Suolaa tukkaan

Olen käyttänyt suolasuihketta jo hyvän aikaa, en enää edes muista kuinka kauan. Se pitää hiukset sopivan muotoiltavina eikä kiusaa päänahkaani samalla tavalla kuin monet muut hiustökötit.

Aikanaan ostin Schwarzkopfin suolasuihkeen (n. 8 €), koska en raaskinut uuden tuotteen kohdalla sijoittaa kalliimpaan ja kosmetiikkablogit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, ettei suihkeissa ole merkittäviä laatueroja. Ihan hyvä sijoitus mielestäni. Toimii hiuksilleni kelvollisesti ja siinä samassa, ensimmäisessä pullossa on edelleen vajaa puolet jäljellä.

Sain taannoin myös kaverilta tarpeettomaksi osoittautuneen Pirkan suolasuihkeputelin. Kokeilin sitä muutamia kertoja, enkä havainnut juurikaan eroa omaan Schwarzkopfiini. Lahjoitin sen kuitenkin eteenpäin, koska en saa tosiaan ensimmäistäkään pulloa kulumaan sitten millään.

Reissuun tarvitsin matkakokoisen suihkepullon ja ajattelin samalla vaivalla testata suolasuihkeiden kuninkaan, Balmainin (50 ml pullo alennuksessa 5,90 €).

Voi pylly. Se nimittäin oli niiiin paljon parempi. Vai johtuiko sitten Portugalin veden ja suihkeen yhdistelmästä, mutta hiukset pysyivät puhtaankarheina (tai ainakin sen oloisena) ikuisuuksia. Toisaalta huomasin, että Balmainia myös kuluu käytössä paljon halpismerkkejä enemmän!

Nyt onkin valinta edessä. Uskaltaako sitä vaihtaa kalliimpaan merkkiin, jos parinkympin puteleita hujahtaa 2-3 samassa ajassa kuin halvempaa tuotetta? Tai ehkä kyse ei ole niinkään uskaltamisesta vaan raaskimisesta.

Pitää ehkä suihkutella tuo matkakoko ensin loppuun täällä Suomen oloissa ja tehdä päätös vasta sitten. Matakokoinen pullo on jokatapauksessa aarre.

Pyreneiden niemimaalla

No niin. Viimeinkin tuumasta toimeen. Tai olen toki kirjoittanut tätä jo monta päivää, mutta viimeinkin voin painaa julkaisunappia. Hurraa!

Dom Luis. Yksi Porton monista, monista silloista, mutta varmasti se kuuluisin.

Koska onnistuin taas kirjoittamaan monsteripostauksen, kerrottakoon että teksti etenee rakenteella yleistä - hotellit - nähtävyydet - ruoka ja juoma - huumeet - top 3 - lyhyt loppukaneetti. Välissä on liian monta valokuvaa :)

Lomalla lennettiin siis käytännön syistä Helsingistä Madridiin, Madridista Portoon, Portosta jatkettiin festareiden jälkeen junalla Lissaboniin, lennettiin Lissabonista kahden yön jälkeen takaisin Madridiin ja sieltä aamuvarhaisella Helsinkiin. Rankka reissu, mutta yllättävän jouhevasti meni kaikki vaihdot, eikä edes saatu nälkä- ja väsymysraivareita, vaikka Madridin kentällä molempiin suuntiin se olikin lähellä.

Luultiin museoratikaksi. Sitten se lähti liikkeelle.

Jossain Alfaman pikkukujilla.

Portugalista ei muodostunut tämän reissun perusteella minulle mitään erityistä lempikohdetta, mutta myönnettävä on, että loma eteni varsin leppoisissa merkeissä ja rentoiltua tuli iloisen paljon. Kummankin keskimääräinen päiväbudjetti oli 50 euroa, joka olikin oikein passeli. Missään ei tarvinnut pihistellä ja saatiin kaikki, mitä haluttiin. Paljon pienemmälläkin rahalla siis selviää, jos vain jaksaa nuukailla.

En yhtään ihmettele, miksi ennen aikaan lääkärit suosittelivat meri-ilmaa lääkkeeksi jos jonkinlaiseen vaivaan. Lempiasiani reissussa olikin ilma, joka oli ison kaupungin puitteista huolimatta raikasta ja helppoa hengittää. Lisäksi Portossa puhalsi Atlantin tuuli, joten suomalainen sopeutui ilmastoon varsin hyvin.

Valitettavasti aurinko oli kuitenkin armoton. Matkassa oli kyllä järeää aurinkorasvaa (SK50), mutta kyllä huomasi ne paikat, joihin sitä oli levittänyt huolimattomasti.

Bongaa suojakerroinraja! Tässä kaulus ei tosin vielä helottanut
kirkkaanpunaisena. Seuraavana päivänä oli eri meno.

Hotellien kanssa kävi enimmäkseen tuuri - sänkyjen kanssa ei. Mutta ehkä kaikessa ei voikaan voittaa, jos maksaa kahden hengen seitsemän yön majapaikoista yhteensä 260 euroa.

Portossa oltiin hostellissa kahden hengen huoneessa. Valinnassa ratkaisi paitsi hinta, oma kylppäri ja edes jonkinlainen aamiainen, ennen kaikkea sijainti. Hostelli oli Fozin liepeillä, reilun puolen tunnin kävelymatkan päässä festarialueelta ja vaikka lopulta kuljettiinkin bussilla, oli hyvä tietää, ettei kävelykään olisi ollut täysin mahdotonta yöaikaan. Keskustaankin matka taittui bussilla vartissa, huone oli suht koht siisti, aamiaisella pärjäsi yllättävän pitkään ja huoneesta oli jokinäkymä. En valita kuin ikivanhasta patjasta, jolta pelkäsi tippuvansa aina kun käänsi kylkeä. Ja vähän kammottavasta aamiaiskahvista ja käytävässä yötä myöten kaakattavista naapurihuoneen tytöistä.

Oma parveke jokinäkymällä, parasta.

Madridissa haluttiin panostaa enemmän laatuun: parisänky, erinomaiset arviot, kunnon aamiainen. Kaupunkiummikkoina onnistuttiin valitsemaan vahingossa sijaintikin viisaasti Bairro Alton sydämestä. Ei huono. Omaa kylppäriä meillä ei ollut, mutta jaetut vessat ja suihkutkin olivat älyttömän sievät ja siistit.

Toisin sanoen lämmin suositus Inn Bairro Altosta! Niin käsittämättömän ystävällistä henkilökuntaa ja kauniita huoneita ei siihen hintaan (>45 euroa yöltä/2 hh) löydä mistään kaupunkikohteesta. Sitä paitsi sänky oli ehdottomasti reissun mukavin.

Yritin kuvata huoneen ennen kuin levitetään sinne kaikki tavarat.
1/3 huoneesta ei kuvassa.

Aamiaispöytä oli täynnä makeita herkkuja, mutta pärjäsi sillä suolaisen ystäväkin.
Ja hedelmiä oli jos jonkinlaisia, mikä oli hostellielon jälkeen tervetullutta.

Madridin hotelli Don Luis oli 20 vuotta sitten rakennettu ysäriunelma täynnä tummaa puuta ja kullattuja asioita. Iso huone, muuten aika meh. Ja aivan kammottava sänky. Valittiin Don Luis, koska matkaa lentokentälle oli kävellen 20 minuuttia ja bussilla 5. Tätä ajatellen hotelli ajoi asiansa aivan hyvin. Kylppärissä oli kaikki mahdollinen erillisesti bideestä ihanaan kylpyammeeseen ja haaveilinkin rentouttavasta iltakylvystä, mutta kun lukuiset tarrat kylppärissä muistuttivat Madridin vesipulasta, tyydyin pikaiseen suihkuun.

Perusilme selvittyäni yli 30 asteen helteessä teollisuuslaueen läpi
lentokentältä hotelliin. Toiseen suuntaan kuljettiin suosiolla bussilla.

Marko huomasi, etten enää yritän hysteerisesti nähdä kaikkea matkalla. Eipä vaan taida aavistaa, kuinka paljon tietoista työtä tämän eteen on tehty ja miten tiukkaa reissun päällä välillä teki... Mutta veikkaan, että tämä vaivannäkö aiheutti sen, että tultiin ihan järjissämme ja hyvissä väleissä kotiinkin. Portossa käytiin ainoastaan sotamuseossa (Markon valinta) ja Lissabonissa S. Jorgen linnassa (yhteinen valinta). Portossa olisin halunnut käydä myös Lello-kirjakaupassa, mutta lipun maksaminen kauppaan pääsemisestä tuntui pöljältä ja jätimme väliin. Taloja, laattoja ja maisemia ihmeteltiin sitten virallisten nähtävyyksienkin edestä.

Astetta fiinimpi McDonalds Portossa. Ei jääty syömään.

Jossain Porton keskustassa.

Sao Benton rautatieasema.

Yllättävän hyvin ja ilman kiukuttelua päivät sujuivat ilman tarkempia suunnitelmiakin. Lähinnä siis käveltiin ympäriinsä ja poikettiin jännille sivukujille aina kun siltä tuntui. Sekä Porton että Lissabonin kohdalla olen kyllä iloinen, että oltiin liikenteessä terveillä polvilla ja ilman pieniä lapsia. Kunnon eurooppalaiseen tyyliin seitsemälle kukkulalle rakennetut kaupungit ja etenkin niiden vanhat kaupungit tekivät tehtävänsä pohkeille ja kehon nestetasapainolle jo nyt.

Lissabonissa linnan muurilla.

Muurin alla.

Tiiliarkkitehtuurissa riitti ihmeteltävää, mutta kaikkein eniten silmät sai pyörimään Porton kaupunkikuva. Hyvin hoidettuja rakennuksia, asuttuja ränsistyneitä taloja ja purkukunnossa olevia ränsistyneitä laastikasoja näkyi sikin sokin ja ihan yhtä paljon. Koko ajan jossain oli menossa remppa. Toivottavasti Ribeiran vanhoja taloja pelastetaan ja entisöidään enemmänkin.

Täälläkin asui joskus joku.

Kaupunkilomailu ja festarointi samalla reissulla käy kyllä voimille. Haaveena olikin rönöttää ensimmäinen ilta Lissabonissa hotellissa telkkarin ääressä ja kerätä voimia. Tietysti oli kaupungin suojeluspyhimyksen juhlapäivän aatto ja koko vanha kaupunki, myös hotellimme huudit Bairro Altossa, oli muuttunut Antonio- ja sardiiniteemaiseksi karnevaalialueeksi. Harmitti ihan hulluna, mutta tutkailtuamme menoa jonkin aikaa tultiin tulokseen, että ihmisiä, ääniä ja tungosta on senhetkiseen olotilaan nähden aivan liikaa ja kaikki ahdistaa. Jäätiin siis ilman kadulla grillattuja sardiineja, mutta yleisestä karnevaalitunnelmasta saatiin jo parin kilometrin matkalla osamme. Euron oluetkin koppaistiin sitten seuraavana iltana lähikadulta, kun sitkeimmät myyjät laittoivat tiskinsä taas pystyyn.

Edellisenä iltana ei vaunua ihmisiltä näkynyt.
Myös: Marko, tuo innokkain lomaposeeraaja.

Madridista ei saatu irti oikeasti edes pintaraapaisua. Käytiin Barajasissa syömässä, hedelmäkaupassa ja nukkumassa (+ katsomassa hotellin telkkarista jalkapalloa). Mietinkin, voinko jatkossa ruksia kaiken maailman internetkyselyissä edes käyneeni Espanjassa. Täytynee korjata tilanne joskus lähivuosina - jumalaisten tapasten perässä, jos ei muuten.

Kuvassa ei näy alkupalaksi syöty iso vuohenjuustosalaatti.

Eipä kyllä muutenkaan huonosti syöty. Koska syön kalaa, ei ruokapaikkojen etsiminen ollut ongelma ja hyvää ruokaa saatiin oikeastaan kaikkialla. Ainoa oikea pettymys oli viimeisenä päivänä Portossa, kun hypättiin Vila Nova de Gaian puolelle ja ravintolassa kusi kaikki paitsi sisäänheittäjä (joka oli mainio). Tarjoilija oli aivan ulapalla, palvelu oli maailman hitainta, annoksen tulemisessa kesti yli tunti, eikä se edes maistunut miltään.

Ihan hienolta se näytti. Parhaalta kuitenkin maistui paistettu kaalilisuke.

Lissabonissa syömäni vegehampurilainen ei myöskään ollut mikään paras ikinä, mutta siinä ei ollut kalaa, joten olin onnellinen. Kasvisvaihtoehtoja olisi ollut tarjolla enemmänkin, mutta halusin kuitenkin syödä mahdollisimman paljon erilaista kalaa, kun kuitenkin aika aitiopaikoilla oltiin. Markolla oli alunperin epäilyksensä bacalhausta, mutta jaettu turska-annos saattoi olla paras ruokani koko reissulla! Sitä paitsi sen mukana tuli sipsin kaltaisia, uppopaistettuja perunasiivuja ja paljon oliiveja. What's not to like?

Mietittiin myös, miksei kotona oikeastaan juoda viiniä ruualla, kunnes muistettiin, ettei se Suomessa maksa 6-8 euroa pullo.

Porton hostellin vieressä oleva Varanda da Barra näytti kasarilta, mutta
osoittautui aivan huipuksi. 

Barran jumalainen mutta vähän ruma pasta-annos. Jälkkäriksi söin mansikoita.
Pilkottuna lautaselle. Haarukalla ja veitsellä. Hassuja nuo portugalilaiset.

Vielä pakollinen huumekommentti: käytön laillistaminen on mitä ilmeisimmin toiminut Portugalissa hyvin, koska julkisilla alueilla on hyvinkin rauhallista ja siistiä, eikä bongattu yhtään oikeasti ongelmakäyttäjää. Ainakin turisteille suunnattu myyntipuoli on kuitenkin varsin näkyvä, aggressiivinen - ja miehinen. Yhtään naisdiileriä ei nähty, eikä minulle yritetty myydä mitään koko reissun aikana. Verrokkina Markolle käytiin tarjoamassa milloin mitäkin parista kymmeneen kertaan päivässä. On vähän hölmöä vetää feministiraget asiasta, kun ei ole pienintäkään kiinnostusta ostaa kokaiinia tai marokkolaista hasista, mutta kyllä tuo aika omituiselta kuviolta tuntui. Mutta eipä tarvinnut kuunnella sitä sitkeää länkytystä, suora "ei" kun ei näyttänyt riittävän vastaukseksi.

Lempiasiat reissussa top 3:

1. Fozin rantaraitti. Käveltiin ensimmäisenä festaripäivänä alueelle pidempää reittiä rantaa pitkin. Järkeiltiin, että silloin jaksaa paremmin kuin muina päivinä. Totta sekin, mutta onnistuttiin toki valitsemaan myös reissun ainoa sadepäivä. Sateesta, tuulesta ja hätäilevästä Markosta huolimatta merenranta oli suosikkiasiani koko Portossa ja voisin viettää rannan alueella suvereenisti useamman päivän tai vaikka koko loman.

Vähemmän tyyntä, enemmän tyrskyä.

Onnenmyyrä.

2. Kahvi ja kahvilat. Aamiaiskahvi oli poikkeuksetta pahaa, joten suunnattiin joka päivä ensimmäisenä kahville. En olisi ikinä uskonut, että minusta tulee espresson ystävä, mutta useampi tuplaespresso meni reissun jokaisena päivänä - ja ensimmäisen kupin ensimmäisen hörpyn aiheuttaman irvistelyn päätyttyä maistui myös todella hyvältä. Missä tahansa kahvilassa olisi oikeasti aina kannattanut syödä leivoksia, mutta kehnona sokerihiirenä en kyennyt. Muutamia sentään söin. Onneksi! Portugali, pikkumakeiden luvattu maa. Kaikissa oppaissa kehuttiin erityisesti paikallisia nataleivoksia, mutta olin skeptinen ulkonäön takia. Turhaan. Loppupeleissä päädyin ostamaan useamman, koska ne olivat ihan huippuja.

Reissun lempikahvila löytyi jostain Porton ydisnkeskustasta sivukujalta.
Nimestä tai tarkasta sijainnista ei tietysti enää mitään käsitystä.

Nata. Vaniljakreemillä täytetty lämmin lehtitaikinaherkku.

3. Barajasin churrokahvila. Harmitti, kun päivällisen jälkeen Barajasin keskusaukion churropaikka ei ollut enää auki. Mutta mitä ihmettä! Seuraavana aamuna 5:38 se oli! Saatiin siis tuplaespressot ennen lentokentälle siirtymistä ja ystävälliset nuoret miehet antoivat meille myös ilmaiset churromaistiaiset. Tilannelisä toki vaikuttaa, mutta se kahvikuppi ja puolikas tulikuuma churro sijoittuu "parhaat aamiaiset ikinä"-listallani aika pirun korkealle.

5:38 ei jaksa kamerakaan tarkentaa.

Bubblin' under: päikkärit. Taidettiin ottaa iltapäivänokoset joka päivä. Yleensä en raaski. Ihanaa.

Lissabonin kotikatu. Äkkiseltään ei uskoisi olevansa
vilkkaan baarialueen ytimessä.

Kaiken kaikkiaan hyvä ja erilainen reissu, lähinnä saarivaltioihin ja Keski-Eurooppaan tottuneena oli myös virkistävää nähdä Etelä-Euroopan elämänmenoa. Mutta kaikki se lentäminen kävi kyllä voimille. Puhuttiinkin, että seuraava reissu voisi suosiolla tapahtua lautalla tai junalla. Ja mahdollisesti maaseudulla. Lievä matkakuume toki on jo.

Erilainen juhannus

En edes muista, kuinka monta vuotta putkeen olen viettänyt kaupunkijuhannusta. Sillä on ehdottomasti puolensa, mutta on myönnettävä, että vaihtelu virkisti.

Juhannusviikonloppuna nukuin aamuisin pitkään, siivosin tuntikaupalla, kuurasin pihasaunaa, testailin uutta höyrypuhdistinta eri pintoihin, kestitsin useampaa erää vieraita, saunoin kolmesti, heitin talviturkin, pesin perintövillamattoni painepesurilla, sain kiljoona hyttysenpuremaa, kävin Suomen korkeimmalla vapaana virtaavalla koskella, pelasin Heitä sikaa ja join kaiken kaikkiaan neljä olutta.

Aikeissa oli myös lukea, katsoa elokuvia ja blogata Portugalin reissusta, mutta kaikkea ei voi ehtiä.

Huomaa kottikärryt!

Vaikka olikin tosi mukava viikonloppu, kolikon tummemmalla kääntöpuolella on syy, miksi sitä vietettiin. Pirun raskasta on koko ikänsä samassa paikassa asuneen ihmisen jäämistön setviminen, vaikka eihän se yllätyksenä tullut. Oikeasti ollaan tehty vasta pintaraapaisu ja todellinen savotta on vasta edessä. Hirvittää jo nyt. Mutta tavara kerrallaan kohti valmista.

Kohtaamisia kaupoilla

Aika: Noin 10.15 tiistaiaamuna

Paikka: Keskustan Citymarket

Tilanne: Otan uusia perunoita illan kalakeittoa varten

Vanhempi rouva: Onkos ne uusia perunoita?

Minä: Juu. Näyttää olevan vielä ihan suomalaisia.

Rouva: Punnihe miulle siinä samalla.

Minä: Jahas, paljos laitetaan?

Rouva: Puoli kiloa!

[lappaan perunoita pussiin]

Minä: Nyt teidän pitäisi kyllä nousta nojaamasta siihen vaakaan, että voin punnita.

Rouva: HMPH!

[vaaka näyttää 320 g]

Minä: Vähän vielä.

Rouva: No ei se nyt noin tarkkaa ole!

Minä: Tästähän puuttui melkein puolet. Kokeillaan uudestaan.

[vaaka näyttää 510 g]

Minä: No nyt on puoli kiloa.

[alan laittaa pussia solmuun]

Rouva: ANNA SE MIULLE! ANNA! SE! MIULLE!

Minä: Juu, juu. Laitan vaan pussin kiinni, ettei perunat leviä ympäriinsä kassalla.

Rouva: Jaa.

[ottaa pussin ja marssii pahantuulisesti pois]

Minä: Ole hyvä!

1. Miksi edes käyn Cittarissa aamupäivisin, kun tiedän että siitä tulee aina paha mieli?

2. Toivottavasti sitä ikääntyessään osaa säilyttää edes käytöstapansa.

Primaveran pyörteissä

Festarikesä on nyt avattu Portugalissa. Tämä oli alkuperäisessä kesäsuunnitelmassani ainoa festari, mutta niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä. Nyt harkinnassa on 1-3 festaria loppukesälle ympäri Suomea, saa nähdä kuinka käy.

NOS Primavera oli kyllä hieno kokemus. Ulkomaalaisille festareille matkaamisessa näyttäisi minun kohdallani olevan etenkin se hyvä puoli, etten ota paineita nähdyistä aristeista. Matka on jo elämys, keikalta toiseen liikkuminen ihanaa bonusta.

Ainoat pakolliset esiintyjät omalla listallani olivat Algiers ja edes muutama biisi Brian Wilsonia. Niiden lisäksi tuli nähtyä kunnolla Sigur Rós, Deerhunter, PJ Harvey, Dinosaur Jr, AIR ja Shellac sekä sivukorvalla kuunnellen monia muita, joista päällimmäisinä jäivät mieleen Linda Martini ja Chairlift.

Kaikki ohimennen kuullutkin vaikuttivat oikeasti aika hyviltä bändeiltä. Käytännössä ainoa negatiivinen kommentti tuli ekana iltana liikennevaloissa tavatuilta festarikavereilta, jotka onnistuivat päätymään huonolle keikalle. Lisäksi annan miinusta ensimmäisessä kuvassa näkyvän "pikkuteltan" volyymista: siellä pärisi bassovoittoiset asiat niin kovalla, että tulpat päässäkin pelotti.

Kolmen päivän lippu maksoi helmikuussa 90 euroa, mutta aiemmin sen olisi saanut vielä halvemmalla. Ja koska lippu oli hankittu jo hyvissä ajoin - ja olin lomalla! - rahanmenoa ei jaksanut kauheasti viikonlopun aikana murehtia.

Eikä siellä alueella ihan hirveästi saanut rahaa menemäänkään. Kaikkien bongaamieni ruokien hintahaitari oli 3-8 €. Juomien ekomukin pantti maksoi 2 euroa ja sen sai halutessaan takaisin. Tuopit palautettiin, viinilasit pidettiin. Mukin hankkimisen jälkeen kaikki juomat (olut, siideri, sangria, mitä näitä nyt on) maksoivat 3,50 € - paitsi sitrussiideri 2 €, fiinimpi viini vitosen ja oikeat drinkin 4-5 €. Suhteessa kalleinta oli näilläkin festareilla vesi, joka maksoi alueella 1,50 €. Kurjaa oli myös se, ettei vesipullojen korkkeja saanut pitää eli käytännössä vesi oli juotava kerralla pois. Paitsi jos oli ovela kettu ja salakuljetti korkin alueelle taskussaan.

Hölmöjen sattumusten takia reissun ainoa portviini juotiin festarialueella,
mutta mikäs siinä! Yksi yhteinen lasi oli enemmän kuin tarpeeksi.

Toki Marko onnistui myös jotenkin hankkimaan meille puolen litran caipirinhat, joille tuli hintaa 9 euroa kappaleelta. Ne oli hyvät juomat ne. 

Mutta voi mitä ruokia söinkään! Perusliharuokaa oli tarjolla toki runsaammin, mutta ei tarvinnut tälläkään ruokavaliolla nälässä olla. Ensimmäisenä päivänä en tajunnut kiertää kojuja etukäteen ja olin tietysti nälkäinen samaan aikaan kuin kaikki muutkin. Lautaselle päätyi siis vegelettu, joka oli inan liian pieni, vaikkakin ihan hyvän makuinen. Muina päivinä olin viisaampi ja sain syödäkseni hummuswrapin kokonaisilla maustetuilla uusilla perunoilla, tofutäyteleivän, avokadosämpylän ja - mikä parasta - tuoretta hedelmäsalaattia. Suomessakin ollaan tultu viimeisen kymmenen vuoden aikana festariruokien suhteen jättiharppauksin eteenpäin, mutta kyllä Portossa näkemäni valikoima lämmitti mieltä. Jossain tuoksui myös koko ajan viekottelevasti tuore popcorn.

Tee- ja macaronkärrit päälavan edustalla. Tietenkin.

Järjestelyt olivat paikoin tiukemmat, paikoin höllemmät kuin kotona. Hyvä ruokavalikoima selittyi osin sillä, ettei alueelle saanut viedä mitään, edes keksejä, energiapatukoita tai niitä hedelmiä. Portilla oli ensimmäisenä vastassa järkkäri, joka tarkasti rannekkeen. Seuraavana odotti poliisi, joka tutki laukun ja taputtelin kropan. Kolmantena oli vielä toinen, kortinlukijalla varustettu järkkäri, joka tarkasti rannekkeen uudestaan ja piippasi lippuna toimivan pienen, muovisen kortin - myös poistuessa!

Toisaalta taas kaljaa sai kaikkialta ja sen kanssa sai kaikessa rauhassa mennä kaikkialle. Lavojen edustoilla oli järkkäreitä, mutta ei uhkaavana vallina. Shellacin keikalla yksi itse asiassa diggaili bändiä ja poltteli tyynenä tupakkaa. Josta muistuikin mieleen, miten iloinen olen ollut telttatupakointikiellosta Suomen festareilla viime vuosina.

Tunnelma oli pääasiassa iloisen leppoisa. Lapsia oli paikalla vielä reilusti puolen yön jälkeen ja ihmiset perinteisiin suomalaisiin festareihin nähden hyvässä kunnossa, tosin viimeisenä päivänä lasittuneita katseita oli kyllä bongattavissa jo huomattavasti enemmän. Yhtään tappelua tai edes kärhämää en nähnyt.

Street food -alue pimenevässä illassa viinibaarilta katsottuna.

Bajamajoja oli koko alueella ehkä 20, loput olivat liikuteltavia vesivessakontteja. Se oli ensimmäisenä iltana mahtavaa, mutta kahtena jälkimmäisenä päivänä bajamajojen käyttö oli peliliike. Niitä ei juuri kukaan muu käyttänyt, mutta vesivessat olivat aika karussa kunnossa, elleivät kokonaan tukossa illan pimetessä. Vessoja kyllä siivottiin koko ajan, mutta reilu 70 000 myytyä lippua tekee kyllä tehtävänsä. Arvostan kuitenkin suunnattomasti käsienpesumahdollisuutta.

Itse alue oli kaunis puisto ja tarpeeksi iso, että sai halutessaan olla rauhassa, mutta sen verran pieni, ettei lavalta toiselle ollut ihan mahdottoman pitkä matka. Kolme neljästä lavasta sijaitsi vieläpä rinteissä eli kauempaakin näki lavalle todella hyvin. Ääni alkoi särkyä tuulessa vasta rinteen päällä.

Silti ehkä kaikkein paras oivallus liittyi käsiohjelmaan. FNACin kautta lippunsa tilanneille oli muun oheissälän lisäksi tarjolla avainnauhassa roikkuva ohjelmavihkonen, jossa oli myös mm. aluekartta ja paikallisliikenneinfo, mutta minäkin onnistuin kalastamaan sellaisen ensimmäisenä päivänä ylimääräisiä kappaleita jakelevalta pojalta. Se oli pelastus monta kertaa.

Huippukätevää, näkisin vastaavia mieluusti useammissakin tapahtumissa!

Loppuun vielä erityishehkutus Algiersille, jonka löysin joskus alkukeväästä, kun selviteltiin, mitä kaikkia bändejä festareilla esiintyykään. Etelän gospelin, New Yorkin noiserockin ja elektron yhdistelmä uppoaa minuun kuin häkä. Toistaiseki bändiltä menee vielä vähän liikaa aikaa biisien välissä tekniikan kanssa härppäämiseen, mutta uskoisin, että muutamassa vuodessa se sulautuu osaksi biisejä ja sitten ollaankin kultakaivoksen äärellä. Ah.

Laulaja, kiippari ja kitaristi kävelivät ohitsemme, kun siemailtiin mainittuja tuplakokoisia caipirinhoja Chairliftin soittaessa. Oli pari sekuntia reagointiaikaa, enkä uskaltanut mennä juttusille. Ehkä vielä joskus tulee uusi tilaisuus.

5/5 menisin NOS Primaveraan uudestaankin. Algiersin perässä hyvin muuallekin.

Toukokuussa luettua

Lev Grossman: The Magicians

Taas yksi Pinterest-löytö (Books To Read If You Loved The “Harry Potter” Series tai jotain sinne suuntaan). The Magicians kertoo fiktiivisiin Fillory-fantasiakirjoihin hurahtaneesta Quentinistä, joka saavuttaa unelmansa pääsemällä velhojen yliopistoon. Se ei kuitenkaan riitä, vaan Quentin synkistelee tilanteesta toiseen kuin Feeniksin killan Harry konsanaan. Kirjallisuuskriitikko Grossman tietää, ettei liiku millään muotoa omaperäisellä alueella ja kirja viliseekin viihdyttäviä viittauksia tunnetuihin fantasiaklassikoihin (Narnia ja Potterit etunenässä). Toisaalta kirjailijan asiantuntemuksesta on myös haittaa, sillä ainakin minusta The Magicians tuntui jopa liian valmiilta paketilta. Vaikka tarinassa uitiin synkissä vesissä ja Quentinin persoonassa oli epätasaisuuksia, tarinaan kaipaamani särmä loisti poissaolollaan. Seksuaalisuus, syrjähypyt, kiroilu, holtiton ryypiskely ja muut "aikuisten" teemat eivät aukkoa paikkaa. Ehkä siksi en erityisemmin valloittunut tästä, vaikka lukemisen ajan kirjan parissa oikein hyvin viihdyinkin ja jaksoin seurata Quentinin seikkailuja mukisematta viimeiselle sivulle saakka. 

The Magicians on tietysti tehty jo TV-sarjaksi. Saatan katsoa joskus, kun jumitan kipeänä sohvan pohjalla.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Kahteen osaan jaetun pienoisromaanin molempien puoliskojen kertoja on ikääntynyt Tony: alussa keskiössä ovat Tonyn kouluaikojen ystävyyssuhteet, erityisesti superälykäs nuoruudenystävä Adrian, ja opiskeluvuodet sekä ensirakkaus Veronica. Jälkimmäisellä puoliskolla liikutaan lähempänä nykypäivää ja kerronta alkaa hetkestä, kun Tony saa yllättävän perinnön Veronican äidiltä. Tony päätyy lähestymään nuoruutensa tapahtumia uudesta näkökulmasta. Voiko mihinkään, edes kirkkaimpiin muistoihin, ikinä luottaa? Enempää tästä kirjasta ei voi kertoa spoilaamatta tärkeimpiä juonenkäänteitä. Alku on verkkainen, mutta se kannattaa ehdottomasti kahlata läpi. Lisäksi Kuin jokin päättyisi on varsin akateeminen romaani, lähinnä siksi että se pakottaa lukijan analysoimaan. Lämmin suositus, eikä vähiten siksi, että eri teorioiden ja tulkintojen googlettaminen oli lähes yhtä viihdyttävää kuin itse kirjan lukeminen.

Dean Koontz: Odd Thomas: Hiljaisten kaupunki

Yliluonnollisuuksia, vauhdikasta menoa, Elviksen haamu, oh my! En sinällään ihmettele, miksi Odd Thomas -sarjasta on tullut hitti. Teksti on nopealukuista, tarina ei juuri junnaa paikallaan ja sen verran vakavuutta on mahdutettu mukaan, ettei ihan höttöisimmän sarjassa painita. Hyvä myös tietää, että Sookie-kirjojen loputtua on toinen kirjasarja odottamassa hömppähetkiin!

Gillian Flynn: Paha paikka

Kuten Barnesin romaanissa Pahan paikan keskiössä on muistin ja muistojen (epä)luotettavuus. Flynn kirjoittaa todella hyvin, mutta tämä tarina oli niin kamala, että aloin taas miettiä, miksi kaikkea pitää ylipäätään edes yrittää lukea. Libby Day on kolmekymppinen tuuliajolla oleva nainen, jonka siskot ja äiti on murhattu raa'asti 25 vuotta aiemmin. Isoveli istuu Libbyn 7-vuotiaana antaman todistajanlausunnon takia murhista elinkautista. Rahapulassa Libby päätyy tonkimaan muistojaan ja aiemmin mielestään torjumiaan tapahtumia uudestaan. Ihmissuhdevyyhdistä alkaakin paljastua jos jonkinlaista. Tunnelma on painostava ja kerronta raakaa, minkä lisäksi Pahassa paikassa ei ole mukavia ihmisiä. Päähenkilöön kyllä kiintyy loppua kohden, mutta etenkin alkupuolella Libby itse tekee parhaansa, ettei näin pääsisi käymään. Hengästyttävää, inhottavaa ja silti kirja, jota ei malta laskea käsistään.

Angela Carter: Maaginen lelukauppa

Maaginen lelukauppakin päätyi lukulistalleni Pinterestistä. Sitä missään nimessä sekoittaa Dustin Hoffman -elokuvaan muutaman vuoden takaa. Tiesin, että kyseessä ei ole lapsille tai edes nuorille suunnattu teos, mutta Maagisen lelukaupan julmuus ja ahdistavuus tuli silti yllätyksenä. Kehoonsa juuri heräävä ja etuoikeutettua elämää elänyt, lähes 16-vuotias Melanie jää orvoksi ja muuttaa sisaruksineen tyrannimaisen leluseppäenonsa luo. Parisataasivuisen romaanin koko juoni on käytännössä tiivistettävissä tuohon lauseeseen, mutta tarina kantaa ihmissuhdekuvauksen ja Melanien alati kasvavan ymmärryksen varassa. Teksti on helppoa lukea, mutta ei sulattaa. Teinitytön maailma on mustavalkoinen, mutta sekä Melanie että lukija joutuvat väkisin pohtimaan, mikä on oikein, mikä väärin, kuka hyvä ja kuka paha, mikä jää harmaalle alueelle niiden väliin. En ole varma, oliko loppu tarkoitettu katarttiseksi, mutta jos oli, minulle se ei toiminut. Olo oli muutaman päivän raskas ja alakuloinen. Tekstin tehoa ei siis käy kieltäminen.

Klonkku ja tonttu

Aloin tänään zumban jälkeen kääntää kämppää ympäri itkuraivatien voimalla. Kävin läpi (taas) keittiön ja olkkarin pöydät, konttasin vielä kertaalleen olkkarin nurkat ja sohvanalusen ja aloin lopulta purkaa sohvaa tyynyistä, jotka toki ollaan molemmat tutkittu viimeisen parin päivän aikana useampaan kertaan.

Pääsin tähän asti, kun silmään tarttui jotakin. Mikäs se siellä?

Kyllä. Kadonnut sormus juuri siinä, mihin sen usein iltaisin jätän. Ei millään tavalla misplaced, vaan ihan simppelisti placed.

Koska oikeasti ollaan pengottu sohva läpi yhteensä lähemmäs kymmenen kertaa viikonlopun aikana ja siinä on tullut istuttuakin useampi hetki, en voi uskoa sen olleen koko ajan tuossa käsinojalla. Meillä on pakko asua sormustonttu. Tai sitten sormus oli jossain tyynyjen poimuissa ja tipahti sievästi omalle paikalleen. Mutta ennemmin tonttu.

Kumpi tahansa, melkoinen Klonkku-hetki seurasi löytymistä. Ja käsikin tuntuu taas omalta. Aaaarrre.

Teillä tietymättömillä

Mietin aamulla, mitä misplace on suomeksi. Sanakirjamääritelmän mukaan se on hukata, kadottaa tai hävittää. Ei tunnu oikealta, koska englanninkielisessä sanassa selvästi ilmaistaan, että joku asia on vahingossa laitettu väärään paikkaan. Se ei ole siis välttämättä lopullisesti kadoksissa, tilapäisesti vain teillä tietymättömillä.

Oli miten oli, onpa orpo olo.

Onnistuin perjantaina - paremman termin puutteessa - tilapäisesti kadottamaan kihlasormukseni. Viimeinen varma näköhavainto siitä on kuntosalin pukukopissa, kun otin sen pois sormesta mennäkseni saunaan.

Muistan tosin myös noin 95% varmuudella laittaneeni sormuksen takaisin sormeen saunasta palattuani. 

Olin perjantai-iltana tosi väsynyt ja päätin tappaa aikaa tekemällä keittiöhommia ja keittämällä hilloa viimeisistä pakastemarjoista. Todennäköisesti olen ottanut sormuksen siinä vaiheessa pois sormesta, mutta valitettavasti laittanut johonkin, missä en yleensä sitä säilytä. Nyt en löydä sitä mitään, vaikka olen nuohonnut keittiön ja olkkarin moneen kertaan. Perjantain vaatteissa ei edes ollut yhden ainutta taskua, joten pyykkikorin suhteen en ole toiveikas. Salin löytötavaroihinkaan sormusta ei oltu eilen vielä palautettu.

Harmittaa ja käsi tuntuu alastomalta. Sormus on kuitenkin ollut sormessani joka päivä yli kaksi vuotta.

Rahallinen arvo ei toki ollut montaa kymppiä ja samanlaisen hankkii helposti uuden. Tuntuu kuitenkin vähän huijaukselta. Vähän samalla tavalla kuin vuonna 2007 saamani, varastetun tilalle hankkimani ajokortti ei vieläkään tunnu oikealta ajokortiltani, vaikka se on ollut lompakossani huomattavasti kauemmin kuin alkuperäinen.

Miksei kaikkiin tavaroihin voi vain soittaa?