Rokiton viikko

Ollaan vuosia puhuttu, että joskus olisi kiinnostavaa skipata itse Ilosaarirock ja suorittaa oheisohjelmaa koko viikko. Tänä vuonna ajatus tuli toteutettua puoliksi vahingossa. Lauantaina en tosin jatkoklubeille enää jaksanut, kun päivä meni vieraiden kanssa ja ilta univajetta paikatessa. Sunnuntain rokkibrunssikin jäi väliin, vaikka kävinkin moikkaamassa bussia odottavaa kaveria Ilosaaressa mitä parhaimpaan brunssiaikaan. 

Tiistaista perjantaihin suoritin kuitenkin Popkatua kiitettävästi: näin joka päivä vähintään yhden keikan ja useampana päivänä monta. Tapasin paljon tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Lisäksi kävin kaikissa Popkadun päätapahtumapaikoissa ja ehdin kerrankin hengata Rytmipuistossa pitkän kaavan mukaan. Ei huono. Sen lisäksi lempikeikat taisivat olla paikallisin voimin toteutettuja: (proto)Torvinen torstaina Kerubissa ja Cane Vuorjoki Surakan pihassa perjantaina. Faarao Pirttikangas oli takuuhyvä, samoin Pekko Käppi olisi ollut, jos Lasiterassin happitilanne olisi sallinnut pysyä paikalla kauemmin kuin kolme biisiä.

Jalatkin ovat festarinjälkeisessä olotilassa melkein sattumalta. Menin nimittäin lainaamaan pyöräni rokkitalkoolaisille ja puhelimeni askelmittari kertoo minun kävelleen maanantaista sunnuntaihin lähes 102 000 askelta. Se tekee keskimäärin reilu kymmenen kilometriä päivässä. Halleluja. 

Miinuksena syötiin ulkona käytännön syistä ja mukavuudenhalusta niin monta kertaa, että omatunto kolkuttelee molempia ihan urakalla. Eli luonnollisesti käytiin tänään kauppareissun yhteydessä Heinosen leipomossa syömässä. Hyvin lähti viikko käyntiin! Mutta kuka ihme jaksaa tällä helteellä laittaa ruokaa, vieläpä useamman kerran päivässä? Kysynpä vaan. Ja jos ei käytä rahaa pääsylippuun, voi ehkä tukea paikallisia yrittäjiä senkin edestä.

Kaiken kaikkiaan siis rokittomuudesta huolimatta varsin hyvä viikko - Joensuun heinäkuu on ihana. Olen silti ihan huojentunut, että aktiivisin aika on nyt takana ja voi lööbata sohvalla kaikessa rauhassa, sillä sosiaalinen ähky on tosiasia. Ihan kuin Rokin jälkeen konsanaan.

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

The Heavy Entertainment Show

Robbie Williams oli Ratinan stadionilla vajaa viikko sitten, niin myös minä.

Tykkäsin itse stadionista kovasti. Miten ihan Tampereen keskustaan mahtuukin noin iso paikka, joka ei kuitenkaan haittaa liikkumista mitenkään tai ole visuaalinen haitta? Taisin tajuta koko stadionin olemassaolon vasta alle viisi vuotta sitten, vaikka Tampereella olen kyllä pyörinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosikaudet.

 

Robbien lippuhintojen porrastus oli tällä kertaa olematonta ja päädyin maksamaan neljä (4) ylimääräistä euroa inner pit -paikasta läheltä lavaa. Se kannatti. Lämppärinä toiminut Erasure oli juuri aloittanut, kun käveltiin alueelle ja suoraan käytännössä lavan eteen. Tsekkaa jos et usko - valtaosassa kuvista ei ole zoomia tarvinnut painella (mistä johtuen kuvat kyllä kannattaa klikata täysikokoisiksi, jos oikeasti haluaa nähdä, mitä niissä tapahtuu). Itse oikeastaan tajusin, miten lähellä oltiin vasta siinä vaiheessa, kun huomasin näkeväni Robbien käsikarvat miehen kävellessä lavan eteen rakennetulla catwalkilla vielä lähemmäs. Kyllä, keskityin olennaiseen.

Liput olivat kuitenkin mielestäni myös kohtuuttoman kalliit ja tulikin olo, että vaikka niin artisti kuin fanit ovat ikääntyneet, ei se automaattisesti heijastu kaikkien tulotasoon. Toisaalta keski-ikäisille suuntaamisesta otettiin myös kaikki ilo irti niin välispiikeissä kuin lämppärivalinnoissakin. Kyllä, siellä soitti Erasure. Julistin jo paikan päällä Andy Bellin olevan uusi housu- ja jorausidolini, eikä tämä käsitys ole viikossa mihinkään horjunut.

Screenit olivat taas huikean hienot, enkä perillä enää ihmetellyt, miten tuotanto oli rakentamassa paikkoja jo viikkoa ennen keikkaa. Jaksoin myös viihdyttyä odotellessa screeneillä näkyvistä työmiehistä, jotka liisteröivät kokonaiskuvaa kiitettävästä paikoilleen ainakin puoli tuntia. Samalla pystyi seuraamaan, kuinka kauan keikan alkuun arviolta on aikaa. Ja sehän alkoi minuutilleen ilmoitettuna ajankohtana. Kiitän! Alkunauhana oli jostain syystä Eminemin Lose Yourself, jonka merkitystä en ihan vielä ole onnistunut koodaamaan.

Vähän tekisi kyllä mieli nurista keikan kestosta. 11 + 1 (soolo)studioalbumia käsittävä ura toki takaa sen, etten olettanutkaan kuulevani kaikkia suosikkibiisejäni, mutta olin varautunut bailaamaan ainakin reilut kaksi tuntia ja siihen nähden 1h 45min tuntui auttamattoman lyhyeltä ja setti suppealta. Toisaalta bussiliikenne oli keikan jälkeen niin tukossa, etten halua edes ajatella, miten myöhään oltaisiin oltu nukkumassa, jos Robbie olisi heilunut lavalla pidempään.

Nämä kuultiin:
The Heavy Entertainment Show
Let Me Entertain You
Monsoon
Party Like a Russian
Minnie the Moocher
Freedom
Love My Life
(Medley)
Come Undone / Never Forget
Millennium
Somethin' Stupid
Rudebox
Kids
Sweet Caroline
Feel
Rock DJ

+
She's the One
Angels
My Way

Jos Robbien käsittämätöntä karismaa, upeita taustalaulajia, bändiä ja tanssijoita ei lasketa, Heavy Entertainment Show, Party Like a Russian ja Feel olivat minulle ehdottomasti konsertin parasta antia, Freedom ja sen aikana screenille heijastettu George Michaelin kuva taas koskettavinta. Isi Williams kävi jälleen fiittaamassa ja sydän pyörähti ympäri, Robbie itse liikuttui silminnähden Love My Lifen aikana - minkä lisäksi keikkakokemus aiheutti sen, ettei biisi ole enää omissa korvissanikaan ihan kauheaa tuubaa. 

Iloisin yllätys taisi kaikesta tästä huolimatta olla Rudebox, jonka myös vastoin kaikkia tapojani kuvasin Markoa ajatellen videolle. Voi miten arvostankaan sitä, ettei sen levyn olemassaolo ole enää vaiettu salaisuus. Muusta yleisöstä päätellen sen hienous ei silti vieläkään ole laajalti ymmärretty asia.

Yhden yön reissut tuppaavat olemaan raskaita, mutta kyllä se taas kannatti ja kavereitakin tuli nähtyä rauhassa ilman liiallista kellon kyttäämistä.

Eli loppujen lopuksi harmillisin puoli tässäkin keikassa oli se, että monta kuukautta on ollut koko ajan jotain, mitä odottaa. Robbie oli niistä viimeinen ja nyt on vähän tyhjä olo. Mitä sitä keksisi seuraavaksi?

Rag'n'rok

Rokki rokattu ja Joensuu jätetty hetkeksi taakse.

Tänä vuonna ei jotenkin ole erityisen paljon sanottavaa. Nothing But Thieves ja Rag'n'Bone Man olivat odotetusti ihania, Hellacopters mainio, Pixies vähän väsynyt, Ewert and the Two Dragons valitettavan väärässä slotissa , Helsinki-Cotonou Ensemble todellakin oikeassa slotissa ja Ultra Bran keikallakin ympäröivä hurmos tarttui, vaikka omat akut alkoivatkin olla jo aika vähissä.

Nothing But Thievesin keikalle ei ollut tunkua. Mutta ihana oli.

'

Vaihdoin Mewin keikan pullavohveliin.

Ja Imagine Dragonsin aikana hengasin O:ssa.

Rag'n'Bone Man olikin nuorisoidoli ja tunsin itseni tättäräksi.

Protip 1: vaikka yleisössä olisi aggressiivinen tunku, reunoilla on väljää.

Protip 2: kunnon rokkibrunssi pelastaa paljon. Ihan tosi.

Periaatteessa siis ihan hyvä viikonloppu ja lähtölaukaus kesälomalle. Pysyin jopa budjetissa, vaikka tunnuinkin hengaavan anniskelussa enemmän kuin ikinä. Kaiken kiinnostavan kasvisruuan loppuminen ennen sunnuntai-iltapäivää tietysti teki osansa. Moitteita tuleekin lähinnä itselle huonosta ruokataktikoinnista ja festivaalille kehnoista vessa- ja narikkauudistuksista.

Vuosi vuodelta suoraan Rokista lomalle siirtyminen kuitenkin vie aina vain enemmän mehuja ja nyt tuntuu, että toipuminen on erityisen pahasti vaiheessa, vaikka eletään jo torstai-iltaa. Intensiivinen kyläily ja sukulointi eivät tietysti varsinaisesti auta asiaa, mutta ehkä elo tästä vielä tasaantuu.

En konsert med Thom

(Otsikolla terkut lukion Medvind-kirjasarjalle!)

Lomaviikkoon Ruotsissa sisältyi kaksi keikkaa. Radiohead-liput olivat plakkarissa jo marraskuussa, mutta Markon naama kieltämättä vähän venähti, kun lopulta tajuttiin samanaikaisuus Sidewaysin kanssa. Onneksi nohevana googlettajana selvitin, että Sidewaysin lisäksi Chelsea Wolfe on Krakenissa, Globenin naapurissa päivää ennen Radioheadia. Sinne siis!

Onneksi pieni klubikeikka ja jättimäinen areenakeikka tuli koettua juuri tässä järjestyksessä. Molemmissa oli puolensa, mutta jotenkin Radiohead tuntui minusta moninkertaisesta yleisömäärästä huolimatta intiimimmältä kokemukselta.

Krakenista paikkana tuli mieleen lähinnä Lutakko ja yleisökin oli kovin suomalaisilta rokkiklubeilta tutun näköistä. Chelsea Wolfe oli kyllä kaikin puolin nainen paikallaan, mutta oma väsymys taisi valitettavasti syödä sekä minulta että keikalta sen kaiken parhaimman terän, enkä oikein muista kuin yleisen tunnelman. Lisäksi lämppärit (Christine Owman ja superhämmentävä Jonathan Hulten) olivat paitsi hyviä ja omalla tavallaan vangitsevia, joten näin jälkeenpäin tuntuu, että kelluin illan läpi hypnoosinkaltaisessa tilassa.

Simppeli interiööri toimii parhaiten.

Radiohead sen sijaan oli pelkkää tykitystä ja kiilasi selkeästi kyllä ainakin omien nähtyjen keikkojen top vitoseen, ellei jopa kolmoseen. En ole bändin tuotantoon ikinä perehtynyt mitenkään erityisen järjestelmällisesti, mutta se ei paljon menoa haitannut. Itselleni suurimmat kohokohdat olivat Weird Fishes/Arpeggi, The Daily Mail, Fade Out ja vikana encorena tullut Karma Police. Ja kieltämättä Paranoid Androidin kuuleminen livenä muljautteli jotain tuolla jossain tosi syvällä parinkymmenen vuoden kerrostumien alla.

Keikkaa edeltävä hepuli.

Keikka kesti reilut kaksi tuntia, eikä välispiikkeihin juuri tuhlattu aikaa. Bändin yhteissoitto oli saumatonta ja (valo)show näyttävä, mutta silti sopivan eleetön. Kaikki oli kohdallaan. Mutta sillä sekunnilla, kun Thom Yorke alkoi laulaa, tajusin etten ole ikinä ihan täysin uskonut sen äänen kuuluvan ihmisestä. Enkä ehkä usko vieläkään. Jotain yli-inhimillistä Yorkessa on. Fakta.

Arvostin myös aina biisien välissä pyörivää peilipalloa.

Vaikka sekä Krakeniin että Globenille oli hotellilta lyhyt matka, niihin pääseminen oli tuskien taival. Torstaina päätettiin kävellä, kun matkaa keikkapaikkaan hotellilta oli alle pari kilometriä. Vaikka reitti oli periaatteessa helppo, käveltiin pari kertaa vähän harhaan. Lisäksi Kraken löytyy kyllä Google Mapsista, ovella ei ole minkäänmoista kylttiä, eikä heti meinattu tajuttu kurvata hiljaisen teollisuushallin ovesta sisään, kun ulkopuolella ei näkynyt oikein ihmisiäkään eli kurvattiin sielläkin ensin ohi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja raikas kesäsadekin oli paluumatkalla vain virkistävää.

Tässä muuten ollaan alle kilsa Globenilta.

Perjantaina ajateltiin säästää jalkoja ja hypättiin tunnelbanaan, mutta jonot Globenin ulkopuolella olivat eeppiset. Tietysti viime aikaisten tapahtumien valossa en pistä pahakseni sitä, että laukut syynätään tarkkaan, metallinpaljastimia käytetään ja pommikoiratkin kiertävät ympäriinsä. Suuren osan hämmennyksestä ja kärsimättömyydestä olisi kuitenkin karsinut kunnon kylttiopasteilla, sanonpahan vain. Ei olisi esimerkiksi tullut jonotettua ensin väärälle sisäänkäynnille.

Muutoin kyllä pisteet Globenille keikkapaikkana ja olihan se oikeasti aika huikeaa käydä siellä sisällä ensimmäistä kertaa. Hartwall Arena voisi myös ottaa oppia ympäröivien palveluiden määrästä ja laadusta: oli kioskia, kauppaa, ravintolaa, pubia, kuppilaa jos jonkinlaista, eikä ensimmäiseen metroon takaisin olisi välttämättä ollut edes mikään kiire.

Pop pop, it's showtime

Suhteeni Bruno Marsiin on tätä nykyä varsin ongelmallinen. Keskityin niin pitkään siihen, miten mies laulaa, että vasta hiljattain tajusin oikeasti kuunnella, mitä biiseissä sanotaan. Nyt harmittaa. Tärkeän tajuamisen hetkellä liput viime maanantain areenakeikalle oli kuitenkin jo hankittu, joten mentävä oli.

Toisaalta kyllä hyvä näin, sillä Hartwallilla oli rehellisesti tarjolla puolentoista tunnin bileet. Kyseenalaisten lyriikoiden vastapainoksi Bruno hanskaa onneksi laulamisen, tanssihommat ja tarttuvien poppirallien kirjoittamisen eli tuli kentällä lopulta viihdyttyä (ja tanssittua) koko rahan edestä.

Pasilan asema oli remontissa ja haaveillut kahvitreffit piti siirtää tylsästi Hartwallin käytäville. Ei silti pidetty katsomoon siirtymisessä mitään kiirettä, mutta päästiin melko lähelle lavaa ja siellä olikin tunnelma katossa. Keikka oli passelin mittainen - en ehtinyt katsoa kertaakaan kelloa tai vielä kunnolla miettiä väsyneitä jalkoja. 

Ainoa konkreettinen miinus onkin siis se, että kun illan artisti on varsin vertikaalisesti rajoittunut, lavaa olisi voinut hyvin nostaa vähän. Välillä oli tosi vaikea nimittäin nähdä mitään. Ja kiitos sille kaverille, joka keskellä edessä videoi koko Uptown Funkin niin, että taaempaa ei nähnyt koreografiasta mitään - toivottavasti tuli hyvä Youtube-video siitä!

Hesarin arviossa muuten mainittiin, että valtaosa yleisöstä koostui parikymppisistä. En tiedä, missäpäin hallia kriitikko vaikutti oli, mutta itse kyllä kiinnitin huomiota siihen, että yleisössä oli aika laaja ikähaitari ja sukupuolijakaumakin yllättävän tasainen, mistä ilahduin kovasti.

Kunniamaininta tulee ehdottomasti lämppäristä. Anderson .Paak & The Free Nationals oli harvinaisen hyvin valittu ja linjassa pääesiintyjän kanssa, oikeasti käynnisti kekkerit ja lämmitteli yleisön keikkaa varten. Muutenkin .Paak oli musiikillisesti ihan huippu löytö, pistän nimen ehdottomasti muistiin.

Kaiken kaikkiaan olen nyt hyvilläni, että jaksoin raahautua paikalle, vaikka vielä tuntia ennen keikkaa olin skeptinen koko projektin suhteen. Hektisen (understatement) työputken jälkeen bilekeikka oli mitä parhain irtiotto ja latasi akkuja mukavasti. Kiitos siis, Bruno ja etenkin mainioista mainioin The Hooligans, joka tekivät lavashow'sta kokonaisen. Ja tietysti Suvi, joka minut keikalle järjesti.

Mainittava on myös, että näin keikan jälkeen olen kyllä entistä vakuuttuneempi siitä, ettei teoria "what if Bruno Mars is Michael Jackson from the alternative reality where everything went right" ole välttämättä kovinkaan kaukana totuudesta. En tosin ole vielä jaksanut googletella enempää salaliittoteorioita.

Ja kyllä, ostin maanantaina uuden kesämekon. Vaikka Brunolla ei lopulta ollutkaan blingiä päällä, en usko, että omilla vaatteillani oli keikan kannalta suurta merkitystä. Mikä on hyvä, koska uusi mekkoseni näyttää nyt parin päivän tarkastelun jälkeen lähinnä yöpaidalta. Ensi kerralla en tee ostopäätöstä kiireessä.

Löytöjä omasta kaapista

Kaivoin tällä viikolla kaapista vanhan lempimekkoni, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Kroppa ei ole tuntunut sopivan siihen enää entiseen malliin, mutta en ole toisaalta malttanut nakata sitä kierrätykseenkään. Töissä oli kuitenkin erikoisilta, jota ajatellen vaate tuntui luontevalta valinnalta.

Juhannuksena joskus muinoin.

"Tuo mekko kyllä sopii sulle tosi hyvin" totesi kampaajani, jolle oli sattumalta aika samana aamuna.

"Ihana mekko!" huudahti puolestaan työkaverini heti kun pääsin töihin.

"Mikäs kaunotar se sieltä tulee!" hihkaisi toinen kun olin vielä laittanut huulipunaakin.

"Oli kyllä niin hieno asustus eilen, että ihan katsoin, että onko meille tullut uusi työntekijä" mietiskeli vielä seuraavana aamuna viimeinen.

Mekko tuntui kieltämättä omastakin mielestä hyvältä päällä ja yritin tyynesti ottaa kohteliaisuudet vastaan. Mutta vähän kieltämättä jäi mietityttämään. Näytänkö normaalisti muiden silmissä ihan seinästä revityltä ja olenko oikeasti laittautuneena niin harvinainen näky nykyään, että kaikilla menee mekon myötä pasmat sekaisin?

Mene ja tiedä. Palautteesta innostuneena kyllä melkein jo ratkaisin "mitä laittaa päälle Bruno Marsin keikalle"-dilemmani samalla fiftarimekolla, mutta käytännön syistä päädyin lopulta perusettiin eli farkkuihin ja trikoopaitaan. Tosin saatan vielä hyvinkin joutua ostoksille. Brunolla on varmaan sen verran bling-meno, että omat vaatteet tuntuvat lähinnä juuttisäkiltä joka tapauksessa, mutta en ollut varautunut siihen, että täällä etelässä on näin lämmin!

Larppasin jo kesää juomalla siiderin pihaterassilla ja huomenna kuulemma grillataan. Hyvin voin ostaa pikkukengät ja kesäisemmän koltun tähän jatkoksi.

Raikas vappusää

Ulkona tuiskuttaa lunta ihan urakalla ja sen keskellä tuntuu vähän typerältä suunnitella kesälomamatkaa. Kalenteri - sekä perinteinen että uutukainen bullet journalini! - kuitenkin kertoo, että lähtöön on enää kuukauden verran aikaa, joten loputkin varaukset olisi varmaan syytä hiljalleen hoitaa pois alta. 

Menomatka ja majoitukset Malmösta ja Tukholmasta on jo plakkarissa, mutta kasa junalippuja erinnäisissä Pohjoismaissa sekä paluulautta on vielä varaamatta. Karttojakaan en ole vielä saanut selailtua, vaikka yleensä tässä vaiheessa Google Maps on jo tupaten täynnä omia paikkamerkintöjä.

Voisi illan ratoksi myös ostella lisää tapahtumalippuja, bongasin nimittäin toisenkin potentiaalisen keikan sopivasti Tukholmasta. Kukas sitä Ruotsiin asti pelkän Radioheadin takia lähtisi, ei tule ihan turha reissu nyt.

(Kyllä, se oli vitsi.)

Koska perinteiselle vapputerassille ei liene tänä vuonna asiaa, pitäisi varmaan korkata sima, että saisin kiinni siitä, missä kohtaa vuotta ollaan menossa. Ehkä simalasin kyydittämänä kartatkin alkavat jo houkuttaa?

Vaan ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ei ehkä tunnu vappuviikonlopulta, mutta kerrankin ei tarvitse ulista, että kevät etenee niin kiitämällä, etten ehdi sitä edes huomata. 

Keikkakesä edessä

No niin. Sikakalliista tapahtumalipuista on viimeinkin ilmoitettu lahjan saajalle. Koska sen ja Robbien lisäksi minut on houkuteltu mukaan vielä kolmannellekin areenakeikalle. 

Keikkakesä 2017 näyttää siis toistaiseki tältä:

22.5. Bruno Mars, Helsinki

9.6. Radiohead, Tukholma

10.8. Robbie Williams, Tampere

1. Ihan budjettini takia kovasti toivon, että Suomen festarikesä ei tarjoaisi ihan hirveästi pakollista nähtävää juuri minulle.

2. Budjetista puheen ollen, olen ostoksista, sovituista reissuista ja eilisestä kampaajasta itselleni velkaa pitkälle alkuvuoteen. Onneksi kaali on sesongissa.

3. Radiohead-juonitteluni meni täydestä ja onnistuin yllättämään. Kerrankin!

Keikkakenkutus

Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.

Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.

Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.

Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.

Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.

Voi miten haluaisin mennä!

Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.

Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.

Have it like an oligarch!

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.

Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.

Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.

Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.

* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin. 

Pieni Placebo-pakahtuminen

Asioita joita jaksoin ennen ihan hyvin, mutta en enää top 3:

• Valvoa aamuneljään ja herätä silti ihmisten aikoihin.
• Elää voileivillä päiväkausia.
• Tehdä vuorokauden kestäviä reissuja toiselle puolelle Suomea.

Kaikki ovat valitettavia, mutta viimeinen ajankohtaisin. Pyörähdettiin viime viikolla Jennan kanssa katsomassa Placeboa Helsingissä. Jenna oli viisaasti kaupungissa lomailemassa vähän pidempäänkin, mutta itse lähdin liikkeelle torstaiaamuna yhdeksän junalla ja klo 15 seuraavana päivänä olin jo tekemässä viikonlopun ruokaostoksia Joensuun K-supermarketissa. Onneksi ostettiin keikkaliput jo keväällä, muuten en olisi jaksanut lähteä.

Palautuminen kesti huomattavan monta päivää. Tai koska tänään heräsin kätevästi 45 minuuttia kellonsoiton jälkeen, oletan prosessin olevan edelleen kesken.

Placebo oli kyllä ihana. Ja vaivan arvoinen.

Olen nähnyt bändiltä aiemmin puolikkaan keikan Provinssissa 2009 ja kokonaisen Ilosaaressa 2015. Vaan ei ole sisätilan voittanutta! Koska 20-vuotisjuhlakiertueella olevan bändin fanijoukko ei koostu enää pelkästään energisestä teiniväestä, lämppärin aikaan saliin saapuessa pääsi vielä varsin lähelle lavaa. Ja se olikin parasta. Jättimäisellä Hartwall Arenalla saattoi kuvitella olevansa intiimillä klubikeikalla ja taisipa olla ensimmäinen areenakeikkani ikinä, jolla ei juurikaan tarvinnut sivuscreenejä vilkuilla. Ei sillä että olisin niitä edes kovin hyvin nähnyt.

Tarinaa havainnollistakoon kuva, joka otettiin kun saavuimme (verrattain ajoissa) paikalle. Vaivoin mahduimme vielä sisään..

Kuvan ottamisen jälkeen siirryimme suosiolla oluselle.

Kahteen tuntiin ja varttiin mahtui 25 biisiä ja tunnelma vaan kohosi loppua kohden. Special K, Soulmates, Nancy Boy, Bitter End, Space Monkey ja Twenty Years lämmittivät erityisesti, Without You I'm Nothing Bowie-videoineen oli juuri niin pakahduttava kuin osasin pelätä.

Taas tosin kävi niin, etteivät ne omat tärkeimmät biisit mahtuneet settilistaan. English Summer Rain, Breathe Underwater, Haemoglobin, Taste in Men ja Battle for the Sun olisi nimittäin ollut ihan pirun siisti kuulla. Lisäksi olisin toivonut edes yhden ranskankielisen säkeistön Protect Me from What I Wantiin, mutta näillä mennään.

Oivallinen valinta oli myös näyttää Every You, Every Me -video ennen keikan alkua. 

Mutta olipa ihana taas seurata keikkaa, jolla bändi silminnähden nauttii lavalla. Oma Rokki-kokemukseni jäi aikanaan liian kaukaa katsottuna etäiseksi ja kavereiden keikkakertomusten perusteella pelkäsin pahinta. Molko ei julkisuudessa ole aina ollut lämpimin ihminen, mutta nyt silmät hymyilivät koko ajan ja poikamainen charmi on 44 vuoden iässäkin ilahduttavasti tallella.

Olin niin hehkuissani, että olisin tavoistani poiketen ostanut t-paidan ja/tai hupparin, mutta haluamastani painatuksesta ei ollut ladyfitiä, eikä hupparista enää kokoa. Nettikauppa palvelkoon, jos vielä vähän ajan päästä harmittaa.

Pakko vielä mainita, että Placebo toivoo, ettei keikoilla kuvattaisi. Rokissa viime vuonna juontaja välitti terveiset, nyt oli vain kieltomerkki ennen keikkaa screeneillä. Eihän täyskieltä nykyaikana mitenkään onnistu (kuten tästäkin postauksesta voi päätellä), mutta yllättävän hyvin näkyisi viesti kuitenkin menevän perille. Toisin sanoen satunnaisia kuvia napsaistiin alkukeikkapainotteisesti joka puolella, mutta ruutujen meri siinä permannolla oli huomattavasti muita kokemiani keikkoja pienempi. Ja hyvä niin, itsekin imaistui tunnelmaan paljon paremmin. Lisäksi muutamassa ensimmäisessä biisissä oli kännykkäkuvaamista ajatellen ilahduttavan hyvät valot, eikä bändi osoittanut ärsyyntymisen merkkejä kuvaajia kohtaan.

Taitavat tietää, mitä tekevät.

Pikareissulla en kehdannut mennä kenenkään kaverin vaivoiksi, joten yövyin Katajanokalla Eurohostellissa. Oikein asiallinen paikka: nelosen ratikkapysäkki ihan vieressä, siistit kylppärit ja vessat, kiva vastaanottoalue, ilmainen aamusauna ja lisämaksusta erinomainen aamiainen. 

Huone sen sijaan oli aika kauhea, mutta sentään siisti ja oikeasti kävin siellä vain nukkumassa. Aamujumeissa ihailin maisemaa, ikkunasta näkyi nimittäin sievä vanha talo.  

Ainoa asia, jota siis oikeasti kritisoin oli huoneen "sisustuselementti". Olisi nyt ollut rehdisti ankea luukku, nyt näyttää siltä, että joku on yrittänyt - huonosti vuonna 1993.

Huomaa kuvaajan paheksuva ilme.

Lämmöllä kuitenkin suosittelen, jos kaipaa kohtuuhintaista majapaikkaa kantakaupungissa. Ja Placeboa kaikissa tapauksissa.

Hei pääskynen, laula!

Kävin perjantaina hankkimassa yhden olennaisen, aiemmin puuttuneen Joensuu-kokemuksen eli näkemässä Poolin livenä.

Achievement unlocked!

Niin hauska kokemus kuin Pool olikin, illan kirkkain ahaa-elämys tuli pari tuntia myöhemmin Koodien keikalla. 51koodia ei koskaan ollut suoranaisesti minun juttuni, mutta tiesin, että jos olisin ollut 5-10 vuotta nuorempi, olisi kolissut ja kovaa.

Oli kuitenkin päässyt unohtumaan, että yksi ralli oli pitkään todella lähellä sydäntä. Vedenjakaja, ah!

Menneellä viikolla kaivoin myös Samettivallankumouksen levyn hyllystä puuhastellessani ja palasin välittömästi vuoteen 2007. Lauantaina taas muistin Marylandin ja taas tulvahteli muistoja mieleen.

Näiden tapahtumien kunniaksi unohdetut lempparibiisini joensuulaisilta bändeiltä top 3:

1. Samettivallankumous: Pääskynen (levyltä Täällä mies, kuuleeko nainen? 2007)

2. 51koodia: Vedenjakaja (levyltä Nimetty, 2004)

3. Maryland: Constellation (levyltä Almond of Life, 2004)

Bubblin' under - Maryland: Last Scene, Final Take (levyltä Rob & Jones Classic, 2002)

Aikeenani oli laittaa tähän linkit, mutta ainoastaan Vedenjakaja löytyy Spotifysta ja Youtubesta. Taas yksi hyvä syy olla vielä luopumatta levyistä - muuten en voi enää löytää Pääskystä uudelleen!

Uteliaat vaikka kirjastossa. Hienoja lauluja.

Vielä virtaa

Olen nyt sulatellut perjantain Flow'ta neljä yötä. En vieläkään osaa olla oikein mitään mieltä.

Itse festarialue on ihana ja tykkäsin hengailuun kutsuvista saarekkeista alueella valtavasti. Muutenkin ilahduttava keitos: kokeilevampaa musiikkia, valtavirtaa, kuvataidetta, hyvää ruokaa ja juomaa Lapin kullan kanssa rinta rinnan sulassa sovussa keskenään. 

Teoriassa siis kaikki oli paremmin kuin hyvin. Ihmisiä oli kuitenkin ahdettu pienelle alueelle niin paljon, ettei siinä oikeasti ollut enää mitään järkeä. Mediassa on viime päivinä kehotettu Flow-ahdistuneita välttämään pullonkauloja kulkemalla vastavirtaan ja niin monesti teinkin, mutta silti tunnuin jääväni jumiin milloin minnekin. Jos olisi loppuillasta jäänyt hetkeksikään arpomaan valitsemaansa suuntaa, tunnissa ei olisi ehtinyt sekä vessaan että syömään. 

Harmillista.

Päivä ei sentään tullut niin kalliiksi kuin pelkäsin. Kaksi lämmintä ruokaa, kauralatte ja kaksi pientä olutta kustansivat yhteensä 31 euroa. Olin varautunut pahempaan.

Baba Full Plate, 13 €. Tooosi hyvää mutta hinnan ja nimen perusteella
odotin täydempää lautasta.

Erikoiskahvit kauramaidolla oli halvempia kuin mitkään muut.
Plus viihdyttävää propagandaa kupposta odotellessa.

Olen joka tapaukessa tosi iloinen, että näin Iggy Popin livenä, kun aiemmin ei ole tullut tilaisuutta vastaan ja herra on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle kohtapuoliin. Vielä minuuttia ennen keikkaa kaikki ketutti ihan kohtuuttomasti, mutta jo ekat tahdit keikan avannutta I Wanna Be Your Dogia vei nurjuudet mennessään. Gimme Danger jäi kuulematta, mutta muuten keikka oli melkoinen hittipotpuri.

Oltiin itse asiassa melko lähellä lavaa, mutta eihän puhelimeni kamera sitä ymmärrä.

Aikataulutus vähän haittasi menoa. Menin alueelle hyvissä ajoin, vaikka alkupäivästä ei ollut minulle tarjolla oikein mitään. Halusin kuitenkin hetken katsella ympärilleni, koska aikavälillä 19-00 olisi periaatteessa pitänyt koko ajan olla jollain keikalla. Näin ollen ihan huipun oloinen Laura Mvula jäi tyngäksi, enkä ehtinyt kuunnella Project Vainiollakaan kokonaan. Mikko Joensuussa piipahdettiin nopeasti japanilaisten festarimättöjen (takuyaki: mustekalapallurat aivan ok, kalasipsit vähän outoja) ja Massive Attackin välissä. Kuulosti siltä, että olisi ehkä sittenkin kannattanut jättää ruoka ja pissiminen väliin ja keskittyä keikkaan, mutta ehkä herra Joensuuhun törmää vielä.

Project Vainiolla Art laboratoryssa. Huippupaikka!

Massive Attackiakin oli kiva kuunnella, vaikka se ei itselle läheisin orkesteri ole ikinä ollutkaan. Screenit oli huikeat ja Young Fathers ihanan energinen muuten aika hypnoottisen tunnelman keskellä. Screeneineen keikka oli itse asiassa poliittisin aikoihin näkemäni, mikä itselleni pelitti melkoisen hyvin ja vei huomiota jo väsyneistä jaloista. 

Iltahan olisi vielä jatkunut vaikka millä artistilla, mutta itse olin puolenyön jälkee jo ihan tyytyväisenä suuntaamassa kohti Munkkivuorta ja luksusmajoitusta (iso kolmio! vain kissa kaverina! valmiiksi pedattu sänky! söpöjä muistilappuja ja viestejä ympäri asuntoa!). Oliko kyse sitten siitä, että palasin lomalta töihin maanantaina vai siitä, että kyseessä oli melkeinpä festarittomaksi suunnitellun kesäni neljännet festarit, mutta en olisi jaksanut yhtään enempää live-elämyksiä.

Olen tällä hetkellä sen verran ahdistunut tulevan syksyn kiireistä ja pikavauhtia täyttyvästä kalenterista, että festariympäristöä huomattavasti enemmän rentouduinkin äidin luona karvaispuskassa.

Koskinäytös Imatralla oli vähän antikliimaksi elokuun sateissa, mutta tulipahan nähtyä sekin ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen! Sitä paitsi marjahulluuden jälkimainingeissa jääkaappi täyttyy kovaa vauhtia kaiken maailman hilloista. Ehkä niiden tuomalla energialla selättää kalenterikaaoksenkin. 

Tähän mennessä joululomalla

Jouluvapaat ovat puolessa välissä. Varsinaiset lomapäivät on jo pidetty, mutta töihin tarvitsee mennä vasta ensi keskiviikkona.

Tähän mennessä olen muun muassa...

...istunut noin 885 kilometriä autossa ja viimeiset 155 kilometriä junassa.

...ollut parin yön hotellilomasella ja missannut kaikki Helsigin näyttelyt liian aktiivisen sosiaalisen elämän takia.

...käynyt Semifinalissa pitkästä aikaa ja nähnyt Antagonist Zeron ensimmäistä kertaa.

...sukuloinut, kyläillyt, tavannut vanhoja ja uusia tuttuja - sekä yhden ihan pari päivää uuden ihmisen.

...juonut kyläillessä ihan liikaa kahvia ja kärsinyt seurauksista.

...pistänyt pienen omaisuuden ruokakauppaan, ravintoiloihin ja pieniin lahjaostoksiin.

...löytänyt joulumielen Kerubista Joulutähden keikalta.

Yritin myös videoida sairastuneelle Markolle Haaveissa vainko oot mun, mutta en ilmeisesti osaa käyttää puhelimeni video-ominaisuutta kovin hyvin. Mutta ajatus lienee tärkein.

Nyt hiljennytään kotona kaikessa rauhassa pari päivää ennen uutta kierrosta. Ohjelmassa hallitusta kivempi SSS: sauna, sohva ja Star Wars. Toiseen, melkein yhtä hyvään S-sarjaan kuuluvat Samu Sirkka, seitankinkku ja suklaa.

Omassa joulussa parasta on kyllä se, että kaikki kasassa olevat paketit on oikeasti meille. Niitä on yllättävän paljon. T: aikuinen.