35

Täytin eilen taas vuosia. Vaikka nyt huristellaan taas äitini mukaan tietynlaisissa tasavuosissa, toistaiseksi en ole vielä päässyt vielä viime vuoden sfääreihin synttäribluesissa. Ei työkaverin termi synkkärit silti kovin kaukana totuudesta ole.

Ikääntymisen kunniaksi 35 sekalaista asiaa, jotka olen oppinut 35 ikävuotenani:

• Sriracha sopii hernariin paremmin kuin sinappi.
• Soijakastike sopii makaronilaatikkoon paremmin kuin ketsuppi.
• Ensimmäinen harmaa ei välttämättä ole hiuksissa, se voi olla myös kulmakarvoissa tai ripsissä.
• Määrärtyt silmälasit kannattaa muistaa laittaa päähän, vaikka näkisi ilmankin.
• Ennen joogaa ei kannata syödä tonnikalaa.
• Aina kannattaa siivota vähän.
• Harva asia piristää yhtä tehokkaasti kuin uusi mekko.
• Nettikirppareita kannattaa selata vain levänneenä ja rauhallisella mielellä.
• Pyykinpesu on kotitöistä parhain.
• Junaan hyppäämistä katuu harvoin.
• Kirjoittaminen ja suihkussa käyminen selkeyttävät ajatuksia.
• 80-luvun lopussa tehtiin parhaat ja ajattomimmat animaatiosarjat.
• Nykyihminenkin pärjää monissa tilanteissa aivan hyvin myös ilman kännykkää.
• Asiat saa tehokkaimmin hoidettua tekemällä listoja.
• Jos karkaa kotoa, nippu koiranputkia ei riitä eväiksi.
• Lääkärien "normaali" määrä särkylääkkeitä on ihan eri asteikolla kuin muiden "normaali" määrä särkylääkkeitä.
• Nenästä voi tulla hulvattomia määriä verta, vaikka se ei murtuisi.
• Edesmennyttä lemmikkiä saattaa spontaanisti itkeä vuosienkin päästä.
• Yläasteen liikuntatuntien kuntotesti ei välttämättä kerro kovin paljon fyysisestä kunnosta.
• Läksyjen tekeminen olisi paljon mukavampaa aikuisena.
• Unen ja nukahtamisen kanssa ei ole leikkimistä.
• Puhtaat lakanat ja villasukat auttavat nukahtamaan
• Liian pienet kengät eivät veny sopiviksi käytössä.
• Puhelimella soittamiseen ei kuole, ei vaikka soittaisi vieraille.
• Elokuvia on mahdollista katsoa liikaa.
• On ihan mahdollista, että kroppa hylkii lävistyksiä.
• Lontoo-kuumeeseen hurahtanutta teiniä kannattaa tukea pyrkimyksissään, se saattaa johtaa esimerkiksi maisterintutkintoon ja työpaikkaan.
• Lyhyen matikan B ei kaada loppuelämää.
• Jalka laskenutta holvikaarta voi korjata jumppaliikkeillä.
• Ulkokissasta saa koulutettua sisäkissan, mutta prosessi on pitkä ja tuskallinen sekä kissalle että ihmiselle
• Ikinä ei ole liian vanha leikkimään legoilla.
• Helsingin metro muuttuu pelottavaksi vasta aikuisena.
• New Kids on the Blockin Hangin' Tough -levyn soundit ovat oikeasti uskollisia old school hip hopin perinteille.
• Turhaan aina uuden teknologian kanssa harrastan muutosvastarintaa. Taivun kuitenkin.

Ainakin nämä asiat tiedän, ehkä jotain muutakin.

Näitä päiväkausia listattuani en silti pääse Rauhan runollisen viisauden tasolle. 3,5-vuotias siskontyttö onnitteli minua aamulla näillä sanoilla: "Keltaiset villasukat kävelee, jos ne laitetaan jalkaan."

Se on hyvä ohjenuora, mennään sillä.

Selän solmut auki

Olen nyt reilun viikon sisään käynyt pari kertaa kaverilla hieronnassa. Tyyli ei ole mitään rentouttavaa myttyytystä vaan kaverilla on urheiluhierojan otteet.

Viime viikko olikin ihan yhtä helvettiä sekä hieronnan ajan että sen jälkeen, vaikka yllätinkin itseni kestämällä kipua aika hyvin. Samana iltana en ollut ollenkaan tällä planeetalla, mutta seuraavana päivänä pahasti jomottavat lihakset pitivät kyllä jokaisen solun kiinni nykytodellisuudessa.

Tällä viikolla meinasinkin sitten jo nukahtaa hierontapöydälle, mutta suoritin aamupäivällä olleen hieronnan jälkeen siitä huolimatta iltavuoron töissä kiitettävän tehokkaasti. Ilokseni myös huomasin, etten ole tänään enää ollenkaan niin kipeä ja pääsen jopa joogaan, mitä nyt kallonpohjan lihakset ovat kieltämättä varsin kosketusarat. Mutta on niissä työstettävääkin.

Yllättävän nopeasti ne kroppani ikisolmut lähtivät siis aukeamaan. Nyt vaan pitää oikeasti malttaa käydä tarpeeksi monta kertaa, ettei jää homma taas kerran puolitiehen. Seuraava onkin jo varattu ensi viikolle.

Enemmän tässä kinnaakin psyykkinen puoli. Edelleen on todella hankalaa kestää se, että minuun kosketaan. Tällaisessa kontekstissa on melkein vielä pahempaa, että kyseessä on tuttu ihminen. Täysin vieraan kanssa sentään koko suhde rakentuu vain ja ainoastaan hierontaan, kasvohoitoon, jalkaterapiaan tai mihin ikinä ja asiakkaana voin alkaa rakentaa luottamusta siltä pohjalta. Tutun kanssa tavataan muutenkin ja vaihdetaan myös muita kuulumisia samalla kun retkotan siinä vähissä vaatteissa työn kohteena. Se tuntuu vähän kummalliselta, vaikka tässäkin tapauksessa kaverin ammattitaitoa tai hyvää asennetta ei missään nimessä käy kiistäminen (ja esimerkiksi viimeksi työterveyslääkärillä visiteerattuani näiden suhteen nimenomaan kävi kiistäminen, mutta se onkin toinen tarina).

Fysioterapiassa ja sairaanhoitajalla voi vielä skarpata ja esittää urheaa, mutta hieronnassa ollaan tunti. Tunti! Tiedostan, että tässä on sekä ehkä suurin syy siihen, että selkäni loppupeleissä on niin jumissa että ehdottoman tärkeä kasvun paikka. 

Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Positiivinen psyykkinen vaikutus nimittäin on se, että olen ollut viimeisen viikon paljon paremmalla tuulella, vaikka elämässä ärsytyksen aiheet, huolet ja pelot ovatkin ihan ennallaan. Ei pitäisi aliarvioida pään alueen verenkierron merkitystä ihmisen elämässä.

Zeldan jalanjäljissä

Kun muutenkin on taas kova tarve uudistaa vaatekaappia, ei ilmeisesti pitäisi katsoa telkkaria ollenkaan. Tai korkeintaan jotain armeijasarjoja.

Ilmeisesti tällä hetkellä miellyttää klassiset linjat vuosisadan alkupuolelta. Olen jo pitemmän aikaa haaveillut Oulanderista Claren 40-luvun garderoobin vaatteista. Äsken taas katsoin Amazon Primesta pari jaksoa Z: The Beginning of Everythingiä ja bongasin Zeldan maailman kauneimmat korkkarit.

Kuvakaappaus on kuvakaappaus. Tarkkoja lähikuvia esimerkiksi täällä.

Näen jo miten kulkisin noissa tilaisuudesta toiseen ja yhdistäisin luontevasti yhtä lailla mekkoihin, farkkuihin ja tunika-leggins-yhdistelmiin! Luotan siihen, että joku Googlella tavoitettava on jo selvittänyt kenkien alkuperän ja mistä sellaiset voisi saada.

Omistaja

Ostin eilen auton.

Kyseessä ei ole suurikaan mullistus, koska samainen auto on ollut meillä käytössä on/off jo monta vuotta. Nyt se vain siirtyi nimellistä summaa vastaan äidiltä minun nimiini ja vakuutuksen piiriin.

Henkinen prosessi on kyllä ollut pitkä ja vaikea. Auton osti ja otti alun perin käyttöön vaarini alkuvuodesta 2000. Heti silloin vaari alkoi puhua, että sitten kun hän ei enää autoa tarvitse, se siirtyy minulle. En ollut edes aluksi kovin innostunut.

Saman vuoden lopulla sain ajokortin ja siitä muutaman kuukauden päästä ajoin päin rekkaa. Tänäkään päivänä en tiedä, miten minä ja ystäväni selvittiin kolarista hengissä ja enimmäkseen jopa naarmuitta, mutta sen jälkeen en ole tykännyt ajaa autoa. 

Joensuun keskustassa asuessa autolla ei myöskään ole ollut kauheasti käyttöä, joten onnistuin vaarin viimeiset elinvuodet kieltäytymään kunniasta sillä verukkeella, ettei ole tarvetta eikä edes autopaikkaa.

Viimeiset kuusi vuotta auto on ollut meillä kuitenkin kaikki kesän ja nyt muutaman vuoden ajan myös talvella. Äiti on yrittänyt myydä sitä meille jo useamman vuoden, mutta nyt se kekkuli lopulta keksi, miten asia kuuluu hoitaa: ei enää kysynyt, miltä tuntuisi ottaa auto omiin nimiin, vaan suoraan ilmoitti että näin tehdään.

Ja niin tehtiin. 

En ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut autoista tai siitä, mitä käytäntöjä niiden hankkimiseen ja omistamiseen liittyy. Täytyy kiitellä internetaikaa ja sitä, miten helposti osto- ja myyntiprosessin vaiheet olivat selvitettävissä, vaikka en ehtinyt ja jaksanut hirveästi energiaa selvittelytyöhön käyttää, eikä tuttavapiiristä ole oikeasti ollut tässä juurikaan apua. Nyt on luovutustodistus täytetty, rahat siirretty, rekisteröinti ilmoitettu ja vakuutus otettu. Jostain syystä on vähän aikuisempi olo, mutta ehkä se liittyy näihin lomakeasioihin. Paperihommat sentään hanskaan, vaikka se ajamisosuus on edelleen mielestäni aika pepatista.

Mutta nyt vielä vinkki, jos lähipiirissäsi joku samanlainen ummikko tuskastelee auton hankintaan liittyviä asioita: vastaa mahdollisimman suoraan.

Jos kysymys kuuluu esimerkiksi "mitä se vakuutus ees maksaa", mikään seuraavista ei ole hyvä vastaus:

- Ihan helvetisti.

- Tosi paljon.

- Kallista on.

- Riippuu autosta.

- Vanhat asiakkaat saa bonuksia.

Ne eivät kerro kyselijälle mitään, vaikka sinällään paikkansa pitävätkin. Huomattavasti valaisevampi vastaus sen sijaan on esimerkiksi tämä: "Se riippuu autosta, mutta perusvakuutuksen kohdalla vuositasolla puhutaan satasista, ei kympeistä tai tonneista. Voit laskea vakuutusyhtiön nettisivuilla tarkan hinnan rekisterinumeron avulla ilmaiseksi."

Se

Käytiin viime viikon perjantaina katsomassa uusi It-filmatisointi heti ensi-iltapäivänä.

Olen nyt viikon verran makustellut uutta Pennywisea ja muutakin tulkintaa, ja jopa satunnaisen nettisurffailun perusteella päätellyt, että tästä elokuvasta kuuluu sanainen arkkunsa avata.

Alkuun on mainittava, että minusta se vuoden 1990 minisarja ei ole mikään turaus. Roolitus on oikeasti hyvä (vaikka en Richard Thomasia voi kestääkään) ja Tim Curry Pennywisena niin hyvä ja kauhea, että oksat pois. On siinä kuitenkin ongelmansa ja siksi päivitys on minusta paikallaan.

Elokuva oli muuten kauniisti kuvattu, mutta toiminnallisemmissa kohtauksissa nykyelokuville tyypillinen shaky cam oli hitusen ärsyttävää. Myös tarinaa oli päivitetty 80-luvun lopulle, mikä tietysti puhuttelee oletettua kohderyhmä - minä ja Samu emme suinkaan olleet ainoat 30+ katsojat ensi-iltayleisössä. New Kids -viittaukset kyllä naurattivat minuakin ja onnistuin bongaamaan ainakin yhden, jota seurassani ollut Karkkilan toinen NKOTB-fanikerhon perustajajäsenistä ei huomannut. Siitä huolimatta tapahtuma-aikaa oli turhaan alleviivattu, minisarjan vahvuus kun on tietynlainen ajattomuus.

Koska Itistä puhutaan, ilmeisin vertailukohta on tietysti Pennywise itse. Bill Skarsgård on rooliin mielestäni aika nuori kaveri, jolla oli mahdottoman isot pellejalkineet täyttettävänään ja vastaanotto kriitikoiden taholta onkin ollut ristiriitaista.

Minä tykkäsin Skarsgårdin Pennywisesta, ihan oikeasti. Ääni vaati vähän totuttelua, mutta elekieli puhutteli heti alusta. Samu oli onnistunut jo ennen leffaa onkimaan tietoonsa, ettei Pennywisen silmäefektit on tehty ilman CGI:tä, mikä oli oikeasti aika vaikuttavaa. Itseäni puhutteli silti eniten liikekieli. Pennywise on tietysti tanssiva klovni, mutta itse "tanssi"kohtaus oli harvinaisen pöljä ja tämä Gangnam Style -video on olemassa ihan syystä. Kaikki muu liikkuminen olikin sitten ihan kultaa ja erotti Pennywisen selvästi Curryn tulkinnasta. Hyvä näin.

Vaan tanssivista pelleistä viis. Koska Eddien äiti oli latistettu lähinnä koomiseksi kevennykseksi, Beverlyn isä on tässäkin versiossa minulle se kaikkein ahdistavin hahmo ja Bevin kotikohtauksia katsoessa teki lähinnä mieli kävellä teatterista ulos ja jatkaa samaa tietä kotisohvalle katsomaan kissavideoita.

Elokuvan ikäraja on Suomessa K16 eli 13-vuotias pääsee täysi-ikäisen kanssa sen katsomaan. Mietittiinkin, että etenkin Bevin kohtaukset aiheuttavat varmasti sellaista keskustelua, jota ainakaan itse en ainakaan haluaisi 13-vuotiaan kanssa käydä. Eli meidän kahden katsojan henkinen kukkahattutiimimme liputtaisi kyllä korkeamman ikärajan puolesta.

Muuten oikeasti onnistuneen filmatisoinnin kohdalla harmitti yksi iso muutos: miksi historianörtin rooli on annettu Miken sijaan Benille? Viime vuosina (viimeinkin) ilahduttavan paljon palstatilaa saaneen Hollywoodin valkopesukeskustelun valossa ratkaisu oli outo ja odottamaton. Toivon että asia oikaistaan seuraavassa osassa, joka onneksi on näillä näkymin luvassa.

Tässä ensimmäisessa oli muuten poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät - kukaan ei ärsyttänyt kertaakaan. Jatko-osan aikuiset voivat kysyä vinkkejä Skarsgårdilta, uusilla näyttelijöillä on nimittäin vähintään yhtä isot saappaat täytettävänä.

tl;dr 

Pienistä ongelmista huolimatta uusi IT vahva 4/5, katson uudestaan.

Väsyttää

Olen ollut viimeisen viikon ihan tosi väsynyt. Sammun iltaisin kuin lamppu ja aamulla kellon soidessa olen edelleen täydessä unessa. Eilen illalla en meinannut pystyä enää mihinkään ja alkoi jo huolestuttaa.

Tänään aamulla aloin hahmottaa kokonaisuutta. Tein sairastapauksen vuoksi noin viikon ajan 1,5 ihmisen työt. Sen lisäksi aloitin viime viikolla uudet tanssitunnit ja joogakurssin, muusta saleilusta ja liikunnasta tietenkään tinkimättä. Viime viikolla kävin alkuviikosta kahdesti päivässä kissavahtihommissa ja loppuviikosta näin poikkeuksellisen paljon kavereita pariin päivään, yhden kanssa ehdin jopa elokuviin. 

Jossain välissä olen myös varannut lomamatkan Roomaan, bingettänyt Outlanderin kakkoskauden loppuun, katsonut kaksi missaamaani DCU-elokuvaa, keittänyt hilloa, neulonut yhdet junasukat ja lukenut 800 sivua Harry Potteria.

Että ilmankos uuvuttaa iltaisin, tyhjiä minuutteja tai hidasta olemista ei paljon päivään tuon kaiken jälkeen jää. Iltojen pimetessä kun muistaisi, että kivaojakaan juttuja ei tarvitsisi olla tekemässä tauotta 17 tuntia vuorokaudessa.

Ja tästä eteenpäin ainakin jonkin aikaa ihan vain oman tontin hoitaminen töissä saa luvan riittää.

Kesällä minulle suositeltiin Headspacea rahoittumiseen. Jos sillä pääsisi edes alkuun?

Elokuun luetut

Shannon Hale: Austenland

Kesän raskaiden kirjojen jälkeen kaipasin tuuletusta ja mikäs sen parempi tuulettaja kuin jo leffamuodossa mainioksi todettu Austenland. Lukiessa kävi ilmi, että filmatisointi on yllättävän uskollinen kirjalle - Jennifer Coolidgen överiroolia myöten - eli mitään uutta ja ihmeellistä kirjassa ei ollut tarjolla. Itse asiassa minusta elokuvassa oli joitain asioita ratkaistu jopa kirjaa paremmin! Siitä huolimatta Austenland oli oikein mainio irtiotto Nordic noir -genrestä ja reaalimaailman ongelmista. Tiiviin romaanin myös lukaisi nopeasti ja vaivatta. Vaikka monen viikon Jane Austen -teemainen larppausloma tosielämässä tuntuu lähinnä kammottavalta ajatukselta, 200 sivun ajan ajatuksella on hauska leikitellä. Hale osaa myös kirjoittaa Austenin romaaneista tutut troopit mukaan tarinaan ja ilmeisten Elizabethin ja Darcyn ohella niiden bongaaminen on lukukokemuksen suola. Kirjastossa huomasin, että tälle on myös itsenäinen jatko-osa. Otan sen lukuun seuraavaksi.

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Tykkään neljännessä Potterissa erityisesti siitä, miten hahmoja kuvataan. Päähenkilöiden persooniin lisätään hienovaraisesti ulottuvuutta ja uudet hahmot piirretään niin elävästi, että ne toimivat saumattomasti vanhojen rinnalla. Samalla Pottereiden aikuisempi vaihde lähtee päälle. Se tuo tarinaan lisää syvyyttä, mutta on myös ongelma, koska olen lukenut kirjat aiemminkin: Liekehtivän pikarin lukeminen kesti nyt ikuisuuden, koska en halunnut ottaa kirjaa käteen kohdatakseni Cedricin kuolemaa ja muita kurjuuksia. Aikuisempi vaihde ulottuu myös poliittisiin peleihin ja velhomaailman aiemmin lukijalle näkymättömiin nyansseihin. Muistan että ainakin silloin vuosituhannen alussa ensimmäisellä lukukierroksella Barty Kyyry, Ludo Bagman ja Cornelius Toffee eivät jaksaneet kiinnostaa ja luin alkupään kirjasta niin laiskasti eli olin lopuksi ihan ulapalla siitä, kuka oli vastuussa mistäkin ja miksi. Tietysti hahmot ja niiden merkitys on tullut vuosien varrella tutuiksi, mutta nyt aikuisena huomaan osaavani myös lukea paremmin, mitä Rowling haluaa hahmojen kautta sanoa.

David Duchovny: Pyhä lehmä

"Pyhä lehmä on populaarikulttuuriviittauksia viljelevä aikuisten satu, joka herättelee ajan hengen mukaisesti lukijaa ajattelemaan omaa suhdettaan eläimiin ja lihansyöntiin" Like kertoo. Tykkäsin huomattavasti enemmän Pyhän lehmän ideasta kuin toteutuksesta. Kirja taitaa jakaa lukijat niihin, joita Elsie-lehmän seikkailut jaksavat naurattaa ja niihin, joita loputtomat viittaukset, hymiöt ja muut kommervenkit lähinnä ärsyttävät. Itse solahdan enemmän jälkimmäiseen ryhmään ja olen sitä mieltä, että hyvän romaanin ainekset on kyllä kasassa, mutta vähemmän olisi tässä tapauksessa ollut enemmän. Duchovnylla tuntuu olevan paljon asiaa paitsi lihansyönnitä myös monista muista isoista teemoista, mutta sen viestin perille saaminen jää valitettavasti hassun kikkailun jalkoihin.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Tuuletustarpeeseen lainasin Barreaun myös esikoisen, koska muistelin tykänneeni Pienestä elokuvateatterista Pariisissa. Vahvistamaton - mutta käsittääkseni melko varma - nettitieto kertoo, että kolmekymppisen pariisilaisen mieskirjailijan takana on oikeasti vanhempi saksalainen leidi. Tämän luettuani asia tuntuu päivänselvältä, enempää vahvistusta huhuille ei oikeastaan tarvita ja Rakkausromaanin resepti tuo aika suorasanaisesti esille sen, miten ja miksi tosielämän kulissikirjailija heijastuu myös romaanin tarinaan ja tapahtumiin. Pointsit siitä. Muutoin elokuvateatterikirjan tenhoa tässä ei sitten ollutkaan: kirja tuntui lähinnä Pariisin matkailumainokselta ja ranskankielisten kliseiden viljelemiseltä, päähenkilöt ärsyttivät ja lähinnä toivoin, että suuntaisivat lopussa omille poluilleen.

Oi aikoja, oi sanoja

Hesarissa julkaistiin elokuun puolivälin tienoilla Jaakko Lyytisen mainio kolumni, jossa muistutettiin siitä, miten maailma nauroi takavuosina Janne Gallen-Kallela-Sirénin lausunnoille Gutenbergin galaksista - ja nyt on käynyt ilmi, että mies olikin kummallisten mielipiteidensä kanssa ihan oikeassa.

Gallen-Kallela-Sirénin pointti oli siis viisi, kuusi vuotta sitten se, että maailma on menossa kirjapainotaidon alusta asti vallinneesta tekstipohjaisesta ilmaisusta kohti kuvan valtakautta.

Tunsin kolumnia lukiessani piston sydämessä. Monien muiden tapaan pidin sekä Gutenbergin galaksia että koko lausuntoa melko äänekkäästi pelkkänä hörhöilynä. Siksikin nyt tuntuukin jotenkin erityisen pahalta tajulta, miten kauas itsekin on lipunut kirjoitetusta tekstistä, vaikka sitä näennäisesti edelleen tuotan ja kulutankin. 

Pidemmän aikaa on nimittäin vaivannut kirjoitusblokki. Päässä pyörii blogipostauksia, kirjeiden alkuja ja sekalaisia hajatelmia, mutta en saa niitä tallennettua mihinkään. Lopulta tulee usein kuitattua ajatukset parilla rivillä tai ennemmin vielä kuvapäivityksellä. Eilen pitkän työpäivän jälkeen en jaksanut tarttua nollausmielessä kirjaan vaan rönäsin sohvalla ja katsoin komediaa HBO Nordicilta. 

Olen aina tykännyt kuvista ja kuvallisesta ilmaisusta, mutta kokenut sanat siitä huolimatta omimmaksi ilmaisumuodokseni. Havahduin oman tekstin tuottamisen vähyyteen viime viikolla, kun kirjoitin pitkän päivityksen Facebookiin Joensuuhun muuttamisen vuosipäivän kunniaksi. Siitä tuli hetkessä tykätyin ja ehkä eniten kommentoiduinkin päivitykseni missään somessa ikinä. Varmaan se liippasi läheltä monia ja tekstiin liitetty, melkein 14 vuotta vanha kuvakin toki kiinnitti huomion. Jotenkin silti ajattelen, että osaa ehkä puhutteli teksti itse, se että oikeasti sain ilmaistua itseäni omalla äänelläni ja sillä välineellä, jonka kuitenkin ruosteessa ollessani parhaiten hanskaan.

[En minä oikeasti laske kaikkia Facebook-peukkuja, mutta tässä tapauksessa niiden vyöry kieltämättä kiinnitti huomion.]

Harmittomasta muistelosta kasvoi typerä olo. Miksi en kirjoita enää?  Miksi niin usein tulee sellainen tunne, etten osaa, eikä sepustuksillani ole mitään merkitystä minkään kannalta? Onko sillä väliä, lukeeko niitä juttuja kukaan, kun se kuitenkin on minulle luontaisin ja paras tapa jäsentää ajatuksia ja muodostaa kokonaisuuksia? 

Aloittaminen on aina vaikeinta, mutta vakaasti uskon siihen, että kirjoitustaito pysyy hyppysissä parhaiten kirjoittamalla. Joten aion yrittää. Toivottavasti se näkyy taas täyttyvänä päiväkirjana, vilkkaamin postiin lähtevänä kirjevihkona ja aktiivisemmin päivittyvänä blogina. Ei muu maailma peesissäni tee uukkaria kohti tekstipohjaista tiedonvälitystä ja itsekin jatkan varmaan Instagramissa ihan entiseen malliin, mutta pieni vastarinta kaiken visuaalisen vyöryn keskellä lienee ihan tervetullutta. 

Anteeksi, Janne. Ei tämä ajatuksesi ollutkaan hörhö. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että silloisessa henkisessä ilmapiirissä valitsit sanasi vähän kehnosti - kuvataidemäen miehiä kun olet.