Tampereen aurinko

Palataanpa vielä hetkeksi Pirkanmaalle, koska monin tavoin mieleni on vielä siellä.

Kavereitahan olisi ollut Tampere täynnä, mutta hääpari oli varannut majoituskiintiön Lapland Hotelista (Yliopistonkatu 44) ja päätettiin päästää kaikki osapuolet helpolla menemällä sinne. Taidettiinkin olla ainoat vieraat, jotka majoituskiintiötä hyödynsi, muut pitkämatkalaiset päätyivät kuka mistäkin syystä muihin hotelleihin.

Mutta ei se mitään. Oli nimittäin heittämällä hienoin hotelli, jossa kumpikaan on toistaiseksi yöpynyt - mukaan lukien ihana Rivoli Jardin viime talvena Helsingissä! Ei valittamista aamiaisessa, varustetasossa, palvelussa tai sijainnissa eli lämmin suositus, jos joskus kaipaa vähän fiinimpää paikkaa Tampereen ydinkeskustassa.

Kuvan kaikki lautaset ovat minun.

Tosin mainittava on, että ihan uuden rakkauden tai muuten vieraamman ihmisen kanssa ei välttämättä kannata huonetta tarkastamatta jakaa. Kylppärissä oli liukuovi, jonka ei mennyt ihan kokonaan kiinni vaan jätti noin sentin katselukaistaleen suoraan huoneeseen. Ikiparinkin näkökulmasta ratkaisu oli outo, mutta oltiin hotellilla loppupeleissä niin vähän, ettei asia suuremmin haitannut. Tai siis minä kun olen kainomieli, niin häiritsi enemmän. Marko hädin tuskin huomasi koo asiaa.

Fiilistelykuva hääpaikan koristeista.

Sunnuntaina lähdettiin vasta illasta pois ja onneksi iltapäivään osui kaunis, aurinkoinen ilma. Pella's-kahvittelun päätteeksi vietettiinkin siis Vilman kanssa aikaa leppoisalla kävelyllä Tampellan alueella. Niin ihana paikka! Vanhat punatiilirakennukset ovat tunnetusti minulle harvinaisen rakkaita, mutta miten ihmeessä en ole ikinä ennen käynyt Tallipihalla? Nyt olen, eikä jäänyt viimeiseksi kerraksi.

Muutenkin tuli vähän sellainen olo, että voisi taas järjestää Tampereen suuntaan vähän useammin.

Vaikka matkat olivat raskaat (lähtö aamuvarhaisella lauantaina, paluu myrskyn aiheuttamien ratavaurioiden takia myöhään sunnuntai-iltana bussissa) ainoa oikea nurina liittyy ruokailuun ja omaan vointiin.

Joen yön bakkanaalit, Hese, hääruokailu ja hotelliaamiainen kolmeen vuorokauteen oli nimittäin vähän turhan tuhti setti mahaparalleni. En edes älyttömästi juhlissa santsaillut, mutta silti kaikki se ruoka teki kyllä tehtävänsä ja vielä eilen illallakin oli kammottava paha olo. Nyt jo helpottaa, mutta vieläkään ei oikeastaan tee mieli laittaa mahaan yhtään mitään.

Voisinpa rehellisesti sanoa ottavani tästä opiksi.

Juhlamekko

Naisena sitä helposti ajautuu juhlavaatelimboon: hankkii uuden kivan vaatteen juhliin, vapauttaa sen muuhun käyttöön juhlien jälkeen ja joutuu taas ostamaan uuden vaatteen seuraaviin juhliin.

Taitaa olla aika tavallinen kuvio.

Piristäviä poikkeuksiakin löytyy. Niin kauan kuin muistan, Annikki-tädilläni on ollut juhla-asuna turkoosi pellavapuku. Se on nähnyt monet juhlat vuosien varrella, koska tädin päällä on melkeinpä aina sama asu. Toisaalta pellavapukua ei käytetä koskaan muuten, joten juhlavuus ja juhlantuntu säilyy, vaikkei se suoraan kaupan rekiltä olekaan.

Markon kaverilla oli häät viikonloppuna ja vaateinventaariota tehdessä tajusin, että kaappi oli täynnä arkikäyttöön vapautettuja entisiä juhlamekkoja. Alkoi ärsyttää. Päätin ottaa askeleen kohti Annikin vaatefilosofiaa ja investoida vaatteeseen, jota käytetään tästä eteenpäin vain ja ainoastaan juhlissa.

Kiersin kauppoja, mutta valitsin lopulta Miss Windy Shopin, jonka mekoista olen haaveillut jo pitkän tovin. Kuoseja ja malleja ees taas klikkailtuani ostoskoriin päätyi  Teal Green Butterfly Tea -mekko. Hyvä valinta! Itse asiassa niin hyvä, että samaa mekkoa oli katsellut sekä kaaso että morsian, mutta onneksi molemmat olivat universumin johdatuksesta päätyneet eri kuosiin. Huh. Toisaalta mietittiin, että voiko sitä ihmistä syyttää siitä, että on hyvä maku. Olisin silti ehkä kuollut häpeästä.

Uusi kolttu ja Markon perintöpuku. Ei parhaat ilmeet,
mutta muissa kuvissa myrskytuuli heitti tukan silmille.

Hintaa mekolle tuli tylliunelman kanssa 138 euroa. En kovinkaan usein osta yli satasen vaatteita, joten tämä saa kyllä tosiaankin luvan kulkea useamman juhlakeikan mukana.

Toisaalta seuraavat tiedossa olevat juhlat ovat tietty häät samassa kaveriporukassa. Koska en ole vielä päässyt Annikin tasolle juhlavaatefilosofiassa, en välttämättä kärsi mennä samassa koltussa sinnekin. Mutta uutta en osta. Pakko tuolta pursuavasta kaapista on jotain löytyä.

ps. Uudesta juhlavaatteesta huolimatta: jos jossain kirpparilla tulee vastaan Marimekon Samovaari-kotelomekko missä tahansa värissä kokoa 42 tai 44, olen ehdottoman kiinnostunut!

Säilöntämania #2: pakastimen uumenissa

Työkaverin lupaamat maiteroiset tulivatkin jo eilen, joten pakastimen uudelleen järjestäminen oli väistämätön tosiasia. Samalla tuli tehtyä inventaario.

Ensi talvena meillä ilmeisesti syödään sienisalaattia ja vispipuuroa.

Mansikka, 14 pussia

Mustikka, 12 pussia

Punaherukka, 6 pussia
Karviainen, 6 pussia
Vadelma, 5 pussia

Raparperi, 5 pussia

Kirsikka, 4 pussia

Paseerattu punaherukka, 2 pussia
Puolukka, 2 pussia

Puolukkasurvos, 1 pussi
Omenasose, 1 pussi

Kanttarelli, 4 pussia
Tatti, 2 pussia
Korvasieni, 1 pussi
Haaparousku, suolattu, 3 pussia
Haaparousku, suolaamaton, 4 pussia

Mungpapu, 1 pussi
Pinaattia, 1 pussi
Pala pekonia
2 kuhaa

Linssi-punajuuripata, 1 rasia
Pyttipannu
Ranskalaisia
Yrttivoipatonki

Aino-jäätelön jämät
Vadelma-Magnum
Taatelikakkua
2 pullaa
2 croissantia

Mutta ilmankos tuntuu, ettei tilaa enää ole, kun meillä tosiaan on ihan tavallinen jääkaappi-pakastin. Aika tehokkaasti olen tilan käyttänyt ja pussit pakannut. Mustikkaa ja kirsikkaa on vähemmän kuin yleensä, mutta herukoita, karviaisia ja sieniä sitten taas huomattavasti tavallista enemmän.

Ikivanhat viherherukat vapautin jo tehtävistään kokonaan. Puolukat, omppusose ja korvasienet ovat myös vanhempia, ne pitäisi käyttää pois hetimiten. Ja ehkä syödä nuo viimeisen ryhmän herkut kokonaan pois - ihan vaan tilan vuoksi. Omena-, puolukka-, kurpitsa- ja suppissesonki kun on vielä edessä. Apua.

Onneksi tulevat sesonkituotteet odottavat vielä. Alkoi eilen huumori loppua siinä keittämisen, puristelun, pilkkomisen ja pussittamisen keskellä. Ensi viikolla en säilö mitään.

Säilöntämania

Jaha. Marjahulluus on laajentunut yleiseksi säilöntämaniaksi.

Viime viikolla pysyin ihan aisoissa: varovaisesti kuivasin litran verran mustatorvisieniä ja paistoin vielä yhden pussin kanttarellia pakkaseen. Vähän saatoin googlettaa hyytelöiden ja marmeladien ohjeita.

Ilmeisesti tämä on kuitenkin tarttuvaa laatua. Eilen Marko palasi Savosta mukanaan kymmenen litraa punaherukkaa, jota sitten pakastettiin, hillottiin, paseerattiin ja kuivattiin sunnuntai-illan ratoksi. Litra lahjoitettiin pois.

Onpahan viimeinkin hyötykasvikuivurille ihan oikeaa käyttöä. Estelyistäni huolimatta äiti päätti nimittäin kantaa kuivurin luokseni joitain vuosia sitten, enkä ole aiemmin saanut aikaiseksi kuivata kuin muutamia hassuja yrttejä. Nyt sitten hurisee keittiössä yötä päivää.

Tänään torin poikki kävellessä matkaan tarttui melkein vahingossa jättimäinen pussillinen herkkutatteja. Valtaosa oli valitettavan huonoja, mutta muutaman pussillisen sain sentään paistettua varastoon.

Sen verran meni kuitenkin hermot matoisia sieniä syynätessä, että vähän lannistuin. Jospa tämä vielä tästä. Ja jos muu ei auta, piilotan kuivurin takaisin yläkaappiin. Sen esiin kaivaminen on sen verran iso vaiva, etten ihan kevein perustein sitä sieltä jaksa ottaa. Eikä pakastimeenkaan enää oikeasti mahdu.

Mutta työkaveri kyllä lupasi rouskuja ensi viikoksi. Send help.

Kihartimen kuolema

Torstaikeskustelu 1

Hanna: Ja kampaaja ehdotti föönipohjaa, mutta ei mulla oo ees fööniä, kun se hajosi varmaan neljä vuotta sitten, enkä oo saanut ostettua uutta, tarviin sitä niin harvoin.

Kassu: Voi ei! Laskin sen varaan, että sulla on!

Hanna: Käytiin tää keskustelu myös viimeksi, kun kävit täällä...

Kassu: Äh, voi hitto.

Hanna: Mutta on mulla ilmakiharrin!

Kassu: Se riittää!

[vartti myöhemmin]

Hanna: Ilmakiharrin hajosi.

Kassu: Eiiiiiii!

Hanna: Taidetaan joutua kaupoille.

Torstaikeskustelu 2

Myyjä 1: Se ois sit 45,85.

Hanna: Hei ton tupeerausharjan piti tulla Remington-tuotteen kanssa kaupan päälle, hyllyssä luki niin. Mutta nyt se onkin ottanut hinnan.

Myyjä 1: No ei kassa näemmä anna alennusta.

Hanna: No hyllyssä luki "Remington-tuotteen ostajalle tupeerausharja kaupan päälle".

Myyjä 1: Tää on Remington.

Hanna: Niin.

Myyjä 1: Mutta tää ei anna alennusta.

Hanna: Niin.

Myyjä 1: Mun pitää soittaa.

[viisi minuuttia myöhemmin]

Myyjä 2: Toi on väärä tuote. Se tarjous koskee vaan tätä suoristusrautaa.

Hanna: En sitten ota tätä harjaa. Sääli, kun se vaikutti ostopäätökseen. Kun siinä lapussa tosiaan luki "Remington-tuotteen", niin tietysti aateltiin, että kaikki Remington-tuotteet.

Myyjä 2: Nää oli siinä vieressä, olisi sun siitä pitänyt tajuta.

Hanna: Siitä ihan vierestä mä tän kihartimenkin otin.

Myyjä 2: Se ei ole tarjoustuote, harja tulee vain tämän kanssa.

Hanna: Juu selvä. Mutta voitteko pliis korjata sen lapun sieltä.

Myyjä 2: Hmph!

Mikä tuuri ja käsittämätön ajoitus! Uskollinen ilmakihartimeni on kestänyt matkassani yli kymmenen vuotta ilman mitään ongelmia. Nyt se sitten päätti eläköityä kertaheitolla.

Kassu-serkku ja minä ollaan siitä huono parivaljakko, että lietsotaan toistemme kuluttajaraivoa. Markoa siis lähinnä nauratti, kun selitettiin tuohtuneena tilannetta myöhemmin illalla kotona. Mutta ärsyttää silti.

Näin asiakaspalvelussa ikuisuuksia työskennelleen näkökulmasta tässä olisi vähintään pitänyt pahoitella epäselvää merkintää, parhaimillaan antaa se harjakin kaupanpäällisiksi ja sitten suunnata pika pikaa laittamaan tilalle uudet laput. Ei minua ilman harjaa jääminen kiukuta, mutta tökeröys ja mulkoilu kyllä korpeaa näin parin päivän päästäkin. Saatan kirjoittaa asiakaspalautetta, kunhan jaksan. Ja joka tapauksessa jätän erinnäisen pienelekrtoniikan ostamisen keskustan Cittarista vastaisuudessa väliin.

Vaan oli tässä CM:n valikoiman Remingtonin valinnassa oikeasti hyvälkin puoli. Vuosien föönittömyyden jälkeen nyt on joka tapauksessa toimiva ilmakiharrin kahdella kihartavalla vaihtopäällä ja kevyellä föönillä. Tarvitsin sitä huomattavasti enemmän kuin tupeerausharjaa.

Vielä virtaa

Olen nyt sulatellut perjantain Flow'ta neljä yötä. En vieläkään osaa olla oikein mitään mieltä.

Itse festarialue on ihana ja tykkäsin hengailuun kutsuvista saarekkeista alueella valtavasti. Muutenkin ilahduttava keitos: kokeilevampaa musiikkia, valtavirtaa, kuvataidetta, hyvää ruokaa ja juomaa Lapin kullan kanssa rinta rinnan sulassa sovussa keskenään. 

Teoriassa siis kaikki oli paremmin kuin hyvin. Ihmisiä oli kuitenkin ahdettu pienelle alueelle niin paljon, ettei siinä oikeasti ollut enää mitään järkeä. Mediassa on viime päivinä kehotettu Flow-ahdistuneita välttämään pullonkauloja kulkemalla vastavirtaan ja niin monesti teinkin, mutta silti tunnuin jääväni jumiin milloin minnekin. Jos olisi loppuillasta jäänyt hetkeksikään arpomaan valitsemaansa suuntaa, tunnissa ei olisi ehtinyt sekä vessaan että syömään. 

Harmillista.

Päivä ei sentään tullut niin kalliiksi kuin pelkäsin. Kaksi lämmintä ruokaa, kauralatte ja kaksi pientä olutta kustansivat yhteensä 31 euroa. Olin varautunut pahempaan.

Baba Full Plate, 13 €. Tooosi hyvää mutta hinnan ja nimen perusteella
odotin täydempää lautasta.

Erikoiskahvit kauramaidolla oli halvempia kuin mitkään muut.
Plus viihdyttävää propagandaa kupposta odotellessa.

Olen joka tapaukessa tosi iloinen, että näin Iggy Popin livenä, kun aiemmin ei ole tullut tilaisuutta vastaan ja herra on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle kohtapuoliin. Vielä minuuttia ennen keikkaa kaikki ketutti ihan kohtuuttomasti, mutta jo ekat tahdit keikan avannutta I Wanna Be Your Dogia vei nurjuudet mennessään. Gimme Danger jäi kuulematta, mutta muuten keikka oli melkoinen hittipotpuri.

Oltiin itse asiassa melko lähellä lavaa, mutta eihän puhelimeni kamera sitä ymmärrä.

Aikataulutus vähän haittasi menoa. Menin alueelle hyvissä ajoin, vaikka alkupäivästä ei ollut minulle tarjolla oikein mitään. Halusin kuitenkin hetken katsella ympärilleni, koska aikavälillä 19-00 olisi periaatteessa pitänyt koko ajan olla jollain keikalla. Näin ollen ihan huipun oloinen Laura Mvula jäi tyngäksi, enkä ehtinyt kuunnella Project Vainiollakaan kokonaan. Mikko Joensuussa piipahdettiin nopeasti japanilaisten festarimättöjen (takuyaki: mustekalapallurat aivan ok, kalasipsit vähän outoja) ja Massive Attackin välissä. Kuulosti siltä, että olisi ehkä sittenkin kannattanut jättää ruoka ja pissiminen väliin ja keskittyä keikkaan, mutta ehkä herra Joensuuhun törmää vielä.

Project Vainiolla Art laboratoryssa. Huippupaikka!

Massive Attackiakin oli kiva kuunnella, vaikka se ei itselle läheisin orkesteri ole ikinä ollutkaan. Screenit oli huikeat ja Young Fathers ihanan energinen muuten aika hypnoottisen tunnelman keskellä. Screeneineen keikka oli itse asiassa poliittisin aikoihin näkemäni, mikä itselleni pelitti melkoisen hyvin ja vei huomiota jo väsyneistä jaloista. 

Iltahan olisi vielä jatkunut vaikka millä artistilla, mutta itse olin puolenyön jälkee jo ihan tyytyväisenä suuntaamassa kohti Munkkivuorta ja luksusmajoitusta (iso kolmio! vain kissa kaverina! valmiiksi pedattu sänky! söpöjä muistilappuja ja viestejä ympäri asuntoa!). Oliko kyse sitten siitä, että palasin lomalta töihin maanantaina vai siitä, että kyseessä oli melkeinpä festarittomaksi suunnitellun kesäni neljännet festarit, mutta en olisi jaksanut yhtään enempää live-elämyksiä.

Olen tällä hetkellä sen verran ahdistunut tulevan syksyn kiireistä ja pikavauhtia täyttyvästä kalenterista, että festariympäristöä huomattavasti enemmän rentouduinkin äidin luona karvaispuskassa.

Koskinäytös Imatralla oli vähän antikliimaksi elokuun sateissa, mutta tulipahan nähtyä sekin ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen! Sitä paitsi marjahulluuden jälkimainingeissa jääkaappi täyttyy kovaa vauhtia kaiken maailman hilloista. Ehkä niiden tuomalla energialla selättää kalenterikaaoksenkin. 

Heinäkuun kirjat

Petteri Tikkanen: Black Peider - Itse

Äärimmäisen sympaattinen sarjakuva-albumi suomalaisen miehen itsetutkiskelusta, musiikista ja vähän muustakin. Suositeltavaa luettavaa, etenkin jos edellinen Ura-albumi otti ja kolisi. Mukana tulee myös maan mainio CD, joten kannattaa melkeinpä ostaa omaksi!

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Tässäpä teos, johon erinnäisten arvostelujen ja blogitekstien perusteella oletin hurahtavani sekunneissa ja ahmivani hetkessä. Pidinkin kirjaa yöpöydällä pitkään ja odottelin sitä oikeaa hetkeä avata kirja kaikessa rauhassa. Ennakko-odotusten petaaminen ei yleensä kannata, sillä vain sabotoi lukukokemuksen. Niin myös nyt. Vaikka Jonesin romaani oli itsessään oikein hieno ja tarinakin jaksoi kiinnostaa alusta loppuun, en jaksa olla tästä erityisen innoissani. Harmittaa, koska tässä oikeasti oli kaikki kaipaamani palaset kohdallaan. Itsessään Ehkä rakkaus oli totta on nimittäin todella kauniisti kirjoitettu, ihmissuhteita, ystävyyttä, teatterimaailmaa, elämän omituisia yhteensattumia ja nurjia puoliakin käsittelevä romaani. Henkilöt tuntuvat realistisilta omine vikoine ja kamppailuineen - ja tekevät välillä niin tyhmiä päätöksiä, että tekisi mieli ottaa kauluksista kiinni ja ravistella oikein kunnolla. Ihan kuten oikeassakin elämässä. Annan siis varovaisen suosituksen. Ehkä rakkaus oli totta kannattaa lukea, mutta ei asettaa etukäteen minkäänmoisille jalustoille. Ehkäpä itsekin tartun tähän kirjaan vielä myöhemmin, sitten joskus, sattumalta.

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia

Jostain syystä minusta oli tosi hyvä idea lukea Joe Hillin varsin brutaali haamuromaani kesälomalla ja vielä uudessa paikassa, jossa olin yksin yötä. Ei näin. Keskiössä on ikääntyvä death metal -muusikko Jude, joka keräilee kaikenmoista makaaberia roinaa. Kun nettiin sitten ilmestyy myyntiin ihan oikea aave, se on pakko ostaa. Ja siitä piina sitten alkaa. Kauhu on vaikea laji kirjallisuudessa. Alkuasetelma on usein paperilla vähän hölmö ja silti pitäisi uskottavasti maalata lukijan silmien eteen oikeasti pelottavia kuvia vetämättä överiksi. Harvat onnistuvat. Uudemmista kirjailijoista suosikkini taitaa olla John Ajvide Lindqvist, mutta Sydämen muotoinen rasia tuo enemmän mieleen Marko Hautalan. Tässäkin kirjassa tapahtuu paikoin ylilyöntejä, mutta ehdin lukiessa myös oikeasti ällöttyä, pidättää hengistystä ja pelätä. Vastapainoksi myös viihdytyin, sillä Hill tarjoaa riemukkaita viittauksia todellisiin muusikoihin ja tapahtumiin, kuten jo kirjan nimikin antaa ymmärtää. Seuraavaksi aion lukea Sarvet. Kunhan on turvakaveri koko ajan lähietäisyydellä.

Jos et nyt muista, miltä Marty Feldman näytti.

Marty Feldman: eyE Marty

Marty Feldmanin naama on tuttu kaikille, mutta herran elokuvaura on ainakin minulle tuntemattomampi ja vasta kirjan myötä ymmärsin, miten ison vaikutus Feldmanilla on ollut siihenkin brittikomiikkaan, jota itse säännöllisesti kulutan. Onko snippet-sanalle hyvää suomenkielistä vastinetta? Feldmanin jäämistöstä löytynyt omaelämäkerta koostuu juuri niistä, lyhyemmistä ja pidemmistä tuokiokuvista elämän varrelta. Feldmanin tyyli on jutteleva, eikä asia etenke kronologisesti ja väliotsikoita käytetään säästeliäästi. Tämä oli siis minulle lyhyydestään ja runsaasta kuvien käytöstä huolimatta minulle yllättävän työläs luettava, vaikka läpeensä mielenkiintoinen olikin. Lempiosioni käsittelivät lapsuutta, kuuluisat kasvot muovannutta sairautta ja aivan huikeaa Loretta-vaimoa. Niiden rinnalle olisin toivonut lisää konkreettisia tarinoita elokuvaurasta ja kollegoista, mutta hyvä näinkin.

Takaisin töihin

Laiturikahvit [x]

Mattopyykki [x]

Mustikkapuska [x]

Laiskuus keittiössä [x]

Jätskikioskijätskit [x]

Palaneet olkapäät [x]

Kesäteatteri [3x]

Kiireetön aika kirjapinon kanssa [-]

Terassinotkuminen [-]

Uimarantalöhöily [-]

Bonus: töihinpaluupainajaiset [x]

Kesäloma otti ja huiteli menojaan. Olen sanonut sen ennenkin ja sanonpa taas: kolme viikkoa on ihan liian vähän. Historiallisesta kyllä, vietin lomastani yli puolet ihan kotona ja se olikin ehdottomasti peliliike. Ehdin sopivasti siinä mustikkahysterian ja muun huitelemisen lomassa sentään vähän maata sohvalla ja tuijottaa Netflixiä.

Silti viikko ihan nukkumista varten olisi tullut tarpeeseen. Sosiaalisuuskiintiö on täynnä ja vapaa-aika tuntuu jostain syystä ihan älyttömän ruuhkaiselta, vaikka menoja ei mitenkään erityisen paljon kalenterissa olekaan.

On tässä sentään paljon hyvääkin. Arkeen palaamisen pelastus on nimittäin se, että kaksi ensimmäistä työviikkoa ovat repaleisia eli normaali rytmi odottaa vastan kuun loppupuolella. Lisäksi älysin viimeisen lomaviikon mennä nukkumaan ja herätä edes Markon arkirytmin mukaisesti, vaikka onkin omaani muutaman tunnin myöhäisempi.

Nyt yritän keskittyä pitämään mielessä, että kaikkiin kulttuuritapahtumiin ei aika- ja rahavarat riitä ja vaikka liikunta on hyvästä, ei salille tarvitse enää punkea jos ensin polkee vastatuulessa Marjalaan ja takaisin. Se on pitkä matka se, etenkin puolityhjällä takakumilla.