Sup, sup

Minulla oli aikanaan kämppis, joka oli sitä ihmistyyppiä, joka kehtasi pyytää ja vaatia itselleen kaikenlaista - ja usein saikin haluamansa. Itselleni tyypillisesti olin lähinnä hämmentynyt ja pöyristynyt moisesta röyhkeydestä. 

Samoin olen aina pitänyt vähän hassuna sitä, että toivotaan asioita universumilta ja yhtäkkiä juuri toivotut esineet, asiat tai ihmiset ilmestyvät elämään ilman sen suurempaa vaivannäköä. Samoin kuin olen ihmetellyt sitä yhtä ystävää, joka pyysi aina pienen vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa apua Jeesukselta, ja pian kaikki järjestyikin parhain päin.

Eikö kaikki maailman ihmiset vain pakerra hiljaa omien juttujensa parissa ja toivo salaa parasta? Kaikkea sitä.

En nyt ole kokonaan kelkkaani kääntämässä tässä asiassa, mutta aina joskus elämä yllättää. Olen esimerkiksi tänä syksynä ollut aktiivisen harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa, kärsivällisyyttä tai energiaa lähteä sienimetsään (tai opetella tunnistamaan uusia sieniä, repertuaariini kuuluu vain kourallinen), vaikka tykkään sienistä kovasti. Ja kas, eilen naapuri laittoi viestin ja kysyi, syödäänkö meillä suppilovahveroita, oli nimittäin saanut kaverilta pussillisen ja osa oli jäänyt yli.

Kaksi minuuttia myöhemmin sienet olivat minulla. Osa tarkoitti tässä tapauksessa puolta muovikassillista, varmaan lähemmäs kymmenen litraa ainakin. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä paljon suppiksia kerralla, itku meinasi päästä sekä ilosta että siivousahdistuksesta. Onneksi tänään oli lomapäivä, keittiön nurkassa kasvikuivuri pöhisi iloisesti muutaman tunnin ja nyt on sieniä niin paljon, ettei niitä tarvitse vaalia, vaan niitä voi oikeasti surutta käyttää. Ja sienin kanssa puuhailu myös tuntui aika palauttavalta, vaikka ei nyt varsinaista lomalta kaipaamaani lepäämistä ollutkaan.

Kyllä minä vielä suppiksensyöjiä perheestäni koulin, vaikka sieniskeptikkoja ovatkin. Tänään tein pikaisen shepherd's pien soijarouheesta ja ujutin soossiin mukaan suppilovahveroita. Marko ihmetteli, millä olin saanut tylsään kastikkeeseen niin paljon makua ja lapsikin söi hyvällä halulla. Myhäilytti.

Kiitos elämä, universumi ja ihana naapuri. Josko sitä vielä uskaltaisi toivoa jotain muutakin.

Lomamoodi

Kesäkuu on ollut reissukuukausi.

Alkukuusta käytiin kymmenen päivän reissulla sukuloimassa, Helsingissä ja pikaisesti Tampereella. Välissä vietettiin viikko kotona ja sitten startattiinkin jo seuraavalle reissulle Savon suuntaan.

Hyvää: Perillä on mukavaa! Vauhtia, huomiota ja uutta ihmeteltävää kaipaavaa vaapero saa tarvitsemansa ja vanhemmat hetkeksi kädet vapaaksi.

Huonoa: Matkalaukkuelämä väsyttää, siitä varsinaisesta matkustamisesta puhumattakaan.

Nyt ollaan oltu muutama päivä kotona ja toivon, että majaa pidetään täällä ainakin muutama viikko. Lomahommia voi onneksi harrastaa Joensuussakin ja koska lomakausi on alkanut nyt muillakin, seuraa riittää onneksi lapsellekin. Tällä viikolla olen ehtinyt jo Botanialle ja Houkutus-aamiaiselle, leffa ja puistohengailu on vielä suunnitteilla. 

Nyt vaan toivoisin, että osaisin kesän ajan elää hetkessä ja nauttia lomatunnelmasta ja kiireettömyydestä. Syyskuussa häämöttävä töihinpaluu kummittelee jo aktiivisesti mielessä ja vaikka järki sanoo, että siihen on niin paljon aikaa, että se vastaa ainakin kolmen normaalin vuoden kesälomiani yhteensä, tunne meinaa silti panikoida. 

Otin taas Yogaian käyttöön. En minä sillä varmaan kroppaani kuntoon saa, mutta jospa vaikka oppisi ihan vaan hengittelemään.

Joulu kotona

Tämä joulu vietettiin kotona. Onneksi. Siskon perhe houkutteli aiemmin mukaan Espanjan aurinkoon, mutta eipä kyllä oltaisi mitenkään jaksettu sitä kaikkea säätöä. Sitä paitsi Joensuussa oli tarjolla oikea talven ihmemaa eli postikorttimaisemia sai ihailla jo toista vuotta putkeen.

Markon perhettä oli käymässä aatosta joulupäivään ja itse suuntasimme sukuloimaan nyt välipäivinä. Lisäksi käytiin joulun seutumiin paljon kylässä ja kestittiin itsekin kavereita. Varsin leppoisaa oloa enimmäkseen, mutta kieltämättä sosiaalisuuden määrä näkyy lapsessa.  Ja äidistä. Pari kotipäivää ennen sukulointireissua ei vältämättä olisi ollut huono ajatus, mutta ehkä julistamme radiohiljaisuuden sitten uuden vuoden kunniaksi. Ennen vuodenvaihdetta ei nimittäin kerkiä.

Oli kyllä ihanaa, ettei ruuhkaisimmassa joulukuulle teessä tarvinnut suhata mihinkään ja aattokin osui maanantaille eli henkisestikin kiireetöntä aikaa oli päiväkaupalla. Käytiin äidin luona päiväreissulla jo viime viikon torstaina ja kun ruokaostoksetkin suoritettiin kammotuskaaoksessa perjantaina, ehti viikonlopun aikana toipua pahimmasta järkytyksestä, siivoilla ja kokkailla rauhassa.

Yritettiin varautua ruokahommiin maltilla ja valtaosa loppuikin jo tapanina, vähän  leipää ja proteiineja jäi pakastettavaksin. Iloisin yllätys joulupöydässä minulle oli julmust-seitan, Elina Innasen cola-seitanin ohjetta varioiden. Hyvää tuli ja nyt herääkin kysymys, että miksi sitä seitania ikinä viitsii keitellä, kun vähemmällä vaivalla saa rapsakkaa seitania aikaiseksi suoraan uunissa. Taidan vaihtaa pikaversioon kokonaan.

Lahjavuorikin oli onneksi maltillinen. Vähemmän yllättäen eniten lahjoja tuli lapselle, mutta niidenkin kanssa oli tontuilla pysynyt järki melko hyvin mukana: vaatteita, kirjoja, eettisiä materiaaleja ja kestäviä puuleluja, vain vähän kiinakamaa.

Itse sain toivomani kestotiskirätit. Proosallisia ovat haaveet nykyään.

Juustopaasto

Jotkut asiat eivät muutu. Yksi niistä näyttää olevan se, että pimenevä syksy saa minut viihtymään keittiössä, jos nyt blogiarkistosta voi minkäänlaista vuoden kiertoa päätellä.

Tällä kertaa taustalla ei ole samoihin makuihin kyllästyminen tai lopussa olevat rahat vaan ilmastoahdistus. Podin kammottavaa maailmantuskaa kyllä ennenkin, mutta YK:n ilmastoraportin julkaiseminen oman esikoisen ollessa 2,5 kuukautta nosti kyllä kierrokset aivan uudelle tasolle. Mitä ihmiskunta on tehnyt? Mitä minä olen mennyt tekemään?!

Olen onnistunut tuudittautumaan siihen, ettei oma hiilijalanjälkeni ole kovin suuri, mutta se ei pidä paikkaansa. Syön nimittäin nykyään ihan kammottavia määriä maitotuotteita, erityisesti juustoa. Se ei käy.

Akuuteinta ahdistusta olen nyt tyynnytellyt tekemällä kaikenmoista kauden kasviksista. Meillä on syöty punajuuripastaa, borssia, gruusialaista kaalilaatikkoa, vegaanisia linströminpihvejä, inkiväärilanttua, sienikastiketta, suppilovahveropiirakkaa ja savutofu-kaalipaistosta. Päivälleen viime vuoden tapaan Shepherd's Pie on suunnitelmissa tälle viikolle, sadepäiviin sopiva lämmittävän inkiväärinen porkkanasoppa on myös listalla.

Ihan hyvää kehitystä, mutta nyt kun olen hetken hengitellyt, on oikeasti ryhdistäydyttävä myös pitemmän päälle. On totta, etteivät ratkaisun avaimet löydy kenenkään yhden ihmisen kotikeittiöstä, vaan nyt tarvitaan isoja poliittisia päätöksiä ja yhteisiä linjoja, mutta johonkin voin vaikuttaa arjessakin. Ensisijaisesti siihen juustoon ja jogurttiin. Selasin tässä omia ruoka-aiheisia postauksiani parin viime vuoden ajalta ja olen potenut juustomorkkista näemmä tasaisin väliajoin aiemminkin. Miksi en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olen tiedostanut asian jo pidempään? Miksi olen niin saamaton? 

Kohtuus kaikessa, mutta meidän taloudessa kulutetut juustomäärät eivät ole pitkään aikaan kohtuutta nähneetkään. Juustopaasto alkoi siis viikonloppuna, kunnes tottumuksia on rukkailtu järkevämpään suuntaan. Tofu, paputahnat ja muut herkut. Mitäs kaikkea sinne kurkkuviipaleiden alle kannatikaan laittaa?

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Grillikesä 2018

Ostettiin pari viikkoa sitten grilli. Mistä sen huomaa? Esimerkiksi kaikesta.

Tähän mennessä kesän grillisuosikeiksini ovat muodostuneet kaikki munakoisoasiat, grillatut uudet perunat, Poppamiehen kirsikkakolasoosilla marinoitu tofu, samassa soosissa valellut persikat sekä Markon oman pihan yrteistä tekemä kermaviilikastike. Uusia löytynee ennen kuin huomaankaan.

Grilli on pöhissyt myös sadesäässä eli Lidlin kauden mainoslausetta toteutetaan tällä suunnalla ihan täydestä sydämestä.

Nyt kun vielä keksisi, miten hämäisi meidän takapihan sorahirvityksen näyttämään pysyvästi mukavalta kesäkeitaalta, niin olisipa parasta. Juhannukseksi pihalle kannetut matot siirtyivät jo epävakaiden säiden tieltä takaisin sisätiloihin.

Vegaaninen vaihtoehto

Olen viime aikoina syönyt huomattavasti normaalia enemmän eläinperäisiä proteiineja, pohjalukemiin tippuneiden rauta-arvojen myötä myös punaista lihaa. 

Rauta-arvot ovat nyt noususuhdanteessa, mutta muuten olo on ollut tukala ja tukkoinen. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut, mikä ravinto on omalle kropalle sopivaa ja mikä ei. Onneksi havahduin asiaan viikonloppuna ja vietin vegaanisen lauantain. Samalla linjalla jatkoin myös pitkälle sunnuntaihin, vaikka illasta söinkin vähän juustoa ja rahkaa.

Kannatti. Olo oli välittömästi kevyempi ja hengittäminen helpompaa. En muistanut infota asiasta lauantain leffaillan emäntää, mutta ilmeisesti hyvät ideat kulkevat varsin vikkelästi jollain näkymättömillä aalloilla, koska tarjolla oli hummusta, ruissnackseja ja porkkanaa. 

Näilläkin eväillä voi syödä itsensä balloksi, voin kertoo.

Nyt kun ne aallot kulkisivat vielä takaisin tänne omaankin suuntaan - en ole kokonaan eläinperäisistä ruoka-aineista tässä elämäntilanteessa luopumassa, mutta ehkäpä oman hyvinvoinnin kannalta voisi olla järkevää panostaa taas enemmän kasvipohjaisiin vaihtoehtoihin.

Mutta miksi tuntuu, että olen kirjoittanut tämän saman havainnon tänne blogiin monta kertaa aiemminkin? Kiva huomata, miten tehokkaasti sitä oppii virheistään.

Mitä syön? 10 x aamiainen

Ruokavalion kyttäämistä on jatkunut nyt kolmisen kuukautta. Olen jo aika hyvin sinut erilaisten ruokien kanssa, mutta rentoutumisen myötä tulleen huolettomuuden takia annoskoot ovat kasvaneet eli tarkkuustyötä riittää vielä.

Moni läheinenkin murehtii minua nykyään ruokaviereaana, eivätkä jotkut uskalla tarjota mitään. Pääpiirteittään tämä on kuitenkin helppoa: ei puhdasta sokeria, ei valkoista vehnää. Kaikesta muusta  on vastuu syöjällä eli minulla. Käytännössä pitäisi vain malttaa syödä vähän kerrallaan. Monissa tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty, kun väsymyskierrokset painavat päälle.

Olen jostain syystä kuvannut aamiaisiani pitkin kevättä. Niistä saa yllättävän hyvin osviittaa paitsi sopivista ruoka-aineista, myös tuosta hiljalleen höllentyneestä asenteesta.

Perusleipä: jälkiuunipala margariinilla, juustolla ja kurkulla.

Niihin hetkiin kun esanssisuus ei ahdista.

Porkkala ja Real maistuivat luksukselta, harvoin on kumpaakaan.

Puuroista paras on puoliksi kauraa ja puoliksi ruista. Manteli käy kaikkeen.

En juurikaan tykkää paistetuista munista, mutta avokadolla sen saa huijattua alas.

Go On -soijarahkoja söisin mielelläni enemmänkin, mutta poden purkkiahdistusta

Tuliaisiksi saatu Vionan savutofu loppuu kohta. Mikä sitten avuksi?

Huonoin esimerkki. Ra-kas-tan Weetabixin rakennetta, mutta nälkää se ei pidä.

Pro tip: jos herkkumurot laittaa mukiin, niitä muistaa syödä maltillisesti.

Bonus: hotelliaamiaisestakin selviää, jos tosissaan yrittää.
Rehellisyyden nimissä tämä oli round one.

Havaintoja:

- Kuvissa ei esiinny käytännössä lainkaan pähkinöitä tai hummusta, vaikka molempia olen syönyt kevään mittaan todella paljon.

- Banaania en syö edes viikottain, siihen nähden sitä näkyy kuvissa suhteettoman paljon.

Nyt nuo ihan ensimmäisten kuvien annokset näyttävät hurjan pieniltä. Ja ovathan ne. Sinne suuntaan kannattaisi kuitenkin taas viritellä aivoja ja pakata jokaiseen kassiin mukaan järkeviä välipaloja.

En nyt tiedä, onko näistä mahdollisille kylään kutsujille mitään apua, mutta itselleni kyllä. Voi kun olisin ollut yhtä fiksu kuvaaja myös lämpimien ruokien, väli- ja iltapalojen kanssa. Ehkä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Spa-pyrähdys

No nyt on uusi suomalaissulka kansallishattuun hankittu eli kylpyläloma Virossa koettu.

En ehkä osannut ottaa sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista ihan kaikkea irti, mutta käytiin kyllä kahtena perättäisenä päivänä altaissa hetki lillumassa ja testaamassa useampi erilainen höyrysauna. Lisäksi keskiviikkona matkaseuranani ollut äiti piffasi meille molemmille parafiinihoidot käsille ja jaloille, mikä näin talviaikaan ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaikka peili ja reissussa otetut selfiet viestivätkin, että kosteuttavalle kasvohoidolle olisi ollut vielä akuutimpi tarve.

Tallink Spa & Conference Hotel on tietysti vähän persoonaton ratkaisu, mutta en kyllä keksi siitä juurikaan valittamista. Sijaintihan on mitä mainioin, aamiainen käytännössä eeppinen ja halukkaille kaiken maailman spa-palvelut kyllä saatavilla. Ehkä vähän hassutti ikkunanäkymä aqua spahan - ja etenkin se, että myös kylpyläosastolta näki huoneisiin. Lisäksi huoneen vessassa oli maitolasinen ikkuna eli vaikka se ei nyt ihan tarkkaa näkymää huoneesta tarjonnutkaan, kovinkaan hyvästä yksityisyydestä ei varsinaisesti voi puhua.

Näkymä huoneen ikkunasta. Pientä miinusta ihan tavallisen uima-altaan puuttumisesta,
itse olisin kaivannut sitäkin. Lämmitetystä ulkoaltaasta sen sijaan plussaa!

Nigulisten kirkko, sopivan kompakti väsyneelle turistille.

Vuorokauden tunnit ei taaskaan riittäneet kaikkeen siihen, mitä halusin Tallinnassa tehdä, mutta pääsinpä viimeinkin Nigulisten kirkkoon sisälle asti ja näin jopa Notken Danse macabren! Great success. Muuten turisteilu jäi vähemmälle, mutta syötiin kyllä hyvin. Tiistai-illalle oli varaus V:hen, muuten mentiin tuulen mukana. F-Hoone keskiviikkona oli odotuksen arvoinen, mutta lähtöpäivän Coccodrillo satamassa olisi kyllä voinut jäädä väliinkin (vika oli annoksen minimaalisessa koossa, ei maussa). Mutta kaipa se pitää joka reissuun mahtua yksi hutikin. 

Paras reissussa syömäni annos oli tällä kertaa V:n snack platter.

Kotona toisinnettavaksi sen sijaan äänestän F-Hoonen avokado-
tofutartaria. Vaan osaisikohan tuota jumalaista linssiaiolia tehdä itse..?

Tänään olen ollut ihan raato, mikä ei ole tietysti useamman päivän reissaamisen jälkeen ihme, mutta muuten olo on yllättävän lungi. Pitäisi olla useammin pääsy höyrysaunaan, todennäköisesti sen ansiosta nukuin nimittäin molemmat Tallinna-yöt poikkeuksellisen pitkään ja sikeästi. Viime yö kotona lipsahti taas jo aamuvalvomisen puolelle.

Länsisataman uusi kakkosterminaali oli kyllä ilahduttava kokemus entisen rinnalla.

Niin kivaa kuin reissaaminen onkin, polen kyllä tosi tyytyväinen, että edessä on vielä kolme kokonaista vapaapäivää kotona. Sain tänään jo raikottua vaatekaappia niin, että tulevien viikkojen käyttövaatteet on jäljellä ja loput käyttökelpoiset pakattu kirpparipusseihin ja muuttoa varten jätesäkkeihin. Hartaasti toivon, että saisin vastaavanlaisia pikkuprojekteja hoidettua myös tulevina päivinä - sohvalla makoilua unohtamatta.

Irtiotto

Eilen alkoi kymmenen päivän loma - tai siis neljän, mutta pääsiäisen ja viikonlopun bonusvapaapäivät saavat aikaan ihan kiitettävän breikin kevääseen.

Olen perinteisesti juhlinut loman alkamista isolla irtokarkkipussilla tai kakkukahveilla. Se ei ollut nyt vaihtoehto, mutta huomasin tällä viikolla, että ruokavalioni kestää kuin kestääkin tällä hetkellä pieniä määriä täysjyväpastaa. Juhla-ateria koostui siis pastasta, tofurkysta, sienistä, parsakaalista, kaurakermasta, oluthiivahiutaleista ja tomaatista. 

Vähän surulliseltahan tuo näyttää, mutta kuukausien pastattomuuden jälkeen maistui kyllä oikeasti juhlalta tämäkin annos. Pieniä ovat ihmiset ilot nykyään.

Loma ei kyllä tullut ainakaan yhtään liian aikaisin. Tajusin nimittäin tässä hiljattain, että viimeisen 6,5 vuoden aikana pisin vapaani on ollut kolme viikkoa ja neljä päivää. Ilmankos on ollut vähän väsymistä arkirytmiin ilmoilla. En oikeasti tajua, millä lihaksilla amerikkalaiset olemattomine lomineen pärjäävät työuransa loppuun.

Tänään ei ollut kyllä ihan yhtä ihana ensimmäinen loma- tahi vapaapäivä kuin olisin toivonut. Heräsin taas aamulla ennen kuutta ja jos nukkumaan menee Pekko Käpin jälkeisessä keikkahurmiossa vasta puoliltaöin, olo on vääjäämättä nuutunut koko päivän. Sain sentään käytyä salilla ja saunassa, käytyä kirjastossa ja nähtyä kavereita. Ehkä tämä tästä.

Harmillisesti ensi yö ei ole paljon pitempi, koska pitää herätä aamujunaan ja yleensä minulle harmiton kellojen kääntäminen osuu nyt tosi huonoon saumaan. En tajunnut tätä lippuja varatessa, muuten varmaan olisin lykännyt lähtemistä ainakin päivällä. Mutta nukutaan sitten reissussa - kevyt sukulointi ja kylpylälomanen Tallinnassa onneksi sallivat myös lepoa. Toivokaamme parasta.

Tänään askarruttaa

Miksi Vianan tofua ei saa Joensuusta?

Miksi kolmosen puikoista yksi häviää aina jonnekin?

Miksi Duolingon uusi päivitys on niin huono?

Miksi salille on niin vaikea lähteä, vaikka tietää että jälkeenpäin on hyvä olo?

Miksi työpaikalla on nyt melkein joka päivä kakkua tai muita leivoksia?

Miksi en harkinnut asuntokauppoja ennen kuin uusi asbestilainsäädäntö tuli voimaan?

Miksi minulle nyt mainostetaan tarjousmatkoja Espanjaan, kun en niitä enää aktiivisesti etsi?

Miksi lonkka kipeytyy nyt, kun olen taas innostunut kävelylenkeistä?

Miksi joistain vaatteista on niin vaikea luopua, vaikka niitä ei olisi käyttänyt vuosikausiin?

Miksi kampaamoiden hinnat hilautuvat koko ajan ylöspäin - lähelle kipurajaa ja sen yli?

Keittiö kiehtoo taas

Tässä ruokavaliokyttäämisessä on kyllä se vinha puoli, että olen innostunut taas laittamaan ruokaa. Meillähän Marko hoitaa vähintään 70% kokkaushommista, joten itselläni on ollut omilla vuoroilla inspiraatio karussa. Mutta nyt on eri kuviot.

Olen viimeisten viikkojen aikana tehnyt kasapäin järkevää ja enimmäkseen varsin hyvänmakuista arkiruokaa. Perushutun kuten soijanakkikeiton ja kaalilaatikon lisäksi tein esimerkiksi viime viikolla ihan käsittämättömän hyvää uunikalaa seitistä (Markon arvio oli 3/5, mutta mies inhoaa seitiä, joten käytännössä sama kuin 5/5) ja papu-kurpitsasosekeittoa, sunnuntaina innostuin testaamaan uusia kikhernepihvejäkin.

Toki Marko kokkaa meillä edelleen paljon, mutta prosentit taitavat olla nyt lähempänä 50-50 entisen epäsuhdan sijaan. Hyvä niin. Ei sillä, etten arvostaisi toisen tekemää ruokaa, mutta sen myötä ilmaantuva laiskuus ja luovuuden puute on turhauttavaa. Eli olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.

Ja sain muuten sen laskiaispullankin, jopa useamman. Nyt kun siitä karnevaalista on selvitty, valkoinen vehnä ja puhdas sokeri saavat taas hetkeksi väistyä ruokavaliosta. Ei ole ihan niin toivottomat näkymät enää. Onneksi.

Lusikallinen kerrallaan

Kaikkea sitä. Joudun tällä hetkellä terveyssyistä tarkkailemaan jokaista suupalaa poikkeuksellisen tarkasti. Tiedostan hyvin, ettei tämä ole mikään maailman suurin ongelma, mutta kylläpä silti korpeaa.

Toisaalta suren kaikkia niitä ravintolaruokia, joita en nyt voi syödä. Toisaalta en uskalla syödä juuri mitään, kun kaikki ruoka vähän pelottaa. Kävelin tänään Ison Myyn läpi ja Arnoldsin donitsit, joita en ole syönyt varmaan lähemmäs vuoteen, huutelivat nimeäni viekottelevasti vitriinistä.

Eniten haastetta on siinä, että olen viime vuosina tietoisesti opetellut pois vanhasta kalorilaskenta- ja laihdutusmielentilasta, mutta nyt aivoja pitää viritellä niille taajuuksille taas kerran. En haluaisi, se oli ennenkin vähän ahdistavaa aikaa. Tykkään kovasti ruuasta, mutta en millään haluaisi ajatella sitä koko aikaa.

Onneksi meillä on arkiruokavalio melko hyvissä kantimissa eli käytännössä tämä tarkoittaa vain ylimääräistä tarkkaavaisuutta ja tarkempaa suunnitelmallisuutta. Ja vaihtamista rasvattomaan maitoon. Kyllä tässä siis taaplataan eteenpäin, yksi päivä tai jopa ateria kerrallaan. Ja ehkä vielä saan tänä vuonna syödä laskiaspullankin, jos nyt jaksan kiltisti skarpata.

You said it, Ron.
[Kuva]

Siihen asti tarvitsen muuta ajateltavaa. Mihin Netflix-hömppään sitä sukeltaisi seuraavaksi? Muuten aloittaisin Parks & Recin alusta, mutta siinä syödään vohveleita ja calzoneja koko ajan.

Henkisessä mummokerhossa

Vanhaksi itsensä tuntemisen teema se vaan jatkuu.

Jooga oli eilen peruttu, minkä luonnollisesti huomasin vasta päästyäni paikalle. Raahauduttuani väsyneenä takaisin kotiin iski keittiömoodi ja muutamaa tuntia myöhemmin huomasin hauduttaneeni ison kattilallisen borssikeittoa, leiponeeni perinteisen kahvikakun, pakastaneeni siitä osan vierasvaraksi ja istuvani leppoisasti sohvalla Antti Hyryn romaani kädessä. Nauratti. Henkisen mummokerhon hakemus vetämään ja heti.

Vastapainoksi näinkin sitten unta, että olin risteilyllä Nikke Ankaran kanssa. Vai jatkaako se sittenkin samaa teemaa? Hmm.

En tiedä, mistä suunnaton tarve leipoa kahvikakkua eilen ilmaantui, mutta ei käynyt vastaan taisteleminen. Se oli elämäni ensimmäinen kahvikakku ja ylipäätään ehkä viides kuivakakkuni ikinä. Ei jää viimeiseksi. Mausteet eivät menneet ihan kohdalleen, mutta ihan hyvää kakkua siitä joka tapauksessa tuli ja ylihelpon leivonnaisen valmistamisessa oli jotain perin terapeuttista. 

Oli niin seesteinen olo, että leivonta melkein korvasi sen peruuntuneen joogankin. Mutta vain melkein, koska 60-luvun korkeudella olevan keittiötason äärellä häärääminen tuntikausia jumitti selkää sen verran pahasti, ettei joogan jälkeisestä lötköydestä ollut tietoakaan. Mutta olipahan kakkua ilta- ja aamupalaksi.

Marraskuun toivelista

Olen ostanut viime viikkoina enemmän vaatteita kuin aikoihin. Oli kyllä syytäkin, vanhat vaatteet alkoivat olla todella karussa kunnossa. Olen yrittänyt myös panostaa ajattomuuteen ja monikäyttöisyyteen eli ostoslistalla on ollut perusfarkkuja, lämpimiä sukkahousuja, Nanson trikoopaitoja ja käytettyä Marimekkoa. 

Perustoppeja, hyvä neule ja kunnollisia legginsejä vielä uupuu, mutta muuten alkaa vaatekaappi olla ihan hyvässä jamassa. Ajatuksissa pyörii vielä muutama haavevaate ja lisäksi kaipaan uusia keittiövälineitä.

Tässäpä oiva aasinsilta marraskuun wishlistiin.

1. Tämä ihan maailman hienoin Marimekon Kaivo-kuosinen turkoosi huivi, jota en ostanut ystävämyynnistä, eikä se tietysti löydy enää valikoimasta. Paluuta odotellessa.

[Marimekko]

2. Melkein mitä vaan Neulomon nykyisestä mallistosta, mutta eniten haaveilen juuri nyt näistä Outi-legginseistä.

[Weecos]

3. Pieni mortteli. Ja heti alkuun kasa kardemumman siemeniä, joita sillä murskata.

[KitchenTime]

4. Kunnollinen lettupannu hyvällä kahvalla. Tämä taitaa olla haaveista akuutein.

[KitchenTime]

5. Muumipappa-koristetyyny. En tarvitse sitä mihinkään, mutta näin tyynyn Kiasman kaupassa pari viikkoa sitten, eikä se jätä mieltäni rauhaan.

[Suomalainen elokuvapalvelu]

Kiva tietysti haaveilla asioista, joita ilmankin ihan hyvin pärjää, mutta joiden toteuttaminen ei olisi myöskään sula mahdottomuus. Paitsi ehkä marihuivin, kun en siihen viime viikollakaan raaskinut 60 euroa laittaa, eikä se varmasti halvemmalla ainakaan uudestaan myyntiin tule. Tilinauhaa odotellessa.

Hyrrr, hilloa

Ulkona on ollut hiljattain sillä tavalla kylmä, että se tuntuu pureutuvan ytimiin asti. Pahimmin kärsii ääreisverenkierto, eikä vielä ole edes kunnon talvi! Palelen töissä päivät ja iltaisin on vaikea nukkua, kun jalat on jääkalikat.

Matkalla töihin viime viikon sunnuntaina.

Eilen illalla ei kyllä paleltanut, kun vietin tuntikausia hillomanian kourissa keittiössä. Tutun tutulla oli talviomppuja ongelmaksi asti ja kävin hakemassa niitä sangollisen. Siitä syntyi eilen kymmenen purkkia hilloa viidellä eri mausteyhdistelmällä ja reilun kilon jätin vielä odottamaan jatkojalostusta. Rommi-vaniljahillon keitin perinteiseen tyyliin kattilassa, mutta muut lykkäsin uuniin tekeytymään.

Karamelisointi toimi parhaiten alatasolla olevissa astioissa, ylempänä olevat omput meinasivat vähän kärtsätä. Päätin kuitenkin tummuneiden kärkien tuovan makuun lisävivahteita ja purkitin ne muiden mukana.

Matkalla töistä kotiin tänään.

En nyt tiedä, oliko uunissa hillon tekeminen ratkaisevasti helpompaa kuin kattilassa keittäminen, mutta hillosta tuli kieltämättä todella herkullisen väristä. Ja eilen oli aikaa kaikessa rauhassa antaa omppujen uunissa muhia eli pidempi tekeytymisaikakaan ei ollut ongelma. Ihan onnistunut kokeilu siis muuten, mutta mausteiden määrää oli vaikea arvioida. Ainoastaan muskotti-neilikkahillo maistui jo purkitusvaiheessa siltä, miltä piti. Nyt täytyy toivoa, että inkivääri, kaneli ja vanilja syventävät aromejaan vielä purkissa.

Normaalisti tykkään kyllä keittää hilloa, mutta sitä tulee syötyä ani harvoin. Nyt on kuitenkin eri kuviot, jo ajatuksena hillo lämmittää ehkä enemmän kuin mikään. Aamulla lykkäsin ruispuuroon tahmean persikkahillosilmän. Odottamaton yhdistelmä, mutta maistui talvisen täyteläiseltä.

Taas kerran suunnitelmallisemmin keittiössä

Pari viikkoa sitten perjantaina istuttiin Markon kanssa Prisman Leiketuvassa syömässä, koska ei enää huvittanut tehdä ruokaa kotona ja kaikki harmitti.

Tilanne on tuttu monilta vuosilta ja siihen ajautuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Silti on aika nurinkurista, että kaksi ihmistä, jotka oikeasti jopa nauttivat ruuanlaitosta, eivät keksi enää mitään muuta syötävää kuin tomaattiset papusörsselit. 

En ihan hahmota, miten tilanne on ennen saatu ratkaistua, mutta nyt ensimmäistä kertaa tajuttiin pyytää jopa laajemmin apua. Siitäpä siis Facebookiin statusta naputtelemaan ja omat luottoreseptit jakoon. Vaihdossa tuli nopeasti ilahduttavan paljon käyttökelpoisia vinkkejä. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut reseptien saaminen, vaan yleinen inspiraatio. Innostuttiin oikeasti pitkästä aikaa pähkäilemään tulevien viikkojen ruokalistaa ja käytiin kunnolla kaupassa. Rahaa upposi ostoksiin enemmän kuin olin suunnitellut, mutta toisaalta sen jälkeen ei ole ihan älyttömästi tarvinnut ruokaa ostaakaan, mitä nyt hakea täydennyksiä silloin tällöin.

Ollaan syöty esimerkiksi tabboulehia, ranskalaista sipulikeittoa ja kookos-tofusoppaa. Tehtiin jopa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin isompi satsi seitania, jota syötiin sekä pihveinä että curryssa ja osa jäi vielä pakkaseenkin. Uunipotut chilipaputäytteellä olivat vähän huti, koska kalliimpi papupurkki ei ollutkaan parempi. Sain kuitenkin tungettua ankeat pavut eilen ihan kelvolliseen pastapaistokseen. Tänään aamulla surruuttelin aamulla paistoksen ylijäämäkikherneistä maapähkinävoihummusta.

Hummus ei ole se kaunein kuvituskuva, mutta muutakaan ei ole.

Tänään ruokalistalla onkin vähän mielikuvituksettomampi sosekeitto, mutta ainakin tein sen itse. Ja onhan noita kokattavia vielä odottamassa. Juuri nyt huvittaisi testata soijarouhepyörykät uudella reseptillä, linssidaal, vege-Wellington... Ikuisuuksia odotellut kuhakin pitäisi varmaan pakastimesta käyttää. Ja ensilumi toi tullessaan tarpeen väsätä Shepher's Pie pitkästä aikaa.

Kunhan tästä ruuanlaiton uudesta ensihuumasta selviän, voisin ottaa projektiksi selvittää, miten pärjäisimme ilman keittiömme peruspilareita eli juustoa ja banaania. Ihan jo siksi, ettei niiden loppuminen aiheuttaisi joka kerta pienen skaalan katastrofia.

Maailmaa pakoon marjapuskaan

Sanovat, että nykyihmiset voivat huonosti, koska eivät vietä tarpeeksi aikaa metsässä.

Tiedä sitten, miten aukottomasti tuo pitää paikkansa, mutta juuri nyt kyllä olen vahvasti sitä mieltä, että ajatuksessa piilee ainakin totuuden siemen. Istuttiin viikonloppu marjapuskassa, lopputuloksena 4 litraa mustikoita, 4 litraa metsävattuja ja 4 litraa viinimarjoja. 

Vaikka maailman tilaa tuli murehdittua myös metsässä kykkiessä, mieli on nyt huomattavasti levollisempi kuin jos olisin viettänyt viikonlopun koneen ääressä jokaista uutta uutista kytäten. Tänään töissä maailmantuska alkoi kyllä vyöryä päälle ihan urakalla. Eli vaikka pakastin narisee jo liitoksistaan - huolimatta siitä että muutama litra lahjoitettiin jo eteenpäinkin - sormet syyhyävät pian takaisin. 

Alaselkä tosin on aggressiivisesti eri mieltä.

10 + 1 valokuvaa Porvoosta

Koska kesälomalle haaveilemani roadtrip Pohjois-Suomeen jouduttiin käytännön syistä perumaan, suunnattiin Markon kanssa viime viikolla yhden yön hotellilomaselle Porvooseen.

Kaupunki ei tehnyt ehkä yhtä suurta vaikutusta kuin Naantali pari vuotta sitten, mutta sen verran ihana se kuitenkin oli, että suosittelin sitä varauksetta päiväreissukohteeksi kaverin ulkomailta visiteeraavalle isälle. 

Omalta isältäni kysyin matkavinkit ennen lähtöä. "Kivikirkko on hieno, Hansa-olut hyvää ja onhan siellä se Brunberg", kuului tiivis vastaus. Hansa-olutta ei kaiketi enää tehdä ja Brunbergin kauppakin oli niin täynnä aasialaisia turisteja, etten mahtunut ovesta kunnolla sisälle. Kirkkoa käytiin kuitenkin ihmettelemässä samalla kun käyskenneltiin ympäri vanhaa kaupunkia.

Oltiin perillä sen verran myöhään, että nähtävyydet alkoivat mennä kiinni, mutta riittihän tuota katsottavaa muutenkin Runebergin kotimuseo jäi kyllä sen verran kaihertamaan, että pitänee eksyä Porvoon maisemiin uudemmankin kerran lähitulevaisuudessa.

Näkymä vanhalta sillalta...

...ja sillalle.

Vähän pittoreskimpi Jokikatu kuin kotona.

"Sehän näyttää Spedeltä" totesi Marko, kun Runebergia lähestyttiin.

Lisäksi hyvistä ruokaravintoloista näyttäisi olevan peräti runsaudenpula. Pienen skouttauskierroksen päätteeksi päädyttiin lopulta Fryysarinrantaan, jonka siika-alkuruoka sai aikaiseksi sellaisen ylistyspuheen, että Markon suusta harvoin moista kuulee. Miljöö oli myös ihan poikkeuksellisen ihana, etenkin kun onnistuttiin nappaamaan terassin ainoa varjpisaoisa pöytä. Ihan huokeimmasta päästä tämäkään ravintola ei tietysti ole, mutta alku- ja pääruuat sekä juomat molemmille kustansivat lopulta 82 euroa, joka tuntui varsin kohtuulliselta. 

Illalla käytiin harrastamassa vähän barhoppingia, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Suosikiksi niin kahvi- ja oluttarjonnan kuin ympäristönkin puolesta että nousi Paahtimo.

Tatti-omenarisotto ja pähkinäleipä oli ainoa kasvisannos, mutta todella hyvää.

Yövyttiin B&B Ida-Mariassa Raatihuoneen torin laidalla. Varaussivustoilla oli heikommasin tarjontaa, mutta bongasin paikan Porvoon kaupungin sivuilta. Huone oli mukava, paikka tunnelmallinen, sijainti loistava ja aamiainen hyvä, mutta äänieristys sekä pihalle, aulaan että muihin huoneisiin olematon. Yhden yön reissulle se oli kuitenkin oikein passeli. 

Muutenkin pitää kiitellä kaupungin panosta, nettisivuilta löytyi selkeästi jaoteltuna kaikki tarpeellinen, jopa kartat ilmaisista pysäköintipaikoista!

Välikatu, kotikatu.

Matalat kattoparrut olivat sekä tunnelmalliset että hasardit.

Aamiaisbuffet oli mitä ihanin ja pieneen paikkaan käsittämättömän kattava.

Perjantai-iltana teki vielä mieli shoppailla, mutta lauantaina kauppojen ollessa auki en jaksanut enää kummemmin kiertää. Piipahdin kuitenkin Skafferissa ja PetriS Chocolate Roomissa pikkuostoksilla. Parempi ehkä näin, ainakin sisustuskauppoihin olisi varmaan saanut upotettua pienen omaisuuden. Ja ostin sentään hienon Porvoo-kangaskassin matkamuistoksi.

PetriS aiheuttaa mielitekoja, mutta ostin vain keksejä mukaan.

Kaupungin uudempi keskusta jäi vähemmälle huomille, mitä nyt kaupassa poikettiin hakemassa iltapalatarpeita. Pikavilkaisu auttoi kyllä ymmärtämään, miksi natiivikavereiden mielestä Porvoossa ei ole muuta näkemisen arvoista kuin vanha kaupunki ja jokiranta. Etenkin Cittarin ympäristö oli vanhojen puutalojen jälkeen melkoinen kokemus.

+1 uudempi Porvoo Cittarin porttikongissa.

Itse kyllä uskon, että sieltäkin olisi löydettävissä kätkettyjä helmiä. Ja olisihan niitä luontokohteitakin. Ja Haikon kartano on tietysti edelleen kokematta, kun tällä reissulla ei vielä raaskittu.