Epäilemättä se on minä joka murenee

Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.

Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.

Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa. 

Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä. 

Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.

Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.

Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.

Helmikuun kirjat

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Tolan esikoisromaani on karnevalistinen ja riipaiseva tarina vanhemmuudesta, perheestä, tulehtuneista suhteista ja yhteiskunnan turvaverkon raoista. Humoristinen teksti ei tyylilajina yleensä ole mieleeni, mutta en tiedä, olisiko tätä tarinaa muuten ollut mahdollista edes kirjoittaa. Alkupuolen absurdin puolella keikkuva keveys valuu väistämättä kohti epätoivoista loppua, jonka tietää olevan tulossa, mutta silti jokaista käännettä jännittää. Tämä on tarina, jonka oli tarpeen tulla kerrotuksi, ja se nostaa esiin myös edelleen ajankohtaisia kysymyksiä lastensuojelusta, perheiden tuesta ja vanhemman vastuusta.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet ja muita kertomuksia
Halusin tykätä tästä, mutta joskus kirja ei vain toimi. Ahernin uudessa novellikokoelmassa - melkeinpä satukirjassa - pohditaan naiseutta eri näkökulmista. Fantasiaan taittuvissa tarinoissa on poikkeuksetta todella hyvä idea, nautin Ahernin oivalluksista kovasti ja löysin samaistumispintaa useammastakin kohtaa, mutta joku näissä kuitenkin tökki. Ehkä ote oli liian alleviivaava, ehkä Ahernin teksti ei vain ole tarkoitettu minulle.

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Kauhea ja kiinnostavasti rakennettu tarina päälle kolmekymppisestä perheenäidistä, joka saa aivoinfarktin ja lapsuuden traumat alkavat pulputa pintaan. Alle 200-sivuiseen kirjaan mahtuu käsittämätön määrä asiaa, mutta se ei silti tunnu täyteen ahdetulta tai liian raskaalta. Pidin kovasti Tikkasen tavasta kuljettaa juonta sekä siitä, ettei muistaminen tarkoittanut välitöntä paranemista, vaan myös prosessia - tai sen alkua - oli kuvattu. Minäkertoja on omaa ikäluokkaani, joten pieninä kevennyksinä olivat nuoruusvuosien populaarikulttuuriviittaukset ja muut tunnistettavat yksityiskohdat siellä täällä. Todella hieno kirja, joka jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.

Jarno Paalasmaa: Kasvatusviisautta kiireisille
Kirjassa käydään läpi nykyvanhemmuuteen liittyviä haasteita ja niitä peilataan kasvatustieteen klassisiin ajattelijoihin. Tunnistettavia tilanteita vilisee ja on lohdullista, ettei uhmaikäisen kanssa taistellessa ole yksin. Helppolukuinen kirja on nimensä mukaisesti suunniteltu tiiviiksi oppaaksi kiireiseen arkeen, mutta olisin kyllä monesti kaivannut enemmän käytännönläheisyyttä tai teemojen syvällisempää käsittelyä. Nyt päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että viisas vanhempi on tyyni ja oikeat ratkaisut ovat käden ulottuvilla - miten niistä oikeasti saa kiinni jäi ainakin minulla vähän hämärän peittoon.