Caput mundi

Paluu arkeen ja ajatusten kääntö reilun viikon taakse.

Joku Via dei Coronarilta kääntyvistä sivukaduista.

Näkymä kaupunkiin Piazza del Popolon yli.

En ole ikinä mitenkään aktiivisesti haaveillut Roomasta, mutta kun hyvä tarjous tuli vastaan, tartuttiin siskon kanssa siihen kummempia miettimättä.

Alkuvuoden hyvistä kokemuksista rohkaistuneena varaus hoitui taas Expedian kautta ja vaikka sivustolla hotellien vertaileminen on vastenmielisen vaikeaa, nappiin meni. Hotelli oli vajaa kilsa Terminin asemalta ja toinen mokoma Colosseumilta ja Forum Romanumilta. Metroon turvauduttiin siis reissun aikana vain kolme kertaa, ja nekin tietoisesti jalkojen säästäminen mielessä. Hotelli oli myös siisti, siellä oli hissi, aamupala oli riittävä ja huoneellakin kokoa ihan tarpeeksi. Eli ei valittamista! Paitsi ehkä siitä, että pyyhkeet vaihdettiin joka päivä, kuten myös käsisaippua, jos ei tajunnut piilottaa sitä siivouksen ajaksi suihkuun. Oppia ikä kaikki.

Pitää sitä yksi aamiaiskuva olla.

Säiden puolesta kävi kyllä erinomainen tuuri: ensimmäisenä päivänä tuli muutama harmiton sadepisara, muuten aurinko paistoi ja päivisin lämpötila kiikkui reilussa kymmenessä asteessa. Naapurin Maijan kesätakilla - jonka onnekkaasti tajusin kysyä lainaan - ja ohuella neuleella pärjäsi reissussa mainiosti ilman että tuli hiki. Osattiin myös miettiä päivät sen verran maltillisiksi, että vaikka käveltyjä kilometrejä tuli päivittäin kymmenestä neljääntoista, kulttuuriähky tai epätoivo eivät päässeet iskemään.

Appelsiineja puussa. Joulukuussa.

Kuvaa ottaessa luulin, että tässä olisi erityisen paljon ihmisiä Fontana di Trevin äärellä.
Seuraavan kerran ohi kulkiessani tajusin olleeni hyvin väärässä.

Lauantain summamutikkaisella kävelyllä ihmeteltiin ulkopuolelta kaikki tärkeimmät nähtävyydet Colosseumista espanjalaisiin portaisiin ja Fontana di Treviltä Viktor Emanuel II:n muistomerkkiin. Käytiin myös Galleria Colonnassa sokaistumassa kullatuista asioista ja bongaamassa työpaikallani asuvan triptyykkiin kuuluvan teoksen keskikappale. Sunnuntai pyhitettiin Forum Romanumille, Palatinus-kukkulalle ja Colosseumille, maanantaina suunnattiin ihmettelemään Vatikaania. Tiistaina haluttiin jotain uutta vanhan vastapainoksi ja lähdettiin modernin taiteen museoon. Toisaalta Italian taide-elämä on sen verran pitkälinjaista, että moderni aika alkoi käytännössä 1800-luvulta. Hieno museo joka tapauksessa ja juuri sopivan kokoinen omaksuttavaksi viimeisenäkin reissupäivänä. Matkalla eksyttiin myös Leondardo da Vinci -museoon, ja onneksi niin päin, koska hienon taidemuseon jälkeen kopioiden ihmetteleminen pienissä kellaritiloissa olisi ollut pettymys. Tiistaina käytiin myös tutustumassa Largo di Torre Argentinan löytökissojen hyväntekeväisyyspisteeseen lähietäisyydeltä, eikä vain ihasteltu kissejä aidan takaa.

Galleria Colonnan ylettömyys ei ollut tästä maailmasta.

Kiitos, opasteet.

No se. Jos ei halua kierrokselle, kannattaa ostaa liput suosiolla Forum Romanumilta
ja Colosseumilla vain luikkia turvatarkastuksen jälkeen lippujonojen ohi.

Luonnollisesti odotin reissulta myös ruokaelämyksiä, mutta niiden suhteen seilasin aika turvallisilla vesillä tällä kertaa. Bruschettoja, pastaa, pastaa, pastaa ja yksi pitsa! Välipalaksi lomatunnelmissa gelatoa ja kakkuja. Muutama hutivalinta tehtiin, eikä perusravintoloissa kaikki tietenkään ollut herkullisinta ikinä, mutta en kyllä silti voi valittaa pöperöistä: nälkä pysyi loitolla ja onhan se spagetti simpukoilla autenttisessa ympäristössä ihan eri asia kuin kotosalla. Ainoa ruoka, joka haaveistani jäi kokematta, oli tuore artisokka. Mutta tämän kanssa voin elää. Sain kuitenkin paahdettuja kastanjoita vuosien jahkailun jälkeen. 

Kodittomien kissojen hoitola, parasta.

Ruokakauppabongaukset, myös parasta.

Sovittiin jo Helsinki-Vantaalla, että mihinkään pimeisiin takseihin ei sitten lähdetä, mutta niinhän siinä kävi, että Fiumcinon lentokentältä huomasimme poistuvamme jonkun ei niin virallisen saföörin kyydissä. Mukana autossa oli myös suomalainen - sattumalta joensuulainen - pariskunta, joten ihan niin paljon ei pelottanut kuin jos oltaisiin oltu kaksin liikenteessä. Sujuvasti ja turvallisesti matka kuitenkin meni ja päädyttiin suoraan hotellin ovelle, joten tällä kertaa kannatti. En ehkä silti ota tavaksi.

Kierroksen ulkoilmaosuuksilla pärjäsi ilman takkiakin.
Vatikaanin puutarhat jäivät valitettavasti tällä kertaa kiertelemättä.

Setä konservoi Vatikaanin museon muraaleja.

Tämä ei ollut edes Pietarinkirkon hienoin kohta, mutta tässä vaiheessa reissua
ymmärrys ja kamerasormi eivät enää toimineet kanssani yhteistyössä.

Kokemuksesta jäimme kuitenkin vähän varpaillemme ja maanantaina Vatikaaniin suunnatessa ensimmäinen vastaan tullut opastusfeissari ei ollut yhtä onnekas. Nainen ei tosin myöskään hanskannut pohjoismaalaisille myymistä, vaan aggressiivinen käytös, epäselvä hinta ja toimiston italiaksi meuhkaavat kanssatyöntekijät saivat meidät lopulta liukenemaan paikalta.

Oltiin tarkastettu etukäteen Vatikaanin museon nettisivulta hinta, 16 euroa, ja se että ICOM-kortilla pääsee ilmaiseksi. Sen tiedon valossa feissarin tyrkyttämä 55 euroa hengeltä ja vakuuttelut siitä, että kaikki maksavat ainakin 35 euroa, sekä täysi tietämättömyys ICOMista ei taannut kovin hyvää lopputulosta. Korttelin päässä vastaan tuli maltillisempi feissari, jonka toimistossa ICOM tunnistettiin välittömästi, jonka lisäksi kaikki olivat ystävällisiä ja englannintaitoisia. Tämä sekä huomattavasti halvempi hinta (20/40€) taas aiheuttivat sen, että vastoin suunnitelmia oltiinkin opastetulla kierroksella Vatikaanissa ja päästiin oikaisemaan Pietarin kirkkoon sisäkautta ilman ylimääräistä jonottamista. En voi valittaa. Opas nimittäin oli oikeasti tosi hyvä, ja Vatikaanin museo niin valtava, etten ole yhtään vakuuttunut, että oltaisiin osattu siellä kaksin edes ihmismassojen keskellä liikkua. Eli huijaus tai ei, meitä ei haittaa.

Sitä paitsi ei ostettu koko reissun aikana yhtään rihkama-avaimenperää tai selfiekeppiä, joten voiton puolella tässä taidetaan kuitenkin olla hyväuskoisuuden mittareilla. Selfieitä otettiin ihan urakalla ilman keppiäkin.

Michelangelo Pistoletto, Un giovanotto / Galleria Nazionale d'Arte Moderna
Väittäisin miestä Jude Law'ksi, mutta teos on tehty 1962-75.

Viimeisenä päivänä tajuttiin kääntyä myös Piazza Venezialta ylämäkeen, eikä kurvattu
vain helpointa reittiä ohi. Kannatti. Auringonlasku ei huonontanut kokemusta.

Ainoa oikea pettymys oli Piazza Navonan joulutori, jota olin odottanut kovasti. Torin piti olla paikoillaan 8. joulukuuta alkaen, mutta sitä alettiin meidän reissun aikana rakentaa vasta maanantaina  (18. päivä) ja tiistainakin paikalla oli vain kourallinen myyjiä. Lieneekö se muina vuosina maineensa arvoinen? Sinne järjestetään Suomesta ryhmämatkojakin ja oman kokemuksen pohjalta ajatus on ihan käsittämätön. 

Tekisi mieli myös tarkistaa, mitä katusoittajat soittavat Forum Romanumin kupeessa muina vuodenaikoina tai ylipäätään joskus tulevaisuudessa - nyt nimittäin Hotel Californiaa, Vapauden tangoa ja Despacitoa kuuli päivästä toiseen ikuisella luupilla. Kieltämättä raunioiden keskellä kierrellessä edellämainittu soundtrack toi kokemukseen hilpeän lisän, joten toivottavasti linja pysyvän edes samankaltaisena.

Kaiken kaikkiaan mitä tervetullein breikki syksyn jälkeen ja aurinkoterapia teki kyllä tehtävänsä! Myös matkan pituus oli erinomainen: ehdimme kaiken, mitä halusimme ilman kiirettä, mutta lähtiessä ei jäänyt olo, että loma loppuu kesken. 

Seuraavan kerran haluaisin kuitenkin suunnata Italiaan keväällä tai syksyllä. Ja jos vielä joskus palaan Roomaan, haluan syödä enemmän täytettyjä leipiä. Yritin kyllä varmistaa tämän heittämällä Treviin kolikon eli pitäkäätten varanne, leipäset!

Kansallisgallerian hoteissa

Olen piipahtanut reilun viikon sisään kahdesti pikareissulla Helsingissä. Molemmilla oli aikaa syödä, käydä nopeasti yhdessä museossa ja ostaa eväät paluujunaan.

Ei ole erityisen ihmeellistä, että molemmilla kerroilla päädyin Kansallisgallerian hellään huomaan. Viime viikolla kävin katsomassa Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomen ja Ankallisgallerian aarteet Ateneumissa, eilen hilpaisin läpi Ars Fennican ja Korakrit Arunanondchain näyttelyn (enpä ihmettele, miksi taiteilijan virallinen hashtag on #korakrit). Onneksi Ars 17 oli jo nähty, muuten olisi tullut vielä enemmän kiire.

Ristiriitainanen olo näistä visiiteistä taas jäi. 

Tykkään valtavasti molemmista rakennuksista ja siitä, että voi piipahtaa katsomassa vain yhden tai pari juttua ilman taloudellista painetta. Toisaalta olisi joskus ihana käydä katsomassa näyttelyitä ihan ajan kanssa ja vähän laajemmalla säteellä rautatieasemasta (ulottuen edes sinne Kansallisgallerian kolmanteen putiikkiin - nyt olisi menossa varsin kiinnostava muotokuvanäyttelykin).

Mutta eihän täältä susirajalta käsin mitenkään ehdi kaikkea kiinnostavaa nähdä, ellei halua etelään suuntaavilla reissuilla luopua ihmisten kanssa vietetystä ajasta, perheen ja ystävien takia sinne kuitenkin tapaan ensisijaisesti reissata. Enkä haluaisi kaikkia lomia ja vapaita viikonloppujakaan muutenkaan museoissa nurkkia koluta.

Tylsiä valintoja on ihmisen elo täynnä. Ehkä pitäisi käyttää ne lyhyet hetket shoppailemalla ja syömällä, niin ei olisi tätäkään murhetta.

10 + 1 kuvaa Raaseporista

Maanantaina piti lähteä ajamaan kohti Savoa, mutta ei sitten jaksettukaan. Jäätiin siis pyörimään Katajanokalle vielä hetkeksi. Tiistaina pakattiin pojat autoon ja lähdettiin päiväreissulle kohti Raaseporia.

Olen käynyt Fiskarsissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, mutta hämmentävän hyvin muistin kaikki rakennuksetkin. Koska lähtö oli kankea ja seurueen ruokataktikointi huonoa, joten ensimmäisenä piti suunnata syömään. Fine dining oli budjettisyistä right out ja haaveilemamme Laundry Café lähinnä katastrofi. Onneksi jo sieltä muinaiseltlta edelliseltä reissulta tuttu Café Antique palveli lopulta kaikkia tyydyttävästi ja kohtuuhintaan.

Aika söpöjä hotelleitakin alueella olisi ollut, mutta kyllä Fiskarsin päivässä halutessaan suorittaa.

Maailma tarvitsee lisää slakitiilirakennuksia.

Käytiin myös kurkkaamassa Petri Ala-Maunuksen ja Minna Suoniemen kuratoima Greetings from SUOMI -kesänäyttely. Tykkäsin ehkä enemmän näyttelyn ideasta kuin itse näyttelystä, mutta olisi harmittanut jättää väliin. Harmillisesti rakennuksen ikkunoita rempattiin samalla ja jyskeessä oli vaikea keskittyä erityisesti videoteoksiin.

Liisa Hietanen, Veli (2014)

Marko katsoi taidenäyttelyn sijasta sorsia ja maisemaa.

Fiskars Villagen jälkeen halusin vielä piipahtaa samalla vaivalla Raaseporin linnassa, jossa olen käynyt viimeksi alle kouluikäisenä. Google Maps ohjeistaa perille jotain ihan kummallista reittiä, joten kannattaa ennemmin käyttää silmiä ja luottaa kyltteihin.

Linna ei tietysti Turun linnaan tai Olavinlinnaan verratessa ole erityisen iso tai vaikuttava, mutta itse tykkäsin kyllä. Linna ei näy tielle, joten perillä on hiljaista ja se tuntuu sijaitsevan jossain ihan omassa todellisuudessaan. Melkein kaikkialle saa mennä ja ympäristö on todella kaunista. "Ihan hyvä vitosen linna" kuului seurueenkin arvio, kun alun nurinasta päästiin yli.

Raaseporista tuli kyllä hauskan ja haikeankin nostalginen olo, koska yhdistin maiseman ja tunnelman vahvasti lapsuuden kesiin ja niihin kotimaan lomareissuihin, jota silloin perheen kanssa tehtiin. Voisin kyllä kuvitella, että alle kouluikäisenä linnan rauniot ovat tuntuneet paljon isommilta. Kuten koko Etelä-Suomi ylipäätään. Eihän täällä ole pitkä matka minnekään!

Vielä sananen Fiskarsin kesänäyttelystä. Suosikkini oli Jarno Vesalan hieno ja himpun karmiva videoteos / installaatio ja muutenkin videot tuntuivat olevan näyttelyn puhuttelevinta antia. Alla olevaa Kim Simonssonin Maja-teosta (2017) olisin siitä huolimatta voinut katsella pidemmänkin tovin.

Ilmeisesti työpaikan syysretken kohteena olisi juurikin Fiskars ja tämä näyttely. En tiedä, onko sinne pointtia enää tämän reissun jälkeen lähteä, mutta ehkä matkaan päätyessä voisi fiilistellä rakennuksia ja kahviloita koko rahan ja vaivan edestä.

Pikareissu Pirkanmaalle

Vietän hiljaista lauantai-iltaa yhden naisen viisukatsomon merkeissä. Olisi ollut mukavia sosiaalisia menojakin tarjolla, mutta lenssu pamahti päälle viime yönä ja olen vielä vähän henkisesti loppu viime viikonlopusta.

Jossain vaiheessa pitää kai tunnustaa, ettei tiiviit viikonloppureissut enää luonnistu tässä iässä. Neljä kyläpaikkaa, lounastreffit ja kaksi museota rikkaampana kuitenkin suuntasin kotimatkalle, joten ehkä se on kannattanut vähän sumussa tämä viikko kulkea.

Mukavaa oli muutenkin, mutta taidemuseon Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa oli kyllä ehdottomasti reissun parhaita juttuja.

Lyyli Säilä, Ateljeessa 1941, Salon taidemuseo

Rivi Elga Sesemannin omakuvia vaikutti. Oikealla suosikkini.
Riihimäen taidemuseo, Joensuun taidemuseo, Taidekoti Kirpilä, HAM

Hilda Flodin-Laitinen, Peikko häissä n. 1912, Lahden taidemuseo

Sunnuntaina ennen lähtöä käytiin myös tutustumassa uuteen (uudehkoon) pelimuseoon. Luulin että ehtisin muiden fiilistellessä tutustua Vapriikin muuhun tarjontaan, kun vaihtuva näyttely kiinnosti ja Postimuseokin on vielä korkkaamatta. Mutta niinhän siinä kävi, että löysin itseni pelaamasta Uuno muuttaa maalle -peliä (huonosti), Speden speleistä tuttua reaktiopeliä (paremmin) ja tekstipohjaista roolipeliä (yllättävän hyvin). Klassikot Space Invader, Twilight Zone -flipperi ja jättimäinen matopeli oli toki myös koeajettava. 

Arvostin myös sisustettuja interiöörejä.

Ja etenkin niiden yksityiskohtia!

ps. Disketit takaisin.

Lisäksi pääsin toteuttamaan lapsuuden haaveen eli pelaamaan Hugoa puhelimella. Se olikin vaikeaa. Junarata vielä meni, mutta lentokonekentässä en pärjännyt enää ollenkaan. Kyllä kannatti silloin aikanaan huutaa telkkarille ja pitää kaikkia pelaajia pöljimyksinä, kun eivät päässeet peliä läpi. 

Kieltämättä aloin nyt miettiä, pitäisikö tänä vuonna kesäloman hotellimatkaosuus suunnatakin Pirkanmaalle. Nähtävää, tehtävää ja maisteltavaa olisi vähän pidemmällekin reissulle. Ja sitten ehtisi ehkä vähän levätäkin välissä.

Kusama

Vaikka olikin melko tiukka aikataulu, kerkesin viime viikon Helsinki-pyrähdyksellä sentään hilpaista HAMiin katsomaan Kusaman In Infinity -näyttelyn.

Harmittaa aina juosta näyttelyitä kiireessä läpi ja paljon jäi tälläkin reissulla näkemättä, mutta pikainenkin visiitti oli tervetullut. Vaikka taiteilija ei olisikaan entuudestaan tuttu tai - kuten minulla - teokset eivät välity kuvien kautta, Kusaman maailmasta on vaikea olla valloittumatta. Synkätkin aiheet käsitellään ilon kautta ja värimaailma on Suomen synkkenevässä syksyssä enemmän kuin paikallaan. Varsin voimaannuttavaa.

Jostain syystä näyttely aiheuttaa myös pakottavaa tarvetta ottaa selfieitä enemmän kuin vuoteen muuten yhteensä. Jotain tarttuvaa riemukkuuden taikaa siellä on ilmoilla!

Peiliselfieiden ottamistakin hienompaa oli nähdä Ylen dokkarista tuttu vaha-Kusama toisten portaiden yläpäässä. Topakka ilme kehottaa käymään ennen tammikuun loppua uudestaan paremmalla ajalla. Näin kaamosajan kolkutellessa ovella se ei olisi ollenkaan huono ajatus. 

Toivottavasti ehdin.

Näyttely on esillä Tennispalatsissa siis 22. tammikuuta saakka. Tee sinäkin itsellesi palvelus ja käy ihastumassa.

Poika

Kävin viikonloppuna näyttelyavajaisissa. Koska näyttelyn joka ikisessä kuvassa on mallina oma kummipoika, reagoin asiaan pienellä hysterialla ja huomattavalla tunteellisuudella. Kuvaaja on ystävällisesti antanut kuviaan lähipiirin käyttöön jo vuosien ajan ja useampikin löytyy isossa koossa teetettynä, joten ajattelin, että hankinnoilta vältytään. 

Olinpa väärässä.

Mukana oli muutamia, joita en ole ikinä ennen nähnyt. Vanhat tututkin olivat käsiteltyinä ja kehystettyinä uuden oloisia. Lyhyehkön sisäisen kamppailun antauduin lopulta Cadillac-teemaisen kuvan vietäväksi.

Tätä harkitsin myös.

On se kuvaajan ja minun yhteinen kummipoika aika valloittava tapaus, kuvissa ja kasvotusten. En ole pariin kuukauteen päässyt moikkaamaan, joten yritin tällä reissulla kerätä taas poikaenergiaa varastoon. 

Eilen käytiin kahdestaan minun kummitädilläni kylässä. Matkalla puhuttiin nokkosista ja juostiin nopeampaa kuin skootteri (ainakin melkein). Nopeasti se jo juoksee ja 5-vuotiaan energialla vielä. Pitää varmaan alkaa treenata seuraavaa kertaa vasten. Ja hankkia housuihin kunnollinen vyö.

ps. Olen toki puolueellinen, mutta suosittelen siitä huolimatta näyttelyä, kellä ikinä onkaan asiaa Karkkilan suunnalle tai lähimaastoon alkukesästä. Näyttely on esillä 1.6.-3.7. välisenä aikana ke-su klo 12-17. Sitä paitsi Työläismuseo ja Pakari ovat ihania paikkoja. Ja vain kolmisen kilsaa kakkostieltä.

Lontoo 23.-27.1.

Lontoon reissusta palautuminen kesti yllättävän pitkään, vaikka nukuin yöt harvinaisen hyvin, eikä reissuun muutenkaan liittynyt yletöntä riekkumista. Reissusta kotiuduttiin jo puolitoista  viikkoa sitten ja nyt viimeinkin sain kerättyä ajatuksiani vähän kasaan.

Holland Park oli hämmentävän vihreä myös tammikuussa.

Olin onnistunut nappaamaan varsin hyvän hotellin Earl's Courtin metroaseman kupeesta. Työkaverin laatukriteerejä vähän repsottava viktoriaaninen kaupunkitalo ei olisi täyttänyt, mutta meille se kävi hyvin. Sijainti oli mainio ja tunnelma rento, aamiainen hintatasoon nähden ihan huippu. Valitettavan vähän jaksettiin tutkia ympäristöä ja vaikka syötiin useampana päivänä päivällinen ihan hotellin lähellä, niinhän siinä kävi, että vasta viimeisenä päivänä syömisen jälkeen löydettiin sivukujien anti. Mitä kaikkea siellä olisi ollutkaan! Mutta ehkä sitten ensi kerralla.

Agatha Christien mainio muistomerkki Covent Gardenin lähettyvillä.

Matkan tavoitteena oli näyttää äidille Lontoota ja käydä edes jossain, missä en ole ennen käynyt - ja kertyihän noita. Ensimmäisenä päivänä käytiin tutkimassa Piccadillyn, Sohon ja Covent Gardenin ympäristöä kävellen. Sitten kurvasimme metrolla Victorian asemalle, josta hyppäsimme bussiin numero 11. Bussireitillä Victorialta Liverpool Streetille pitäisi teoriassa nähdä kaikki tärkeimmät nähtävyydet, mutta käytännössä se näemmä onnistuu vain ylemmän kerroksen ensimmäisestä penkistä. Vaan saatiinpahan äidille aito doubledecker-kokemus ilman lisäkustannuksia.

Suosikikseni koko reissulta muodostui sunnuntai-iltapäivänä nähty Museum of London. Museo oli  hieno ja kattava, mutta myös sen kokoinen, että se oli mahdollista hahmottaa yhdellä visiitillä. Kävimme myös Shakespearen Globen opastetulla kierroksella ja vaikka äitiä jännitikin natiiviopas, pysyttiin molemmat kärryillä kiitettävästi. Kestävyys tosin loppui siinä vaiheessa, kun kierroksen jälkeen olisi pitänyt palata näyttelyyn, mutta ei edes harmita.

Globelta suunnattiin Southbankia pitkin Westminsterin metroasemalle ja yritettiin valloittaa Victoria & Albert Museumista edes osa. Virhe. Ei jaksettu. Sain lopulta taivuttua äidin Natural History Museumiin katsomaan edes rakennusta ja siellä hurahdettiin molemmat. Ilmankos kaikki tutut ovat lämpimästi sitä suositelleen. Paitsi se yksi, joka ei myöskään tykännyt Museum of Londonista.

Museum of London.

Shakespeare's Globe.

Natural History Museumissa ei voine käydä kuvaamatta vanhan puolen aulaa.

Viimeisenä päivänä suunnattiin vielä katsomaan Holland Parkia, jossa en aiemmin ollut käynyt. Lounaan jälkeen kurvattiin vielä vanhaan lempparipaikopaikkaani National Galleryyn, jossa opin taas sen, että jos tekee mieli hyvännäköistä täytekakkua, kannattaa ottaa hyvännäköistä täytekakkua, eikä halvempaa flapjackia. Ei se ole sama asia, vaikka kuinka olisi omassa keittiössä tehty. Tunnin kierrostelulla ehti nähdä tärkeimmät avainteokset ja fiilistellä rakennusta, mikä olikin minulle tärkeintään.

Koska matka Lontooseen ei ole täydellinen ilman musikaalia, joulupukki oli ystävällisesti ostanut meille maanantai-illaksi liput katsomaan Wickediä. Wicked oli sinällään varma valinta,  että olen kuullut siitä vain positiivista palautetta, tykkäsin kovasti alkuperäisromaanista ja Oz-aiheisille asioille on varattu erityinen paikka sydämessäni. Ja olihan se tosiaan hieno! Ei samoin tein rynnistänyt suosikkimusikaalien listalle, mutta huikeat laulajat, näyttävät koreografiat ja huikeat lavasteet takasivat sen, että viihdyttiin molemmat erinomaisesti. Vähän jo harmittaa, etten ostanut virallisia Wicked-trikoot, oli melkoisen päheä vaatekappale. 

Hienompi lohikäärme kuin Hobitissa.

Olen erikoistunut piippuhyllypaikkoihin, mutta kieltämättä jättimäisessä Apollo Victoriassa kannatti maksaa permantopaikoista. Istuttiin seiskarivillä, jolta pystyi seuraamaan myös näyttelijöiden hienovaraisempia ilmeitä, joita ei kauempaa olisi nähnyt. Eikä lähellä reunaa olevat paikat ihan omaisuuksia maksaneet. Näin vinkkinä vaan.

(Kaikkein halvimmat paikat ovat ihan rivin päädyssä, mutta sieltä ei näe kaikkea, koska lavasteet blokkaavat osan lavaa. Tämäkin vinkkinä kerrottakoon.)

Tykkään Lontoosta ensisijaisesti sen takia, että vaikka budjettimatkailijalle ei ole paikallisiin fine dining -paikkoihin mitään asiaa, mahan saa täyteen hyvää ruokaa muutenkin. Tällä kertaa ruokailijoiden tiet veivät vanhojen italialaisherrojen bistrosta pubeihin ja lukuisista museokahviloista uuniperunalle Marks & Spencerille ja thalille Masala Zoneen. Silti se ruoka, jota ajattelen kaikkein eniten lämmöllä on sunnuntaina lounaaksi syömäni vietnamilainen nuudelikeitto Pho Caféssa Old Spitalfields Marketin kupeessa.

Olutta maistelin valitettavan vähän, mutta viimeisenä iltana sentään paikannettiin paikallisten suosima pubi läheltä hotellia. Äiti sai autenttisen pubikokemuksen ja minä kaksi puolikasta pintia uutta olutta. Sehän riittää.

Pho Café ja ihan huippu nuudelikeitto. Syömisetikettiä vakoilin muista pöydistä.

King's Head, perinteinen pubi kivenheiton päässä Earl's Courtin asemalta.

Suurin elämys itselleni taisi kuitenkin olla kirjakauppa Hatchards, jonne suuntasin viimeisenä päivänä itsekseni äidin jäädessä hotellille lepäämään. Tarkoituksena oli piipahtaa hakemassa vain yksi täsmäkirja ja vilkaisemassa puitteita, mutta viittä kerrosta ihmetellessä olisi mennyt aikaa ja rahaa vaikka kuinka paljon. Lopulta matkaan tarttui suunnitellun kirjan lisäksi vain yksi tuliaisopus, mutta monen monta kiinnostavaa jätin harmistellen hyllyyn.

Esimerkiksi tämän.

Samalla aistin hämärtyvässä illassa sateista Piccadillyä, joka aiheuttaa minussa lähes yhtä lämpimiä tunteita kuin Mannerheimintie. Hilpaisin myös St James's Parkin läpi metrolle ja ohitin mennessäni Marlborough'n ja Pall Mallin. Aina jaksaa naurattaa katujen nimet.

Millenium Coca Cola London Eye valvoo pahaenteisesti pimenevää kaupunkia.

London Walks ja St Dunstan-in-the-East jäivät aktiivisista haaveista vielä kokematta. Ja lieneehän tuolla jotain muutakin ennenkokematonta njäljellä. Oysterillekin jäi vielä rahaa. Mutta jos nyt ei ihan heti takaisin.

Vaikka sain kaverinkin.

ps. Kovin koukuttavat nuo viimeisessä kuvassa näkyvän Museum of Londonin kahvilan pyörivät statistiikat. Pisteitä museolle myös siitä!