draamaa

Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt katsomassa keskimääräistä huomattavasti enemmän suomalaista dramatisoitua taidetta, kaksi elokuvaa ja kolme näytelmää.

Mukaan on mahtunut Louhimiehen Vuosaari (tykkäsin paljon, mutta edessä istuvat ääliöt pilasivat puolet kokemuksesta), Kaupunginteatterin Poutiaisen näköinen mies (ei niin paha kuin pelkäsin, mutta melko hirveä kesäteatterikokemus silti), Airaksisen Kulman pojat (ihan viihdyttävä paketti, kauniin näköinen Joensuu ja lisäksi Jussi Vatanen), YT:n Pisarat (perussettiä pisara-asteikolla) ja eilen Poiketa ry:n URA-esitys (sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä).

Ei toki pitäisi lähteä vertailemaan erilaisia tuotoksia suuremmin keskenään, mutta kieltämättä ehti eilen Kerubin salissa käydä mielessä, että onpa virkistävää nähdä ammattilaisten toteuttamana teatteria, jota mikään vakiintunut laitos ei sido. 

Tykkään kyllä Kaupunginteatteristakin, mutta pakko se kai on uskoa, että parhaat jutut tässäkin pitäjässä tapahtuu itsenäisissä seurueissa. Eli ehkä Vääräpyörän Jääkarhut seuraavaksi? Paras toimia ajoissa, ottaa ihan tarpeeksi päähän jo se, että Rospuuton Sarasvatin hiekkaa meni minulta ohi.

En toki aio kaupungin laitosteatteriakaan tässä herätyksessäni hylätä. Paljon hyvääkin olen siellä nähnyt ja vielä tänä keväänä isolle näyttämölle rantautuu Ihmemaa Oz. Fiksut pirulaiset.

tarra

Olen torstaista asti yrittänyt koota top 5 -listaa ravintoloista. Nyt on pakko antaa olla ja kuopata ajatus. Se on liian vaikea. Keskityn vain syömään ravintoloissa ja olemaan tyytyväinen tai tyytymätön tarpeen mukaan. Hyvä suunnitelma.

Tilasin vuodenvaihteessa kauhealla hötäkällä seinätarran, jonka ehdottomasti halusin kotiini, maksoi mitä maksoi (ja kyllähän se maksoi). Eilen lopulta sain sen laitettua seinällekin asti. Muuten hyvä, mutta tarra ei tykkää olkkarin tapettityypistä eli tarra rullasi irti alle puolen tunnin. Tyttöjen rohkaisemana kokeilin asian fiksaamista kevyellä paperiliimalla ja nyt vaikuttaisi siltä, että se saattaa jopa toimia. Pitää tarkkailla tilannetta ja korjailla repsottavia kohtia tilanteen vaatiessa - eli toistaiseksi vielä aika usein.

Jos liimakikka ei pitemmällä tähtäimellä toimi, saatan huutaa ja lujaa, koska tarra on maailman hienoin.

Oma Banksy.

eskapismia ja kirjallisuusviittauksia

Elän musiikin kuuntelun suhteen taas kuivaa kautta. Kaikki kuulostaa nuivalta, enkä jaksa oikein innostua mistään, sen enempää uudesta kuin vanhastakaan. Ilmeisesti hurahdusenergia onkin suuntautunut nyt sataprosenttisesti telkkarimaailmaan, koska vakavalaatuinen koukkuuntuminen Once Upon a Timeen on tosiasia. Vastoin kaikkia nykyisiä tapojani onnistuin jotenkin katsomaan kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot noin viikossa. Nyt seuraavaa pitää odottaa, enkä kestä.

Nykymaailmaa ja perinteisiä satuja uudella otteella yhdistelevä sarja puri jo ajatuksen tasolla. Pari ensimmäistä jaksoa oli ihan mukavaa ajanvietettä ja kolmannen jälkeen olinkin sitten mennyttä naista. Sarjassa on sopivassa suhteessa fantasiamaailmaa, tyttöenergiaa, rakkaushömppää, arjen ongelmia ja kirjallisuusviittauksia (tosin reiluin Disney-höystein, sillä Disney omistaa tuotantokanavan).

Parasta viihdettä on päätellä, kuka nykymaailman hahmoista vastaa mitäkin satuhahmoa ennen kuin se paljastetaan! Jännää! Päähenkilöstä ja -pahiksesta en ihan hirveästi tykkää, mutta eipä se ole ennekään sarjafanituksia haitannut, onhan Buffy Summers edelleen mielestäni kamala eukko. Vertaus ei ole ontuva, sillä Once Upon a Timella on jopa yksi sama pääkirjoittaja kuin Buffylla (ja sama tuotantotiimi kuin Lostilla). Once Upon a Timella on kuitenkin erikoisbonuksena jotain, mistä Buffya katsoessa saattoi vain haaveilla. Nimittäin Robert Carlyle.

Olet lempparini, Rumpelstiltskin.

Sarjassa on myös ilahduttavaa visuaalisuutta. Puvustukseen ja lavastukseen on panostettu, mutta pahan kuningataräidin hölmöjä asuja lukuun ottamatta suuremmilta ylilyönneiltä on vältytty. Leijonanosa kohtauksista on itse asiassa kuvattu ihan tavallisessa kanadalaisessa metsikössä. Siellä kovin kotoisen näköisissä maisemissa seikkailevat Tittelintuure Carlyle ja muut ihanat, esimerkiksi aiemmin näyttelijänurallaan Calvin Klein -mallinakin toiminut, pohjoisirlantilaisella korostuksella puhuva seriffi Graham.

Kas hei!

Huomenna on jo maanantai ja voin laittaa seuraavan jakson ruksuttamaan. Eskapismia parhaimmillaan.

75

Joo-o.

Kuuntelin sitten läpi 75 poikabändibiisiä, jotka tulee kuulla ennen kuolemaa (NRGM). Varsin kattava ja ilahduttavalla paneutumisella koottu lista, ei voi muuta sanoa. Löysin monta vanhaa suosikkia, joiden olemassaolon olin unohtanut, siivous ja muu kotipuuhastelu sujui kuin siivillä.

Oli listassa kummastelemistakin. Another Levelin, Blackstreetin ja PJ & Duncanin lokeroiminen poikabändeiksi on ihan oma lukunsa, mutta jotkut biisivalinnatkin jäivät ihmetyttämään. Miksi Backstreet Boysilta oli nostettu Climbing the Walls, mutta ei esim. Larger Than Lifea tai jotain ekalta levyltä? Suuremman vääryyden on kuitenkin kokenut A1. 

Jostain syystä listalla komeilee cover Take on Me (luonnollista, olihan yksi jamppa norjalainen) ja yksi omakin biisi, mutta missä on Caught in the Middle? Se on kuitenkin kevyesti A1:n paras biisi ja mikä tärkeintä, video on kuvattu Suomessa. Niin, kerta.

borssi tulille

Sain varmistettua sopivan vapaapäivän, joten varasin juuri hotellin Pietarista pääsiäiseksi. Sen kunniaksi pistin jättikattilallisen borssia hautumaan. Taisin kyllä vahingossa tehdä sitä niin paljon, että syön soppaa sinne reissuun asti. No, olenpahan sitten melkein kuin aboriginaali.

Keiton kanssa maistuu itse tehdyt ruispalat, ne eivät näytä loppuvan millään.

Hyviä tuli ja helppo tehdä, suosittelen kokeilemaan joskus vähemmän kiireisenä päivänä. Kohottaminen vie rutkasti aikaa.

Seuraava murhe on viisumi, sitten junaliput. Melkein jo päädyin hankkimaan pakettimatkan, että välttyisin ylimääräiseltä säätämiseltä, mutta ajatus täydestä hotellista suomalaisia vodkaturisteja pääsiäispyrähdyksellä oli kammottava. Omatoiminen kulttuuriloma oli valintamme. Ehkä sen valossa jaksaa vähän säätääkin.

poissa silmistä...

Pahoittelut jo alkuun postauksen sisältämistä rumanvärisistä kuvista. Voi kamerani salama, kuinka kehnoa jälkeä saatkaan aikaan. Ja sitten asiaan.

Eteinen mattoineen.

Vanha asukas jätti uuteen kotiini (mielestäni) ruman, muotoon leikatun ja koko eteisen peittävän harmaan maton. Maton valintaan on kuulemani mukaan ollut järkiperusteet: ei tarvitse murehtia kurajälkiä, vesilammikoita ja muita Suomen muuttuvan sään myötä eteiseen kantautuvia lieveilmiöitä. Muuton aikana matto oli kuin olikin mitä mainioin, mutta kunhan enimmät tavarat oli kannettu asuntoon, alkoi tuo massiivisen kokoinen valosyöppö rassata enenevässä määrin. Ajattelin laittaa maton vaihtoon heti kun uusi sopiva tulee jostain vastaan. Muutaman viikon jälkeen sokeuduin asiaan ja matonmetsästyksen aktiivisuus tippui minimiin.

Muutama viikko sitten Anttilassa oli mattoale (kaikki matot -40%). Kävin siellä pyörimässä ja löydettyäni uuden maton myös olkkariin, päätin lopettaa vaiheilun ja ostaa myös käytävämaton eteiseen, yhteishinnaksi kun jäi olkkarin maton ovh:ta vastaava summa. Hoitokissojen aikaan en vaihtosavottaan viitsinyt alkaa, eikä ollut sopivaa kynnysmattoakaan tullut vastaan. 

Kakettia!

Eilen koin ahaa-elämyksen ja keksin leikata väliaikaisen kynnysmaton vanhasta matosta. Ja samalla sitten kääräisin maton pois. Voi purjo. Olin toki kurkkinut maton alle aiemminkin, mutta paljas lattia oli silti hätkähdyttävä. Se ettei tarvitse huolehtia kaiken maailman kurajäljistä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö se lika menisi johonkin. No, äkkiäkös tuon poistaa, ajatteli koti-iltaa viettävä toipilas ja tarttui imurin varteen. Paitsi että ei, koska lika oli ajan saatossa pinttynyt kiinni. Tehokas pesuaine ja lattiarätti eivät myöskään riittäneet likaa liuottamaan, mutta hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, omistanhan useammankin juuriharjan!

Luonnossa parempi.

Vajaa tunti ja kolme pesukertaa myöhemmin lattia oli palautunut alkuperäiseen väriinsä, mutta karhea ja hiekkainen se on silti. Kunto kuitenkin loppui kesken ja päätin palata asiaan paremmalla ajalla ja vähän vahvemmassa fyysisessä kunnossa. Kaikesta huolimatta olen ihan tyytyväinen. Enää ei lika ainakaan näy ja koska eteinen on muuta asuntoa matalampi, valosyöpön maton poistaminen toi heti tilaan huomattavasti avaramman ja valoisamman vaikutelman. Naulakkosyvennyskin alkoi heti näyttää paljon kivemmalta, eikä edes kaikkialle levinnyt mintunvihreä pompi niin paljon silmiin. Bonuksena näyttää myös taas asteen enemmän omalta tuo asunto.

Mitä opin tästä: ymmärrän kyllä näiden mattojen hyödyt, mutta ei minun kotiini, kiitos. Ennemmin siivoan kunnolla säännöllisesti kuin kerrytän pinttynyttä likaa silmän kantamattomiin kuukausi toisensa jälkeen. En myöskään halua peittää tuota muovimattoasteikolla ihan kivalta näyttävää lattiaa kokonaan. Nyt sitten vain sitä mieluista kynnysmattoa metsästämään! Sen lupaan laittaa lattialle sitten, kunhan viimeisetkin pinttymät on saatu häädettyä. Haaveilen höyrypesurista...

Kameraa tyhjentäessä löytyi vaikka mitä aarteita. Vein viime viikon pakkasilla petivaatteet tuulettumaan parvekkeelle. Hoidossa olleet haamukissat oivalsivat heti vallata runkopatjan.

Huu miauu!

päiväni youtubessa

Tänään olen ensimmäistä kertaa töistä sairaslomalla. Tunnen itseni luopioksi, koska kuumetta ei ole ollut paljon, mutta järkeilin, että päivä peiton alla voi pelastaa vähän massiivisemmalta taudilta. Tietysti myös oli ensimmäinen aamu aikoihin, jolloin en nukahtanut uudestaan kellon herätettyä. Tunnollinen työntekijä herää saikkuaamuinakin 6.30.

Toisaalta näin pitkin yötä omituisia puolivalveunia presidentinvaaleista. Että ihmekö tuo.

Sohvapäivän varjolla pystyin hyvällä omallatunnolla keskittymään seuraavaan top vitoseen eli musiikkivideoihin. Oman haasteensa toi se, etten selkeästi enää juuri katso musiikkivideoita eikä niitä siis ollut tuoreessa muistissa. Vietin sitten saikkupäivästä huomattavan osan YouTubessa ja kyllähän loistavia videoita löytyy vaikka keltä. Otin tavoitteeksi välttää välttää ilmiselvää A-Ha-videota tai vain camp-arvoon perustuvia videoita (hei hei, David Bowie & Mick Jagger). Robbie Williamsilta olisi voinut valita mitä vain ja poikabändiosastolta mm. Backstreet Boys (välillä 1998-2005) ja 'N Sync (1999 eteenpäin) ovat aika takuuvarmoja, koska videoihin on panostettu tosi paljon. Tällainen lista kuitenkin syntyi - valinnat sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Musiikkivideot top 5:

1) Blur: Coffee & TV

Ei voi jättää tätä pois, vaikka olisi kuinka ikivalinta. Milk carton, I love you!

2) Don Huonot: Suojelusenkeli

Tämä ei ole mitenkään lempparikappale eikä välttämättä edes Don Huonojen paras video. Mutta hypnoottinen se on.

3) Take That: Shine

Jostain syystä sieltä takuuvarmalta poikabändiosastolta valikoitui sitten tämä (vahvoilla oli myös Kidz).  Shine on priimaesimerkki siitä, miten hyvin mietitty video voi itse asiassa parantaa biisiä. Vaikka tykkään tästä rallista kyllä kovasti muutenkin.

4) Foo Fighters: Everlong

Myös Foo Fightersiin voi videorintamalla luottaa. Everlong on sieltä varhaisemmasta päästä ja sen on ohjannut Michel Gondry. Ei vanhene.

5) Michael Jackson: Ghost

Bäkkärit yrittivät tehdä 90-luvun Thrillerin. Ilmeisesti Jacko ei vaikuttunut ja antoi sitten panoksensa itse 45 minuuttia kestävällä elokuvalla. Video on sen pohjalta editoitu ja mielestäni kaikin puolin mainio.

Bubblin' under - Petri Nygård feat Mokoma: Sarvet esiin

Loputonta hupia, etenkin lopun kitarasoolo. Omistettu listaa ehdottaneelle.

Fatboy Slim: Weapon of Choice
Oikeasti Markon valinta, mutta pakko laittaa myös tänne alle kuplimaan. Kuten tekstissä mainitaan, "Not only does this awarding winning video have some of the best samples and lyrics, it also features actor Christopher Walken dancing on ceilings."

jokela

Minä en tiedä, miksi jonkun mielestä on hyvä idea saapua pieneen, tupaten täynnä olevaan ravintolatilaan vaihtamaan kuulumisia, kun paikalla on varta vasten esiintymässä pianosäestyksellä ja vaatimattomalla äänentoistolla taitava naislaulaja. Muutenkin olisin tästä näreissäni, mutta eilen välispiikit ja pianosäestyksen tarjosi Kaj Chydenius, jota kaikki muut, myös minä, olivat tulleet oikeasti kuuntelemaan. Chydenius itse puolestaan on tullut paikalle ilmaisemaan kantansa kyseisen pienen ravintolatilan säilyttämisen puolesta ja teemoittanut pienkonsertin sen mukaisesti. Hienoa oli, vaikka turinoitsijat vähän pilasivatkin tunnelmaa. Ja juu, kyllä joku yritti hyssytelläkin, tuloksetta.

Tämän innoittamana seuraava lista suosikkeja:

Parhaat baarit top 5:

1) Wanha Jokela. Mikä ylläri, etenkin äskeisen tarinan valossa! Joitain vuosia sitten tuli kulutettua Jokelan penkkejä vähän liiaksikin, mutta ei se ole viehätystä poistanut. Jokelaan ovat tervetulleita kaikenlaiset ihmiset ja sellaiset siellä myös käyvät. Siksi siitä tulee vähän mieleen Karkkilan baari.

2) Karkkilan baari. Tämä on huijausta, mutta pakko silti vastata näin, koska en voi nostaa Karkkilasta yhtä baaria. Täysi-ikäistymiseni jälkeen Karkkilassa on melkeinpä aina ollut yksi lempibaari, jossa käydään aktiivisesti (nyt ei enää ole, surku). Milloin Café Rose, Kirjava satama/Onnikset, Ruukki tai Pässi.

3) Kerubin kuppila. Luit oikein, kuppila. Pitkään olohuoneeni, jossa käytiin kahvilla, kaljalla, lounaalla, pelaamassa, olemassa, purkamassa tuntoja, kuuntelemassa keikkoja, tutustumassa uusiin ihmisiin ja joskus soittamassa levyjäkin. Uusi Kerubikin toki on ihan hyvä, mutta minulle Kuppila oli rakas ja kaipaan sitä kovin.

4) Bristolin O2 Academy, tai varsinaisesti sen Ramshackle-klubi. Monta kivaa pubia Bristolista löytyi ja hyviä iltoja vietin monessakin paikassa, mutta vasta kun minut vaihdon loppupuolella raahattiin Ramshackleen, tuli kotoisa olo. Montaa kertaa en sinne ehtinyt, mutta lämpimiä muistoja jäi.

5) Café Europa. En ole ihan varma, onko Europa baari vai kahvila vai mikä, mutta siellä myydään myös alkoholia. Ja salaattia, nachoja, erikoiskahveja ja herkkuja. Yksi lempipaikoistani Tampereella, jonne voi sopia treffit melkeinpä kenen kanssa tahansa. Eikä sovi jättää listasta pois paikkaa, jossa ensi kerran maistoin halloumia.

tammikuun lukupäiväkirja

Maija on urheasti laittanut top 5 -ehdotuksia. Tässä koottuna kaksi ensimmäistä. Seuraavat jätän vielä hautumaan.

Metatason top 5: Listat

1) Kauppalista on ehdoton lempilistani. Toimii etenkin jos sattuu olemaan köyhä, pihi, huono päättämään tai kaikkia kolmea.

2) To do list. Monina päivinä jäisi kaikki tekemättä, jos ei olisi listaa, josta katsoa seuraava tekemistä vaativa asia ja seurata edistymistä. Toimii myös töissä.

3) Pakkauslista. Eihän ilman pääsisi ikinä mihinkään matkalle unohtamatta jotain elintärkeää!

4) Katso nämä leffat -lista. Teen näitä mielelläni kavereille, mutta vain pyydettäessä. Mielelläni otan myös muiden laatimia, hyvin mietittyjä listoja vastaan.

5) Mitä olen syönyt tänään -lista. Tykkään kirjoittaa ylös kaikki syömiseni. Koitan kuitenkin välttää sen tekemistä, ellei satu olemaan terveydellistä perustetta, sillä alan helposti vahtia vähän turhankin tarkkaan.

Top 5: Lempiesineet kodissa (koitin keksiä uusia ikivastausten tilalle)

1) Hella/blenderi. Monet keittiöasiat ovat suosiossa ja yhtä lempparia niistä on vaikea valita. Päädyin pohdinnan jälkeen hellaan, koska se (siis liesi ja uuni) on tärkeässä osassa melkein kaikkea lempikokkailuani. Marko kuitenkin oli sitä mieltä, ettei hella ole esine vaan mööpeli, joten kakkosvaihtoehtona sanon blenderi. Sillä teen melkeinpä kaiken sen, mihin ei hellaa tarvita.

2) Läppäri. Ikivastaus, mutta niin ilmiselvä, ettei voi jättää poiskaan. Läppäri toimii tarvittaessa myös kodin viihdekeskuksena, joten se ylittää telkkarin ja stereot, vaikka toki niistäkin pidän kovasti. Läppärini on myös pieni ja kevyt (1,9kg akkuineen), joten se kulkee tarvittaessa helposti mukana.

3) Piikkimatto. Ostin piikkimaton itselleni 28-vuotissynttärilahjaksi alennuksesta. En ole katunut, sillä on monet selkä- ja niskasäryt lievitetty ja siitä on löytynyt odottamatonta apua myös uniongelmiin. Muutenkin pidän siitä rituaalista, että ennen nukkumaanmenoa makoilen matolla puolisen tuntia. Rentouttavaa ja saa veren kiertämään.

4) Marimekon Kaivo-verhot. Nämä 70-luvun punaiset aarteet löytyivät iskän varastoista taannoin ja odottelin innolla, että minulla olisi ikkunat, johon ne sopivat. Nyt on. Kaivo on Marimekon kuoseista lempparini.

5) Prinsessakortit. Kortit ovat olleet seinällä niin kauan, etten aina edes tajua niitä. Sitten toisinaan katson seinälle ja tulen hyvälle tuulelle, koska ne ovat niin kivoja. Muutama on kulkenut kaikkien kotieni seinillä keväästä 2003. Kolmisen vuotta sitten piti käydä Lahden Kuuomenassa täydentämässä kokoelmaa, en ole nähnyt prinsessakortteja koskaan muualla myynnissä.

---

Ja kun listojen makuun päästiin, niin jatketaan hyvin valitulla tiellä. Minulla on paha tapa unohtaa, mitä kirjoja olen lukenut ja koska. Järkeilin ratkaisun löytyvän, tadaa!, listoista. Tästä startatkoon kuukausittainen lukupäiväkirjani.

Tammikuun lukupäiväkirja (ei ihan top 5):

Gustafsson, Laura: Huorasatu (2011)

Jenna suositteli tätä ja laitoin saman tien varaukseen. En tiennyt etukäteen muuta kuin Jennan kertomat asiat ja Finlandia-ehdokkuuden, mutta silti toivon, että olisin tarttunut kirjaan täysin puhtaalta pöydältä. Olen onnistunut lukemaan monta kirjaa, jossa antiikin jumaluudet (ja tässä tapauksessa muutkin myyttiset olennot) seikkailevat nykymaailmassa, joten se ei oikein enää jaksanut sytyttää. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja ja melko erilainen kuin monet ns. omat valintani. Välillä nauratti, välillä itketti ja aika usein myös oksetti (ei teksti vaan maailma). Lisäksi sen laatuinen kirja, jota ei malttanut olla kommentoimatta lähipiirille lukemisen edetessä.

Harris, Charlaine: Dead Until Dark (2001)

Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäinen osa. True Bloodia on tullut katsottua, joten tarina hahmoineen olivat jo tuttuja. Ei tästä paljon päähän jäänyt, mutta se taisi Huorasadun jälkeen olla tarpeenkin. Ihan hauska lukukokemus silti, vaikka hirveää juustoöveriähän Sookien seikkailut vampyyrimaailmassa meinaavat olla. Kirja ei kuitenkaan ärsyttänyt samalla tavalla kuin sarja. Toisaalta se ei samoin sitten koukuttanutkaan.

Fry, Stephen: The Fry Chronicles, An Autobiography (2010)

Tämä tarttui silmiin elokuussa Lontoon-matkalla, mutta jätin ostamatta. Onneksi se löytyi Annan hyllystä, josta se onkin majaillut omassani kylässä jo kuukausia. Noin sadan sivun jälkeen en olisi malttanut kirjaa käsistäni päästääkään. Fryn tyyli kirjoittaa on rönsyilevä mutta silti helppo seurata ja omasta elämästään mies kertoo välillä turhankin avoimesti. Toisin sanoen julkkiskontaktien ja mehukkaiden yksityiskohtien myötä (miten pienet Brittien julkkispiirit oikeasti voivat olla?) kelpaa sekä kivojen juorujen ystävälle että Fryn elämänvaiheista kiinnostuneelle. Eli minulle. Miinusta jatkuvasta itsensä mollaamisesta. Olisin toivonut, että heikolle itsetunnolle ja epävarmuuksille olisi varattu vaikka oma lukunsa, ettei niistä olisi tarvinnut lukea jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin kolossa. Oletusarvo kuitenkin on, että kirjaan tarttuva on sitä mieltä, että Stephen Fry on mainio.

Nothomb, Amélie: Antikrista (2006)

Tartuin tähän sattumalta kirjastossa, koska nimi osui silmään ja aihe vaikutti mielenkiintoiselta. Narsismi, verbaalinen kidutus ja teinityttöjen valtasuhteet ovat yleismaailmallisia ja raadollisia asioita. Potentiaalisen pahan olon kirja siis. Pahaa oloa vähensi se, ettei jaaritteluun tuhlattu yhtään aikaa eikä kirjan kanssa tarvinnut muutamaa tuntia kauemmin viettää. Asiaan mentiin heti ja tapahtumat etenivät nopealla tempolla. Fryn liki eeposmittaisen elämäkerran jälkeen välipalana ihan oivallinen, mutta loppupeleissä olen kuitenkin kuvailevamman ja syvällisemmän tekstin ystävä.