olenko se minä?

Puhuttiin joitain viikkoja sitten vanhan ystävän kanssa tunteja. Ei oltu nähty noin kuuteen vuoteen, joten siinä oli kuuluminen jos toinenkin kerrottavana. Ystävä on hiljattain eronnut ja mietittiin myös sitä, hukkaako jokainen uuteen suhteeseen astuessaan palasia itsestään, ihan vahingossa.

Nyt olen alkanut miettiä, onko ajatus laajennettavissa kaikkiin elämäntilanteen muutoksiin. Esimerkiksi kokopäivätyön ja opintojen yhteensovittamiseen.

Muutama viikko sitten sain Maijan ja Jennan kylään lauantai-iltana ja pyörähdettiin Sointulassa. En meinannut malttaa lähteä, koska olin seurasta niin innoissani. Aamulla katkaisin kuukausia kestäneen musiikin kuivan kauden kuuntelemalla Backstreet Boysin Unbreakablea ja Never Gonea. Koin ihan todella järisyttävän ahaa-elämyksen: minähän olinkin se sosiaalinen tyyppi, joka kuuntelee popmusiikkia!

Torstaina taas raahauduttiin Jannen läksiäisistä (nou!) Ismo Alangon keikalle. En ollut ihan yhtä lieskoissa itse keikasta kuin useimmat tutut, mutta jossain välissä ehdin tuntea itseni enemmän minuksi kuin aikoihin. Minähän olin myös se tyyppi, joka käy rokkikeikoilla filtterit korvissa ja tuoppi kädessä!

Eilen vietettiin iltaa Katjan ja kaupungissa visiteeraavan Virpin kanssa ja puhuttiin näistä herätyksistä. Ja taas löysin yhden unohtuneen itseni. Olen valvomisesta aivan raato, mutta muuten mieli on taas monta astetta piristyneempi. Sen kunniaksi aion tänään olla hyvällä omallatunnolla se tyyppi, joka käy aurinkokävelyllä ja sen jälkeen makaa sohvalla, katsoo sarjoja ja juo tolkuttomasti teetä. Ja ehkä vähän Dr Pepperiä.

Tämän illan jälkeen löytyneet minät on kuitenkin syytä laittaa taas hetkeksi horrostilaan, koska viestinnän analyysitehtävä ja oppimispäiväkirja pitää palauttaa mieluusti ennen vappua. Olkoon motivaatioporkkanani se, että kirjallisia töitä on enää kolme jäljellä. Niiden jälkeen voin antaa tilaa itselleni vaikka joka ilta. Tuskin maltan odottaa.

kokkausmotivaatio karussa

Liittyykö vuodenaikaan, edellisessä postauksessa mainitsemaani stressiin vai mihin, mutta minuun on taas kerran iskenyt pahemmanlaatuinen kokkausmotivaation puute. Jos ruuan laittamiseen menee yli viisi minuuttia, se ei ole vaivan arvoista. Tämä on huolestuttavaa siksi, että a) ruuanlaitto on minulle rakas harrastus ja b) einekset eivät tahdo myöskään upota. Katjan kanssa juuri eilen puhuttiin, että onneksi kohta on kesä, niin ei edes tee mieli oikeaa ruokaa. Kai siihenkin asti  voi elää pelkillä muroilla ja maapähkinävoileivillä?

Jostain syystä kyllä jaksan leipoa  Lähiaikoina on syntynyt kaikenmoista omenapiirakasta banaanileipään ja muffineihin. Jaksan myös laittaa ruokaa muille. Yhdistin nämä kaksi lauantaina ja laitoin kavereille burgereita. Kun sitten pääsin vauhtiin, iski ihan älytön mania. Pistin sille stopin siinä vaiheessa, kun olin jo pohtimassa paistamisjärjestystä, että saan ranskalaisetkin tehtyä itse. Pirkan ristikkoperunat saivat kelvata (sitä paitsi tykkään niistä).

Leipomisinnostus takasi siis sen, että tein tällä kertaa sämpylätkin itse. Koostumus oli vähän turhan tiivis, mutta epäilen sen johtuvan päivän kestäneestä jääkaappikohotuksesta. Ja kyllä, tein siis sämpylätaikinan aamulla kuuden jälkeen, että ei mene yömyöhälle ruokailu. Mitä sanoinkaan siitä maniasta...?

Gaude-henkinen lähestysmistapa sallii kaikki täytteet.

Liukuhihna? Oma burgeri kuvan ulkopuolella.

Nyt haikailen hapankaalipiirakkaa, mutta en muistanut ostaa jauhoja sen enempää kuin hapankaaliakaan. Perkule. Mutta kai se on oikeasti yritettävä keksiä syötävää, joka ei ole leivonnaisen muodossa, joten ehkä parempi näin.

Lisäksi olen jostain syystä haaveillut jo viikkoja kunnon ohrapuurosta (keitetystä, ei uuniversiosta), joka on yksi niitä harvoja asioita, joita Amican lounaista oikeasti kaipaan. Vapaapäivän kunniaksi keittelin siis puuroa aamiaiseksi. En tässäkään tapauksessa jaksanut iloita puuron keittämisestä, koska melkein tunnin käyttäminen yhteen puuroannokseen tuntuu on ihan älytöntä, oli kokkauslaiskuus tai ei. Valmiin puuron syöminen oli kyllä ihan juhlaa. Ihan kuin tässä olisi joku opetus.

näen keltaista

Hermot ovat venyneet ja paukkuneet nyt parin viikon verran pahasti. Hyvä tuuli muuttuu huonoksi pienestäkin käänteestä ja pahoitan mieleni aivan kaikesta. Olisipa kevät 2013 jo paketissa, edes minä en enää jaksa kuunnella juttujani.

Kirsikkana kakun päällä tajusin, että viimeinen opiskelujen deadline on 26.5. Yksi iso työprojekti puolestaan julkaistaan 20.5., toinsen h-hetki koittaa 29.5. Pakko varmaan rutistaa nyt huhtikuun puolella jo niin paljon valmiiksi kuin suinkin mahdollista, muuten saattaa koitua kohtalokkaaksi tuo touko-kesäkuun taite, jolloin toki olisi tarkoitus olla lomamatkalla, mieluiten terveenä. 

Positiivista kaiken stressin keskellä:

Ostin (luottokunta osti) uudet kevätverhot. Oikeasti motiviina oli pelko siitä, että iskältä saadut, ihanaiset Kaivo-kuvioiset verhoni palavat puhki, koska en puolessatoista vuodessa ole saanut aikaiseksi hankkia a) toista verhokiskoa ja b) vaaleita verhoja Marimekkojen suojaksi taustalle. Mutta kun nuo uudet Tähkäni torstainasilitin ja paikalleen ikkunaan ripustin, on pakko tunnustaa, että ne ovat tuottaneet toistaiseksi joka päivä kasvaneen määrän iloa arkeeni.

Puutarhaohjelman täti on kateellinen verhoistani.

Miten niin materia ei tuota onnea? Moisia typeryyksiä väittänyt ei varmasti ole ikinä mennyt pikkupakkaseen varustautuneena varhain lauantaiaamuna töihin ja poistunut rättiväsyneenä odottamattomassa kaatosateessa iltapäivällä uuden, vapaapäivien aikana kaappiin ilmestyneen Gustav Klimt -sateenvarjon suojissa.

Jaa mikä keltainen kausi?

Adele-varjo ja minä haistatimme pitkät universumin vatipäille ja kipitimme kokkaamaan burgereita illan ratoksi. Mutta se onkin jo toinen tarina.

maaliskuun lukupäiväkirja

Tenttikirjat söivät taas ison osan maaliskuun lukupuhdista. Päätin spurtata viikossa kuutisen sataa sivua internetlainsäädäntöä ja -etiikkaa. Näin ollen luin teokset:

Olli Mäkinen: Internet ja etiikka
Timo Vuortama & Lauri Kerosuo: Viestinnän lait ja säännöt
Heikki Poroila: Tekijänoikeus ja kirjastot

Mäkinen rakastaa Nieu-saaria esimerkkinä (minullakin oli joskus .nu-päätteinen domain!), Vuortama ja Kerosuo ovat kirjoittajina kuivakampia mutta myös tiiviimpiä. Poroila on viisas mies ja hyvä kirjoittaja, mutta kirja varsin hidaslukuinen. Yllättävän hyvin jäi silti asia päähän, vaikka projekti ottikin koville. Tentissäkin osasin soveltaa nelosen arvoisesti, olen varsin tyytyväinen.

Maaliskuun hupilukemisto näytti tältä:

David Mitchell: Back Story

Ostin tämän Markolle joululahjaksi ja pitkin alkuvuotta kiukutti kuunnella, kun toinen hihittelee kirjan äärellä yksikseen ja kuittaa kyselyt sanomalla "en viitsi spoilata tätä sulta". Ja mikä pahinta, etenee lukemisessa niin penteleen hitaasti! En itse asiassa usko, että Marko edes oli mitenkään hidas lukija, omat sormet vain syyhysivät kirjan perään harvinaisen pahasti. Hyvää kannatti tälläkin kertaa odottaa, sillä kirja oli mainio. Alan hiljalleen syttyä elämäkerroille, etenkin näille hyvien kirjoittajien ja hauskojen tyyppien omaelämäkerroille. Tässä kirjassa oli mielestäni piristävän hieno rakenne ja mahdollisesti maailman paras kuvaliite (paitsi sidontalaadultaan). Lisäksi mainioita pikku anekdootteja oli paljon, mutta enemmänkin olisi uponnut. Toisaalta David Mitchell täyttää tänä vuonna vasta 39, ehkä jatko-osa seuraa myöhemmin... Miinuksena mainittakoon jälleen ryminällä herännyt Lontoo-matkakuume. En voi siis suosittella siihen helposti sairastuville.

Hiihihiihii! (Olin laiska eli kuva täältä).

Chuck Palahniuk: Kirottu

Olipa muuten erikoinen Palahniuk: lukiessa ei ahdistanut ja Breakfast Clubkin mainittiin jo muistaakseni ekassa luvussa. Viihdyttävintä olikin seurata viittauksia eri kulttuuri-ilmiöihin pitkin kirjaa, sieltä John Hughesista Jane Austeniin. Tosin väkisinkin tuli miettineeksi, karkaako iso osa Palahniukin taiasta ahdistuksen kanssa samalla ovenavauksella. Ehkä ei kuitenkaan. Se että minua ei lukijana ahdistanut ei onneksi tarkoita sitä, etteikö vakavia teemoja olisi käsitelty. Myös viiltävä kritiikki oli vahvasti läsnä. Yllättävän hyvin kirjoittaja on myös hypännyt 13-vuotiaan tytön saappaisiin, paljon kun voi laittaa myös hahmolle uskollisen pikkuvanhuuden piikkiin. Kaiken kaikkiaan aivan manio kirja, vaikka Eloonjääneen tasoisiin vaikutussfääreihin ei tällä kertaa ihan ylletty. Suomennos sisälsi joitain ihan kammottavia käännöskukkasia, luulen alkukielisen olevan vetävämpi.

Leila Simonen: Naiset ja raha

Hupilukemisto on joustava käsite. Olen ollut melkeinpä koko tähänastisen aikuiselämäni käytännössä rahaton: jos ei ole oikeita tuloja eikä omaisuutta, vain rahan ulottuminen päivittäiseen elämiseen ja pieniin säästökohteisiin on ajankohtaista. Kuukausipalkan myötä tilanne on muuttunut. Simosen kirja sisältää ihan hyviä ajatuksia ja perustietoa, mutta jotenkin onnistuin koko kirjan lukemisen ajan tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten harrasta osakesäästämistä ja koen sen muutenkin itselleni vieraaksi tavaksi säästää. Viimeisillä sivuilla sitten mainittiin, että tässäpä nyt yksi toimintatapa, oma löytyy pohtimalla ja kokeilemalla. Maalaisjärjellä olin päässyt samaan tulokseen jo itsekin, mutta olisi silti ollut kiva lukea sama mustana valkoisella jo vähän aiemmin. En tiedä, viisastuinko tai hyödyinkö tästä kirjasto loppujen lopuksi juurikaan (joka 2008 julkaistuna on jo osittain kovin vanhentunut), mutta ainakin se aktivoi joitain ajatusnystyröitä, mikä lienee tärkein tarkoituskin.

Renate Dorrestein: Lainaa vain

En oikeastaan tykännyt tästä ollenkaan ja olisin jättänyt kesken, ellei kirja olisi pyörinyt yöpöydällä joulukuusta ja aiheuttanut pariin otteeseen minulle nykyään harvinaisia sakkomaksuja. Eli sisulla vaan, vaikka päähän ottikin välillä paljon. Kirjassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, luulen tarttuneeni siihen sitten lopultakin väärään aikaan (siksi kirja niin kauan yöpöydällä olikin). Tästä johtuen en osaa tätä nyt sen enempää suositella kuin ruotiakaan, todennäköisesti unohdan koko opuksen ennen kuin huomaankaan.

aamujen korvamadot

Vastikään taidettiin tehdä tutkimus siitä, miten korvamadosta pääsee parhaiten eroon (anagrammeilla). Jos joku vielä viitsisi tutkia, miten ne biisit sinne päähän yleensä ilmestyvät, olisin tosi iloinen. Muistan kun joskus yläasteella päässä soi kolmisen viikkoa tauotta Beatlesin Misery. En vieläkään oikein kestä kyseistä rallia. Vuosia taas meni niin, että jos päässä ei soinut mikään muu, jostain ilmestyi ilokseni Funk Soul Brother.

Viimeiset viikot on mennyt niin, että päässä on soinut heti herätessä sangen mielenkiintoinen valikoima.

Siegfridsin ymmärrän, koska se on nyt kaikkialla. Intervalleja sen sijaan en ole kuullut aikoihin ja Bäkkäri-slovarista on mennyt vielä kauemmin, varmasti vuosia. Eli mitä helvettiä, alitajunta? Tässä ei edes anagrammit enää auta.

huhtikuu

Huhtikuu on kevätkuukausi ja ulkona paistaa ihana aurinko. Koska siis voi vaihtaa kevätkengät käyttöön? Päivällä jalat paistuvat talvikengissä, mutta aamuisin on vielä pakkasta ja liukasta, eikä millä tahansa lipokkailla siis pärjää.

Pitää varmaan alkaa hienoksi naiseksi ja kuljetella useampia kenkiä mukana päivän eri tarpeisiin.

Sisäinen kelloni itki aamulla verta, kun sen mukaan ulkoinen herätyskello soi jo viideltä. Kannatti silti vääntäytyä ylös ja töihin, sillä jo aamupäivän aikana kävi ilmi, että minulla on tänä vuonna viisi lomapäivää enemmän kuin olin itse laskenut. Saan siis vastoin odotuksiani kaksi lyhyempää lomapätkää ja kolmen viikon yhtenäisen kesäloman ilman palkattomia päiviä ja silti jää 7 päivää varastoon talvikaudelle. Kelpaa.