Tykkäämisen tuolla puolen

On aina ärsyttävää, kun fiilistelee jotain biisiä, josta ei haluaisi tykätä. Viimeaikaisista radiohiteistä tällä saralla raivostuttavin on ollut Flo Ridan ja Robin Thicken I Don't Like It, I Love It. En haluaisi tykätä mistään, mikä liittyy Thickeen (tai erityisemmin Flo Ridaankaan), mutta kun siitä biisistä tulee niin hyvä mieli.

Suhteeni Antti Tuiskun ja VilleGallen Keinutaan-ralliin on edennyt välinpitämättömästä raivostuttavan korvamadon kautta iloiseen bilefiilistelyyn ja mukana lauleskeluun.

Äsken olin itselleni ihan uudessa liikuntapaikassa kokeilemassa zumbaa. Zumbattua on tullut tuttujen ohjaajien kanssa jo vuosikausia, mutta uudet kuviot jännittää aina. Ja koska zumbassa ei myöskään ohjeita mikkiin sen suuremmin huudella, on aika selvää, että oman mukavuusalueen ulkopuolella oltiin ja reippaasti.

Vaikka vanhaa ohjaajaa tulikin ikävä ja olin toisinaan auttamattoman ulapalla, pärjäsin yllättävän hyvin ja vanhoilta tunneilta tuttuja kappaleitakin oli mukana jokunen. Mutta voi sitä vilpitöntä riemua, joka seurasi, kun viimeisenä biisinä tuli Keinutaan. Ah mikä kevyt askel ja irtonainen lantio!

Samalla Keinutaan otti uuden askeleen tunneskaalalla sinne rehdin rakkauden suuntaan. I don't like it, I love it ja niin edelleen.

12 kuukautta kiinni

Viikkoja kestänyt liikunta-angsti on saatu päätökseen.

Taskussa on nyt siis elämäni ensimmäinen salijäsenyys vuodeksi ja sen mukana oikeus käyttää useampaakin liikuntapaikkaa pitkin kaupunkia. Sopimuksen tekemisen jälkeen olo oli hetken levollinen, mutta illalla pimeässä iski paniikki. Mitä tulikaan tehtyä?

Vaan kuten Marko totesi, eipä auta enää jossitella. 

Jäsenyys maksaa kuukaudessa muutaman euron enemmän kuin olisin halunnut maksaa, mutta ehkä tästä selvitään. Vaihtoehtoja on kuitenkin jäsenyyden myötä paljon enemmän ja loppupeleissä hinta on viikossa keskimäärin sama kuin jos olisin käynyt kerran viikossa uimassa ja zumbassa kymppikorteilla. Ainoa konkreettinen angsti liittyy siis määräaikaisuuteen - ja olenhan minä kärvistellyt jo kaksi kytkypuhelintakin!

Nyt siis pitää enää saada into pysymään yllä ja saada itsensä säännöllisesti liikkeelle. Onneksi vertaistukea löytyy. Myös kuntosalin laiteohjaus odottaa ensi viikolla ja olo on siitä vähän skeptinen. Toisaalta eilen spinningin jälkeen saunassa lilluessa totesin, että siihen puoleen voisin ainakin tottua. 

Aika näyttäköön. Eikä ainakaan enää tarvitse märssätä eri vaihtoehtoja.

Nyt kun saisi vielä muutkin aktiiviset vaiheilut siististi päätökseen. Gah.

Pöllölaukku pakattu

Joulukuun alusta vireillä ollut äiti-tytärmatka Lontooseen on enää yhden yön päässä.

Lennot lähtevät ihanteellisiin aikoihin ja hotellinkin onnistuin nappaamaan budjetin rajoissa toivotulta alueelta. Siitä huolimatta nyt on jännät paikat: minä olen jo seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen Lontoossa käynyt, kun taas äidille reissu on ensimmäinen.

Tavoitteet ovat tässä valossa maltilliset. Tarkoituksena on a) olla ahnehtimatta liikaa nähtävää ja b) käydä jossain, missä en ole ennen käynyt. Koska Lontoo on Lontoo, luulen että ensimmäinen aiheuttaa enemmän ongelmia kuin jälkimmäinen. Mutta yritetään.

Uusi pöllölaukkuni on jo valmiina lähtöön.

Aamua odotellessa.

Aurinkokävelyä

Hannan kotipalvelu kävi tiputtamassa tänään erinnäisiä ruokatarvikkeita sairastuvalle joen toiselle puolelle.

En iloitse kenenkään vatsataudista, mutta tulipahan hyvä syy hilata itsensä sohvalta ylös ja ulkoilla aurinkoiseen aikaan. Ja mikäs tuolla ulkoillessa, pakkasen tiputtu alle 20 pakkasasteen Joensuussa nimittäin vallitsee melkoinen talven ihmemaa.

Ei pöllömpää! Uskaltauduin jopa ylittämään Suvantosillan. Ihan niin leppoinen pakkasilma ei vielä ole, etteikö olisi toinen poski matkalla jäätynyt.

Liikunta-angstia ilmoilla

Olen onnistunut nyt tekemään kohtuuttoman ongelman liikuntaharrastukseni tulevaisuudesta. 

Olen ollut tosi tyytyväinen Kuntokikan ryhmäliikuntoihin, mutta nyt olen alkanut kaipaamaan salipuolta ja ennen kaikkea aamutunteja, koska olen tajunnut, että olen liikunnankin suhteen aamuihminen.

Ehdin kuitenkin jo pari viikkoa tuskasteltuani tehdä päätöksen: ilmoittauduin kansalaisopiston tanssitunneille ja päätin jatkaa Kuntokikan asiakkaana kymppikorttilaisena. Kerkesin myös innostua ajatuksesta saada uimaharrastus uudestaan vireille ja ehkä laajentaa seuraavan kymppikortin myötä myös kuntosalipuolelle.

Mutta nytpä olen käynyt kaverin kanssa tutustumassa Lady Linella. Maanantain jumppa ei ihan vielä vakuuttanut, mutta tänään aamulla kävin testaamassa elämäni ensimmäistä kertaa spinningin, jota olen jostain syystä karsastanut aktiivisesti tähän asti.

Tietysti tykkäsin siitä ihan älyttömästi. Eli nyt haluaisin lisäksi jonnekin, missä olisi spinningmahdollisuus. Päätöksen tekemistä ei auta, että jokaisessa potentiaalisessa paikassa käy muutama kaveri ja loppupeleissä se on ryhmäpaine, joka saa minut sohvalta ylös. Lisävaikeuta tekee se olen liikuntapaikkojen suhteen nirso ja pihi. Apua!

Internet-oraakkeliltako tässä pitää kysyä? Tai miten pääsisi siihen pisteeseen, ettei aina miettisi jokaista euroa vaan antaisi mennä vaan?

Joulukuun kirjat

Joulukuussa tein itselleni harvinaisen ratkaisun ja jätin kesken kirjan. Tahkosin Andrés Neumanin Vuosisadan matkustajaa pari viikkoa ja etenin reilut sata sivua. Premissi oli kiinnostava, mutta pitkät filosofiset ja poliittiset keskustelut minulle tässä vaiheessa turhan raskaita. Jos joku jaksaa ne kahlata voikin sitten kertoa minulle, miten kirja päättyy ja pääseekö Hans koskaan jatkamaan Wandernburgista eteenpäin.

Neljä muuta kirjaa luin loppuun.

Sanna Tahvanainen: Kuningatar

Fiktiivinen romaani Kuningatar Viktoriasta, joka raottaa ihmistä tarkoin varjellun julkisuuskuvan takana. Mielenkiintoinen kertojanääni ja päänsisäisenä henkilökuvana herkullinen - suuretkin tapahtumat saattoivat kirjan sivuilla jäädä sisäisten myrskyjen jalkoihin. Viktoria on jokaiselle tuttu hahmo, mutta ainakin minun on tunnustettava, että varsinaisista elämänvaiheista tiesin ennen Tahvanaisen romaanin lukemista aika vähän. Nyt olen paljon viisaampi, koska aina välillä oli antauduttava googlettelemaan Viktorian itsensä lisäksi ties mitä Euroopan kuningashuoneiden historiasta.

Tittamari Marttinen: Nainen joka söi napoleonin

Kokoelma sympaattisia kirjoituksia, jossa ylistetään arjen iloja ja elämän tekemistä juhlaksi. Ihan hauskaa luettavaa ja sanomakin on erittäin tervetullut muistutus suomalaiselle suorittajalle. Suosittelen siis silmäiltäväksi toisen kirjan rinnalla, mutta kannattaa valita lukuajankohta huolella. Aamulla toimii, ennen nukkumaanmenoa toimii - mutta iltapäivällä väsyneenä työpäivän jäljiltä skumpat, leivokset, taksiajelut ja hotelliyöt vain kiukuttavat lisää.

David Walliams: Ratburger

Ratburger ei kannen ja nimen perusteella tartu ajankohtaisiin sosiaalisiin ongelmiin yhtä napakasti kuin Poika ja mekko tai Herra Lemu. Montaa sivua ei tarvinnut lukea ennen kuin olettamus osoittautui vääräksi: päähenkilö Zoen tarinan kautta Walliamsin käsittelyyn päätyvät mm. työttömyys, köyhyys, alkoholismi, nykyajan luokkayhteiskunta ja siinä sivussa vielä syrjäytyminen ja onnettomat uusperheet. Kääk! Tästäkin huolimatta Ratburger on hilpeää luettavaa ja viehättävä kirja - eikä varmasti lapsilukijalle yhtään niin ahdistava kuin aikuiselle - ja aikuinenkin seuraa käänteitä välillä ääneen hihitellen. Kahdesta edellisestä lukemastani Walliamsista poiketen kuvittajana ei ole Quentin Blake, mutta Tony Rossin kuvitukset toimivat samassa hengessä - paitsi kansikuva, se on ihan kauhea. Ei kannata antaa sen pelästyttää.

Sisäsivuilta löytyy onneksi jos jonkinlaista tärkeää!

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
Useampikin tuttu on hurahtanut rikoksia ratkaisevaan apteekkari Melchioriin ja jouluvapaiden kunniaksi tartuin sarjan ensimmäiseen osaan minäkin. Täydellinen joululomakirja! Kerronta on taattua tiivistunnelmaista dekkaria, mutta ilman moderneja viestimiä tarina tuntuu etenevän verkkaisesti. Tarinan monenkirjavat hahmot olivat karikatyyrejä, mutta silti uskottavia. Pääosassa oli kuitenkin 1400-luvun Tallinna, joka tuntuu kutkuttavalla tavalla tutulta ja vieraalta samaan aikaan. Huippua! Ainoa konkreettinen miinus tulee lopun pitkästä ja kaiken avaavasta puheenvuorosta. Rakastan niitä aina Poirot'n ollessa asialla, mutta mahtipontinen pahisten paljastelu varattakoon pienille belgialaisille etsiville. Tässä pikkuseikasta huolimatta seuraavat osat menevät lukujonoon välittömästi.

Vuoden 2015 suosikit sekalaisessa järjestyksessä:

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1 / 2 / 3

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Anneli Kanto: Pyöveli

Amy Poehler: Yes Please

David Walliams: Poika ja mekko

Paula Hawkins: Nainen junassa

Tätä ei suosikiksi voi laskea, vaikka olikin varmasti vuoden vaikuttavin:

Åsne Seierstad: Yksi meistä - kertomus Norjasta

Toscanalainen papukeitto

Meille tuli uuden vuoden aattona vieraita syömään ja saunomaan. Lupasin tehdä seurueelle soppaa.

En tosin luvatessani ottanut huomioon, ettei flunssan jäljiltä maista juuri mitään, eikä siksi tee myöskään mitään mieli. Töiden jälkeen aikaakin oli rajallisesti. Jostain päähän kumpusi kermainen papusoppa, vaikka en sellaista muista ikinä tehneeni.

Mmm, papuja (kuva).

Onneksi joku muu on. Lyhyen Pinterest-inspiroitumisen jäljiltä reseptifinalisteja oli kolme, joista lopulta yhteistuumin valitsimme toscanalaistyyppisen papukeiton.

Koska käännösresepteissä ärsyttävintä on mittayksiköiden muuntaminen, tässä valmiiksi muunnettu resepti:

2 rkl voita

1 rkl oliiviöljyä

1/2 sipuli kuutioituna

2 tl pienittyä rosmariinia

1/4 tl suolaa

4 valkosipulinkynttä (puolikkaina)

2 purkkia valkoisia papuja (à 400g)

7-9 dl kasvislientä

1-1,5 dl kuohukermaa

suolaa, pippuria

Huuhtele ja valuta pavut.

Kuullota sipulia voissa ja oliiviöljyssä miedolla lämmöllä.

Lisää rosmariini, valkosipuli, suola ja pavut, kuullota vielä hetki.

Lisää kasvisliemi ja kiehauta. Keitä hiljalleen ilman kantta, kunnes valkosipuli on pehmennyt (20-30 minuuttia).

Ota kattila pois liedeltä ja anna jäähtyä. Soseuta. Lisää tarvittaessa kasvislientä.

Laita kattila takaisin liedelle ja lisää kuohukerma. Kiehauta.

Mausta suolalla ja pippurilla, tarjoa tuoreen rosmariinin kanssa.

Kahdeksalle syöjälle tein soppaa 1,5 kertaisen annoksen, mutta enemmänkin olisi mennyt. Juhlahumussa saatoin ropsauttaa kattilaan vähän ylimääräistä voita ja uuden vuoden kunniaksi kattilaan roilahti kokonaiset myös neljä desiä kermaa. Se oli kyllä ihan hyvä, muuten keitto olisi ollut aivan liian suolaista. Varovasti siis suolan ja kasvisliemen kanssa!

Keiton kanssa  tarjosimme paahdettua siemensekoitusta ja tuoretta leipää. Kuvaa lopputuloksesta ei ole, koska kermainen keitto katosi nälkäisiin suihin alta aikayksikön. Kiitostakin tuli eli taisi maistua muillekin kuin minulle.

Luulen että arkiversion saisi paitsi vähentämällä kerman määrää, vaihtamalla hyvään ruokakermaan. Vegaaniseksikin taipunee helposti, koska maku tulee kuitenkin ensisijaisesti valkosipulista ja rosmariinista.

Itse ainakin laitan reseptin korvan taakse, kunnon lämmittävä talvisoppa ja silti sopivan juhlava tilanteen niin vaatiessa.

Toiveita vuodelle 2016

Olen kovasti miettinyt, mitä toivon alkaneelta vuodelta. Arkeen ja omaan elämään liittyvää on vaikeaa keksiä, toiveet ja haaveet liitelevät jossain paljon isommissa kuvioissa. Internet esimerkiksi kertoi tänään, että Soldiers of Odinin paikallisjaosto on kovaa vauhtia järjestäytymässä ja se ahdistaa aivan suunnattomasti. 

Sydämeni pohjasta toivon ihmisille järkeä päähän ja rauhaa maailmaan sekä isossa että pienessä mittakaavassa. Piste.

Blogissa esittämäni uuden vuoden toiveet kuitenkin yleensä tylsästi koskeneet suoraan omaa elämää. Lisäksi olen pyrkinyt toivomaan asioita, joiden toteutumiseen voin itse vaikuttaa. Siitäkin huolimatta juuri nyt tuntuu tärkeältä toivoa terveyttä ja tasapainoista oloa itselle ja lähipiiriin. 

Ja sitten asiaan. Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä.

Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin. 

Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla.Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Tavoitekuvakollaasi on jälleen sanallista ilmaisua konkreettisempi:

Onko huijausta laittaa matkatoivekuvaan kaupunki, jonne on joka tapauksessa lähdössä kolmen viikon päästä? Päätän että ei. Lähtölaskenta alkaa nyt.