulukuussa.

Kuvaa ottaessa luulin, että tässä olisi erityisen paljon ihmisiä Fontana di Trevin äärellä.
Seuraavan kerran ohi kulkiessani tajusin olleeni hyvin väärässä.

Lauantain summamutikkaisella kävelyllä ihmeteltiin ulkopuolelta kaikki tärkeimmät nähtävyydet Colosseumista espanjalaisiin portaisiin ja Fontana di Treviltä Viktor Emanuel II:n muistomerkkiin. Käytiin myös Galleria Colonnassa sokaistumassa kullatuista asioista ja bongaamassa työpaikallani asuvan triptyykkiin kuuluvan teoksen keskikappale. Sunnuntai pyhitettiin Forum Romanumille, Palatinus-kukkulalle ja Colosseumille, maanantaina suunnattiin ihmettelemään Vatikaania. Tiistaina haluttiin jotain uutta vanhan vastapainoksi ja lähdettiin modernin taiteen museoon. Toisaalta Italian taide-elämä on sen verran pitkälinjaista, että moderni aika alkoi käytännössä 1800-luvulta. Hieno museo joka tapauksessa ja juuri sopivan kokoinen omaksuttavaksi viimeisenäkin reissupäivänä. Matkalla eksyttiin myös Leondardo da Vinci -museoon, ja onneksi niin päin, koska hienon taidemuseon jälkeen kopioiden ihmetteleminen pienissä kellaritiloissa olisi ollut pettymys. Tiistaina käytiin myös tutustumassa Largo di Torre Argentinan löytökissojen hyväntekeväisyyspisteeseen lähietäisyydeltä, eikä vain ihasteltu kissejä aidan takaa.

Galleria Colonnan ylettömyys ei ollut tästä maailmasta.

Kiitos, opasteet.

No se. Jos ei halua kierrokselle, kannattaa ostaa liput suosiolla Forum Romanumilta
ja Colosseumilla vain luikkia turvatarkastuksen jälkeen lippujonojen ohi.

Luonnollisesti odotin reissulta myös ruokaelämyksiä, mutta niiden suhteen seilasin aika turvallisilla vesillä tällä kertaa. Bruschettoja, pastaa, pastaa, pastaa ja yksi pitsa! Välipalaksi lomatunnelmissa gelatoa ja kakkuja. Muutama hutivalinta tehtiin, eikä perusravintoloissa kaikki tietenkään ollut herkullisinta ikinä, mutta en kyllä silti voi valittaa pöperöistä: nälkä pysyi loitolla ja onhan se spagetti simpukoilla autenttisessa ympäristössä ihan eri asia kuin kotosalla. Ainoa ruoka, joka haaveistani jäi kokematta, oli tuore artisokka. Mutta tämän kanssa voin elää. Sain kuitenkin paahdettuja kastanjoita vuosien jahkailun jälkeen. 

Kodittomien kissojen hoitola, parasta.

Ruokakauppabongaukset, myös parasta.

Sovittiin jo Helsinki-Vantaalla, että mihinkään pimeisiin takseihin ei sitten lähdetä, mutta niinhän siinä kävi, että Fiumcinon lentokentältä huomasimme poistuvamme jonkun ei niin virallisen saföörin kyydissä. Mukana autossa oli myös suomalainen - sattumalta joensuulainen - pariskunta, joten ihan niin paljon ei pelottanut kuin jos oltaisiin oltu kaksin liikenteessä. Sujuvasti ja turvallisesti matka kuitenkin meni ja päädyttiin suoraan hotellin ovelle, joten tällä kertaa kannatti. En ehkä silti ota tavaksi.

Kierroksen ulkoilmaosuuksilla pärjäsi ilman takkiakin.
Vatikaanin puutarhat jäivät valitettavasti tällä kertaa kiertelemättä.

Setä konservoi Vatikaanin museon muraaleja.

Tämä ei ollut edes Pietarinkirkon hienoin kohta, mutta tässä vaiheessa reissua
ymmärrys ja kamerasormi eivät enää toimineet kanssani yhteistyössä.

Kokemuksesta jäimme kuitenkin vähän varpaillemme ja maanantaina Vatikaaniin suunnatessa ensimmäinen vastaan tullut opastusfeissari ei ollut yhtä onnekas. Nainen ei tosin myöskään hanskannut pohjoismaalaisille myymistä, vaan aggressiivinen käytös, epäselvä hinta ja toimiston italiaksi meuhkaavat kanssatyöntekijät saivat meidät lopulta liukenemaan paikalta.

Oltiin tarkastettu etukäteen Vatikaanin museon nettisivulta hinta, 16 euroa, ja se että ICOM-kortilla pääsee ilmaiseksi. Sen tiedon valossa feissarin tyrkyttämä 55 euroa hengeltä ja vakuuttelut siitä, että kaikki maksavat ainakin 35 euroa, sekä täysi tietämättömyys ICOMista ei taannut kovin hyvää lopputulosta. Korttelin päässä vastaan tuli maltillisempi feissari, jonka toimistossa ICOM tunnistettiin välittömästi, jonka lisäksi kaikki olivat ystävällisiä ja englannintaitoisia. Tämä sekä huomattavasti halvempi hinta (20/40€) taas aiheuttivat sen, että vastoin suunnitelmia oltiinkin opastetulla kierroksella Vatikaanissa ja päästiin oikaisemaan Pietarin kirkkoon sisäkautta ilman ylimääräistä jonottamista. En voi valittaa. Opas nimittäin oli oikeasti tosi hyvä, ja Vatikaanin museo niin valtava, etten ole yhtään vakuuttunut, että oltaisiin osattu siellä kaksin edes ihmismassojen keskellä liikkua. Eli huijaus tai ei, meitä ei haittaa.

Sitä paitsi ei ostettu koko reissun aikana yhtään rihkama-avaimenperää tai selfiekeppiä, joten voiton puolella tässä taidetaan kuitenkin olla hyväuskoisuuden mittareilla. Selfieitä otettiin ihan urakalla ilman keppiäkin.

Michelangelo Pistoletto, Un giovanotto / Galleria Nazionale d'Arte Moderna
Väittäisin miestä Jude Law'ksi, mutta teos on tehty 1962-75.

Viimeisenä päivänä tajuttiin kääntyä myös Piazza Venezialta ylämäkeen, eikä kurvattu
vain helpointa reittiä ohi. Kannatti. Auringonlasku ei huonontanut kokemusta.

Ainoa oikea pettymys oli Piazza Navonan joulutori, jota olin odottanut kovasti. Torin piti olla paikoillaan 8. joulukuuta alkaen, mutta sitä alettiin meidän reissun aikana rakentaa vasta maanantaina  (18. päivä) ja tiistainakin paikalla oli vain kourallinen myyjiä. Lieneekö se muina vuosina maineensa arvoinen? Sinne järjestetään Suomesta ryhmämatkojakin ja oman kokemuksen pohjalta ajatus on ihan käsittämätön. 

Tekisi mieli myös tarkistaa, mitä katusoittajat soittavat Forum Romanumin kupeessa muina vuodenaikoina tai ylipäätään joskus tulevaisuudessa - nyt nimittäin Hotel Californiaa, Vapauden tangoa ja Despacitoa kuuli päivästä toiseen ikuisella luupilla. Kieltämättä raunioiden keskellä kierrellessä edellämainittu soundtrack toi kokemukseen hilpeän lisän, joten toivottavasti linja pysyvän edes samankaltaisena.

Kaiken kaikkiaan mitä tervetullein breikki syksyn jälkeen ja aurinkoterapia teki kyllä tehtävänsä! Myös matkan pituus oli erinomainen: ehdimme kaiken, mitä halusimme ilman kiirettä, mutta lähtiessä ei jäänyt olo, että loma loppuu kesken. 

Seuraavan kerran haluaisin kuitenkin suunnata Italiaan keväällä tai syksyllä. Ja jos vielä joskus palaan Roomaan, haluan syödä enemmän täytettyjä leipiä. Yritin kyllä varmistaa tämän heittämällä Treviin kolikon eli pitäkäätten varanne, leipäset!

Tien päällä taas

Kävinkö kotona ollenkaan?

Vähän kyllä harmittaa, kun en ehtinyt Roomaa purkaa tekstimuotoon ennen kuin pöllölaukku ja minä suuntasimme taas reissuun. Kaikkeen ei tehopäivänäkään repeä. Sain kyllä eilen hämmentävän monta asiaa kotona aikaiseksi - leivoin jopa taatelikakkua ja opettelin parsimaan lapasen! - mutta olisi siellä kieltämättä voinut vähän pidemmänkin aikaa viettää.

Kiitän kyllä itseäni, kun tajusin sijoittaa alkukuusta kahdeksan euroa lentosukkiin. Tulivat taas tarpeeseen. Muuten neljän tunnin bussimatka sentään sujui jo melkein rutiinilla podcastien parissa.

Vatikaanin joulukuusi ei näytä vessaharjalta.

Onneksi täällä Savossa ei ole paljon muuta ohjelmassa kuin kokkailua, saunomista ja olemista. Ja ehkä vähän viime hetken joulukoristeiden haalintaa.

Aikatauluhepuli vol. 2

No nythän sitten kävi niin, että menin aamupäivällä katsomaan Joensuusta lähtevien lentojen tilaa ja aamupäivän lento oli kaksi tuntia myöhässä. Eihän se varsinaisesti liity 17.35 lähtevään mitenkään, mutta pientä hysteriaa siitä luonnollisesti seurasi.

Päätös oli tehtävä nopeasti, koska puolenpäivän jälkeen vaihtoehtoja ei enää olisi ollut. Eli lopputulemana istun nyt junassa matkalla kohti Tikkurilaa ja pidän peukkuja, että kaikki menee hyvin. Nythän todennäköisesti myös se alkuperäinen lentoni lähtee ihan ajallaan, mutta ehkä tämä nyt kuitenkin oli mielenrauhan kannalta paras ratkaisu ja palkkapäivänä pystyn hyväksymään muutaman ylimääräisen kympin menoerän junalipustakin.

Onneksi oli Marko kotona tekemään eväät ja viemässä asemalle, muutama ylityötunti pankissa tuomassa joustoa, tärkeät työt tehtynä, työkaveri sijaistamassa ja junassa muutama hassu paikkakin vapaana.

Ei ole stressitöntä tämä Itä-Suomesta käsin matkailu kyllä, vaikka kuinka yrittää edetä suunnitelmallisesti. Mutta onpahan nyt aikaa kuunnella musiikkia, lukea lukupiirikirjaa ja katsoa Alias Grace loppuun.

Muuten kyllä voin suositella tätä juuri ennen joulua lomamatkalle lähtemistä. Postitin viimeiset joululahjat eilen, kortit on toimitettu ja joulumenu mietitty. Haipakaksi ensi torstaina kotona silti varmasti menee, mutta onneksi on lähinnä juoksevia asioita siinä vaiheessa hoidettavana.

Jospa siis kohta voisi vaihtaa aivot vähän vapaammalle vaihteelle ja keskittyä Rooman ihanuuksiin. Artisokat, joulumarkkinat, monumentit, liian monet taide-elämykset, paahdetut kastanjat ja kaikki muu, tulossa ollaan! Vähän hepulissa mutta kuitenkin.

Sään armoilla

Aaaargh! Takkiongelmat ratkaistu, matkakokoiset kosmetiikat hankittu, matkaoppaat kirjastosta haettu, rästityöt enemmän tai vähemmän tehty. Mutta kuinka huolissaan pitää olla perjantaille ennustetuista lumisateista ja sen vaikutuksista joukkoliikenteeseen?

Vastoin kaikkia tapojani tarkoituksenani on lentää Joensuusta Helsinkiin ja myöhästymisvaraa on vähän, mutta ei liiaksi. Tänään lennot ovat olleet myöhässä 20-40 minuuttia, minkä aikataulu vielä kestää ihan hyvin. Mutta jos myöhästyminen on tuntia pidempi, en ehdi enää seuraavaan koneeseen Helsingissä.

Toki perjantaina on vielä työpäivä, vaikkakin normaalia lyhempi. Hetken jo harkitsin, että pitäisin vielä suunniteltua enemmän ylityövapaita ja junastelisin kentälle tuttuun tapaan Tikkurilan kautta, mutta jos keli on yhtä kehno kuin eilen, niin ei sekään ratkaisevasti auta ja ihan yhtä lailla jumissa sitten ollaan.

Ahdistavaa. Stressattavaa olisi tässä kasapäin muutenkin ja kiukuttaa pyöritellä mielessä sellaista asiaa, jolle ei itse mitään mahda. 

Viimeksi äidin kanssa alkuvuodesta reissatessa olin yllättävän zen ja totesin vain, että mahdollista myöhästymistä murehditaan sitten kentällä, jos niikseen tulee. Miten sen teinkään? Jostain pitäisi kaivaa nyt se sama lungi asenne, muuten stressipirkko poksahtaa jo ennen lähtöä.

Marraskuun luetut

Gil McNeil: Oman elämänsä puikoissa

Poimin tämän jo kesällä kirjaston hyllystä nordic noir -ahdistukseni syvimmässä vaiheessa ja olisikin pitänyt lukea kirja heti silloin. Nyt ei nimittäin toiminut ollenkaan. "Gil McNeilin hauskaa ja vauhdikasta romaania värittävät jättisuuret koirat, pikkukaupungin mehukkaat juorut, eväsretket ja romantiikan tuulet", lupaa kirjan takakansiteksti. Joo ei. Reilussa 300 sivussa ei paljon tapahdu ja kerronta on paikoin tuskastuttavan hidasta. Juoneen on ympätty kliseitä ja karikatyyrejä toisensa perään, eikä sivuille mahdu yhtä ainutta yllätystä rikkomaan kaavaa. Paljon pedataan erilaisia tapahtumia, mutta mitään ei ratkaista, koska luonnollisesti tämä on sarjan ensimmäinen osa. En aio lukea enempää. Annoin tälle kuitenkin Goodreadsissa peräti kaksi tähteä, koska juonen seasta poimin muutaman ihan passelin neulontavinkin ja innostuin googlettamaan pari uutta tekniikkaa. Niistä se toinen tähti.

Antti Hyry: Uuni

En ole aiemmin lukenut Hyryä ja Uuniakin aloittelin kehnolla ennakkoasenteella melko varmana siitä, etten pidä kirjasta. Itse asiassa laskin aloittaessani, että jos luen 30 sivua päivässä, ehdin lukea kirjan juuri ennen lukupiirin kokoontumista. Kannatti. Pietarin ajatukset olivat oikeasti kiehtovia ja kirjan tunnelma ihanan meditatiivinen, mutta juuri tuon 30-35 sivua kerrallaan. Pitempiä pätkiä kerrallaan lukeneet lukupiiriläiset eivät kukaan tykänneet kirjasta läheskään yhtä paljon kuin minä. Tuli sellainen olo, että Hyryn tavoitteena on säilyttää kaikki vanhat suomen kielen sanat omassa kontekstissaan, itse ainakin opin muuraussanastosta ja nykysanojen alkuperäisistä muodoista yhtä sun toista. Hanna-vaimo oli ehkä suosikkiasiani koko kirjassa, mutta Pietarin ajatuksiin sukeltaminen oli kiinnostava kokemus. Ehkä meissä kaikissa asuu filosofi, harvat vain saavat ajatuksensa kommunikoitua ulkomaailmaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

No nyt se on loppu (ellei Kirottua lasta lasketa, se odottaa jo yöpöydällä). Kuoleman varjeluksista en muistanut juuri mitään, mutta tärkeiden, rakkaiden hahmojen kuolemat olivat piirtyneet mieleen tiukasti. Ehkä hyvä niin, tiesinpä mitä odottaa. Kuoleman varjelukset ei ole minusta kokonaisuudessaan ihan yhtä vahva kirja kuin sarjan parhaat, mutta varsin tyydyttävästi Rowling kuitenkin punoo lankoja yhteen ja kuljettaa juonta eteenpäin. Epilogi ärsytti vieläkin, joskaan ei ihan yhtä paljon kuin viimeksi - ehkä nyt osaan jo arvostaa sen tarpeellisuutta seitsemän kirjaa kestäneen synkkyyden päätteeksi. Harryn ja muidenkin hahmojen moraalin, vastuun ja oman toiminnan pohdinta on vahvaa, minulle ehkä kirjassa tärkeintä. Päällimmäisenä onkin nyt harmistus siitä, että olen ylipäätään lukenut Potterit vasta aikuisena. Teininä nämä olisivat olleet minulle moneltakin kantilta tarpeen - toisaalta olisinko osannut silloin käsitellä sarjan synkkiä puolia samalla tavalla, sitä en tiedä. 

Olen nyt paljon pohtinut Kalkaroksen kehitystä ja persoonaa, koska Paavon mielestä hahmo on kahden kirjan perusteella pahinta mitä maailmassa on. Paavo ei mielestäni ole väärässä. Salaiset ja itsekkäistä syistä hyvät motiivit ei vielä traagista sankaria tee. Tarinassa hyvin toimivan antisankarin kylläkin.

Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä

Mellerin vuoden 1998 auto-onnettomuuden jälkeisen kuntoumisen aikana kirjoitetut muistelmat riemastuttivat ja jopa naurattivat ääneen useita kertoja. Lyhyet, sivun tai korkeintaan kahden mittaiset lastut maalasivat sympaattisia tuokiokuvia Suomen virallisen renttutaiteilijan elämän varrelta. Aiemmin oma suhteeni Melleriin on rajoittunut pitkälti Kalle Aholan Pääkallolipun alla -levyyn, jonka löysinkin Kummitusjutun ilmakehän myötä uudelleen. Nyt tekee mieli lukea lisää. Paitsi että ihan vähän korpeaa se, että kaikkien kirjassakin lueteltujen päihteiden ja vakavan aivovamman jälkeenkin Mellerillä on kyky käyttää sellaista suomea, josta voin itse hyvänäkin päivänä vain haaveilla.

Video on harvinaisen kamala, mutta biisistä tykkään kovasti.

Erling Kagge: Hiljaisuus - melun ja kiireen keskellä

Kaggen pienen kirjan ytimessä on kolme kysymystä: Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin? Tämän olisi varmaan pitänyt toimia juuri niin kuin Uuni minuun vaikutti. Olisi pitänyt makustella luku tai kaksi kerrallaan ja oikeasti sisäistää lukemansa, mutta reissukirjaksi tämä ei ollut hyvä valinta ja kauniit ajatukset suhjativat pääni yli vauhdilla. Silti näkisin, että joku muu voi saada tästä kirjasta irti paljonkin. Jos nykymaailman tahti ahdistaa, suosittelen tutustumaan.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle

Kirjoitin aamulla Facebook-päivityksen:

Meinasin jo, etten tee mitään Suomi100-päivitystä, mutta kun aamulla herätessä päässäni soi vanhan mieliyhtyeeni Tundramatiksin hittiralli Yhdes astellaan, ei nyt oikein pysty jättämään väliinkään. 

Onnea 100-vuotias Suomi! On pitkälti sinun tarjoamiesi palveluiden ansiota, että istun täällä kirjoittelemassa tätä päivitystä. 

Olen tällainen 2000-luvun isänmaallinen. Tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista, mutta harvoin minua näkee huutelemassa sitä torilla isoon ääneen. Nyt väsyttää se, että moni minulle tärkeä suomalainen arvo ja asia on valumassa vauhdilla viemäriin, ellei ole siellä jo. Korjausliike tarvitaan nyt. 

Ei sen naapurin kanssa tarvitse parhaaksi ystäväksi ruveta, mutta autetaan silloin, kun apua tarvitaan. On ihan ok jurottaa hiljaa loppuaika, mutta pidetään silti huolta siitä, ettei ketään jätetä yksin. Annetaan mahdollisimman tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille, rokotetaan lapset, tuetaan monimuotoista kulttuuria, annetaan kirjastojen kukoistaa, ei leikata koulutuksesta, vähävaraisilta tai vammaispalveluista, suojellaan eläimiä eikä sössitä meidän kaunista luontoa enää yhtään enempää. Ja niin edelleen. 

Yhdessä pystytään tähän kyllä. Meitä liikaa on ja yhdes astellaan! 

Jos olisin Helsingissä, menisin tänään Helsinki ilman natseja -mielenosoitus -marssille. Koska olen kuitenkin Joensuussa ja ulkona on kaunista, saatan käydä kävelyllä. Menen ystävän kanssa elokuviin ja illalla ihmettelen muiden tapaan linnan juhlia. Ehkä lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen. 

Muille kolttukavalkadin seuraajille heitän Feministisen ajatushautomo Hatun haasteen: Mitä jos juhlittaisiin itsenäisyyttä haukkumatta yhdenkään naisen ulkonäköä tai pukeutumista? Siitä on hyvä aloittaa.

Teema on pyörinyt päässä pitkin päivää ja viime kuukausina (vuosina!) muutenkin.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut olla toistaiseksi enemmän tai vähemmän terve - jos ei lasketa synnynnäistä epämuodostumaa eli lonkkaluksaatiota. Vika huomattiin verrattain myöhään ja sen korjaaminen kesti kauan, mutta ilman sitä pitkällistä prosessia elämä olisi varmasti ollut paljon haastavampaa kuin nyt.

Lapsena kärsin korvatulehduskierteestä, mutta kotikaupungissani oli vielä päivystys eli lääkäriin pääsi yölläkin. Myös purentavikani korjattiin kunnallisella puolella raudoilla ala-asteikäisenä.

En ole erityisen varakkaasta perheestä ja vanhemmat erosivat, kun olin 12. Minulla oli kuitenkin aina kaikki tarpeellinen ja YH-äidin lapsenakin sain kasvaa ja kouluttautua rauhassa.

Valmistumista seuranneen parin vuoden työttömyyden aikanakaan leipä ei ollut leveä, mutta toimeentulotuki piti hengissä. Kirjastolaitos ja kansalaisopisto tarjosivat mahdollisuudet pysyä järjissäni ja harrastaa, vaikka rahaa ei ollutkaan. Itkettää ja raivostuttaa joka kerta, kun tuista vielä leikataan ja kirjastolaitoksen supistamista tai maksulliseksi muuttamista väläytellään.

Nämä on näitä omakohtaisia hetkiä, jolloin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko on napannut kiinni mahdollisen pudokkaan. Rapakon takana polkuni olisi ollut varmasti hyvin erilainen.

Puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt lähteä kodistaan pakoon sotaa ja vainoa. Pieneen vasemmistolaisen humanistin päähäni ei mahdu se, miten kaiken jättäneiden ja menettäneiden auttaminen ja vastaanottaminen ei sovi jonkun arvomaailmaan. 

Mutta yritettävä sekin kai on ymmärtää, ei tästä suosta mitenkään muuten nousta.

Silti meit on täällä lesbo, transu, hetero ja hinttari,

Kääpiö, cp-vammanen, kehari,

Ja pinkki, värillinen, väritön ja kirjava,

Sateenkaariperhe ja muut.

Potterin korvaava kirjallisuustuote

Sukulointireissun sydäntäsärkevin osuus on se, kun yrittää vakuuttavasti selittää Harry Potter -maniasta kärsivälle 6-vuotiaalle, miksi ihan tosi ei vielä tässä vaiheessa voi lukea kuin kaksi ensimmäistä Potteria. Ja yrittää lennosta keksiä kivoja vaihtoehtoisia fantasiakirjoja tarjolle.

Alustava ehdotus suosituksista kaikui käytännössä kuuroille korville, mutta päätin silti yrittää.

Nyt listalla on Diana Wynne Jonesin Chrestomanci-sarja ja linnakirjat, L. Frank Baumin Oz-kirjat, Pikku vampyyrit, Tolkienin satukirja, Michael Enden Tarina vailla loppua, Mary Nortonin Kätkivät, Philippa A. Pearcen Tom ja keskiyön puutarha sekä varauksella Neil Gaimanin lastenkirjat, Sari Peltoniemi ja Terry Pratchett. Ja genren ulkopuolelta bonuksena David Walliams.

Mitä olen unohtanut, mitä en ole tajunnut? Eikö The Worst Witchiä ole oikeasti suomennettu? Mitä hyviä suomalaisia on? Suorituspaineita!

Etsin muuten itsellenikin luettavaa sarjaa, nyt kun Potterit on paketissa. Että ihan samassa veneessä lopulta ollaan, kuusivuotias ja minä. Itse tosin olen toistaiseksi avoimempi ehdotuksille. 

Paketointi rauhoittaa

Paketoin eilen ensimmäiset joululahjat ja tuli jotenkin lämmin olo. 

Olen tänä vuonna lahjarintamalla poikkeuksellisen ajoissa, koska lomareissun takia valtaosa lahjoista on toimitettava jo tulevalla viikolla. Muutama osanen mukaan lähtevään kassiin puuttuu vielä, mutta vahva ajatus niitä varten on jo olemassa eli mieli on niidenkin suhteen yllättävän levollinen.

Yleensä murheenkryyniksi muodostuu isä, joka ei hoitokodissa asuvana oikeasti ihmeempiä tarvitse. Hyvä lahjan tuli kuitenkin vastaan jo alkukuusta, joten olen voinut keskittyä muihin pulmatapauksiin.

Ostan yleensä kahdelle serkulleni, kummitätini aikuisille lapsille, jotain pientä ja symbolista, jostain sieltä viiden euron tuntumasta. Toinen on helppo, toinen ei. Eilen Clas Ohlsonilla haahuillessani vastaan tuli paistomittari. Se tuntui heti oikealta, mutta en uskaltanut ostaa ennen tädin mielipiteen kuulemista. Kuulemma on hyvä valinta. Pitäisi näissäkin asioissa luottaa aina omaan lahjaintuitioon, eikä jäädä arpomaan.

Ehkä voisin tästä vinkiksi itselleni ottaa sen, että tulevinakin vuosina voisin aloittaa lahjojen haalimisen jo hyvissä ajoin, ettei näin pimeimpään ja hitaimpaan vuodenaikaan tarvitsisi enää venyä ihmeisiin minimaalisella aikataululla. Muutaman vuoden takainen monsteripäivä kaupungilla on edelleen turhan kirkkaasti mielessä.

Ettei nyt liian seesteiseksi lipsahda, niin totuuden nimissä yksi postitettava lahja on vielä kokonaan aloittamatta. Mutta koska ensi viikolla vietän taas lähemmäs kymmenen tuntia laatuaikaa junassa, en ole liian huolissani senkään valmistumisesta ajallaan. Ainakaan vielä.

Ensi viikolla voisi aloittaa jo torttukaudenkin.

Katse vielä Rokumenttiin

Rokumentti vei taas mehut, vaikka piti ottaa iisisti. Olen palautunut pari päivää tekemällä kaalilaatikkoa ja pysymällä enimmäkseen kotona.

Alkuperäinen suunnitelma oli katsoa leffoja vain yhden lippupaketin edestä, kuten normaalit ihmiset. Päätösvaikeuksien, sattumusten ja yhden ilmaisnäytöksen myötä kokonaissummaksi muodostui kuitenkin taas se perinteinen yhdeksän (lasken Roskan lumouksen ja siihen liittyvät lyhärit yhdeksi). Onneksi keskimääräinen tahti oli kaksi elokuvaa päivässä, joten jonkin verran kiireetöntä aikaa ja nukkumistakin mahtui viikonloppuun.

Nämä näin:

Lauluja Utopiasta

The Goodiepal Equation

Score: A Film Music Documentary

Every Everything: The Music, Life and Times of Grant Hart

Suomi Filmi Singalong

Tuhansien raitojen miehet

CHRZU: Roskan lumous

Faithfull

Tokasikajuttu

Kiitän itseäni valinnoista sikäli, että yhtään maailmantuskadokumenttia en tänä vuonna katsonut. En tehnyt myöskään erityisen huonoja valintoja, joskin Goodiepalin ja Grant Hartin myöhäiset esitysajat aiheuttivat keskittymisvaikeuksia ja siksi niistä jäi lattein fiilis.

Moitin puolestaan kanssakatsojia. Tykkään siitä, että Rokumentissa katsotaan läpi sormien kaljan juomista ja viime tingassa tai sen jälkeen saliin tulemista, mutta tänä vuonna festariväki tuntui kovin levottomalta. Oli pälättäjää, rouskuttajaa, heilujaa, kuhertelijaa, roskaajaa, epäasiallisuuksien naurajaa, kännykän räpälääjää ja ties mitä. Missä välissä ihmisiltä pääsi unohtumaan, ettei leffateatteri ole olohuone? Miksi tilanne pahenee vuosi vuodelta? Kenen on vastuu?

Onneksi päällimmäisenä jäivät mieleen elokuvat itse. Parhaan mielen dokumentin kunniamaininta Tuhansien raitojen miehille, inspiroivimman persoonan kunniamaininta Marianne Faithfullille ja eniten kylmiä väreitä aiheuttaneen elokuvan kunniamaininta Lauluille Utopiasta. Tosin nyt kun tätä kirjoitan, alan olla sitä mieltä, että Sinikka Sokka voisi jakaa Faithfullin kanssa tuon inspiraatiomaininnan, Sinikka rokkaa.

Henkisessä mummokerhossa

Vanhaksi itsensä tuntemisen teema se vaan jatkuu.

Jooga oli eilen peruttu, minkä luonnollisesti huomasin vasta päästyäni paikalle. Raahauduttuani väsyneenä takaisin kotiin iski keittiömoodi ja muutamaa tuntia myöhemmin huomasin hauduttaneeni ison kattilallisen borssikeittoa, leiponeeni perinteisen kahvikakun, pakastaneeni siitä osan vierasvaraksi ja istuvani leppoisasti sohvalla Antti Hyryn romaani kädessä. Nauratti. Henkisen mummokerhon hakemus vetämään ja heti.

Vastapainoksi näinkin sitten unta, että olin risteilyllä Nikke Ankaran kanssa. Vai jatkaako se sittenkin samaa teemaa? Hmm.

En tiedä, mistä suunnaton tarve leipoa kahvikakkua eilen ilmaantui, mutta ei käynyt vastaan taisteleminen. Se oli elämäni ensimmäinen kahvikakku ja ylipäätään ehkä viides kuivakakkuni ikinä. Ei jää viimeiseksi. Mausteet eivät menneet ihan kohdalleen, mutta ihan hyvää kakkua siitä joka tapauksessa tuli ja ylihelpon leivonnaisen valmistamisessa oli jotain perin terapeuttista. 

Oli niin seesteinen olo, että leivonta melkein korvasi sen peruuntuneen joogankin. Mutta vain melkein, koska 60-luvun korkeudella olevan keittiötason äärellä häärääminen tuntikausia jumitti selkää sen verran pahasti, ettei joogan jälkeisestä lötköydestä ollut tietoakaan. Mutta olipahan kakkua ilta- ja aamupalaksi.

Everyday I'm not shuffling

Eilen tunsin itseni poikkeuksellisen vanhaksi.

Alla oli huonosti nukuttu yö, kun en kolottavilta polviltani meinannut saada unta. Siitä olisi voinut jo päätellä päivän vireen.

Polvet kuitenkin vetreytyivät päivän aikana ja töiden jälkeen suuntasin paikallisen katutanssiyhdistyksen järjestämään avoimen tason house workshopiin. Opettaja oli hyvä, mutta en ehtinyt jaloillani vispata kuin kolmasosan koreografiaan kuuluvista liikkeistä. Nuoremmat ympärillä sen sijaan nappasivat askeleet heti ja viilettivät keveästi ympäriinsä.

Workshopin kävin vielä iltateellä kaverin luona. Tarjolla oli teen seuraksi herkkuja, joita söin maltillisesti, mutta niitä seurannut närästys oli poikkeuksellisen kauhea ja loppuilta menikin sohvalla keskittyen siihen, etten oksenna. Onneksi lopulta nukutti ja tänään ei ole enää ihan niin kamala olla.

Mutta vähän oli sellainen olo, ettei ilmeisesti kannata tämän ikäisen ihmisen enää missään käydä, sohvalla vaan olla ja korkeintaan miettiä, neuloisiko seuraavaksi villatakin, shaalin vai kenties pitsikuvioiset polvisukat. Tosin pitää rajoittaa neuloosinkin kanssa, oikean käden kyynärvarren rasitusvamma oireilee taas ja sormien niveliäkin meinaa vähän jäykistää. Haha.

Liittyy itsensä vanhemmaksi tuntemiseen tietysti positiivisia puolia. En esimerkiksi kuollut workshopissa nöyryytykseen, kun en osannut mitään, mutta totesin tyynesti jälkeenpäin, että ei taida olla mulle sopivin laji. Parikymppisenä olisi ahdistanut paljon enemmän.

Tänään toteemieläimeni on silti ansaitusti Tiivi-Taavi.

GIPHY

Lokakuun luetut

Christer Hermansson: Jag önskar jag vore lika vacker som Sebastian tror att han är

Luin tämän oikeastaan siksi, että halusin kokeilla, ymmärränkö vielä ruotsinkielistä proosaa. Kyllähän se keskittymistä vaati, mutta yllättävän hyvin ymmärsin ja opin myös paljon sellaista, hmm, fyysistä sanastoa, jota Duolingo ei sisällä (toivon etteivät sanakirjahaut tallennu mihinkään tietokantaan, hehe). Hermanssonin lyhytromaani oli ihan kiinnostava pieni kirja ihmissuhteista, niiden rakentumisesta ja erilaisista valtasuhteista. Lyhyet luvut olivat tuokiokuvia matkan varrelta, eikä hahmoista tahtonut oikein saada otetta - vai johtuiko sitten kielipuolisuudestani - eli vähän platku olo lopulta jäi. Ehkä seuraavaksi uskallan tarttua vähän paksumpaankin romaaniin.

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Toisessa Poirot-romaanissaan Hannah on mielestäni tavoittanut Poirotin hahmon paremmin kuin Nimikirjainmurhissa. Juoni, hahmogalleria ja mysteerikin olivat edellistä ehyempiä ja kaanoniin sopivampia. Ei tämä vieläkään silmissäni ihan Christien tasolle yllä, mutta kaiken kaikkiaan Suljettu arkku oli aivan mainio whodunit, jossa on niin paljon liikkuvia osia, etten ainakaan itse pystynyt päättelemään koko kuviota ennen loppuratkaisua. Toimii parhaiten pimenevissä illoissa ison teekupillisen äärellä.

Gabourey Sidibe: This Is Just My Face: Try Not to Stare

Muistelmateos on vuoroin hauska, pisteliäs, itkettävä, ilahduttava ja mahan pohjasta kouraiseva. Sidibe ei päästä helpolla itseään eikä lähipiiriään ja avaa tekstissä paljon kummallisia solmuja vuosien varrelta, mutta lukeminen ei silti tunnu tirkistelyltä. Terävät aivot, terävä kieli ja terävä kynä. Suosittelen.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Angstisen vitosen jälkeen vaihdettiin haikeammalle vaihteelle. Potterien uudelleen lukeminen muuttui itse asiassa Puoliverisen prinssin myötä entistä mielenkiintoisemmaksi, koska olen lukenut tämän ja Kuoleman varjelukset vain kerran eli tarkkoja muistikuvia tapahtumista ei ole. Tästä muistin lähinnä hirnyrkit, Malfoyn juonikuvion pääpiirteittäin ja itse puoliverisen prinssin, mutta kaikki yksityiskohdat olivat hämärän peitossa. Ihmisten välisisiä suhteita kuvattiin paljon enemmän kuin muistin, mutta iloitsin siitä, ettei se painottunut vain rakkauspöhinään, vaan sivuille mahtuu kaikenlaisten ihmissuhteiden tutkiskelua eri mittakaavoissa. Dumbledoren lisääntyneelle läsnäololle plussaa, enemmänkin olisin ottanut vastaan.

Olen muuten tässä samalla kuunnellut Potterless-podcastia, jossa jatkuvasti mainitaan, että juoni etenisi paljon jouhevammin, jos Harry joskus kysyisi kysymyksiä. Puoliverisessä prinssissä tuntuu, että mahdollisten kysymysten paikat on täytetty inttämisellä. On kyllä melkoinen jäärä, mutta yritän kestää.

Kati Tervo: Jääkaapin henki

En hirveästi tykkää pakinakokoelmista ja siihen nähden luen niitä nykyään aika usein. Tervo oli minulle kirjailijana aikaisemmin tuntematon ja tartuin Jääkaapin henkeen kirjastossa vähän vahingossa, kun teoksen nimi kiinnosti. Se osoittautuikin hyväksi tavaksi tuulettaa päätä Potterin jäljiltä. Tervo kirjoittaa auki muistoja ja pieniä hetkiä elämän varrelta sitoen jutut aina jollakin tapaan ruuan laittamiseen tai syömiseen. Kieli on kaunista ja palaset täysin vieraan ihmisen elämästä yllättävän samaistuttavia. Eniten lämmitti se, ettei epäonnistumisia tai muita nurjia hetkiä oltu jätetty sivuilta pois, vaan ne esiintyivät siellä sulassa sovussa lämpiminä muistoina tähtihetkien rinnalla. Yleisinhimillinen ja humaani kokoelma, toimii hyvin vaikka matkalla ja silloin, jos ei jaksa keskittyä pitkiä aikoja kerrallaan.

Richard Bach: Lokki Joonatan 

Minulla on paha tapa tehdä ennakko-oletuksia kirjan nimen ja kannen perusteella. Yleensä etenkin negatiivisimmat oletukset osoittautuvat täysin perusteettomiksi ja puhtaan vääriksi, jos kirjaan saan ikinä tartuttua. Lokki Joonatanista olen ollut jostain syystä varmaan 25 vuotta sitä mieltä, että sen on pakko olla kamala. Halusin nyt kuitenkin selvittää, miksi tämä oli (esi)teininä kaikkien lempikirja ja otin luettavaksi. Valitettavasti tällä kertaa en päässyt yllättymään positiivisesti. Olen jo ehkä liian vanha kirjan (muka)filosofiselle otteelle; lähinnä teki mieli heittää kirja mäkeen ja alkaa ennemmin vaika putsata lattiakaivoja. Sinnittelin kuitenkin loppuun odotellen saavani lukukokemuksesta irti jotain katarttista. En saanut. Loppuvaiheessa raamatullinen vire pomppasi rivien välistä suoraan tekstiin ja sitten aivot sulikin lopullisesti. Hyvää oli se, että 100-sivuisesta kirjasta varmasti puolet oli lokkikuvia eli tekstin kanssa ei tarvinnut kiemurrella pitkään.

Sinä sen sanoit, Giles.

Marraskuun toivelista

Olen ostanut viime viikkoina enemmän vaatteita kuin aikoihin. Oli kyllä syytäkin, vanhat vaatteet alkoivat olla todella karussa kunnossa. Olen yrittänyt myös panostaa ajattomuuteen ja monikäyttöisyyteen eli ostoslistalla on ollut perusfarkkuja, lämpimiä sukkahousuja, Nanson trikoopaitoja ja käytettyä Marimekkoa. 

Perustoppeja, hyvä neule ja kunnollisia legginsejä vielä uupuu, mutta muuten alkaa vaatekaappi olla ihan hyvässä jamassa. Ajatuksissa pyörii vielä muutama haavevaate ja lisäksi kaipaan uusia keittiövälineitä.

Tässäpä oiva aasinsilta marraskuun wishlistiin.

1. Tämä ihan maailman hienoin Marimekon Kaivo-kuosinen turkoosi huivi, jota en ostanut ystävämyynnistä, eikä se tietysti löydy enää valikoimasta. Paluuta odotellessa.

[Marimekko]

2. Melkein mitä vaan Neulomon nykyisestä mallistosta, mutta eniten haaveilen juuri nyt näistä Outi-legginseistä.

[Weecos]

3. Pieni mortteli. Ja heti alkuun kasa kardemumman siemeniä, joita sillä murskata.

[KitchenTime]

4. Kunnollinen lettupannu hyvällä kahvalla. Tämä taitaa olla haaveista akuutein.

[KitchenTime]

5. Muumipappa-koristetyyny. En tarvitse sitä mihinkään, mutta näin tyynyn Kiasman kaupassa pari viikkoa sitten, eikä se jätä mieltäni rauhaan.

[Suomalainen elokuvapalvelu]

Kiva tietysti haaveilla asioista, joita ilmankin ihan hyvin pärjää, mutta joiden toteuttaminen ei olisi myöskään sula mahdottomuus. Paitsi ehkä marihuivin, kun en siihen viime viikollakaan raaskinut 60 euroa laittaa, eikä se varmasti halvemmalla ainakaan uudestaan myyntiin tule. Tilinauhaa odotellessa.

Hyrrr, hilloa

Ulkona on ollut hiljattain sillä tavalla kylmä, että se tuntuu pureutuvan ytimiin asti. Pahimmin kärsii ääreisverenkierto, eikä vielä ole edes kunnon talvi! Palelen töissä päivät ja iltaisin on vaikea nukkua, kun jalat on jääkalikat.

Matkalla töihin viime viikon sunnuntaina.

Eilen illalla ei kyllä paleltanut, kun vietin tuntikausia hillomanian kourissa keittiössä. Tutun tutulla oli talviomppuja ongelmaksi asti ja kävin hakemassa niitä sangollisen. Siitä syntyi eilen kymmenen purkkia hilloa viidellä eri mausteyhdistelmällä ja reilun kilon jätin vielä odottamaan jatkojalostusta. Rommi-vaniljahillon keitin perinteiseen tyyliin kattilassa, mutta muut lykkäsin uuniin tekeytymään.

Karamelisointi toimi parhaiten alatasolla olevissa astioissa, ylempänä olevat omput meinasivat vähän kärtsätä. Päätin kuitenkin tummuneiden kärkien tuovan makuun lisävivahteita ja purkitin ne muiden mukana.

Matkalla töistä kotiin tänään.

En nyt tiedä, oliko uunissa hillon tekeminen ratkaisevasti helpompaa kuin kattilassa keittäminen, mutta hillosta tuli kieltämättä todella herkullisen väristä. Ja eilen oli aikaa kaikessa rauhassa antaa omppujen uunissa muhia eli pidempi tekeytymisaikakaan ei ollut ongelma. Ihan onnistunut kokeilu siis muuten, mutta mausteiden määrää oli vaikea arvioida. Ainoastaan muskotti-neilikkahillo maistui jo purkitusvaiheessa siltä, miltä piti. Nyt täytyy toivoa, että inkivääri, kaneli ja vanilja syventävät aromejaan vielä purkissa.

Normaalisti tykkään kyllä keittää hilloa, mutta sitä tulee syötyä ani harvoin. Nyt on kuitenkin eri kuviot, jo ajatuksena hillo lämmittää ehkä enemmän kuin mikään. Aamulla lykkäsin ruispuuroon tahmean persikkahillosilmän. Odottamaton yhdistelmä, mutta maistui talvisen täyteläiseltä.

Taas kerran suunnitelmallisemmin keittiössä

Pari viikkoa sitten perjantaina istuttiin Markon kanssa Prisman Leiketuvassa syömässä, koska ei enää huvittanut tehdä ruokaa kotona ja kaikki harmitti.

Tilanne on tuttu monilta vuosilta ja siihen ajautuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Silti on aika nurinkurista, että kaksi ihmistä, jotka oikeasti jopa nauttivat ruuanlaitosta, eivät keksi enää mitään muuta syötävää kuin tomaattiset papusörsselit. 

En ihan hahmota, miten tilanne on ennen saatu ratkaistua, mutta nyt ensimmäistä kertaa tajuttiin pyytää jopa laajemmin apua. Siitäpä siis Facebookiin statusta naputtelemaan ja omat luottoreseptit jakoon. Vaihdossa tuli nopeasti ilahduttavan paljon käyttökelpoisia vinkkejä. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut reseptien saaminen, vaan yleinen inspiraatio. Innostuttiin oikeasti pitkästä aikaa pähkäilemään tulevien viikkojen ruokalistaa ja käytiin kunnolla kaupassa. Rahaa upposi ostoksiin enemmän kuin olin suunnitellut, mutta toisaalta sen jälkeen ei ole ihan älyttömästi tarvinnut ruokaa ostaakaan, mitä nyt hakea täydennyksiä silloin tällöin.

Ollaan syöty esimerkiksi tabboulehia, ranskalaista sipulikeittoa ja kookos-tofusoppaa. Tehtiin jopa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin isompi satsi seitania, jota syötiin sekä pihveinä että curryssa ja osa jäi vielä pakkaseenkin. Uunipotut chilipaputäytteellä olivat vähän huti, koska kalliimpi papupurkki ei ollutkaan parempi. Sain kuitenkin tungettua ankeat pavut eilen ihan kelvolliseen pastapaistokseen. Tänään aamulla surruuttelin aamulla paistoksen ylijäämäkikherneistä maapähkinävoihummusta.

Hummus ei ole se kaunein kuvituskuva, mutta muutakaan ei ole.

Tänään ruokalistalla onkin vähän mielikuvituksettomampi sosekeitto, mutta ainakin tein sen itse. Ja onhan noita kokattavia vielä odottamassa. Juuri nyt huvittaisi testata soijarouhepyörykät uudella reseptillä, linssidaal, vege-Wellington... Ikuisuuksia odotellut kuhakin pitäisi varmaan pakastimesta käyttää. Ja ensilumi toi tullessaan tarpeen väsätä Shepher's Pie pitkästä aikaa.

Kunhan tästä ruuanlaiton uudesta ensihuumasta selviän, voisin ottaa projektiksi selvittää, miten pärjäisimme ilman keittiömme peruspilareita eli juustoa ja banaania. Ihan jo siksi, ettei niiden loppuminen aiheuttaisi joka kerta pienen skaalan katastrofia.

Kansallisgallerian hoteissa

Olen piipahtanut reilun viikon sisään kahdesti pikareissulla Helsingissä. Molemmilla oli aikaa syödä, käydä nopeasti yhdessä museossa ja ostaa eväät paluujunaan.

Ei ole erityisen ihmeellistä, että molemmilla kerroilla päädyin Kansallisgallerian hellään huomaan. Viime viikolla kävin katsomassa Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomen ja Ankallisgallerian aarteet Ateneumissa, eilen hilpaisin läpi Ars Fennican ja Korakrit Arunanondchain näyttelyn (enpä ihmettele, miksi taiteilijan virallinen hashtag on #korakrit). Onneksi Ars 17 oli jo nähty, muuten olisi tullut vielä enemmän kiire.

Ristiriitainanen olo näistä visiiteistä taas jäi. 

Tykkään valtavasti molemmista rakennuksista ja siitä, että voi piipahtaa katsomassa vain yhden tai pari juttua ilman taloudellista painetta. Toisaalta olisi joskus ihana käydä katsomassa näyttelyitä ihan ajan kanssa ja vähän laajemmalla säteellä rautatieasemasta (ulottuen edes sinne Kansallisgallerian kolmanteen putiikkiin - nyt olisi menossa varsin kiinnostava muotokuvanäyttelykin).

Mutta eihän täältä susirajalta käsin mitenkään ehdi kaikkea kiinnostavaa nähdä, ellei halua etelään suuntaavilla reissuilla luopua ihmisten kanssa vietetystä ajasta, perheen ja ystävien takia sinne kuitenkin tapaan ensisijaisesti reissata. Enkä haluaisi kaikkia lomia ja vapaita viikonloppujakaan muutenkaan museoissa nurkkia koluta.

Tylsiä valintoja on ihmisen elo täynnä. Ehkä pitäisi käyttää ne lyhyet hetket shoppailemalla ja syömällä, niin ei olisi tätäkään murhetta.