Musiikkia korvilleni

Ollaan puhuttu viime aikoina paljon siitä, etten oikeastaan enää kuuntele musiikkia. Se harmittaa. Ennen bongailin uusia artisteja mielelläni.

Jaetaan Markon kanssa Spotify-tunnukset ja koska ei olla vielä jaksettu päivittää perhepakettiin (joka sentään on nykyään olemassa, hurraa!), musiikkia voi kuunnella vain yhdeltä laitteelta kerrallaan. Ja koska Marko on enemmän kotona, en yleensä viitsi laittaa Spotifya päälle työkoneelta tai puhelimesta kesken päivän. Ja koska Marko on sen myötä orientoituneempi musiikkihommiin, kaiuttimista soi yleensä Markon valitsemat rallit silloinkin kun olen kotona.

Tästä tulee pattitilanne. Ensin harmittaa, ettei minun valintojani kuunnella. Ja kun sitten yritän laittaa jotain soimaan, en millään keksi, mitä haluaisin kuunnella.

Onneksi muuta populaarikulttuuria tulee vielä seurattua ja sieltä tarttuu vahingossa jos jonkinmoista. Parasta juuri nyt on Big Little Liesin tunnarina soiva Michael Kiwanukan ihan mahtava Cold Little Heart.

Voisin luukuttaa tätä loputtomiin. Tutustumisen arvoinen artisti on tämä brittilän nuori soulmies kyllä muutenkin.

Toinen parhaista jutuista pitkään aikaan on Hidden Figuresin koko soundtrack.

Ja sitten tietysti on Rag'n'Bone Man. En voisi olla mistään Ilosaarirock-kiinnityksestä iloisempi kuin tästä (no okei, ehkä Charlotte Gainsbourgista voisin, mutta ollaanpa realistisia).

Jaa.

Nyt kun nämä taas näkee näin rinnakkain, niin tällä hetkellä taitaa olla tarve, hmmm, sielukkaalle musiikille. Ja sehän sopii. Kohti kevätaurinkoa ja vapaata viikonloppua!

Mistä niitä harrastuksia oikein löytää?

On tässä parinkin ihmisen kanssa ollut hiljattain puhetta draivista, itselle rakkaasta tekemisestä, oli se sitten työ tai harrastus. Kaipaan kovasti sellaista. Työ on ihan ok ja harrastukset ihan kivoja, mutta mikään ei herätä suurta intohimoa heittäytyä, kehittyä, keskittyä ja tehdä asioita paremmin. Kun on ne perusvillasukatkin ihan kivoja ja tutut sarjat salilla toimii edelleen.

Lähipiiristä löytyy mm. järjestötyötä, puutarhanhoitoa, kirjoittamista, teatteria, lukemista, kehonrakennusta, valokuvausta, sisustamista, käsitöitä, matkailua, musisointia, kuvataidetta, politiikkaa...

Miten sen oman juttunsa löytää? Kyselee tietämätön -82.

Olin eilen illalla yksin kotona ja sain jostain tunteesta etäisesti kiinni. Tekisi mieli kokeilla taas tanssia. Afrostakin olen taas aktiivisesti haaveillut, mutta nyt puhuttaisi erityisesti jonkinlainen showtanssin ja hiphopin yhdistelmä. Pitäisi olla aikuisille, taso vapaa ja rento meininki. Näin Joensuussa keskellä kevätkautta helpommin sanottu kuin tehty.

Sitä paitsi vaikka onnistuisin sopivan paikan löytämään, pitäisi vielä päästä oman kehonsa yli. Kotona on kyllä irtonainen rintaranka, letkeät lanteet ja mallikas baunssi, mutta jostain syystä ohjatussa tilanteessa keskivartaloon kasvaa rautakanki.

Jossain se sisäinen Bruno Marsini vielä joskus pääsisi vapauteen.

[GIPHY]

Vinossa

Jotenkin sitä aina ajattelee, ettei niillä omilla krempoilla ole niin väliä. Terveet kehot kuuluu muille ihmisille, ihan sama jos minulla vinksottaa jänne sinne ja nivel tuonne tai jos vähän nyt kiristää niin, ettei oikein taivu tai voi ihan istuakaan, saati seistä.

Osana Hanna kuntoon -projektia kävin kuitenkin eilen työfysioterapeutilla.

Sisso.

Olen käynyt fyssarilla viimeksi vuonna 2012, kun lonkan alue ei tykännyt uudesta juoksuharrastuksestani ja esimerkiksi nouseminen oli lyhyemmänkin istumisen jälkeen vaivalloista ja kivuliasta (kyllä, 30-vuotiaana). Luulin silloin että vika on syntymäkehnossa nivelessä, mutta se löytyikin toispuoleisesta lihaksistosta. Jumppakuminauhailin fysioterapeutin ohjeiden mukaan hetken ja siitä oli jopa hyötyä, mutta pakko myöntää, että aika nopeasti se jäi, kun seurantaakaan ei ensimmäisen kontrollikäynnin jälkeen ollut. Vasta nyt tuntuu, että saliharrastuksen myötä lihaksisto alkaa olla edes jossain määrin tasapuolinen.

Kivut ovat siitä huolimatta hiljattain palanneet. Älysin mainita kipeilevän polveni ja lonkan alueen ohimennen myös työterveyshoitajalle, joka varasikin vauhdilla ajan uudelle työfysioterapeutille.

Itse epäilin viturallaan olevia jalan jänteitä, sisko pohti myös piriformis-lihasta. Mutta ei. Syynä olikin oikean nilkan virheasento, joka heijastaa polveen. Korjaan asentoa lantiolla, joka puolestaan vetää alaselän vinoon. Lopputuloksena on koko nainen enemmän tai vähemmän solmussa. Nice.

Positiivista: Löytyi konkreettinen vika, jota lähteä vaiheittain korjaamaan.

Ehdottoman positiivista: Sen löysi asiansa osaava, tsemppaava ihminen, joka ei lykännyt pelkkiä ohjeita käteen, vaan tajusi seurantajakson olevan tarpeellinen.

Negatiivista: Fysioterapeutin ensialkuun antamat jumppaliikkeet ovat infernaalisia.

Ei niissä venytyksissä ja kyykkäyksissä mitään, kyllä ne vielä sujuu, vaikka uutta tekniikkaa pitääkin opetella, myös etureisiin panostaminen salilla on enemmän kuin ok. Mutta vain vaivoin sain neuvotut pohjesarjat tehtyä - äänekkään kiroilun, puhinan ja muutaman tuskankyyneleenkin voimalla. Jalkapöydän harjoituksista en edes aloita. 

Seuraava tapaaminen FT:n kanssa on huhtikuun lopulla ja juuri nyt tuntuu se tuntuu epätoivoisen pitkältä ajalta, koska siihen asti pitäisi liikkeitä tehdä kiltisti neljästä viiteen kertaan viikossa. Onnea naapureille ja kanssa-asujalle!

Mutta nyt haluaisin tietää, onko oikeutettua ostaa El Naturalistan tai Riekerin korkkarit ihan vaan tsempiksi kropparemppaan. Vai pitääkö ne säästää (mahdolliseksi) palkinnoksi hyvin tehdystä työstä?

Pitää myös palautua

Työterveystarkastuksen jälkimainingeissa meneillään on aktiivinen Hanna kuntoon -projekti. Tärkein saavutus on ollut työpisteen ergonomian tarkastaminen ja pian toivottavasti parantaminen, mutta ajatusremonttiakin pitäisi tehdä.

Usein tuntuu, ettei työpäivän jälkeen ehdi palautua, vaikka ohjelmassa ei ihmeellisiä asioita olekaan. Siihen liittyen muistilista itselle asioista, jotka tarjoavat vaihtoehdon suoratoistopalveluille.

Tykkään:

- Värittää

- Leipoa piirakoita ja pikkuleipiä

- Kuunnella Crackedin podcasteja samalla kun puuhastelen muuta

- Venytellä

- Hypistellä lankoja lankakaupassa

(Olosuhteet vaativaa hauskaa: kirpparituotteiden hinnoittelu)

Haluaisin hankkia:

- Piirustusvälineet

- Ompelukoneen

- Mehulingon

Ja opetella käyttämään niitä myös. Lisäksi haluaisin pari uutta huulikiiltoa, ihan muuten vaan.

Oh that's nice! Ash in my tomatoes!

Helmikuu vaihtui maaliskuuksi ja vuodesta 2000 omistamani domain on nyt kuollut kuopattu. 

Pääsin lopulta pitkän vääntämisen hakemistoon käsiksi ja sain melkein kaiken pleastettua. Valitettavasti blogin arkistot 2006-2010 olivat korruptoituneet jonkun haittaohjelman käsissä ja olivat ns. beyond repair. 

Olen kyllä tallentanut ne joitain vuosia sitten ulkoiselle kovolle, mutta se levisi täysin yllättäen sittemmin. Kieltämättä harmittaa, koska tuohon aikaan mahtuu jos jonkinlaista elämänmullistusta, kuten vaihtoaika, Markon tapaaminen ja gradun kirjoittaminen, eikä perinteinen päiväkirja ole ollut koko aikaa käytössä. Saakohan hajonneisiin ulkoisiin kovalevyihin minkäänlaista tiedostojen palautusta tai muuta kaivuuoperaatiota mitenkään tehtyä?

Tekstit ovat siis ulottumattomissani, mutta ulkoasujen screencapit löytyivät. Voi tätä muistojen polkua!

Tämänkin saa klikkaamalla vähän suuremmaksi,

Siellä ovat (ei kronologisessa järjestyksessä) Potter-näyttelijät, Johnny Depp, Shaggy & Scooby, Tobey Maguire, Brian Molko Sully, Willy Wonka, Lasse Kurki, Karl Urban & Viggo Mortensen, Mark Wahlberg, Robbie Williams, Christina Ricci, Ville Pusa, tomaattikori, AJ McLean, Jack Skellington, Beatles, Orlando Bloom, I <3 Huckabees, Colin Farrell, Silly Walks, Ewan McGregor & Jonathan Rhys Meyes, Backstreet Boys ja Nicole Kidman. Ainoastaan viimeisenä leiskana ollut Amelie on jäänyt tallentamatta.

Vaan olisipa joskus silloin kertonut minulle, ettei 800x600 tule olemaan yleisin resoluutio aina ja ikuisesti! Kaikki screencapit ovat minikokoisia, noin 200 pikseliä leveitä. Blogin puolen kuvista saa vielä jotain selvää, mutta domainin pääsivun leiskat ovat pelkkää pikselimössöä, eikä niistä saanut edes tällaista pikkukollaasia tehtyä. Sääli. Siellä nimittäin oma kehityskin on huomattavasti paremmin esillä alun kehnoista viritelmistä oikeasti aika hyvin tehtyihin blendeihin ja visuaalisiin ratkaisuihin.

Vähän kyllä kaihoisa olo tulee näitä kaikkia selatessa. Saatoin väkertää mieleistä blendiä ja taustaefektejä tunti- ja päiväkausia. Voi sitä täydellisen brushin löytämisen riemua! Uppoutuisipa edelleen harrastuksiin samanlaisella intohimolla.

[ps. Pippin-sitaatti taitaa oikeasti kuulua ash on my tomatoes, mutta sitäpä en blogia nimetessäni tiennyt.]

Helmikuun luetut

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Luin Valkoista auraa tosi ristiriitaisin tuntein. Tartun kotimaiseen kauhuun aina mielelläni ja Vänskää on kehuttu kovasti, mutta tämä oli mielestäni kaikin puolin vähän hölmö kirja. Alku oli lupaava, mutta pitkän jahkailun jälkeen kerronta luiskahti ihan eri sfääreihin, enkä jaksanut oikein kannattaa uutta sävyä. Olisin varmasti tykännyt tästä enemmän, jos olisin lainannut sen nuortenosastolta - toisaalta sitten loppu olisi tuntunut liian raa'alta ja brutaalilta. Nuortenkirjaan opiskelemaan lähtevän nuoren naisen epävarmuus olisi kuitenkin sopinut hienosti ja kuvaus oli siltä osin minusta varsin tuttua ja onnistunutta (tosin missä tosielämän opiskelija-asuntolassa on allasosasto, kysynpä vaan). Luulin myös bonganneeni kirjasta tyhmän virheen - Rosalind ja muovipussit, kirjan lukeneille tiedoksi - mutta saattaa olla, että se ei ollut niinkään virhe, vaan irrallinen langanpätkä, jonka Vänskä unohti lopussa solmia kiinni. En voi suositella. Monessa Goodreadsin arvostelussa mainitaan, että Vänskän aiemmat kirjat toimivat huomattavasti Valkoista auraa paremmin, mutta tämän jälkeen ei ainakaan heti huvita ottaa niitä lukulistalle.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Raksi seinään! Ensimmäinen Murakami luettu! Novellikokoelman jälkeen en yhtään ihmettele, miksi niin moni on hullaantunut Murakamin kerronnasta, vaikka tämä ei ymmärtääkseni kirjailijan parhaimmistoon kuulukaan. Jokaisessa novelli muodostaa oman pienen maailmansa, mutta samalla ne muodostavat yhdessä hämmentävän saumattoman kokonaisuuden. Punainen lanka löytyy kirjan nimestä, miehistä ilman naisia. Lisäksi tästäkin kokoelmasta löytyy viehättäviä pieniä nyökkäyksiä (länsimaisen) populaarikulttuurihistorian suuntaan, aina nimikkonovellin Hemingway-lainasta muutamaan Norwegian Woodin tyyppiseen Beatles-heilautukseen. Suosittelen ensikosketukseksi muillekin, jotka ovat kammonneet kirjailijaa nähtyään 1Q84:n järkälemäisen olemuksen.

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Omituinen kirja. Tykkäsin asetelmasta ja ajankuvasta, mutta en juonesta. Alkupuolisko menikin ahmimalla, mutta kun juoni lähti käyntiin, lukutahti hidastui. Vuoteen 1922 sijoittuva Parempaa väkeä kertoo ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta ja niistä jotka jäivät sitä pyörittämään. Uudistuva Lontoo perinteisine hienostoalueineen sekä uudet ja vanhat yhteiskuntaluokat ovat törmäyskurssilla. Pääosassa ovat eri ikäiset ja eri elämäntilanteissa olevat naiset, mutta miehetkin kyllä käyvät näyttelemässä tuskastuttavan hallitsevan osansa arjessa. Tässä konteksti, jossa Waters käsittelee nuoren naisen oman polun valitsemisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta peribrittiläisen hillityissä kulisseissa ja seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen ongelmallisuutta sodanjälkeisen uuskonservatismin keskellä. Aihevalintojen valossa Parempaa väkeä kannattaa siis ehdottomasti lukea. Sitä paitsi Watersin teksti on kaunista ja kuvailu kiehtovaa. En usko sen varsinaisen juonenkaan ei häirtsevän kaikkia lukijoita.