jäsenkorjauksessa vol. 2

Viime viikon jäsenkorjauksen jälkeen en enää uskaltanut rusautella selkääni auki tuttuun tapaan, etten aiheuttaisi enempää mahdollista vahinkoa nikamille ja lihaksistolle. Toisin sanoen kuuntelin selkäni vointia paljon normaalia enemmän ja niinpä tulin myös noteeranneeksi, miten paljon siihen sattuu. Ihan koko ajan.

Valitin asiaa tauotta maanantai-illan ja eilen sitten Markon kannustamana soitin työkaverin suosittelemalle jäsenkorjaajalle. Sain ajan samalle illalle.

Paikan päällä ensin vähän nauratti, kun juustoiset slovarihitit soivat panhuiluversioina, yrttiöljy tuoksui ja katossa oli sinisellä kankaalla ja jouluvaloilla toteutettu tunnelmavalaistus. Sitten vilkuilin seiniä, joita peittävistä kuvista tajusin, että hoitaja ei ole vain työkaverini suosittelema, vaan lisäksi huippu-urheilijoiden suosima jäsenkorjaaja. Tuntui kieltämättä vähän hölmöltä olla ilman virallisesti diagnosoituja oireita huippuammattilaisen vastaanotolla, mutta kun sinne oli jo tallustellut, ei voinut enää peruakaan.

Ensimmäisenä makoilin tärisevässä sängyssä, joka rentoutti ja lämmitti kropan hoitoa varten. Sitten ruksauteltiin paikoilleen polvien ja käsivarsien jänteet. Ei saakuri, miten paljon jälkimmäinen sattui. Siinä vaiheessa ei panhuilukaan enää paljon naurattanut, kun piti kirjaimellisesti purra hammasta oikean olkapään käsittelyn aikana. Pahoin pelkään, että uusinta on luvassa, koska tuntuu siltä, että sain jänteet pois sijoiltaan jo illalla kotona ja nyt käsi meinaa koko ajan puutua. 

Kuten ounastelinkin, pahimmat ongelmat löytyivät kuitenkin alaselästä, missä riittikin työtä erilaisten lukkojen ja jumien muodossa. Lukkoja oli toki yläselässäkin ja niskastakin löytyi retkahdusvamma. Puolivälissä hoitaja totesikin, että laittaa nyt kuntoon, mitä pystyy ja uskaltaa, seuraavalla kerralla tehdään sitten loput. Eli niinhän siinä kävi, että palaan klinikalle maanantaina.

Tästä voinee päätellä, että sinne taisi sitten oikeasti ollakin asiaa, vaikken huippu-urheilija olekaan.

Tänään on selkään sattunut kovasti, mutta kyseessä taitaa olla se kuuluisa hyvä kipu. Ainakaan nikamat eivät tunnu vaativan juurikaan poksauttelua ja verikin mitä ilmeisemmin kiertää taas vähän vapaammin päänkin suunnalla. Lisäksi nyt on kädessä B-vitamiinit, testattavana muotoutuva tyyny ja lapulla vankka suositus muotoiltujen pohjallisten hankkimisesta. 

Itse hoito maksaa 60€/kerta, mutta jos päädyn ostamaan koko setin tyynyineen kaikkineen, on kyseessä reilun 200 euron potti.  Jos siitä on pidemmällä aikavälillä apua ja tervettä tilaa voi ylläpitää ihan liikunnalla ja hieronnalla, se on pieni raha se. Pessimistiä tietysti pelottaa se, että olen muutaman kuukauden päästä ihan juntturassa taas.

Toistaiseksi olo on kuitenkin erilainen ja innolla jo odottelen, miltä maailma huomenna näyttää. Toivottavasti kirkkaammalta. Vedin viime yönä kevyet yhdeksän tunnin yöunet ja silti tänään väsyttää ihan käsittämättömiä määriä ja olen tarkkaillut ympäristöä aika sumuisin silmin. Toinen kiinnostava sivuhuomio: samoin kuin torstain hoidon jäljiltä, makeanhimo on tänään valtava. Koska hoidot kuitenkin perustuvat siihen, että kuona-aineet lähtevät liikkeelle, ei ole tuntunut kauhean järkevältä ahtaa kroppaa täyteen sokeria ja lisäaineita. Tummasuklaaluumut toimivat kompromissina.

Jos lukijoissa on Joensuun alueella olevia vinokroppaisia, klinikka on Tiedepuistolla sijaitseva Stress Away. Toistaiseksi suosittelen. Tarkistetun mielipiteet saa muutaman viikon kuluttua.

työrutistuksen jälkeen

Syksyn iso työrutistus takana, työntekijän takki tyhjä. Menin eilisillan päätteeksi kaukaa tulleen kaverin seuraksi yhdelle oluelle noin kymmentuntiseksi venähtäneen työpäivän jälkeen. Yksi tuoppi puolestaan venähti lopulta kolmeksi. Olin ihan asialliseen aikaan kotona ja unessakin, mutta se ei enää ehtinyt tätä päivää pelastaa.

Muistutus itselle: valtaisan työrupeaman tai muun ison ponnistuksen jälkeen paras nollauskeino on telkkari, pannullinen teetä ja rauhallisen illan jälkeen toivottavasti pitkät unet. Heräilin nimittäin pitkin yötä ja stressiunien määrä ei taida olla ainakaan yhden käden sormilla laskettavissa.

Henkisen ja fyysiisen väsymyksen lisäksi olo on iltaa kohden ollut enenevässä määrin kuumeinen, mutta lämpöä ei ole. Kaiken kukkuraksi onnistuin kai syömään aamulla jotain lievästi pilaantunutta (raejuustoa? soijajogurttia?) ja koko päivän on ollut ällö olo ja kaikki ruuat maistuneet pahalta. 

Varsinainen juhlasunnuntai.

Lupaus itselle: alan taas pitää parempaa huolta jääkaapin sisällöstä ja elintarvikkeiden syömisestä asianmukaisessa ajassa.

Onneksi sunnuntaipäivässä odotti myös uutukainen Hercule Poirot -romaani. Ei ole synkkenevän syksyyn sopivampaa kirjallisuutta kuin vanha kunnon whodunit. Tai tässä tapauksessa siis uusi whodunit, mutta tunnelmahan se on, mikä ratkaisee. Ensi viikolla voisin viritellä valotkin ikkunaan.

jäsenkorjauksessa

Tuttu huuteli taannoin Facebookissa, että tarvitsee harjoitusasiakkaita ennen kalevalaisen jäsenkorjauksen seuraavaa koulutusjaksoa. Koska kyseisen hoitomuodon kokeileminen on pyörinyt mielessä jo pidemmän aikaa, ilmoittauduin toki reippaana tyttönä mukaan. 

Eilen viimeinkini bussiseikkailin Reijolaan korjailtavaksi jännittynein mielin. Kokemus osoittautui erikoiseksi varsin monella tasolla.

Olin varautunut venymään hoitopöydällä selkäni kanssa vaikka mihin suuntaan, mutta loppupeleissä selkää vilkaistiin vain nopeasti lopuksi. Pääosa ajasta eli varmaan tunnin verran tutkittiin ja hoidettiin jalkoja. Enimmäkseen jalkateriä.

The horror! The horror!

Tietämättömille kerrottakoon, että vihaan yli kaiken sitä, että jalkoihini kosketaan ja ehkä vielä enemmän sitä, että niitä katsotaan. Maailmassa on noin kolme ihmistä, jotka saavat jalkoihini koskea (Marko, äiti, pieni kummipoikani) ja nekin vain siksi, etten kehtaa kieltää.

Ilmoitin toki asiasta ennen hoitoa. Yhdessä sovittiin, että jämäkkä ote on parempi kuin varovainen hipsuttelu ja päätin kestää vaikka hammasta purren. Ja ihmeiden ihme, yhtään en sätkinyt tai kiljunut, vaan hoito saatiin ihan asianmukaisesti tehtyä. Rennompikin olisin voinut olla, mutta ihan hyvä alku tämä mielestäni silti oli.

Kieltämättä oli aika lannistavaa oikeasti kuulla, miten paljon selässä ja jaloissa on vialla, vaikka itse näitä asioita ounastelinkin. Esimerkki: tipuin pahasti portaissa reilu neljä vuotta sitten ja siitä on ilmeisesti jäänyt alaselkään lihasjumi, joka aiheuttaa alarankaan lievää skolioosia, joka puolestaan saataa hyvinkin olla syynä keski- ja yläselän jumittaville nikamille (ja sille, että yksi on painautunut alemmas). Hopeareunuksena olkoon se, että nämä kaikki viat ovat kuulemma ajan kanssa hoidettavissa, jos ei tällä hoitajalla niin sitten jossain muualla.

Jalkoja tuttu osasi itse asiassa jo tässä vaiheessa auttaakin, mutta selästä tehtiin vasta alustava analyysi. Käsittämätön tunne, kun vasemman jalan varpaat rusahtelivat äänekkäästi omille paikoilleen ilman mitään kipua. Myös ylikireät akillesjänteet höllenivät käsittelyssä hieman, mutta polven jänteissä on riittää vielä työtä useampaankin hoitokertaan.

Hoidosta poistuin spagettijaloin ja pää sumussa. Innoissani lupasin palata asiakkaaksi myös seuraavan koulutusjakson jälkeen muutaman viikon päästä. Tänäänkin olo on ollut fyysisesti hyvä, mutta mieli tosi apea. Psykosomaattisuuteen uskova on sitä mieltä, että kudosnesteiden lisäksi liikkeelle lähti jotain muutakin. Ei sekään varmaan haitallista ole.

universumi järjestää

On taas yhden ison työrutistuksen aika vuodesta. Tuntuu, että kaikki luova energia kuluu siihen, vapaa-ajalle ei jää edes pieniä roippeita. Ei sillä, että ehtisin mitään luovaa tekemäänkään, kun koko ajan pitää olla juoksemassa jonnekin.

Piti ihan tarkistaa blogin arkistoista ja kyllä, lokakuu on aina näin hektinen. Lähinnä siksi, että noin 98% Joensuun kavereistani on syntynyt lokakuun puolivälissä ja kulttuurikenttä päättää aina näillä tietämillä aktivoitua (ks. kappale yllä). Tylsää nurista kivoista tekemisistä, eikä oikeasti ongelmana edes ole todellinen kiire vaan kiireen tuntu. Yksittäiset vapaapäivät ja alkaneet menkat siihen päälle eivät kuitenkaan auta katsomaan asiaa realististen lasien läpi.

Tiistaina jo itkua tirauttelin, koska halusin kaverin keikalle Sointulaan, mutta lähteminen tarkoitti sitä, että seuraavan kerran ehdin viettää hiljaista aikaa kotona ehkä sunnuntaina. Välissä olevien päivien kohdalle piti rakentaa palapeli, jossa oli ihan liikaa palasia. Päädyin kuitenkin menemään keikalle ja kaiketi palkintona tästä universumi järjesti loppuviikon puolestani.

Keskiviikon jumppaa oli syysloman takia aikaistettu tunnilla, joten ehdin kiinteytykseen ennen illan synttäreitä ja Gigli-spektaakkelia.

Torstain YT:n näytelmä oli peruttu sairastapauksen vuoksi, joten ennätin pyykätä ja Tapioon katsomaan Boyhoodin.

Perjantain synttärit siirrettiin sairastumisen vuoksi viikolla eteenpäin, joten pääsin katsomaan torstaina väliin jääneen näytelmän ja piipahdin matkalla toisilla synttäreillä.

Lauantain läksiäiset oli peruttu epäonnisen muuttomatkan takia ja olisin siis ehtinyt hyvinkin joen toiselle puolelle tupareihin, mutta sitten ei enää irronnut. Raahauduin pari korttelia rönöttämään ystävän sängylle syömään suklaata ja katsomaan Rosemaryn painajaisen. Piristävämpiäkin elokuvia olisin pakkasiltaan keksinyt, mutta hyvä näinkin.

Ja nyt on se odotettu vapaailta. Ehdin jo hetken toivoa, että tunnin kestänyt sähkökatko olisi vielä venynyt ja pakottanut töistä kotiin etuajassa viettämään löhöaikaa. Sähköt kuitenkin palasivat, mutta mitäs tuosta. Illalle en ole kehittänyt mitään tekemistä, edes silittämistä (saatoin kyllä tiskata ja pakastaa omenalohkoja). 

Suunnitelmissa on tasan  sohva ja Leonardo DiCaprio.

Siitä taas uudella innolla seuraavaan viikkoon. Tai jospa edes vähän levänneenä.

dokumentti, fakta ja fiktio

Merkittävää: olen käynyt viimeisen viikon aikana kahdesti elokuvissa.

Vielä merkittävämpää: molemmat olivat kotimaisia elokuvia.

Erityisen merkittävää: molemmat elokuvat olivat dokumentteja.

Nyt on siis Monsterimies ja Ulvilan murhamysteeri nähty.

Molempien jäljiltä jäi hämmentynyt ja vähän ravisteltu olo. Monsterimiehen kohdalla tunne oli positiivisempi.

Lordista kertovaan Monsterimieheen menin ilman kummempia odotuksia. Ihastuin elokuvaan kovasti ja olin jo hehkuttamassa sosiaalisen median eri kanavat täyteen elokuvasuosituksia, kunnes törmäsin Putaansuun monisanaisiin kommentteihin siitä, miksi elokuva oli hanurista. Ei sitten huvittanutkaan. Mutta toteanpa vain, että sympaattinen ja mukaansatempaava dokumentti, oli päähenkilön siviiliminän mielipide mikä tahansa. Toivottavasti yleisö löytää sen sitten viimeistään television välityksellä.

Ulvilan murhamysteeri herätti sitten vähän enemmänkin ajatuksia. Marssin teatteriin median kautta muodostuneen kuvan myötä salaa vakuuttuneena Anneli Auerin syyllisyydestä (kaikillahan meillä tästä mielipide on), mutta ulos lähdin kyllä pää pyörällä. Elokuvantekijän mielipide ei jää epäselväksi ja luonnollisesti vaikuttaa myös katsojan tulkintaan. Asiaa pitääkin pureskella vielä ennen kuin (ehkä) osaan sanoa asiasta mitään järkevää,

Ei sillä sinällään ole väliä. Vaikka lähtökohtaisesti dokumentissa keskityttiin Ulvilan tapahtumiin, kyti pinnan alla paljon asiaa suomalaisesta rikostutkinnasta, oikeusjärjestelmästä, mediapelistä ja hyvä veli -verkostoista. Mietittiinkin lähtiessä, että jonkun rahat ja kunnia on pakko olla jutussa kiinni, eikä se siitä johtuen tule ikinä selviämään julkisesti. 

Ahdistaa. Eniten suren koneiston rattaisiin jääneitä lapsia.

Ja kyllä, kevennykseksi googlettelimme peiteseppoa illan ratoksi.

Sanoisin kuitenkin, että ahdistuksestakin huolimatta on ilahduttavaa, että ns. kansandokumentteja on tarjolla teatterilevityksessä entistä enemmän. Mielellään näistä maksaa.

megalomaaninen ihmisperse ja muita kirjoituksia

Eli näitä kirjoja luin syyskuussa.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Harvoin tulee tartuttua näihin tiiliskiviromaaneihin, mutta kun sellainen varta vasten töihin minulle kannetaan, ei auta oikein jättää väliinkään. Mainio kirja! Totuus Harry Quebertin tapauksesta on oikeastaan puhdas dekkari whodunit-juonineen kaikkineen, mutta sekä hahmojen kirjo että juonikuvaus onnistui tuntumaan sekä raikkaalta että tutulta samaan aikaan. Fyysisestä painostaan huolimatta tämä ei siis ole raskas teos. Kuten Hesarin arvostelussa jo todettiinkin:

Jos hennot käsivarret jaksavat kannatella 800-sivuista järkälettä makuuasennossa, Dickerin romaani ei ole riippukeinuun huono valinta. Se nimittäin sisältää monta kesäkirjaa yksissä kansissa: murhamysteerin, traagisen rakkaustarinan, kirjailijakuvauksen sekä tapakomedian. Siinä kouhottavat niin homofobinen juutalaisäiti kuin pikkukaupungin hömelöt poliisitkin.

Koukuttava kirja ja samalla iloisin yllätys kirjarintamalla pitkään aikaan. En voi kuin suositella. Ensisijaisesti dekkarien ystäville, mutta myös kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja niille jotka haluavat pähkinän purtavaksi. Toimii myös aikamatkana nykyiseen maailmanmenoon väsähtäneille.

James Franco: Actors Anonymous

Onko tämä romaani? Vai novellikokoelma? En tiedä. En myöskään ole vielä päättänyt, oliko tämä minusta huippuhyvä, minuutta pohdiskeleva kokonaisuus vai postmoderni, itsekeskeinen oksennus. Eli Actors Anonymous osoittautui melko lailla yhtä hämmentäväksi kuin Franco itse. Joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa enimmäkseen mainiosti, joskin muutama osio nousi ehdottomasti ylitse muiden ja muutama vastaavasti tuntui lähinnä tervanjuonnilta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hauska rakenne, ja vaikka tarinat toimivatkin itsenäisinä kokonaisuuksina, linkittyivät ne sopivasti - ja ihanan vähän alleviivaten - toisinnsa aika ajoin. Tällaiselle viitebongarille AA:n lukeminen oli siis suurta herkkua.  Taas täytyy kyllä miettiä, missä määrin voi erottaa kirjoittajan ja teoksen toisistaan: mitä enemmän Francon urasta ja elämänvaiheista tiedän, sitä enemmän totuutta tämänkin kirjan riveiltä löydän. Toisaalta taas jos kaiken lukee omaelämänkerrallisena, on Francon pakko olla megalomaaninen ihmisperse. Toivokaamme siis, että totuus sijoittuu jonnekin sellaiseen väliin, josta emme lukijoina koskaan täydellä varmuudella löydä. Ja ehkä siinä koko kirjan juju piileekin.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Joensuussa alkoi sataa lunta ennen kuin syyskuu edes läheni loppuaan. Tuli pakottava tarve kaivaa hyllystä Muumilaakson marraskuu vähän liian aikaisin. Mielestäni tämä on muumikirjoista ehkä se synkin, mutta kieltämättä nyt näin muutoksia haikailevana pääsin ihan uudella tavalla hahmojen mielenmaisemaan käsiksi. Kaikin puolin sympaattinen teos.

Franz Kafka: Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa

En ole ikinä ennen lukenut Kafkaa. Koska ilmeisesti noin koko muu maailma on, ei näistä sen enempää. Paitsi että taas tuli tehokas muistutus, ettei klassikko välttämättä tarkoita vaikeaa tiiliskiveä. Tykkäsin.