Luonnon helmassa

Sanovat, että nykyihminen voi huonosti, koska ei vietä tarpeeksi aikaa metsässä. En tiedä, voinko nyt merkittävästi paremmin, mutta olen viimeisen viikon sisään käynyt ihmettelemässä kansallismaisemaa Väisälänmäellä, tarpomassa pienellä suolammella ja kotoisammalla kävelyllä Kuhasalossa.

Olipa kiva käydä pitkästä aikaa! Edellisesti visiitistä taitaa olla jo kahdeksan vuotta. Tuntuu kyllä tosi omituiselta, että Markon kotipaikka on keskellä ei mitään ja kaikkialle on loputtoman pitkä matka. Paitsi Väisälänmäelle, se kun on ihan kivenheiton (eli yläsavolaisin etäisyyksin alle 10 kilometrin) päässä.

Kuumottavin kolmesta luontokokemuksesta oli ehdottomasti Hirvilampi, koska etelän kaupunkilapselle suomaasto ei ole kovin tuttua. Kaunista siellä oli - ja luonnollisesti älyttömästi hyttysiä, joita riitti pysähtyessä panssariksi asti. Onneksi oli lainakumpparit ja Offia matkassa. Tämä etappi kävi myös ehdottomasti eniten reisiin ja pohkeisiin, vaikka Väisälänmäellä ja Kuhasalossa käveltiin moninkertaisia matkoja.

En uskaltanut ottaa puhelinta mukaan eli kaikki maisemakuvat ovat Markolla.
Ainoastaan mättääseen uppoava saapaskuva kulkeutui minullekin.

Kuhasalossa pysyttiin visusti polulla, mutta kurvasin heti alkajaisiksi pois tutuimmalta reitiltä ja löysin viimeinkin luostarin muistomerkin. Enää on siis oikeastaan bongaamatta ne Kalmonniemen kalliokaiverrukset, mutta olen alkanut jo epäillä niitä myyteiksi, kun eivät ikinä osu silmään. Vierestä ilmeisesti paahdettiin ohi tälläkin kertaa.

Jaa, ehtisiköhän sitä näistä innostuneena viikonloppuna vaikkapa Myllypuistoon tai Tervasillalle hengähtämään. Ei ole taas muutamaan vuoteen tullut käytyä.

Harmillisin juttu kokopäivätyössä etenkin näin kesäkaudella on se, että ulkona tulee oltua valitettavan vähän. Aina ei iltaisin jaksa lähteä samoilemaan ja lukuhetket puistossaki vain vähenevät vuosi vuodelta. Eilen käytiin iltasesta sentään Jokiasemalla. Kaipa jätskin ja virvokkeidenkin nauttiminen ulkoiluksi voidaan laskea. Voisin yrittää tormistautua ja pakata eteiseen viltin ja kirjan valmiiksi odottamaan leppeitä kesäiltoja.

Kasvohoidon jälkeen

Elämäni ensimmäinen kasvohoito on nyt takana. Eilen iho oli hoidon jälkeen miellyttävin ja iltaa myöten letku olo valtasi koko kropan eli taisin valita hoidon oikein juuri tätä hetkeä ajatellen. Tänään tietysti naama on kukkinut tätä uutta normaaliakin enemmän, mutta toivon tilanteen tasaantuvan parissa päivässä.

Harmi etten varmaankaan raaski ostaa hoidossa käytettyä Esse-tuotesarjaa itselle kotiin, etenkin seerumi ja kosteusvoide kun tuntuivat ja tuoksuivat poikkeuksellisen hyviltä. Hintapomppu ihan ok -osaston markettimerkeistä on kuitenkin vähän liian iso.

Positiivisesti yllätti se, että osasin kuin osasinkin rentoutua hoitopöydällä. En aina havaitse, milloin jäkitän lihaksia, vaikka luulen olevani rento. Vieraan ihmisen käsiteltävänä efekti pahenee entisestään, koska olkoon kuinka tahansa hemmotteluhetki itselle, minusta on lähtökohtaisesti outoa maksaa jollekin hoidettavana olemisesta ja itse vain lekotella menemään. Hoidon päätteeksi pöydältä oli kuitenkin vaikea nousta, kun sekä pää, hartiat että käsivarret tuntuivat painavan ainakin tuplasti enemmän kuin yleensä.

En taida kuitenkaan olla asenteideni kanssa yksin. Heti alkuun käyty keskustelu kertoo kyllä varmaan olennaisen suomalaisesta tavasta käydä hoidoissa vain silloin, kun joku toinen siihen kannustaa.

Hoitaja: Oliko sulla lahjakortti?

Minä: Ei oo, ihan toin itseni tänne.

Hoitaja: Ooookei! Siis ihan hyvähän se on joskus itseäänkin hemmotella!

Muistan vannoneeni ensimmäisen hoitolassa tehdyn jalkahoidon jälkeen, että nyt kyllä otan kauneushoitolakäynnit edes vuosittaiseksi tavaksi. Ja vastahan tässä ehti kuusi vuotta välissä vierähtää... Nyt siis mietinkin, pitäisikö kesäloman alla / aluksi rykäistä ja käydä myös siellä jalkahoidossa. Ja vaikka hieronnassakin, selkä kun on taas kovin jumissa eikä siihen solmukohtaan pääse venyttelyllä käsiksi.

Kympistä vetoa, etten monista hyvistä aikeistani huolimatta en saa aikaiseksi. Mutta vievät ne eteenpäin pienetkin askeleet.

Skånesta Sveanmaalle

Matkustelun sudenkuoppiin kuuluu se, että turhan usein tulee keskityttyä pääkaupunkeihin ja mitä lähempänä kohde on, sitä vaivalloisempaa sinne on jostain syystä lähteä. Eipä siis ole ikinä oikeastaan tullut edes mieleen käydä Malmössa, mutta onneksi nyt kyläilyn varjolla tuli sinne lähdettyä.

Kaupunki itse asiassa muistutti paljon Tamperetta sekä tunnelmaltaan että kooltaan, mutta toki vanhan eurooppalaisen satamakaupungin lisällä. Ensimmäisenä päivänä lähinnä tallattiin ympäri kaupunkia, ihmeteltiin näkymiä yliopiston kattoterassilta ja käytiin tutustumassa myös Ribersborgin rantaan ja Västra hamneniin. Illalla suunnattiin vielä oluelle Folkets parkiin, joka sijaitsi kätevästi Möllevångenissä eli keskustan toisella laidalla. Vaikka edettiin rennoissa tunnelmissa, kilometrejä tuli päivän aikana yli viisitoista ja seuraavien päivien tavoite olikin ottaa vähän iisimmin.

Kungsparken

Västra hamnenin Turning Torso

Yövyttiin Scandicissa (S:t Jörgen, hihi), jonka sijainti oli huippu ja aamiainen eeppinen. Ikkunaton huone ilman kunnon ilmastointia oli kuitenkin pitemmän päälle aika raskas ja esimerkiksi aamusuihku oli ihan mahdottomuus, jos aikoi sen jälkeen viettää huoneessa enemmän kuin kymmenen minuuttia. Eli liikkeellä piti käytännössä olla aamusta iltaan ja illalla vain sammahtaa sänkyyn.

S:t Jörgenin fantsut seinämaalaukset vetävät jo vertoja Berliinin pelleillekin.

Malmön keskusta on täynnä pieniä, ylisöpöjä putiikkeja ja tiistai olisikin ollut mitä mainioin shoppailupäivä. Ruotsin kansallispäivän takia kaupoissa oli kuitenkin rajoitetut aukiolot ja edellinen päivä painoi vielä alaraajoissa. Moderna museetin ja pohdiskelukahvien jälkeen päädyttiin lopulta taas Möllevångeniin, josta saa paikallistietämyksen mukaan kaupungin parhaat falafelit. Koukattiin vielä kulman takaa pienestä, ihan liian symppiksestä leipomosta seesamileipää, minkä jälkeen loppupäivä menikin lähinnä kahvilla, kaljalla ja Marjon kämpillä kokkaillessa. Leppoisa päivä oli paikallaan ja minäkin yllätin itseni (ja muut) olemalla ihan ok sen suhteen, ettei juostu koko aikaa nähtävyyksiä katsomassa. Lisäksi matkalla kohti falafelia bongasin Science fiction bokhandelnin, josta löytyi lopulta ostettavaa molemmille. Ei ilmeisesti pitäisi käydä pelikaupoissa, kun aina käy näin - vaikka en mielestäni edes pelaa!

Davidshallsbron

Stortorget hämärtyvässä illassa. Kulman takana oleva Lilla torg oli
huomattavasti tunnelmallisempi, mutta myös täynnä turistihintaisia ravintoloita.

Niin, sananen niistä falafeleista. Ne on Malmön juttu. Ja paras ostospaikka on Möllevångenin pääkatu Bergsgatan, josta on pieniä ravintoloita vieri vieressä. Veikkaisin kyllä, että kaupungissa huonotkin falafelit ovat parempia kuin mitään, mitä Suomesta löytyy ja kieltämättä Tukholmassa myöhemmin viikolla syömäni falafelannos oli Malmön jälkeen antikliimaksi. En ole ihan varma, oliko Möllävångenin falafel-halloumirulla paras ikinä syömäni falafelannos, mutta kyllä se helposti top kolmoseen kiilasi Pariisin ja Bristolin falafelien seuraksi.

Mainittavaa on, että Bergsgatanin kulmassa on myös Malmö Brewing co & Taproom ja sen yhteydessä Malmön suklaatehtaan myymälä. Pariisin paikan nimi taas on L'As du Fallafel ja Bristolin Eat a Pitta, jos olet matkaamassa huudeille.

Falafelpaikkoja oli vieri vieressä, onneksi paikallisopas oli testannut ne valmiiksi.
Tosin tuskin missään olisi ollut pahaa ruokaa. Ison rullan hinta 40 kruunua.

Keskiviikkona ostettiin Skånetrafikenin Juutinrauman kiertolippu eli Öresund runt (249 kruunua), jolla käytännössä pääsi Malmöstä Helsingborgiin, sieltä lautalla Tanskan puolelle Helsingøriin, junalla Kööpenhaminaan ja sieltä taas junalla Malmöön. Pääpointtina oli nähdä Helsingborgissa juuri avautunut Museum of Failure, mutta vähän ehdittiin onneksi katsella ympärillekin ennen kuin sää heittäytyi ihan mahdottomaksi - Kärnanin luona paistoi jopa aurinko! 

Helsingørissä käveltiin rantaa pitkin ihmettelemään ulkoa päin Hamletin linnaa, jonne ei kuitenkaan ehditty enää sisään ennen kuin paikka meni kiinni. Junassa arvottiin vielä pysähdystä Kööpenhaminassa, mutta väsymys vei lopulta voiton ja päädyttiin jatkamaan siltä istumalta takaisin Malmöön. Näin jälkiviisaana olisi kannattanut lähteä matkaan paljon aikaisemmin aamulla, mutta hyvä näinkin.

Museum of Failure: Rejuvenique, kotoisa Plup-pullo ja Iridium

Kärnan

Öresund runt on voimassa 48 tuntia, joten optimaalisinta olisi lähteä Malmösta liikenteeseen jo aamulla, olla Helsingborgissa yötä, jatkaa aamulla Helsingøriin ja sieltä illaksi Kööpenhaminaan, matkalla voi pysähtyä myös Louisianassa! Köpiksestä pääsee kyllä yötä myöten takaisin Malmöön, jos vain jaksaa olla hereillä. Tai sitten olla toinen yö vielä matkoilla, jos niikseen tulee. Näin saisi maksimoitua lipun hyödyn ilman, että iskisi turismiähky. Matkaa Kööpenhaminasta Helsingøriin on noin tunti, joten sieltäkin suunnalta kannattaa päiväreissua harkita, kaupunki vaikutti nimittäin äärimmäisen sympaattiselta ja nähtävää olisi riittänyt varmasti koko päiväksi - vuosittaisten Shakespeare-festivaalien aikaan varmaan pidemmäksikin aikaa.

Kronborgin linna häämöttää etuoikealla.

Telakkamuseon ulkopuolella. Jo ranta oli täynnä toinen toistaan hienompia
veistoksia ja googlettamalla selviää, että se oli vasta jäävuoren huippu.

Ollaan pallossa, osa Helsingør. Veistos on HAN vuodelta 2012.

Hehhehehhehehe.

Tukholmaan matkattiin junalla, jossa oli ihanat vanhanaikaiset kuuden hengen hytit. Matka-ajan piti olla viisi tuntia eli käytännössä sama kuin Joensuusta Helsinkiin. Tukholmassa majoituttiin Södermalmille, joka totta tosiaan oli oma pieni maailmansa. Markon kanssa mietittiinkin, että periaatteessa parin päivän aikana ei olisi välttämättä tarvinnut poistua Södermalmilta ollenkaan - varsinkaan sen jälkeen, kun löysin videopelibaarin. Lämmin suositus kyllä Sofo Hotellista: kompakti kellarihotelli, joka oli sijaintiinsa (kivenheitto Skanstullin asemalta) varsin edullinen. Mutta valitse Sofo vain, jos varmasti kestät matkakumppaniasi pienessä tilassa! Kompakti hotelli tarkoitti myös pienen pientä huonetta, jossa kääntyminen oli vähän haasteellista, jos toinenkin oli liikenteessä.

Koko huone on käytännössä tässä. Miniatyyrikylppäri jää kuvaajan taakse.

N3rds. Viittaan baarin nimeen, en kanssamatkaajiin.

Tukholmaan olisi kannattanut ehdottomasti ostaa 72 tunnin matkakortti heti kättelyssä. Väsyneenä ja nälkäisenä ei tietysti moista mietitty, joten päädyttiin ostamaan kertaliput tunnelbanaan, jonka jälkeen tuota kolmen päivän lippua ei sitten kannattanutkaan enää hankkia vaan otettiin perjantai-lauantai-akselille 24 tunnin lippu. 24 tunnin lippu kustantaa 120 kruunua, 72 tunnin lippu 240 + 20 kruunun pantin itse kortista. Kertalippu automaastista taas maksaa 43 kruunua! Mutta tulipahan tämän sattumuksen myötä ensimmäisenä iltana kävelytyä Globenin huudeille ja takaisin, kun jalat vielä kantoi. Myöhemmin ei olisi enää jaksanut.

Lauantaina yritettiin sitten maksimoida matkakortin hyödyt. Mentiin lautalla Gamla stanista Djurgårdeniin ja ajeltiin huvikseen muutama pysäkinväli ratikallakin. Vähän jäi kutina, että Tukholman julkinen liikenne olisi ihan seikkailemisen arvoinen väline, mutta tämä jääköön seuraavaan kertaan. Nythän meillä on jo kortit valmiina...

Fotografiskalla ennen lähtöä. Ehkä paras ikinä ottamani kuva!

Paluumatka Viikkarilla meni yllättävän kivuttomasti, vaikka aamiainen oltaisiinkin voitu taktikoida parempaan saumaan ja esiintymässä oli taikuri (straight from Hollywood!) ja Jussu Pöyhönen. Syötiin burgerit (omani oli vegaaninen ja aivan mainio!), ostettiin Markolle sukkia ja minulle Junarosen mekko tax freestä, voitin 40 euroa pelikoneesta ja juotiin drinkkejä, kunnes kehtasi mennä nukkumaan. Ja kyllä, katsottiin sentään yksi taikashow, mutta risteilyisäntien menon kestämistä varten drinksuja olisi pitänyt kitata huomattavasti enemmän.

Pahin risteilykuume tuli onneksi tällä nyt taltutettua eli kova kiire ei ole takaisin. Sellaisia terveisiä kyllä lähettäisin Viking Linelle, että wifin voisi uusia. Tunnin välein käyttäjän ulos loggaava verkko ei tunnu olevan enää ihan tästä maailmanajasta.

Irrallisia havaintoja:

• Koulu- ja Duolingo-ruotsilla pärjää yllättävän hyvin, mutta se vaatii itseltä huomattavan paljon asennoitumista. Aina ei silti suomiaksentilla tule ymmärretyksi.
• Vaikka hintataso on muuten Suomen kanssa samassa tasossa, peruskalja on mystisen halpaa. Latte ja oluttuoppi ovat käytännössä saman hintaiset.
• Erikoisoluet olivat sen sijaan hinnoissaan. Paitsi Systembolagetissa ne eivät maksaneet mitään. Alan ymmärtää Tornio-Haaparanta-viinarallia.
• Jos haluaisin perustaa minkä tahansa novelty-kaupan tai baarin, perustaisin sen Tukholmaan. Tintti-kaupan ehdin valitettavasti nähdä vain ulkoa, mutta sen olemassaolo kertoo jo paljon.
• Joskus kannattaa etsiä ruokaa Google Mapsilla - se vei meidät Hermitageen Gamla stanissa! Kohtuuhintainen ja maistuva all you can eat -tyypin vegebuffet mitä parhaimmalla paikalla.
• Kaikki paikat alkavat olla kontantfri eli käteistä ei tarvitse enää käytännössä missään. Nostin alkuviikosta noin 600 kruunua käteistä ja viimeisenä päivänä sain tungettua viimeiset ravintolaan ja kauppaan juuri ennen terminaaliin lähtöä. Turismin kehdossa Gamla stanissa kun vielä käteistä otetaan vastaan.
• Ruotsalaisten pikajunien penkit ovat suomalaisia mukavammat, mutta ilmanvaihto toimii huonommin. Lisäksi juna voi helposti myöhästyä tunnin myös länsinaapurissa.
• Max Suomeen.

Jossain Malmössa.

Tarkan markan matkaajalle Ruotsi ei tietysti ollut viikoksi mikään optimaalisin kohde, mutta budjetissa pysyttiin jopa tax free -bongailujeni jälkeen. Puhuttiin kyllä, että seuraava Euroopan-lomanen voisi hyvin kohdistua esimerkiksi Unkariin, Puolaan tai Tsekkeihin, mutta tämä ei toki ole vielä ajankohtaista. Valitettavasti. Matkakuume kun ei kovinkaan usein parane matkustamalla.

En konsert med Thom

(Otsikolla terkut lukion Medvind-kirjasarjalle!)

Lomaviikkoon Ruotsissa sisältyi kaksi keikkaa. Radiohead-liput olivat plakkarissa jo marraskuussa, mutta Markon naama kieltämättä vähän venähti, kun lopulta tajuttiin samanaikaisuus Sidewaysin kanssa. Onneksi nohevana googlettajana selvitin, että Sidewaysin lisäksi Chelsea Wolfe on Krakenissa, Globenin naapurissa päivää ennen Radioheadia. Sinne siis!

Onneksi pieni klubikeikka ja jättimäinen areenakeikka tuli koettua juuri tässä järjestyksessä. Molemmissa oli puolensa, mutta jotenkin Radiohead tuntui minusta moninkertaisesta yleisömäärästä huolimatta intiimimmältä kokemukselta.

Krakenista paikkana tuli mieleen lähinnä Lutakko ja yleisökin oli kovin suomalaisilta rokkiklubeilta tutun näköistä. Chelsea Wolfe oli kyllä kaikin puolin nainen paikallaan, mutta oma väsymys taisi valitettavasti syödä sekä minulta että keikalta sen kaiken parhaimman terän, enkä oikein muista kuin yleisen tunnelman. Lisäksi lämppärit (Christine Owman ja superhämmentävä Jonathan Hulten) olivat paitsi hyviä ja omalla tavallaan vangitsevia, joten näin jälkeenpäin tuntuu, että kelluin illan läpi hypnoosinkaltaisessa tilassa.

Simppeli interiööri toimii parhaiten.

Radiohead sen sijaan oli pelkkää tykitystä ja kiilasi selkeästi kyllä ainakin omien nähtyjen keikkojen top vitoseen, ellei jopa kolmoseen. En ole bändin tuotantoon ikinä perehtynyt mitenkään erityisen järjestelmällisesti, mutta se ei paljon menoa haitannut. Itselleni suurimmat kohokohdat olivat Weird Fishes/Arpeggi, The Daily Mail, Fade Out ja vikana encorena tullut Karma Police. Ja kieltämättä Paranoid Androidin kuuleminen livenä muljautteli jotain tuolla jossain tosi syvällä parinkymmenen vuoden kerrostumien alla.

Keikkaa edeltävä hepuli.

Keikka kesti reilut kaksi tuntia, eikä välispiikkeihin juuri tuhlattu aikaa. Bändin yhteissoitto oli saumatonta ja (valo)show näyttävä, mutta silti sopivan eleetön. Kaikki oli kohdallaan. Mutta sillä sekunnilla, kun Thom Yorke alkoi laulaa, tajusin etten ole ikinä ihan täysin uskonut sen äänen kuuluvan ihmisestä. Enkä ehkä usko vieläkään. Jotain yli-inhimillistä Yorkessa on. Fakta.

Arvostin myös aina biisien välissä pyörivää peilipalloa.

Vaikka sekä Krakeniin että Globenille oli hotellilta lyhyt matka, niihin pääseminen oli tuskien taival. Torstaina päätettiin kävellä, kun matkaa keikkapaikkaan hotellilta oli alle pari kilometriä. Vaikka reitti oli periaatteessa helppo, käveltiin pari kertaa vähän harhaan. Lisäksi Kraken löytyy kyllä Google Mapsista, ovella ei ole minkäänmoista kylttiä, eikä heti meinattu tajuttu kurvata hiljaisen teollisuushallin ovesta sisään, kun ulkopuolella ei näkynyt oikein ihmisiäkään eli kurvattiin sielläkin ensin ohi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja raikas kesäsadekin oli paluumatkalla vain virkistävää.

Tässä muuten ollaan alle kilsa Globenilta.

Perjantaina ajateltiin säästää jalkoja ja hypättiin tunnelbanaan, mutta jonot Globenin ulkopuolella olivat eeppiset. Tietysti viime aikaisten tapahtumien valossa en pistä pahakseni sitä, että laukut syynätään tarkkaan, metallinpaljastimia käytetään ja pommikoiratkin kiertävät ympäriinsä. Suuren osan hämmennyksestä ja kärsimättömyydestä olisi kuitenkin karsinut kunnon kylttiopasteilla, sanonpahan vain. Ei olisi esimerkiksi tullut jonotettua ensin väärälle sisäänkäynnille.

Muutoin kyllä pisteet Globenille keikkapaikkana ja olihan se oikeasti aika huikeaa käydä siellä sisällä ensimmäistä kertaa. Hartwall Arena voisi myös ottaa oppia ympäröivien palveluiden määrästä ja laadusta: oli kioskia, kauppaa, ravintolaa, pubia, kuppilaa jos jonkinlaista, eikä ensimmäiseen metroon takaisin olisi välttämättä ollut edes mikään kiire.

Puhdistus

Varsinainen reissupostaus on tulossa yöhemmin, nyt on vielä toipuminen kesken sekä mielellä että kropalla. Mitään ei Markon kanssa varsinaisesti sovittu, mutta ilmeisesti molemmilla on tarvetta jonkinmoiselle lomanjälkeiselle detoxille. Kaupasta tarttui nimittäin mukaan normaalien hevi-ostosten lisäksi esimerkiksi viinirypäleitä, varsiselleriä, avomaankurkkuja, parsakaalia, papuja ja tofua - kaikki tuttuja vieraita keittiössämme, mutta harvemmin kaikki yhtä aikaa ja varsinkaan tässä määrin.

Varasin myös ajan elämäni ensimmäiseen kasvohoitoon ensi viikolle. Joku syväpuhdistus olisi varmaan ollut viisain, mutta budjetin ja aikataulun myötä päädyin nyt hemmottelevaan suklaakasvohoitoon. Jospa sekin tekisi edes jotakin. Tai oltaisiin edes kavereita sen jälkeen, kasvohoito kun on kuitenkin vain hätäensiapua.

Ihoni on väsynyt. Reissukuvat ovat omissa silmissä enimmäkseen julkaisukelvottomia ja vahvistavat pitkälti sen, mitä peili on näyttänyt jo jonkin aikaa. Ei tässä iässä mikään persikkaposki enää pidä tai voikaan olla, mutta väsähtämisen vauhti on ollut todella hämmentävä.

Ehkä ainoa seminormaali kuva koko matkalta.

Tiedän kyllä pitkälti, mistä kenkä puristaa, mutta se ei ongelmaa poista. Nyt vaan pitäisi jaksaa selvittää uudet ihonhoito- ja meikkiniksit aikuisemmalle iholleni, etten muutaman vuoden päästä näytä ihan friikahtaneelta hormonirusinalta.

Tähän kaiketi pitäisi sijoittaa aikaa ja rahaa. Mutta mistä aloittaa?

Toukokuun luetut

Miika Nousiainen: Juurihoito

Nousiaisella on hieno taito ottaa arkiselta, tylsältäkin tuntuva aihe ja rakentaa sen ympärille hämmentävän koukuttava romaani. Pekalla on isätön lapsuus, elämä kriisissä ja huonot hampaat, mutta visiitti uudelle yksityiselle hammaslääkärille muuttaa lopulta kaiken. Juurihoito oli minusta Maaninkavaaraa ja Metsäjättiä kevyempi, vaikka isojen aiheiden kanssa tässäkin painiskeltiin. Helsingistä Lieksaan, Ruotsin ja Aasian kautta Australiaan kulkeva romaani tuntui minusta himpun fantastiselta, vaikka periaatteessa jalat pysyivätkin tukevasti reaalimaailmassa. Lempihahmokseni muodostui hammaslääkäri Esko, jonka yksioikoisessa maailmankuvassa loputtomine hammasmetaforineen on jotain todella valloittavaa. Jos kaipaat hyvän mielen romaania ja soljuvaa suomen kieltä, lue tämä.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Salaisuuksien kammio ei ole minusta Pottereista paras, mutta ehkä kuitenkin se kaikkein rakkain. Eikä se johdu vain siitä, että Potterversen naisten tapaan en voi vastustaa Gilderoy Lockhartia. Salaisuuksien kammiossa hahmot alkavat muuttua kokonaisemmiksi ja tarinakin tiivistyä aika vauhdilla - jälkimmäinen oli muuten yllätys, en muistanutkaan miten paljon tässä jo rakennetaan pohjaa tuleville tapahtumille. Sekalaisten vihjeiden ja viittausten bongaaminen oli jälleen erityisen hykerryttävää.

Vilkuilen jo kaihoisasti Azkabanin vankia hyllyssä, mutta yritän jättää sen hetkeen, jolloin oikeasti voin ahmaista kirjan vaikka kerralla. Nyt jo teki tiukkaa laskea välillä kirja kädestä ja tehdä jotain muuta. Tai nukkua.

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Mediahuoran freelancer-toimittaja Maria Vartiainen on korviaan myöten silpputöiden, riistosopimusten, epävarman toimeentulon ja loppuunpalamisen suossa, ammattiketiikka on koetuksella harva se päivä. Tykkäsin Mediahuoran ajatuksesta ja sanomasta enemmän kuin toteutuksesta, toistot ja kieli tuntuivat lähinnä väsyttäviltä. Kirja on julkaistu jo 2012 ja vaikka se tuntuukin paikoin vähän vanhentuneelta, on pelottavaa ajatella, miten monin tavoin (ilmeisesti) satiiriksi tarkoitettu teos on lähellä tämän päivän todellisuutta. Ymmärränkin hyvin, miksi Mediahuora on puhutellut niin monia, vaikka lukeminen olikin paikoin itselleni vähän pakkopullaa.

Charlaine Harris: Veri kielellä

Joko olen oikeasti vielä väsyneempi kuin luulin tai sitten Veri kielellä oli edeltäjiään parempi. Sookien tyhmät valinnat ja omituiset juonenkäänteet eivät käyneet hermoon oikeastaan lainkaan, luin tätä ilokseni ja viihdyin hyvin. Harris on viimeinkin alkanut punoa erillisiä langanpätkiä hiljalleen yhteen ja tylsähköksi käynyt keijujuonikin saatiin pitkälti päätökseen. Odotukset sarjan viimeiselle (!) osalle ovatkin nyt paljon korkeammalla kuin aiemmin ja tekisikin mieli ottaa se lukuun mahdollisimman pian. Ehkä kuitenkin säästelen sitä vielä kesän yli.

Elias Koskimies: Ihmepoika

Tiivis romaani ja tavallaan pienen kehyksen tarina, jossa kuitenkin oli kaikki. Tykkäsin Ihmepojasta valtavasti. Koskimiehen esikoisromaanin teini-ikäinen kertoja on pienieleinen ja vähäsanainen, mutta rivien välistä välittyy enemmän kuin monessa muussa viime aikoina lukemassani teoksessa. 80-90-luvun taitteen pohjanmaalaiseen pikkukylään sijoittuva tarina on myös herkullista ajankuvaa. Ihmepojan ulkopuolisuus, identiteetin rakentuminen, glitterinkaipuu, Madonna-fanitus ja yleinen teinikipuilu on kuvattu tavalla, johon on helppo samaistua, vaikka päähenkilön ja perheen kriisit eivät suoraan omaan elämään peilautuisikaan. Alle 200-sivuisen romaanin lukee hetkessä ja lopuksi ainakin oma oloni oli toiveikas. It gets better.