Toukokuun kirjat

Anu Kaaja: Katie-Kate

Omaperäinen, häiritsevä, vaikuttava, pursuileva vaan ei rönsyilevä kokonaisuus suomalaisesta naisesta, joka päätyy brittipariskunnan kotiin Kate Middleton look-a-likeksi ja tietynlaiseksi seksinukeksi. Valtavirtapornoa kritisoiva romaani lainaa muotoonsa paljon aiheeltaan ja muuttuu sen takia puuduttavaksi ennen pitkää. Se lienee Kaajan tarkoituskin. Kirjailija on tehnyt aivan käsittämättömän määrän taustatyötä sekä kuninkaallisesta perheestä, Katie Pricesta että pornosta tätä romaania varten. Faktan ja viitteiden määrä on jopa pökerryttävä. Middletonin, Pricen ja Katie-Katen kautta Kaaja tutkii madonna-asetelmaa. Kuka lopulta laskelmoi julkisuudessa eniten ja mitä sillä saavutetaan?

Annie Austen: Hulluna kirjoihin

Voi miten halusin pitää tästä avoimesta rakkauskirjeestä kirjoille ja niiden keräilylle, mutta mielestäni tänä oli aika turha. Sisältöä ei ollut kokonaiseksi kirjaksi. Ei tästä muuta sanottavaa oikein ole.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Olen nähnyt Annihilation-elokuvan aikanaan, mutta muistan siitä niin vähän, että aloitin käytännössä puhtaalta pöydältä. VanderMeerin Eteläraja-trilogian avausosa on todella taitavasti kirjoitettu, oikeasti pelottava ja hiipien etenevä kauhuromaani, joka kuitenkin viralliselta luokitukseltaan lienee scifiä. Sekä tekstin että tapahtumien puolesta kirja on helppolukuinen, mutta selittämättömän hiljalleen auetessa lukijalle siinä riittää myös pureskeltavaa. Lovecraftilaisia elementtejä taitavasti hyödyntävä kokonaisuus lässähtää siinä vaiheessa kuin muutkin genrekaverinsa eli kun mörkö näytetään. Tykkäsin silti kovasti.

Elena Ferrante: Tyttären varjo

En ole aiemmin lukenut Ferrantea, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Äiti-tytär-suhteen ja normeja rikkovien valintojen reflektoimiseen keskittyvä Tyttären varjo oli erikoinen: hahmot olivat epätäydellisyydessään uskottavia, mutta samalla myös paikoin vastenmielisiä. Tehtyjä ratkaisuja oli vaikea hyväksiä, tunnelma ahdistava ja useammankin kerran teki mieli ottaa päähenkilöä hartioista kiinni ja vähän ravistella. Ferranten teksti oli sujuvaa ja pienimuotoisen tarinan jännite käsinkosketeltava, mutta silti kirjaa tehnyt mieli poimia käteen. Kiinnostava tuttavuus.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Ahokumpu on kirjoittanut realistisen (ainakin normaalia huomattavasti realistisemman) kuvauksen hankalasta synnytyksestä ja Suomessa valitettavan yleisestä synnytysväkivallasta, siitä ehdottomasti pisteet kotiin. Kahta tarinalinjaa kuljettava kirja kuvaa erilaista äitiyttä, äitejä ja tyttäriä, naiseutta ja ajasta tai paikasta riippumattomia elämän kriisejä. Nykypäivän Eveliinan tarina on väkevä, suorastaan fyysinen, nuoren Äiti Teresan eli Anjezen tarina jäi minulle etäisemmäksi, se olisi ehkä kaivannut lisää tilaa itselleen. Aivan  kirjan aluksi näkökulma on Eveliinan äidin. Sitä olisin suonut jatkuvan pidempään.

Rachel Hawkins: The Wife Upstairs

Jos ottaa pohjatekstiksi Kotiopettajattaren romaanin ja siirtää sen nykypäivään, olisi työ syytä tehdä tosi hyvin. Siinä Hawkins ei ihan onnistu ja lopputulos jää vähän lättänäksi. Kukaan hahmoista ei voita puolelleen, kenenkään motiiveista en saanut otetta. Siitä huolimatta ihan menevä viihderomaani, joka kuvaa mukavan pisteliäästi nykypäivän luokkayhteiskuntaa.

Huhtikuun luetut

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Lee Millerin elämään perustuva historiallinen romaani kertoo toisen maailmansodan aikana mallintyöt sotakirjeenvaihtajan pestiin vaihtavasta, omapäisestä ja sisukkaasta Jessistä. Toisessa pääjuonessa australialainen taidekuriiri saapuu Ranskaan paketoimaan salaperäisen valokuvaajan teoksia kuljetettavaksi näyttelyyn. Kirjan kaksi aikatasoa kietoutuvat yhteen pala palalta uskottavuuden rajoista välittämättä. Itselleni Lesterin romaanissa toimi parhaiten sotakuvaus ja rintaman tuntumassa työskennelleiden naisten tarinat, mutta riittää tässä viihteellisen historian ja romanttisen kirjallisuuden ystävillekin fiilisteltävää.

Marketta Pyysalo: Kehrääjä
En yleensä välitä tajunnanvirrasta, mutta Kehrääjä oli todella viehättävä. Miten selvitä surusta, miten prosessi etenee? Vaikka Kehrääjässä onkin keskiössä yllätyksenä tullut avioero, on tässä pienoisromaanissa tarttumapintaa kaikille minkäänlaista suruprosessia koskaan työstäneille. Sivujaan suurempi teos, jonka tunnelmasta on vaikea päästää irti.

Sandra Niemi: Glamour Ghoul : The Passions and Pain of the Real Vampira, Maila Nurmi
Maila Nurmen veljentyttären kirjoittama elämäkerta tädistään oli melkoinen tunteiden ja tapahtumien vuoristorata. Huikean naisen uskomaton elämä oli jo aikakin saada luettavaksi kirjamuotoon. Niemen ote on henkilökohtainen ja siksi koskettava, mutta mielestäni kokonaisuus olisi hyötynyt jämäkämmästä kustannustoimittajasta. Suomenkielistä laitosta puuhataan kai parhaillaan. Hyvä niin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
Pölyn ylistys on kokoelma taitavasti rakennettuja esseitä, joista löytyi aina joku yllättävä koukku. Hosseini sai minut lukemaan monista sellaisista asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti tuntuneet kiinnostavilta. Toisaalta Hosseinin tapa esitellä asiat voi olla myös vieraannuttava. Vaikka pidinkin kokoelmasta paljon, sen lukeminen sai minut välillä tuntemaan itseni todella sivistymättömäksi. Päivästä riippuen se harmitti enemmän tai vähemmän.

Vanessa Springora: Suostumus
Springoran romaania on tavallaan mahdoton arvioida ja aiheensa takia. Omakohtaisessa tarinassa teini-ikäinen Vanessa ajautuu suhteeseen viisikymppisen, kiitellyn kirjailijan kanssa ja päätyy aiheeksi miehen romaaneihin. Hyväksikäytöstä, julkisesta pedofiliasta ja asiaan puuttumattomasta lähipiiristä lukeminen on raskasta, jälkeenpäin olo on ontto ja surullinen. #metoo-aikana on puhuttu paljon taiteilijan ja taiteen erottamisesta toisistaan, mutta kirjailija G:n kohdalla tämä ei taida onnistua. Ei voi kuin kummastella kulttuuria ja kontekstia, jossa nämä - ihan lähimenneisyydessä - tapahtuneet asiat ovat olleet mahdollisia. Toivottavasti joka ikinen mahdollistaja on sittemmin joutunut edes jollain tavalla kohtaamaan osallisuutensa tapahtumiin.

Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Spiraalitie (Neonkaupunki 2)
Pidin valtavasti kirjasarjan ensimmäisestä osasta, eikä tämä toinenkaan pettänyt. Veran, Tarkkiksen ja Salavan palattua Elmille vanhat, tutut kuviot ovat lentäneet romukoppaan ja tilalla on entistäkin väkivaltaisempi ja karumpi todellisuus. Suomenvenäläistä kulttuuria ja venäläistä kansanperinnettä käsitellään taas toiminnan lomassa ansiokkaasti ja tapahtumat etenevät hengästyttävää vauhtia. Tarina kärsi mielestäni hienoisesti pirstaloitumisesta päähenkilöiden seuratessa omia polkujaan, ja jo viime osassa vilautettu Koštšei Kuolematon (tai siis Kashei meille Alas taikavirtaa -kirjan kasvattamille) ei mielestäni päässyt pahiksena täysin oikeuksiinsa. Toisaalta juuri pirstaleisen rakenteensa takia perattavaa jäi vielä seuraavaankin osaan. Sitä odotellessa.

Stuart M. Kaminsky: Joku on murhannut maiskisen
Luen nykyään enimmäkseen uutuuksia, joten välillä on kiva tarttua vanhempaan kirjaan. 70-luvulla julkaistu Joku on murhannut maiskisen on kulta-ajan Hollywoodiin sijoittuva kovaksikeitetty dekkari ja omassa genressään ihan kelvollinen. Viskin ja tupakansavun hajut ihan leijailevat kirjan ympärillä ja silmien eteen piirtyy Humphrey Bogartia muistuttava etsivähahmo varsin vaivattomasti. Olin erehdyksessä lainannut sarjan toisen osan, mutta se ei lukemista haitannut: hyvin pääsin kärryille alkuihmetyksen jälkeen ja juoni rullasi eteenpäin hyvää vauhtia. Hykerryttävän lisänsä tuovat tarinan laitamilla seikkailevat julkkikset (Judy Garland! Clark Gable! Raymond Chandler!). Silti tämä oli asetelmaltaan vähän väsynyt, liian tuttu. Joskus haluaisin lukea kovaksikeitetyn dekkarin, jonka päähenkilö ei olisi rosoistaan huolimatta hurmaava, täyden taloudellisen katastrofin reunalla tasapainotteleva ja elämänhallintaa opetteleva yksityisetsivä.

Maaliskuun kirjat

Niillas Holmberg: Halla Helle
Odotin Holmbergin esikoisromaania kovasti, enkä pettynyt. Halla Helle käsittelee jo Holmbergin runoisa tuttuja teemoja: keskiössä on etenkin saamelainen identiteetti muuttuvassa maailmassa ja kulahtaneita stereotypioita ravistellaan huolella. Valtaväestöön kuuluvana on melko hirveää tajuta, miten raikkaalta se vaikuttaa. Päähenkilö on Pirkanmaalta Utsjoelle muuttanut Samu, ja samalla kun Samulle väännetään asioista rautalangasta, ei-saamelainen lukijakin oppii paljon. Holmberg on taitava sanankäyttäjä ja kuvaa etenkin luontoa niin elävästi, että maisemat piirtyvät silmien eteen. Teksti soljuu eteenpäin, mutta Halla Helle on paikoin raskastakin luettavaa, eikä vähiten sen lisäämän tietouden takia. Lisäksiu pitkät psykoanalyysiin liittyvät dialoginpätkät tuntuivat kuormittavilta, vaikka asiaa joskus opiskelleena en ollutkaan aihepiiristä ihan ulapalla. Tärkeä ja kaivattu romaaniuutuus aiheesta, jota toivottavasti käsitellään vielä paljon lisää.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Ahmittava perhekuvaus seuraa Uinun perheen vaiheita 70-luvun alkupuolelta näihin päiviin asti. Tapahtumiin hypätään aina muutaman vuoden välein ja lukijan tehtäväksi jää päätellä, mitä välissä on tapahtunut ja keitä uudet hahmot ovat. Se ei ole vaikeaa ja tarina kulkee vaivattomasti. Tykkäsin kovasti myös Pöyliön edellisestä romaanista, mutta tämä on monella tapaa kevyempi kokonaisuus, vaikka ikäviäkin asioita käsitellään paljon. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä molempia samaan aikaan. Liikuttava ja hersyväkin kuvaus perheestä, joka ei osaa kommunikoida keskenään - eikä aina muillekaan. Siellä se rakkaus ja läheisyys kuitenkin aina jossain läikähtää epätäydellisyyden keskellä.

Joel Haahtela: Katoamispiste
Haahtela on ollut pitkään listallani kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua. Nyt ymmärrän, miksi Haahtelassa viehättää. Kirja tuntui sekä alkavan keskeltä että loppuvan keskelle tarinaa, mutta lyhyt kirja muodosti kuitenkin kokonaisuuden. Tarinan keskiössä oleva Raija Siekkinen livahtaa pakoon niin kertojalta, kirjailijalta kuin lukijaltakin, mutta silti lopussa on jollain tapaa ehyt olo. Katoamispisteen lukeminen tuntui kuin olisin lukenut akvarellia. Sanat soljuivat ja kappaleet sulautuivat osaksi toisiaan, mutta toisinaan välissä pilkisti hämmentävän tarkkoja yksityiskohtia. Tästä syystä Haahtela saattaa olla myös se kirjailija, johon tartun seuraavan lukujumin sattuessa.

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona
Pääosin Hesarin kolumneista koostettu kokoelma koronavuoden mietteitä. Nykänen on hauska kirjoittaja ja tekstit muodostavat hyvän läpileikkauksen tuntoihin keväältä ja kesältä 2020. Monesti tuli lohdullinenkin olo: en ole yksin, vuosi on koetellut kaikkia. Tosin uusien rajoitusten puskiessa päälle tuntui välillä ihan kamalalta tajuta, että samassa suossa tarvotaan vielä vuotta myöhemmin. Tämä kirja toimisi varmasti hyvin myös kuunneltuna, jolloin teksteihin tulisi varmaan uusi ulottuvuus. Joka tapauksessa Yksin kotona on viihdyttävä ja arvokas dokumentaatio poikkeusvuodesta arjen näkökulmasta.

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Asetelmallisesti ajankohtainen ja puhutteleva uutuusdekkari kiinnitti huomion kustantajan katalogissa. Kolmekymppinen Riia löytää salilta palatessaan ruumiin ja pian käy ilmi, että sarjamurhaaja vainoaa Turun nuoria naisia. Kaikki tuntuu liittyvän Riiaan, mutta onko se sittenkin vainoharhaa? Ja jollen sinua saa kuulosti paperilla tosi hyvältä, mutta käytännössä en oikein päässyt kelkkaan. Juoni kyllä eteni hyvää vauhtia, mutta hahmot jäivät yksiulotteisiksi ja asetelmat kaavamaisiksi. Itseäni myös vaivasi päähenkilön lapsekkuus sekä ulkonäön ja etenkin ruoka-annosten tarpeellinen, muusta irrallinen kuvailu. Kirjan nimi on kaunis, mutta sisältää arvattavasti myös spoilerin. Vähän harmi.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Aloitin tämän vaihtoaikana, mutta kirja jäi kesken, vaikka tykkäsinkin. Hyvä niin: sain tästä nyt paljon enemmän irti kuin 24-vuotiaana todennäköisesti olisin saanut. Linnan kieli on ihan käsittämättömän hienoa, ja vaikka aihe itsessään ei ole minulle kovin läheinen, tämän lukeminen oli sekä ilo. Siis silloin, kun rintaa ei puristanut tai itkettänyt. Niin kävi aika monta kertaa. Tämä ei liene uutinen kenellekään, mutta Linnan hieno ja ajaton romaani on väkevä sotaa vastustava puheenvuoro ja klassikko syystä.

Ritva Hellsten: Raija
Jo toinen Raija Siekkisestä kertova kirja tässä kuussa. Hellstenin romaani peilasi monin tavoin Haahtelan Katoamispistettä, mutta ne myös täydensivät toisiaan. Kaunis ja kaihoisa tarina tapaturmaisesti kuolleesta ja melko myyttiseksi hahmoksi muuttuneesta kirjailijasisaresta tuntuu seilaa intiimin ja etäisen tarkkailun välimaastossa, arvailee ajatuksia ja rakentaa kuvaa eheäksi. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka äänimaisema oli poikkeuksellisen kaunis, mutta tässä formaatissa persoonapronominien käyttö ja oikeiden ihmisten nimien muuttaminen toisiksi aiheutti välillä tarpeetonta hämmennystä. Jotain lumoavaa ja vetovoimaista tässä on, kuten ilmiselvästi aiheessaankin.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Tämä on kyllä täyden viiden tähden esseekokoelma. Silfverberg kirjoittaa viisaasti naisista elokuvan tekijöinä, kohteina ja katsojina. Tämä kirja on jokaiselle, joka on kyynelehtinyt, kun viimeinkin tunnistaa representaationsa valkokankaalla, tai tajunnut, ettei sellaista ole nähty. Sopii erinomaisesti myös niille, jotka eivät ole koskaan joutuneet miettimään, tuleeko oma etnisyys / ikä / sukupuoli / seksuaalisuus tasapuolisesti esille mediassa.

Helmikuun kirjat

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Tolan esikoisromaani on karnevalistinen ja riipaiseva tarina vanhemmuudesta, perheestä, tulehtuneista suhteista ja yhteiskunnan turvaverkon raoista. Humoristinen teksti ei tyylilajina yleensä ole mieleeni, mutta en tiedä, olisiko tätä tarinaa muuten ollut mahdollista edes kirjoittaa. Alkupuolen absurdin puolella keikkuva keveys valuu väistämättä kohti epätoivoista loppua, jonka tietää olevan tulossa, mutta silti jokaista käännettä jännittää. Tämä on tarina, jonka oli tarpeen tulla kerrotuksi, ja se nostaa esiin myös edelleen ajankohtaisia kysymyksiä lastensuojelusta, perheiden tuesta ja vanhemman vastuusta.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet ja muita kertomuksia
Halusin tykätä tästä, mutta joskus kirja ei vain toimi. Ahernin uudessa novellikokoelmassa - melkeinpä satukirjassa - pohditaan naiseutta eri näkökulmista. Fantasiaan taittuvissa tarinoissa on poikkeuksetta todella hyvä idea, nautin Ahernin oivalluksista kovasti ja löysin samaistumispintaa useammastakin kohtaa, mutta joku näissä kuitenkin tökki. Ehkä ote oli liian alleviivaava, ehkä Ahernin teksti ei vain ole tarkoitettu minulle.

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Kauhea ja kiinnostavasti rakennettu tarina päälle kolmekymppisestä perheenäidistä, joka saa aivoinfarktin ja lapsuuden traumat alkavat pulputa pintaan. Alle 200-sivuiseen kirjaan mahtuu käsittämätön määrä asiaa, mutta se ei silti tunnu täyteen ahdetulta tai liian raskaalta. Pidin kovasti Tikkasen tavasta kuljettaa juonta sekä siitä, ettei muistaminen tarkoittanut välitöntä paranemista, vaan myös prosessia - tai sen alkua - oli kuvattu. Minäkertoja on omaa ikäluokkaani, joten pieninä kevennyksinä olivat nuoruusvuosien populaarikulttuuriviittaukset ja muut tunnistettavat yksityiskohdat siellä täällä. Todella hieno kirja, joka jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.

Jarno Paalasmaa: Kasvatusviisautta kiireisille
Kirjassa käydään läpi nykyvanhemmuuteen liittyviä haasteita ja niitä peilataan kasvatustieteen klassisiin ajattelijoihin. Tunnistettavia tilanteita vilisee ja on lohdullista, ettei uhmaikäisen kanssa taistellessa ole yksin. Helppolukuinen kirja on nimensä mukaisesti suunniteltu tiiviiksi oppaaksi kiireiseen arkeen, mutta olisin kyllä monesti kaivannut enemmän käytännönläheisyyttä tai teemojen syvällisempää käsittelyä. Nyt päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että viisas vanhempi on tyyni ja oikeat ratkaisut ovat käden ulottuvilla - miten niistä oikeasti saa kiinni jäi ainakin minulla vähän hämärän peittoon.

Tammikuun kirjat

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Jos Tinasotamiehiä ajattelee itsenäisenä kirjana, se on todella hyvä. Mutta koska se on aivan ihanan trilogian päätösosa, olin ihan hitusen pettynyt. Kirja kärsi mielestäni hienoisesta uskottavuuden puutteesta, jos nyt tällaista voi aikamatkustelun, robottien ja silmänkääntötemppujen maailmassa edes sanoa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi vähän liikaakin, mutta tarina kantaa ja hahmot kasvavat kukin tahoillaan. Samalla Mikama sitoo edellisten osien langanpätkät hyvin yhteen eli lukija ei jää tyhjän päälle. Tomia, Minaa, Viktoria, Zofiaa ja Alexia tulee vielä ikävä. Erityismaininta jälleen miljöön kuvaukselle: edellisten osien tapaan tapahtumapaikka - tällä kertaa viktoriaaninen Lontoo - piirtyy elävänä silmien eteen äänimaisemineen kaikkineen. Koko trilogialle lämmin suositus, nuorten fantasiahyllystä löytyy toisinaan todellisia aarteita.

Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja
Pikkukaupungista Lontooseen muuttanut historianopettaja löytyy kuolleena entisiltä kotikulmiltaan. Kirjassa on murha, mutta koska murhaaja paljastetaan heti alkusivuilla, suurin mysteeri on Vernon itse. Miten tavallisella miehellä on lukuisia rakastajia vuosien ja vuosikymmenien ajan samassa kylässä, mistä hän on peräisin, mikä häntä motivoi? Lontoolainen rakastaja oli omaperäinen tarina ja asetelmaltaan mielestäni hieno, juonikin kantoi. Lukuisat kertojat kuitenkin jättivät Vernonin ja tarinan eri sivujen käsittelyn aika pintapuoliseksi, joten jäin kaipaamaan eheämpää kuvaa. Toisaalta ehkä ajatuskin oli jättää kaikki vain pintaraapaisuksi, vähän kuin Vernon itse. Koivisto on tehnyt ymmärtääkseni enemmän töitä elokuvien parissa ja se näkyy, näen tämänkin kirjan minisarjaformaatissa helposti.

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi
Tämä on tarina Stellasta, Stellan perheestä, äidistä, isoäidistä ja isoisästä, vähän äidin isovanhemmistakin. Sukukronikka toimii, vaikka lyhyeen kirjaan onkin upotettu monen ihmisen elämät. Se on monitasoinen kirja, joka kertoo ihmisyydestä, yhteisöstä, siteiden katkaisemisesta ja uudelleen solmimisesta, vaietuista salaisuuksista, toteutumattomista toiveista, hulluudesta ja oman polun löytymisestä. Tarina ei ole helppoa sulateltavaa, minkä lisäksi Jokinen on valinnut kerrontatyylin, joka joko uppoaa tai sitten ei. Itse koin sen vähän etäännyttäväksi ja siksi kokonaisuuskin jätti vähän kylmemmäksi. Tutustumisen arvoinen teos joka tapauksessa. Lisäksi Jokinen on kirjoittanut tietokirjan, joka sopii Stellan kanssa luettavaksi rinnakkain tai perätysten. Kiinnostava konsepti!

Avi Heikkinen: Valotusaika
Oi vitsit, miten hyvä tämä olikaan. Luen aika vähän sarjakuvia tai scifiä, mutta tässäpä oli molempia samassa riipaisevassa, ahdistavassa, hauskassa ja omaperäisessä paketissa. Tulin tarinan alusta niin pohjattoman surulliseksi, että piti nostaa kirja sivuun pariksi päiväksi. Kannatti kuitenkin lukea loppuun. Käsitellyistä valokuvista rakentuva kirja oli viimeiseen asti huoliteltu ja tarina täynnä yllätyksiä. En taida olla ainoa, jonka mielessä jonnekin (vaihtoehtoiseen?) lähitulevaisuuteen sijoittuva Valotusaika AI-tulkintoineen ja historiaa kuvaavine kameroineen yhdistyi Black Mirrorin maailmaan ja maailmankuvaan. Toivottavasti Heikkinen julkaisee lisää.

Delia Owens: Suon villi laulu
Viime vuoden hittikirja oli minulle pieni pettymys. En silti ihmettele, että Suon villi laulu on löytänyt lukijansa. Lähtökohta oli kiinnostava ja tarinassa oleva mysteeri piti hyppysissään viimeiseen asti. Luontokuvaus oli kiinnostavaa, eikä viihteellinen otekaan huono ratkaisu ollut. Ehkä olisin kaivannut vähän napakampaa otetta, tiiviimpää rakennetta, selkeämpää valintaa realismin ja sadunomaisuuden välillä. Vähemmän viipyilyä uhkeassa povessa ja enemmän itse asiaa. Päähenkilön huima nousu pohjalta huipulle tuntui epäuskottavalta, vaikka alusta asti oli selvää, ettei ihan tavallisesta henkilöstä kerrotakaan. Parhaimmillaan Suon villi laulu oli mielestä marskimaan kuvauksessa. Owens kuvailee helteistä kosteikkoa niin elävästi, että unohdin välillä olevani keskellä tammikuun hyisiä pakkasia.

Joulukuun kirjat

Maggie Nelson: Argonautit
Nelsonin kirja kertoo rakkaudesta, äitiydestä, kehoista, muutoksesta ja ihmisyydestä. Samalla se rikkoo niin kirjallisuudelle kuin sukupuolelle asetettuja normeja urakalla. Toisille on kolissut enemmän, itse huomasin usein olevani enemmän tai vähemmän ihmeissäni kaikkien viitteiden äärellä, poukkoilevan rakenteen ja välillä äärimmäisen graafisen kuvailun keskellä. Hieno teos joka tapauksessa ja monilla tapaa herättelevä kokonaisuus.

Sita Salminen: Lupa : eroottisia novelleja
Tämän kirjan paras puoli, että tunnettu kirjoittaja tuo eroottista kirjallisuutta paremmin tapetille. Siinä esiintyy myös monenlaisia ihmisiä aktiivisina ja seksuaalisina toimijoina. Näistä ehdottomasti pisteet Salmisen esikoiskirjalle. Muuten en kauheasti Luvasta jaksanut innostua. Ehkä tätä olisi pitänyt lukea vain silloin tällöin. En nytkään lukenut kuin novellin päivässä, enkä edes joka päivä, mutta muutaman viikon sisään luettuna sisältö alkoi puuduttaa aika nopeasti.

Louise Penny: Kuukausista julmin
Three Pines -sarja etenee verkkaisesti, välillä liiankin verkkaisesti, mutta ainakin yksi ensimmäisestä kirjasta asti pedattu juonikuvio saatiin tässä kolmannessa osassa päätökseen. Tykkäsin tästä edellistä osaa enemmän, mutta rehellisyyden nimissä en tahdo enää muistaa, kuka olikaan murhattu ja miksi. Pennyn kirjat ovat joka tapauksessa taattua cozy crimea ja toimivat erityisen hyvin Kalle Chydeniuksen lukemina. Parhaimmillaan neuleen äärellä teekupilla höystettynä.

Lotta-Liisa Joelsson: Nailpolish.avi
Joelsson julkaisee harvakseltaan: viime vuonna ilmestynyt Nailpolish.avi oli kirjailijan ensimmäinen romaani sitten 2012 ilmestyneen esikoisen. Nailpolish.avi on edeltäjänsä tapaan oikeasti pelottava, mutta kokonaisuutena sitä eheämpi. Perinteisen kummitustarinan nykypäivän tietotekniikkaan yhdistävä romaani pitää otteessaan ja Joelssonin elokuvamainen kerronta piirtää tapahtumat varsin visuaalisina mieleen. Teknologiakauhu ei ole helpoin laji, ja Joelsson on mielestäni viisaasti valinnut tietoisesti vanhentuneen tiedostomuodon tarinansa keskiöön - näin kirja itse ei vanhene välittömästi. Pisteet myös alle 200 sivun pituudesta: turhaan venyttämällä ei etenkään kauhukirjallisuutta paranneta.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Kuunpäivän kirjeet jatkaa etenkin Teemestarista tutulla haikean kauniilla mutta vähän ahdistavalla tulevaisuudenkuvalla. Itärannan edeltäjiin verrattuna ollaan kyllä nyt selvästi scifimmällä alustalla avaruuslentoineen, siirtokuntineen ja kapselikaupunkeineen. Itärannan tapa käyttää kieltä on minusta ihan omaa luokkaansa ja päiväkirjan / kirjeen muotoon kirjoitettunakin Kuunpäivän kirjeet rakentuu kerronnaltaan kokonaiseksi. Temaattisesti tämä on viime aikoina sukua vähän yllättäen eniten Kytömäen Margaritalle: niin ympäristö kuin yksilökin jäävät jalkoihin ihmiskunnan pyrkimysten ja talouskasvun edessä. Itärannan kirjan voi lukea varoituksena, mutta se valaa myös toivoa jostain uudestan.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Tykkäsin Keskiyön kirjastosta valtavasti sitä lukiessani, ja kirja menikin kannesta kanteen ahmien. Nyt muutama viikko lukemisen jälkeen en ole ihan varma. Haig kirjoittaa vakavista asioista kevyesti, mikä tekee lukemisesta helppoa, mutta toisaalta teemoissa ei välttämättä päästä pintaa syvemmälle. Lähtökohta on herkullinen - kirjasto, jossa voi kokeilla kaikkia niitä elämiä, joita olisi voinut elää, mutta tarinan loppu on jakanut mielipiteitä. Mielestäni se oli kuitenkin ainoa mahdollinen, johon olisin mitenkään tyytyväinen. Kokonaisuutena kirjassa ei välttämättä olla uusien oivallusten äärellä, mutta sen parissa viihtyy ja ajatukset kyllä lähtevät rullaamaan. Mitkä ovat omassa elämässä ne tärkeät taitekohdat? Missä olisin nyt, jos olisin silloin valinnut toisin?

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä
Järvikallaksen novellikokoelma on käsittämättömän tasalaatuinen: mielestäni tässä ei ole yhtään huonoa tai täytteeltä tuntuvaa novellia mukana. Kokoelma sisältää aavistuksen nyrjähtäneitä tarinoita ihmisistä elämän taitekohdissa. Jokainen novelli on ehyt ja imaisee mukaansa omaan maailmaansa. Melkein toivoisin, että kokoelman pohjalta tehtäisiin joku Häiriötekijän tyyppinen filmatisointi.

Tämän vuoden toiveita

Tapanani on aina vuoden alussa listata toiveita ja tavoitteita alkavalle vuodelle. Vaikka tiedostan tavan höpsöyden, olen yleensä heti tammikuun ensimmäisenä päivänä puuhaamassa ties mitä konkreettisia ja symbolisia uudistuksia.

Nyt vuosi kuitenkin vaihtui vähän varkain. Olin eri paikassa kuin perhe, enkä saanut nukuttua. Vuoden ensimmäisen aamun vietin siis päänsärkyisenä ja väsyneenä sohvalla, eikä normaalista uuden alun innostuksesta ollut tietoakaan.

Olen nyt vajaan viikon yrittänyt miettiä toiveita ja tavoitteita, mutta aika tahmealta sekin tuntuu. 

Ehkä tärkein toiveeni olisi tehdä oikeasti niitä asioita, jotka edesauttavat hyvinvointiani juuri siinä hetkessä. Se voi yhtä hyvin olla tovi omien ajatusten kanssa teekupin äärellä, juoksulenkki, tiskaamista, leffailta ystävän kanssa tai Take That -videoiden luukuttamista Youtubesta. Kunhan oppisin paremmin tunnistamaan, mitä oikeasti itse milloinkin tarvitsen.

Lisäksi toivon saavani jälleen kiinni syksyllä kokemastani kiireettömyyden päätöksestä. Se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Muutenkin toivoisin pysyväni paremmin läsnä hetkessä, niin etteivät ajatus tai silmät laukkaisi jo muissa aiheissa kesken keskustelun.

Toivoisin myös pitempää pinnaa arkeen. Uhmaikäisen kanssa sitä nimittäin tarvitaan. Jotenkin uskon, että kaksi edellistä tavoitetta auttaisivat myös kohti tätä.

Haluaisin myös oppia kuuntelemaan taas musiikkia, ehkä löytää vähän uuttakin siinä sivussa. Käsityöpuolella tekisi mieli kokeilla neuleen tekemistä itselle, mutta en ole yhtään varma, että minulla riittää taidot tai kärsivällisyys niin pitkäjänteiseen projektiin. Pelottaa myös oikean kyynärvarren puolesta, joten yksi toiveista olkoon se, että käsi on vielä vuoden päästä toimintakuntoinen.

Goodreadsiin laitoin jälleen 60 kirjan tavoitteen. Jos pääsen lähelle, hyvä niin. Toinen lukemiseen liittyvä tavoite on pitkään miettimäni ja nyt somessa kovasti pinnalla oleva hyllynlämmittäjähaaste. Toivon lukevani edes jonkun verran kirjoja omastakin hyllystä. Pikavilkaisulla lukemattomia tai korkeintaan selailtuja hyllyssäni on mm. nämä:

• Peter von Bagh: Aki Kaurismäki
• Sylvia Beach: Shakespeare & Company
• Samuel Bjørk: Yölintu
• Anne Bronte: Wildfell Hallin asukas (tämän tosin olen saattanut lukeakin, mutta siitä on niin kauan, etten muista)
• Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi
• Tess Gerritsen: Eloonjäänyt
• Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
• Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
• Eve Hietamies: Yösyöttö
• Väinä Linna: Tuntematon sotilas
• Henning Mankell: Italialaiset kengät
• Lauri Meri: Tauno Palo
• Hannu Mäkelä: Eetu
• Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
• Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali
• Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet
• Donna Tartt: The Secret History
• J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti
• Kurt Vonnegut: Mother Night

Valinnanvaraa siis riittää. Tavoitteeksi voisin laittaa vaikka 5-15. Viime vuonna luin yhden, joten jokainen on eteenpäin. 

Vastapainoksi toivoisin roikkuvani vähemmän somessa. Vaikka yritän seurata sekä instassa että Facebookissa vain kivoja asioita, nekin aiheuttavat nyt jotain epämääräistä harmia ja riittämättömyyden tunnetta. Se ei auta hyvinvointiani sen enempää nyt kuin heinäkuussa.

Onhan tuossa taas, abstraktia ja konkreettisempaa, jota kohti pyrkiä tulevat kuukaudet. Josko tästäkin vuodesta vielä yhtenä kappaleena selvitään.

2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Marraskuun kirjat

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Rooneyn kirjoja on hehkutettu vähän ympäriinsä ja tämän luettuani ymmärrän kyllä miksi - ainakin tavallaan. Rooney tempaisee lukijansakin mukaan dublinilaisen taidekentän ihmissuhdekiemuroihin, nokkelaan sanailuun ja salaisuuksien verkkoon. Tapahtumat tuntuivat uskottavilta, mutta henkilöt rasittavilta ja minulle tuli olo, että olen tälle jo vähän liian vanha ja tylsä. Kymmenen vuotta sitten olisin rakastanut tätä kirjaa, nyt en ihan päässyt hypeen mukaan. 

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Tarkiaisen uusin on pinnalta historiallinen viihderomaani, mutta pakenee kaikkia genremäärityksiä. 1700-luvun Lontooseen sijoittuva tarina kertoo naisen oikeuksista, ihmisyydestä ja rakkauden eri muodoista viihdyttävässä paketissa. Isältään apteekkaritaidon oppinut Kitty on omapäinen, herkullinen hahmo ja ainakin omasta näkökulmastani Elizabeth Bennetin kauppiasluokkainen ja neuvokkaampi sielunsisar. Muuten vahva tarina ei kantanut ihan loppuun asti, mutta riemukas kokemus tämä oli siitä huolimatta. Sisältövaroituksena on todettava, että Kitty sisältää jonkun verran todella graafisia väkivaltakohtauksia. Ei siis sovellu herkimmille lukijoille.

Anni Kytömäki: Margarita

Paljon hyvää on sanottu Kytömäen Finlandia-voittajasta eikä suotta. Harvoin kirja täyttää ajatuksia näin tehokkaasti silloinkin, kun sitä ei ole lukemassa, ja harvan kirjan äärellä tulee oikeasti itkettyä. Margarita kuitenkin oli tällainen kirja. Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi pakahduttava: minua pakahdutti yksilön tarpeiden ja valintojen merkityksettömyys sodanjälkeisen hyvinvointivaltion luomisen rattaissa; pakahdutti se, miten vähän aikaa on siitä, kun Suomen ikimetsät on lanattu teollisuuden tarpeisiin; pakahdutti ymmärrys siitä, miten paljon itse 80-luvulla syntyneenä olen hyötynyt isovanhempieni sukupolven tekemistä isommista ja pienemmistä uhrauksista. Toisaalta välillä pakahdutti jo se, miten kauniisti Kytömäki suomen kieltä käyttää ja millä lämmöllä kirjoittaa henkilöistään. Teemat ovat paikoin pelottavankin ajankohtaisia - osa sattumalta, osa tarkoituksella. Jos tätä haluaa lukea pelkästä uskottavuusnäkökulmasta, joutuu kyllä venymään aika tavalla, mutta jos kestää hitusen maagista realismia, en keksi Margaritasta huonoa sanottavaa. Kieli soljuu eteenpäin kuin puro, päähenkilö Senni ujuttautuu lukijan kuoren alle, ja etukäteen jännittämäni luontokuvaukset ovat hengittävä osa kokonaisuutta.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Onneksi tämä sattui lyhytlainaksi ja kirja oli pakko lukea vauhdilla Margaritan perään. Ilman Pintaremonttia olisin varmasti jäänyt vellomaan jonnekin Kytömäen luontokuvauksiin ja tarinankerrontaan, mutta tarpeeksi kevyt ja erilainen kirja heti perään onnistui purkamaan jumin ennen kuin se alkoikaan. Vaikka tämä on komediaa, lapsien, lapsettomuuden ja perhesuhteiden erilaisia puolia käsitellään ansiokkaasti ja tästä löytyy se puhutteleva tulokulma varmasti jokaiselle - itseäni vähemmän yllättäen nauratti etenkin lapsiperhehärdellin kuvailu kaikkine nyansseineen. Kaikki vedetään iloisesti överiksi ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ratkaisu toimii. Pintaremontin tyyli taattua Nousiaista, muttei yltänyt mielestäni kirjailijan parhaimmistoon. 

H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (toimittanut ja kommentoinut Lauri Lattu)

Cthulhu ja muut suuret muinaiset ovat tulleet tutuiksi eri kulttuurituotteista vuosien varrella, mutta Lovecraftin alkuperäisiä novelleja en muista koskaan aiemmin lukeneeni. Tämä Laurin uusi käännös onkin hyvä johdatus noviisille - ja kommenttien ansiosta antaa varmaan uutta myös konkareille. Lovecraftin kieli on arkaaisuudessaan paikoin raskassoutuista ja siksi tämän lukeminen kesti kauan. Viihdyin kuitenkin kirjan kanssa hyvin, omaksi suosikikseni muodostui Varjo Innsmouthin yllä.

Lokakuun luetut

Marko Annala: Kuutio

Annala on kiinnostava kirjoittaja jo sen takia, että kaikkien kolmen romaanin maailmat ovat hyvin erilaiset. Ne kaikki ovat kuitenkin omilla tavoillaan tavallisen miehen kasvutarinoita. Niin myös Kuutio, jota on markkinoitu kirjana isyydestä. Isä-lapsi-suhde onkin vahvasti läsnä, mutta minulle välittyi enemmän muut asiat - muutoksen hyväksyminen, oman tilan ottaminen ja itsenäisen aikuisen saappaisiin astuminen. Annalan tekstiä on erittäin miellyttävä lukea ja kirja soljuu eteenpäin omalla painollaan. Jonain toisena hetkenä olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, mutta juuri nyt keski-ikäistyvän miehen kriisi ei niin paljon puhutellut. Tarttumapintaa Kuutiosta löytyy silti varmasti monenlaisille lukijoille ja tätä suosittelee ilolla jo kielen ja kerronnan kannalta.

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Helmet-haasteesta uupui saamelaisen kirjoittajan kirjoittama kirja ja Niillas Holmbergia löytyi työpaikan hyllystä. Kun runoilija vielä nostettiin myöhemmin esiin runovinkkauksessa, homma oli selvä. Olen tosi kehno arvioimaan runojen laatua, mutta pidin kovasti siitä, miten Holmberg nostaa kulttuuria esiin, ottaa kantaa ja samalla ravistelee stereotyyppistä kuvaa saamelaisista. Identiteetti on tässä runoteoksessa vahvasti läsnä ja muutama runo sai väristyksiä kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Mustan huumorin ryydittämä tarina sisaruudesta - ja sisaruskateudesta. Kaunis Ayoola saa kaiken huomion samalla kun isosisko Korede puurtaa töissä ja siivoaa siskonsa jälkiä hyvinkin kirjaimellisesti. Absurdiutta lähentelevästä juonestaan huolimatta jokainen sisarus maailmassa varmasti tunnistaa Koreden läpikäymät tunteet tavalla tai toisella. Tämä oli kaikin puoli riemukas kirja, mutta jostain syystä se sujahti muististani nopeammin kuin veitsi Ayoolan taskusta. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Yksi syksyn odotetuimmista pääsi vähän lässähtämään, vaikka nautinkin siitä, miten tarkkanäköisesti Holma osaa elämän kommervenkeistä kirjoittaa. Lisäiloa tulee siitä, että olemme samanikäisiä ja nuoruuden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta monet kuvatut tilanteet etenkin teinivuosilta olivat täysin tunnistettavia. Tosin pitkin tarinaa kuvatun häpeän tunnistaa varmasti jokainen ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Kirjan paras anti tulee mielestäni vasta lopussa, sillä rakkaudesta Holma kirjoittaa ihan poikkeuksellisen kauniisti.

Trevor Noah: Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Laiton lapsi ei ole raskas kirja, mutta koska siinä luonnollisesti käsitellään huomattavan paljon apartheidia, ihmisvihaa ei voi välttää. Opin aivan valtavasti uutta tätä lukiessani - ja huomasin, etten tiedä apartheidistä juuri mitään, vaikka (oletettavasti monien muiden eurooppalaisten tavoin) luulin olevani ihan kartalla. Muutenkin kirja sisältää Eurooppa-keskeisyyden pelmuttamista, mikä on mielestäni erittäin tervetullutta. Noahin tarinassa on onnellinen loppu, mutta tätä kirjaa tuskin olisi julkaistu ainakaan näin laajasti, jos Noah ei olisi urallaan niin menestynyt. Väkisinkin herää kysymys, mitä tapahtui niille, joiden tie ei vienyt Amerikkaan Late Night -isänniksi. Mikä tilanne on nyt, liki 30 vuotta apartheidin (virallisen) päättymisen jälkeen? Haluaisin myös lukea lisää Noahin äidistä. En varmasti ole ainoa.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Rakastin Komisario Palmun erehdys -elokuvaa lapsena. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen nähnyt sen, mutta koska edellisestä katsomiskerrasta voi olla hyvinkin 25 vuotta, monet asiat olivat unohtuneet. Esimerkiksi murhaaja. Hyvä niin, tätä oli paljon hauskempi lukea, kun tärkeimmät paljastukset tulivat yllätyksenä. Olen lukenut tosi vähän Waltaria, mutta jokaisen kohdalla olen aina jostain syystä hämmentynyt siitä, että pidän kirjasta. No, pääseepähän aina yllättymään iloisesti! Myös Komisario Palmun erehdys oli genressään vallan mainio ja juuri niin elävästi kirjoitettu, että auttamattomasti Joel Rinteen näköinen Palmu piirtyi mieleeni sivu toisensa jälkeen.

Syyskuun luetut

Syyskuussa tuli näemmä luettua - ja kuunneltua. Yleensä ehdin korkeintaan yhden äänikirjan kuukauteen, mutta nyt niitäkin tuli kaksi.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni

Näin Khemirin tekstiin pohjautuvan näytelmän Joensuun kaupunginteatterissa jo monta vuotta sitten. Se oli käsittämättömän hyvä. Hieno on myös tämä pienoisromaani, jossa reiluun sataan sivuun todella löyhästi ladottua tekstiä on mahdutettu pökerryttävä määrä asiaa, tunteita ja pohdittavaa. Tykkäsin tästä valtavasti.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Tästä jäi hämmentynyt olo. Dekkarihyllystä löytyneessä kirjassa toki ratkotaan rikosta, mutta dekkarina tätä ei kannata lukea. Kuka murhasi Roland Barthesin? on satiiri ja postmoderni ilottelu, jossa on tosi paljon tapahtumia, viittauksia, filosofeja, julkkiksia ja ihan kaikkea. Välillä lukeminen soljui mukavasti, välillä oli turhauttavaa pakkopullaa. Kaikessa kaikkeudessaan kirja oli minulle vähän liian postmoderni, mutta oikealle yleisölle varmasti mitä riemastuttavin kokonaisuus.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Sain varoituksia siitä, että tämä kirja on aiheeltaan todella raskas. Amerikkalainen rotusorto ei tietysti itsessään ole mitenkään mieltäylentävä aihe, mutta ensimmäisen kolmanneksen pidin varoituksia liioiteltuina. Sitten tarina kääntyi isommalle vaihteelle. Nuorten rikollisten kuvitteelliseen kasvatuslaitokseen sijoittuva romaani on virallisesti fiktiota, mutta perustuu monilta osin todellisiin lähteisiin, se ei helpota tämän kirjan lukemista. Todella hieno ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukemisen jälkeen usko ihmiskuntaan on aika heikoissa kantimissa.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Kirjoittelinkin Kolun esikoiskirjan pohjalta ajatuksia jo aiemmin. Kirja nostaa esiin tässä ajassa tärkeitä pohdintoja suorittamisesta ja saavuttamisesta niin työ- kuin vapaa-ajalla, ja auttoi ainakin minua peilaamaan omaa olemistani ja tekemistäni vähän laajemmassakin mittakaavassa. Pienine puutteineenkin siis tärkeä avaus helposti omaksuttavassa muodossa. Paljon ajatuksia jäi kytemään pinnan alle ja palaan kirjan pariin mielelläni vielä monta kertaa uudestaan.

Jari Järvelä: Klik

Mitä jos maailman kuuluisimmat valokuvat onkin oikeasti ottanut suomalainen nainen? Klik on historian kamaluuksista huolimatta kevyt vaihtoehtohistoria, joka kurkistaa kulissien taakse. Ensimmäisen kolmanneksen olin tästä aivan innoissani. Sitten meno hyytyi, hahmoja ja tapahtumia tuli liikaa, vähitelleen ne muuttuivat vain väläyksiksi ja lopussa olin taas täysillä Klikin kyydissä. Historiaa voi tarkkailla vain ulkopuolelta, mutta ulkopuolelle jää aina lopulta tapahtumien ytimessä pyörivä Iriskin. Järvelä on todella sujuva kirjoittaja, mutta lukemista hidastaa jatkuvat googletukset tapahtumien ja henkilöiden vaiheista.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Oi miten pidin tästä. Tämä kirja tuntuu vanhan ajan dekkarilta, mutta lähtöasetelma on aivan uusi: takakansitekstissä mainittu Agatha Christien ja Black Mirrorin yhdistelmä ei ole kaukaa haettu. Jännite kantaa hienosti, vaikka loppu lässähtikin hieman. Vai väsähdinkö vain? Tämän tarinan kanssa täytyy nimittäin olla jatkuvasti tarkkaavaisena, ettei mitään mene ohi. Enempää kirjasta on vaikea avata spoilaamatta parhaita yllätyksiä. Art deco -henkinen kansi on muuten ihan mahtava.

Jenny Offill: Ilmastoja

Offilin romaani on sirpaleista havaintoproosaa. Suurta draaman kaarta tästä on turha hakea, mutta samaistuttavia välähdyksiä tulee vastaan vähän väliä. Pienten katkelmien lukeminen muistutti mielestäni jopa runoja. Trumpin Amerikkaan sijoittuva ja ilmastokriisin kanssa elämisestä kertova romaani on temaattisesti ahdistava, mutta se tuo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toistaiseksi paras kohtaamani tiivistys kirjasta on Hesarista: Kuinka voi tiedostaa maailman tuhoutuvan ja samalla huolestua, ehtiikö ostaa kaupasta sipsejä? Siinäpä se.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

En ihmettele, että tästä on kohistu paljon. Ei enää Eddy on rankkaa luettavaa. Kuvaus homona kasvamisesta pienessä yhteisössä on itsessään aika rankkaa luettavaa, mutta köyhyyden kuvaus tuo siihen vielä ihan erilaiset ulottuvuutensa. Kirja on lyhyt ja paikoin vähäsanainenkin, mutta tiiviydessään raskas - tilaa hengähtää ei juuri ole. Alan kuitenkin olla aika väsynyt autofiktioon, joten Louisin esikoisromaani ei tehnyt niin isoa vaikutusta kuin jonain toisena hetkenä todennäköisesti olisi tapahtunut.

Vähän vähemmän väsynyt

Luin hiljattain Eeva Kolun uutuuskirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo sukupolveni naisten uupumuksesta niin työelämässä kuin muutenkin.

En ole palanut loppuun tai ollut uupumuksen tai masennuksen takia koskaan sairauslomalla. Siitä huolimatta kirja resonoi monella eri tasolla. Suuria ahaa-elämyksiä tuli vähemmän, mutta selvästi jotain jäi kytemään pinnan alle, sillä ajatukset kirkastuvat nyt melkein päivä päivältä.

Ensin konkretisoitui ajatus puuttuvasta tilasta. Omalla kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea kirjaimellisesti fyysistä tilaa kotona, johon voin levittäytyä ilman, että saan palautetta ympäriinsä lojuvista tavaroistani. Neliöt meillä ei ole lisääntymässä, joten tilaa on järjestettävä muuten. Osittain olen toimeen jo tarttunut, isompien muutosten suhteen aivoissa raksuttaa jo.

Tarvitsen tilaa myös itselleni mieluisille asioille. Se on pitkälti omista valinnoista kiinni, vaikka totta kai lapsen myötä oman ajan määrä ja laatu on muuttunut huomattavasti. Nyt pitää miettiä tarkemmin, mihin aikansa käyttää, ettei väsy ja paljon mieluisia asioita on jäänyt lähes kokonaan pois. Tuijotan töissä ruutuja päivät pitkät, joten iltaisin en koe sitä kovin mielekkääksi ja siksi esimerkiksi oma blogi ja muiden blogien lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Nautin kuitenkin lukemisesta ja hiljaisuudesta. Eli olen nyt lyhentänyt päivittäisiä Netflix-tuokioitani ja lukenut enemmän. Se on hyväksi mielelle ja silti olen ehtinyt katsoa yhden jakson tämän hetken nollaussarjaani eli Luciferia melkein joka päivä. Sekin on hyväksi.

Tänään päätin, että minulla ei ole kiire. Töitä nimittäin on, paljon. Koko ajan on puristava tunne rinnassa, etten saa kaikkea tehtyä ajoissa - enkä saakkaan. Nyt se pitää hyväksyä ja yrittää tehdä homma kerrallaan rauhassa valmiiksi. Työmatkan poljin pyörä tänään rauhallisempaan tahtiin, enkä paahtanut verenmaku suussa. Huomattavasti helpompi oli tarttua heti toimeen, kun en heti ollut stressissä ja kärttyinen.  Illallakaan ei pitäisi olla niin kiire Luciferin ja kirjan pariin, etten ehtisi venytellä tai täyttää tiskikonetta.

Minulla on mielikuva, että joka syksy teen samanlaisia päätöksiä. Siihen on varmasti syynsä ja tiedän, että tällä kiireettömällä polullani tuskin pysyn kovin kauan, mutta ehkä seuraavalla kerralla aikataulukaaoksen vallatessa nämä askeleet on taas helpompi ottaa.

Haluan pitää mielessäni myös vähän aikaa sitten somesta löytämäni Nora Robertsin jonglööriajatuksen. Siinä on kaikki.

Kolun kirjaakin suosittelen lämpimästi milleniaaleille, vanhemmille ja nuoremmille, kaikille sukupuolille. Valmiita vastauksia kirjasta tuskin kaikille löytyy, mutta vertaistukea ja ajatuksia siitä löytyy varmasti itse kullekin.

Elokuun kirjat

Jessica Fellowes: Nuori, kaunis ja kuollut
Muistan tykänneeni Mitfordin murhista, mutta tämä kakkososa oli korkeintaan "ihan kiva". Fellowesin ajankuva on kyllä mainiota, mutta jotenkin tässä oli ihan liikaa kaikkea - paitsi ehkä päähenkilöiden syventämistä, koska edellisestä osasta tutut Louisa ja Guy tuntuivat jäävän kovin kaksiulotteisiksi. 20-luvun Lontoo muoti-ilmiöineen kuitenkin aika mehevää maaperää, joten sadepäivän viihteenä teekupposen seurassa tämä on ihan toimivaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö)

Meeri Koutaniemi & Ann-Mari Leinonen: Vahvaksi rikotut - Tarinoita seksuaaliväkivallasta Suomessa
Vahvaksi rikottuja on tosi vaikea arvioida sen enempää tähdillä kuin sanoilla. Tämä kirja vaatii aikaa, sitä lukiessä on kestettävä painetta rinnassa ja palaa kurkussa. Tarinat toisensa perään ovat musertavaa luettavaa. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää tiensä mahdollisimman monen ihmisen lukulistalle; kirjan naisten ansaitsevat tulla kuulluiksi ja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä Suomessa on todellakin syytä puhua enemmän. Koutaniemen kauniit muotokuvat viimeistelevät muutenkin hienon kirjan.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
Kadonneiden tavaroiden vartija on periaatteessa ihan minun kirjani, episodimainen brittitarina, jossa rinnakkain kerrotut tarinat kulkevat hiljalleen kohti toisiaan. Sydänsuruja, itsenäistyviä naisia, ystävyyttä, haikeutta, kirjallisuutta, arvoituksia, omien polkujensa kulkijoita ja pannukaupalla teetä. Jostain syystä tämä jätti kuitenkin vähän kylmäksi: taianomainen maailma on kutkuttava, mutta unohtuu hahmojen tapaan pian tarinan päättymisen jälkeen. Joka tapauksessa Kadonneiden tavaroiden vartija on hyvän mielen romaani pienellä yliluonnollisella vivahteella ja sellaista kaipaavalle kyllä kirja paikallaan.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta - "Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia.")

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Saatiin Kafka rannalla vuosia sitten joululahjaksi, mutta kirja jäi silloin lukematta. Kaveri ripitti aiheesta sen verran painokkaasti kesällä, että päätin tarttua tiiliskiveen. Vähän kehno lähtökohta lukea mitään, mutta kyllähän tämä oikein hyvä oli, jos ei pyyhkäissytkään minua täysin mukaansa. Maagisen realismin, kauniin kielen ja hitaasti avautuvien arvoitusten ystäville kyllä varsin suositeltavaa luettavaa. Parhaimmillaan Kafka rannalla olisi varmasti sellaisina kiireettöminä kesäöinä - tai joululomalla - kun saa valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja uppoutua kirjan vietäväksi kaikessa rauhassa.

Helmet-lukuhaaste: 8 (Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi), 29 (Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja)

Anni Saastamoinen: Sirkka
Sirkassa on kaikuja sekä Mielensäpahoittajasta että Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjan päähenkilönsä, mutta siitäkin huolimatta Sirkka on ihan selvästi omanlaisensa hahmo. Sirkka on Sirkka. Pidin tästä valtavasti. Niin hahmona kuin tarinana Sirkka pyyhkäisi minut mukaansa ensisivuilta lähtien ja molemmat vain paranivat, mitä pidemmälle pääsin ja kerroksia paljastui sipulimaisesti aina vain lisää. Erityisen paljon ilahduin lopusta. Kaikkien ei tarvitse olla päähenkilöitä, on ihan ok olla Sirkka.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta - "Sirkalla on sivuhahmon nimi."), 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan)

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Tässä toinen kirja, jolle on periaatteessa mahdotonta tähtiluokitusta antaa. Thomasin esikoisromaani on tällä hetkellä pelottavan ajankohtainen ja tarpeellinen puheenvuoro tummaihoisen nuoren näkökulmasta. Vaikka tarina käänteineen vei mukanaan, samalla moni asia ärsytti. Aina niissä hetkissä muistin kertojan olevan 16-vuotias tyttö eli ärsytys kuuluu olennaisesti asiaan. Toivoisin, että mahdollisimman moni nuori lukisi tämän. Ja aikuinen myös.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa)

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Usein klassikot ovat klassikoita syystä ja niin oli tämäkin huikean hyvä. Tarina kipuilevasta, väsyneestä, pelkäävästä perheestä, ahdistavasta ja riipaisevasta parisuhteesta, tukahdutetuista toiveista, elämästä alkoholismin varjossa. Runomuodosta huolimatta kuin tiiviisti pakattua, huokosista ihon alle ujuttautuvaa proosaa. Ei niin musertava kuin pelkäsin, mutta jonnekin syvälle tämä jäi siitä huolimatta kaihertamaan.

Helmet-lukuhaaste: 1 (Kirja on vanhempi kuin sinä), 12 (Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera), 27 (Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani)

Heinäkuun luetut

Virpi Hämeen-Anttila: Paino: miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa?

Jokainen painonsa tai kehonkuvansa kanssa koskaan kamppaillut löytää tästä varmasti tarttumapintaa. Toisaalta Paino voi olla hyvinkin silmiä avaava lukukokemus niille, joilla paino-ongelmia ei ole koskaan ollut. Eli ensisijaisesti kiitos Hämeen-Anttilalle siitä, että kirjoitti tämän kirjan. Painoa ja kehonkuvaa käsitellään monelta eri kantilta eri elämänvaiheissa. Koska omakin prosessisini on vielä pahasti vaiheessa, tuntuu samalla lohduttavalta ja harmilliselta ymmärtää, että kehonsa kanssa rauhan tekeminen on muillekin yhtä pitkäkestoinen ja kivulias prosessi. Olisin ehkä kuitenkin toivonut vielä yhtä oikolukukierrosta kustannustoimittajalta. Itselleni töksähtivät paikoin tietyt tekstiin jääneet puhekielisyydet ja tilityksen puolelle luiskahtavat kohdat, joita kuitenkin on harvakseltaan. Koska Hämeen-Anttila on niin hyvä kirjoittaja, ne pomppasivat väkisinkin silmään. Kirjaa kuvittavat piirustukset ovat muuten ihania. Niistä voisi painattaa vaikka kortteja!

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 17 (Tutkijan kirjoittama kirja), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa)

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Mehiläiskato, tehomaatalous, eläinten oikeudet, kuolema ja sen käsittely. Isiä ja poikia neljässä polvessa. Lähitulevaisuuteen sijoittuva Enkelten verta on jo melkein kymmenen vuotta vanha kirja eli periaatteessa elän jo sen ajassa. Tarina on ajankohtaisempi kuin koskaan eikä lukiessa voi oikein olla varma, tapahtuuko tämä tänään vai vasta huomenna. Se tuntuu musertavalta. Pidin tästä paljon, mutta en haluaisi suositella kenellekään.

Helmet-lukuhaaste: 20 (Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja), 28 (Tulevaisuudesta kertova kirja), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa)

Jonathan Van Ness: Over the Top

Jonathan Van Ness saattaa olla ihana hahmo ihanassa sarjassa, jonka jutuista tulee aina hyvälle mielelle, mutta Over the Top ei ole kiva kirja. Monta ikävää käännettä on osunut sille matkalle, miten pienestä lapsesta kasvaa se hölöttävä hiusekspertti, jota minäkin täällä kaukaisessa Suomessa arjen jaksamiseksi televisiosta katselen. Periaatteessa aina tekee mieli kohotella kulmia, kun verrattain nuori ihminen julkaisee muistelmansa, eikä tämä kirjallisestikaan ole sitä parhainta antia, oli tämä mielestäni kiinnostava ja monissa suhteissa painava puheenvuoro. Lisäksi Over the Top tuntuu jonkinlaiselta tilinpäätökseltä ja uuden vaiheen alulta. Se tuntuu lukijastakin puhdistavalta.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja)

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

On melkoisen uhkarohkeaa julkaista koukuttavan ensimmäisen osan jälkeen huomion pois pääparin seikkailuista vievä prequel - joka sijoittuu vielä Helsingin sijasta ihan muualle. Mikama kuitenkin onnistuu. Huijarin oppipoika on mielestäni vähintään yhtä vetävä ja hykerryttävä kuin Taikuri ja taskuvaras. 1800-luvun alun Krakova piirtyy elävänä ja hengittävänä ympäristönä, Tom, Wiktor, Zofia ja Seweryn dynamiikaltaan ilahduttava seikkailijoiden joukko. Huijarin oppipoika käynnistyy varsin synkissä tunnelmissa eikä lukijaa ihmisyyden nurjilta puolilta myöhemminkään säästellä, mutta siitä huolimatta trilogian toinen osa saa auttamatta hyvälle mielelle.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 30 (Kirjassa pelastetaan ihminen)

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä oli sattumalta jo kolmas tänä vuonna lukemani kirja, jossa on kirjakauppiaita, surua ja menetystä ja kärttyisiä miehiä syrjäseudulla (vrt. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja sekä Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia). Tämä oli mielestäni myös niistä mielestäni paras. Zevinin romaani on ehkä enemmän rakkauskirje maailman kirjanörteille kuin hyvä romaani, mutta mukaansa se tempaisi silti ja kaikkien epäuskottavienkin juonenkäänteiden keskellä oleskelin täysin tyytyväisenä kirjan maailmassa. Ihana tunnelma ja hyviä novellivinkkejä, mitä parhain valinta lomakirjaksi.

Helmet-lukuhaaste: 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 25 (Kirjassa ollaan saarella), 26 (Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö)

Kesäkuun kirjat

Jokke Saharinen: Sielunveljet

Lovecraftin hengessä kirjoitettu kauhuromaani, jossa esiintyvät isossa osassa Joensuu ja aina yhtä kiehtova Oscar Parviainen sekä melko merkittävästi myös vanha työpaikkani, joten pakkohan tähän oli tarttua heti. Mitä mainioin idea, mutta hyvälle kustannustoimittajalle olisi kyllä ollut tarvetta. En tunne  genreä niin hyvin, että tietäisin mikä menee pastissin piikkiin ja mitkä ovat puhtaasti kirjoittajan omia valintoja, mutta osa ratkaisuista tuntui melkoisen kököiltä ja toistuvat kielelliset kikkailut laiskoilta. Tykkäsin eniten ensimmäisestä osasta ja ihan ilokseen tätä muutenkin luki, vaikka välillä nyppikin. Kunniamaininta Saharisen poikkeuksellisen hienolle kansikuvalle.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Annamari Marttinen: Korsetti

Korsetti on hyvä esimerkki siitä, että joskus äänikirjalle on todellakin paikkansa. Aloin lukea Korsettia ensin e-kirjana, mutta takeltelin kertojanäänen kanssa pahasti. Noin neljäsosan kahlattuani vaihdoin äänikirjaan ja tarina alkoi heti soljua ihan eri tavalla. Hyvä niin. Korsetti oli intiimi kehityskertomus Paulista jonka sisällä elää myös Suski. En pysty mitenkään hahmottamaan, miltä on tuntunut elää transvestiittina Suomessa sen enempää nyt kuin etenkään kirjan tapahtuma-aikaan 80- tai 90-luvuilla. Korsetti toi asian lähemmäs helppotajuisesti ja lempeällä otteella. Tärkeä tarina, jonka kaltaisia soisin ilmestyvän lisääkin.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja)

Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki

Sain keväällä vanhalta kaverilta Whatsapp-viestin, jossa kertoi siskonsa julkaisseen kirjan. Tajusin pian hypistelleeni nimeä tajumatta kirjaa jo aiemmin, mutta koska Elm Streetin ja venäläisen kansanperinteen yhdistäminen rosoiseksi fantasiaromaaniksi tuntui mielestäni hölmöltä, kirja jäi hyllyyn. Suoramarkkinointi toimi ja aika nopeasti tajusin itse olevani se hölmö. Tämä nimittäin toimii. Viisto ja väkivaltainen Neonkaupunki on raadollinen ja lohduton - ja todellakin nielee sekä hahmonsa että lukijansa purematta. Ympäristön ja tihenevän tunnelman voi lukiessa melkeinpä tuntea ja haistaa. Toivoa ei ole, mutta silti eteenpäin on porskutettava ja pienistä hetkistä löytää jotain jatkamisen arvoista. Jos ymmärsin lopun oikein, yksi lempparipahistelijoistani on luvassa seuraavassa osassa. Maltan tuskin odottaa.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 45 (Esikoiskirja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Hintikan esikoisromaanissa on melkeinpä kahden kirjan ainekset. Pariisin muoti- ja taidemaailmaa niin kimalluksineen kuin nurjine puolineen kuvataan kolmen naisen toisiinsa limittyvien tarinoiden kautta. Kirjan neljäs päähenkilö on Pariisi itse. Tarinat tasapainottavat toisiaan, mutta olisin mielelläni tutustunut naisiin paremmin ja sukeltanut syvemmälle jokaisen elämään. Myös kirjan lopussa kuvatut terrori-iskut olisivat mielestäni kaivanneet lisää tilaa. En silti valita, hyvin tämän parissa viihtyi. Hintikan kieli kaunista, tähtipölyyn on aina kiinnostava hetkeksi kurkistaa ja lyhyet luvut pitävät liian ahdistuksen loitolla.

Helmet-lukuhaaste: 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa), 37 (Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Toukokuun kirjat

John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla

Opiskeluvuosien jäljiltä pelkään vähän Steinbeckia, enkä olisi osannut tähän tarttua ilman työkaverin suositusta. Kirja myytiin minulle hyvän mielen slice of life -klassikkona, mutta siitä löytyy sitä enemmän tasoja, mitä enemmän haluaa päätään niillä vaivata. Hyvien ihmisten juhlasta saa varmasti irti aivan eri asioita riippuen siitä missä ja miten sen lukee. Kirja on kaikenlaisia hanttapuleja, keppostelijoita ja puliveivareita pullollaan ja ihmisyydestä piirtyy vinjettien välityksellä hieno kokonaiskuva. Harvoin myöskään alkuperäisestä nimestä (Cannery Row) huomattavasti poikkeava nimi tiivistää kirjan sisällön yhtä näppärästi.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Marko Hautala: Leväluhta
Leväluhta imaisi (kehno sanaleikki on tarkoituksellinen) mukaansa heti, enkä uskaltanut malttanut laskea sitä käsistäni. Kuten usein Hautalan romaaneissa, alku kannatteli loppua paremmin, mutta tällä kertaa paketti pysyi mielestäni huomattavasti esimerkiksi Kuiskaavaa tyttöä paremmin kasassa ja vielä viimeisillä sivuilla huomasin jännittäväni leukaperiäni. Mukana on taas todelliset ympäristöt ja tutulta tuntuvat henkilöhahmot, jotka tekevät kaikesta jatkuvasti vähän pelottavampia.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 34 (Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana)

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Tuntuu aika hämmentävältä, että tämä yli kymmenen vuotta sitten Pulitzer-palkittu romaani on suomennettu vasta nyt. Takakansi sanoo, että Olivea on helppo sääliä ja vihata, mutta nämä eivät minulle jääneet päällimmäisiksi tuntemuksiksi. Stroutin tapa piirtää kuva päähenkilöstään välillä oman kertojanäänen, välillä läheisten ja välillä täysin sivuhenkilöiden kautta sai Oliven tuntumaan todelliselta, inhimilliseltä ja kaikessa epätäydellisyydessään sopivan säröiseltä. Minulle Olive Kitteridge on ennen kaikkea tarina siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttua eikä ihmisen tarvitse olla mitenkään ihmeellinen tai rajoja rikkova koskettaakseen monia.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 38 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja)

Heikki Valkama: Pallokala

Gastrodekkari, en tässä hetkessä keksi minua puhuttelevampaa viihdegenreä. Lukiessa tuli kuitenkin olo, ettei Valkama ole osannut päättää, haluaako kirjoittaa Japanin kulttuurioppaan, ruokakirjan vai dekkarin. Pallokalassa oli suloisessa sekamelskassa kaikki, eli yhtäältä liikaa elementtejä, toisaalta liian vähän sisältöä. Valkama on joka tapauksessa taitava kirjoittaja eli sujuvasti tämän luki, vaikka hienoisesti petyinkin. Sarjassa on jo kaksi osaa lisää, toivon ja oletan Japani-trivian ja murhuuhommien olevan niissä jo paremmin tasapainossa.

Helmet-lukuhaaste: 25 (Kirjassa ollaan saarella), 29 (Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva), 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan)

Huhtikuun luetut

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Yksi tavoitteeni tälle vuodelle oli opetella lukemaan runoja. Työkaveri suositteli Susiluotoa ja hetken selailtuani, poimin kirjastosta mukaan tämän. Huoneiden kirjan runot olivatkin ihania, mutta koska en kertaistumalta oppinut runoja lukemaan, unohdin tekstit melkein heti lukemisen jälkeen. Sääli, mutta en luovuta vielä. Ehkä seuraavaksi kokeilen jotain muuta kuin proosarunoutta ja siirryn Susiluodon pariin sitten myöhemmin. Perehtyneemmille vinkiksi, että Huoneiden kirjaa voi lukea kuin I Chingiä.

Huoneiden kirja saattaa jäädä Helmet-lukuhaasteen ulkopuolelle, mutta se menee kyllä kohtaan 12 (Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera)!

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Taikuri ja taskuvaras oli suositus melko yhteneväisen lukumaun omaavalta ystävältä ja oi miten ihana tämä olikaan. Sitä jotenkin luulisi, että nuorten fantasian kentällä olisi jo kaikki kivet käännetty, mutta Mikaman trilogian avausosa oli raikas ja omanlaisensa, värikäs ja jännittävä mutta ei ahdistava. Kerronta tempaisi mukaansa ja 1800-luvun lopun Helsinki tuntui kutkuttavalta. Käänteitä oli hauska arvailla ja silti pääsin pari kertaa yllättymään. Kaikin puolin ilahduttava lukukokemus, seuraava osa on jo varauksessa.

Helmet-lukuhaaste: 11 (Vaihtoehtohistoria), 37 (Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa), 45 (Esikoiskirja)

Shin Kyung-sook: Jään luoksesi

On aika pysäyttävää tajuta, miten vähän tiedän etenkin Aasian maiden (lähi)historiasta - tässä tapauksessa Etelä-Koreasta. Nuoruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja kipeistä menetyksistä kertovan kirjan tapahtumat punoutuvat Soulin 80-luvun mellakoihin, joista huolimatta tunnelma on verkkainen ja maalaileva. Monesti olin auttamattoman kujalla henkilöiden ja aikatasojen suhteen. Ehkä tekstin lukeminen olisi auttanut, kuuntelemalla otetta oli välillä vaikea saada.

Helmet-lukuhaaste:  16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 32 (Kirja on alun perin kirjoitettu kielellä, jota et osaa)

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

Heikkilän kirjassa käsitellään myyttistä ranskatarta eri näkökulmista. Vaikka tarkoitus taitaa olla purkaa stereotypioita, paikoin ne tuntuvat vain vahvistuvan. Siitäkin huolimatta Bibistä burkiniin on viihdyttävää luettavaa ja antaa myös ajattelemisen aihetta.

Jäänee lukuhaasteen ulkopuolelle.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Tykkäsin kovasti Pennyn dekkarisarjan avausosasta Kuolema kiitospäivänä. Sen jälkeen Kylmän kosketus tuntui aika lattealta. Hahmojen tarinoita ei viety tarpeeksi eteenpäin ja murhamysteeri ei ollut kovin kiinnostava, ja päähenkilön idolisointi lipsahti jo koomisen puolelle. Ehkä tämä on vain alkupään kankeutta, Penny on nimittäin kirjoittanut Gamache-sarjaan jo liki parikymmentä osaa. Toivottavasti niitä käännetään lisääkin, hyvää ja sympaattista vastapainoa väkivaltaisille nykydekkareille nämä joka tapauksessa ovat.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja)

Joanne Harris: Jigs & Reels

Harrisin novellikokoelmasta on vaikea sanoa muuta kuin se, että kirja oli täyttä timanttia alusta loppuun. Maagisia ja hivenen nyrjähtäneitä mutta silti inhimillisiä tarinoita, joita oli ilo lukea. En ole montaa Harrisia aiemmin lukenut, mutta tämän jälkeen aion petrata.

Jäänee lukuhaasteen ulkopuolelle, mutta sopii venyttäen kohtaan 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan).

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

No niin. Tämä oli aika kamala. Juoni on pitkälti samankaltainen kuin huhtikuussa lukemassani Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, mutta siinä missä Colganin romaani ilahdutti, tämä ärsytti. Edes Irlannin maaseutu ei auta. Loppuratkaisu pelastaa vähän, mutta ei niin paljon, että haluaisin tarttua jatko-osaan.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 25 (Kirjassa ollaan saarella),

Maaliskuun kirjat

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Nimen ja esipuheen perusteella odotin kevyempää esseekokoelmaa, mutta tämä nykypäivän klassikko oli täynnä painavaa asiaa alusta loppuun. Kaikesta huolimatta esseet on helppo lukea, omaksua ja sisäistää. Esimerkkitilanteet ovat pitkälti amerikkalaisia, mutta Miehet selittävät minulle asioita on mielestäni oikein hyvä perusteos nykypäivän feminismistä ja tasa-arvosta. Luulen kuitenkin, että sisältönsä puolesta sillä olisi enemmän uutta annettavaa miesoletetulle lukijalle.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa)

Alice Hoffman: Noitasisaret

En yleensä ole suuri maagisen realismin ystävä, mutta Hoffman on aivan omanlaisensa kirjailija, jonka tekstissä on aina sadunomainen tunnelma ja kevyeltöä vaikuttavan kerronnan alle kerrostuu raskaita teemoja. Ne eivät ole rivien välissä tai pinnan alla, mutta niiden äärelle pysähtyminen lukijan vastuulla. Näin on myös Noitasisarissa, jonka tarina on tavallaan pieni ja kieli kaartelevaa, mutta silti koko ajan kuohuu. Tällä kertaa minun oli vaikea sukeltaa tarinaan sisään ja saada tunnelmasta kiinni, kunnes viimeisen kolmasosan aikana en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olen tykännyt muutamasta Hoffmanin kirjasta valtavasti, joten odotukset Noitasisarten suhteen olivat korkealla. Niitä kirja ei ihan lunastanut, mutta kulttiklassikko tämä on syystä. En muista nähneeni romaaniin pohjaavaa ysärielokuvaa, jonka kriittisenä teininä tuomitsin hömpäksi heti, mutta ehkä katson sen nyt.

Helmet-lukuhaaste: 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Harmiton hyvän mielen kirja työttömäksi jäävästä kirjastonhoitaja Ninasta, joka toteuttaa unelmansa ja perustaa liikkuvan kirjakaupan Skotlantiin. Luin tätä koronaperäisen työkriisin puhjetessa ja hyvä niin, mitään muuta en varmasti olisi saanut luettua. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja ei millään tavalla keksi pyörää uudestaan: juonenkäänteet on helppo arvata ennalta, mutta se ei haittaa. Se kuitenkin viihdyttää ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Ninan seikkailujen lomassa Skotlannin maaseutu nousee vaivihkaa kirjan todelliseksi päähenkilöksi.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 31 (Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla)

Katja Kettu: Rose on poissa

En ole aiemmin lukenut Kettua ja tämäkin valikoitui lähinnä sattumalta, kun Ellibsissä ei ollut saatavilla oikein muutakaan kiinnostavaa. Onnekasta, en muuta sano. Romaanin päähenkilö on Lempi, luonnonlapsi, puoliksi suomalainen, puoliksi ojibwa-intiaani. Lempin äiti Rose katosi 45 vuotta aiemmin ja samoihin aikoihin isä menetti muistinsa. Sairaan isän muistin hiljalleen palaillessa Lempi palaa lapsuutensa maisemiin ja saa lopulta selville, mitä äidille tapahtui. Romaanissa on paljon teemoja, joihin pureutua: katoamismysteerin lisäksi se on tarina rakkaudesta, identiteetistä, ulkopuolisuudesta ja erilaisista hyväksikäytön muodoista. Kaiken tämän keskellä se on myös kiinnostava katsaus lähihistoriaan. Amerikansuomalaisuudessa on minusta jotain puhuttelevaa ja Ketun kieli on ihanaa, vanhahtavaa suomea, jota ojibwa-sanasto täydentää. Kuuntelin tämän Eija Ahvon lukemana äänikirjana ja vaikka nautin Ahvon lukemisesta kovasti, haluaisin palata tähän joskus tekstinä, jotta saan rauhassa keskittyä sanoihin. 

Helmet-lukuhaaste: 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 46 (Kirjassa on sauna)

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia ilmestyi tietysti niin, että kirjasto oli kiinni ja olin itse liian yskäinen asioidakseni kirjakaupassa. Malttamattomana ostin siis e-kirjan ja vaikka lukeminen onnistui sen kanssa ihan kelvollisesti, tuntuu kuin jotain olisi jäänyt kokemuksesta puuttumaan. Myös Varjonyrkkeilijä on tarina hyväksikäytöstä ja kahdessa aikatasossa kerrottu tarina etenee trillerin tapaan kiihtyvää tahtia ja lukiessa oli alati kasvava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu ihan kohta. Enempiä spoilaamatta sanon, että loppu pääsi kuitenkin yllättämään parillakin tapaa. Vaikka langat sidotaan yhteen ja jonkinlainen katarsis saavutetaan, jää lukija viimeisten rivienkin jälkeen roikkumaan aavistuksen verran tyhjän päälle. En tiedä nyrkkeilystä mitään, mutta Maggan tapa kuvata lajia on intensiivisyydessään hengästyttävä. Vielä ansiokkaampaa on mielestäni hyväksikäytön kuvaus nuoren ihmisen näkökulmasta kaikessa ristiriitaisuudessaan. Kannen ja esittelytekstin perusteella Varjonyrkkeilijän kuvittelee olevan kevyttä lukemista, mutta tunnelma ja tapahtumat jäävät kummittelemaan mielen perukoille ja kömpivät esiin, kun sitä vähiten odottaa.

Helmet-lukuhaaste: 5 (Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Helmikuun kirjat

Kaija Puura: Näin kasvatat lapsestasi mukavan aikuisen

Rakkautta, rajoja, yhteisiä ruokahetkiä, niillä pääsee jo pitkälle. Teoriassa ihan asiallinen tietokirja juuri siitä, mitä nimi lupaa. Vähän pintaraapaisuksi kuitenkin tuntui itse asia jäävän, enkä kokenut suuria ahaa-elämyksiä tätä lukiessa. Toisaalta jos oikeasti tuntee olevansa hukassa tai joku perheessä oireilee, tällaisesta kevyemmästä tietokirjasta voi olla isokin apu. Muillekin ihan toimiva kirja oman ajattelun ja käytösmallien tueksi.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 6 (Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella), 17 (Tutkijan kirjoittama kirja)

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Nikkilän esikoisromaani on kiinnostava, ällöttävä ja paikoin ahdistava kasvutarina. Päähenkilö Viktorin ajelehtimen jossain orastavassa keski-iän kriisissä ei ole nimestään huolimatta sidoksissa uravalintaan ja kirjoittajan kanssa saman ikäisenä lukijana löysin tästä paljon tunnistettavaa. Toki tosielämän asioiden bongaaminen tuo lukemiseen oman lisänsä.  Näyttelijä on myös vaivihkaa melko postmoderni: tarina tarinassa, välillä siinäkin tarina - ja moniin mahdollisiin kritiikkeihinkin kirjailija tuntuu vastanneen jo tekstissään. Kuuntelin Näyttelijän Nikkilän itsensä lukemana äänikirjana ja vähäeleinen, melankolinenkin luenta teki tästä mielenkiintoisen kokemuksen, mutta väistämättä vaikutti myös omaan tulkintaani tekstistä. Viktorin yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä voi vain arvailla, mutta googlen Näyttelijä saa kyllä laulamaan.

Helmet-lukuhaaste: 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö), 42 (Kirjassa on isovanhempia), 45 (Esikoiskirja) 

Jonas T. Bengtsson: Sus

Sus on kokoaan - parisataa sivua - suurempi kirja yhteiskunnan rakenteiden rakoihin pudonneen kööpenhaminalaisen nuoren elämästä. Hieno ja ilmava romaani toivottomuudesta. Helppo lukea, mutta vaikea sulatella. Riipaiseva, väkivaltainen ja  aivan kammottava - eikä vähiten siksi, että voin täysin uskoa päähenkilön olevan todellinen ja asuvan hehkutetun pohjoismaisen hyvinvointivaltion laitamilla.

Helmet-lukuhaaste: 6 (Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella), 6 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 32 (Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Tammikuun suosittelukoulutuksessa oli puhetta siitä, että tärkeintä luetussa kirjassa ei ole aina sisältö vaan se, minkä äärelle kirja meidät johdattaa. Tästä hyvä esimerkki on viime keväänä lukemani Vainola, josta en tykännyt yhtään, mutta se muistutti mieleeni Jean Rhysin. Kotiopettajattaren romaanin "esiosa" on ollut lukupinossani syksystä asti, lukulistalla paljon kauemmin. Koko ajan mietin, että olisi kannattanut lukea jo silloin opiskeluaikana, postkolonialistinen tulkinta olisi noussut ihan uusiin sfääreihin. Toisaalta nuorempana en ehkä olisi osannut käsitellä kaikkea sitä kammottavuutta, mitä Rhys Rochesterin ja Berthan Antoinetten välityksellä naiseudesta, ihmisestä kertoo.

Helmet-lukuhaaste: 1 (Kirja on vanhempi kuin sinä), 25 (Kirjassa ollaan saarella), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos)

Katariina Leino: Noitasiskot

Tein taannoin päätöksen, etten enää tuhlaa aikaa huonoihin kirjoihin, mutta toisin kävi. Tämä oli nimittäin tosi huono. Noitasiskot on Tampereen Nätyyn sijoittuva nuortenkirja, ja vaikka kirjoittaja on dramaturgi, lukiessa tuli olo, ettei kirjoittaja tiedä nuorista, opiskelusta tai teatterista mitään. Sanasto oli kamalaa, juoni heppoinen, rinnalla kulkeva fantasiatarina tylsä, hahmot latteita, aikajana epäuskottava ja muutenkin kaikki tässä tökki. Teatterimaailmaan sijoittuvat tarinat kuitenkin puhuttelevat ja tarinan sijoittaminen Tampereelle oli ihan raikas ratkaisu. Tässä valossa voisin ehkä suositella aihepiiristä kiinnostuneelle 14-vuotiaalle, en juuri muille.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 39 (Kirjassa lennetään), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Melba Escobar: Kauneussalonki

Minulle myytiin tämä vähän erilaisena mutta sopivan kevyenä dekkarina. Ei ollut. Kauneussalonki oli kyllä hyvä ja kieltämättä siinä myös tapahtuu murha, mutta pääosassa ei ole sen enempää itse rikos kuin sen ratkaiseminenkaan. Nimi, dekkariluokitus ja etukanteen painettu tagline (Manikyyrejä, mutakylpyjä ja murhia!) johtavat siis potentiaaliseen lukijan pahasti harhaan. Kauneussalonki on kirja eri-ikäisistä naisista ja etenkin kolumbialaisen naisen asemasta. Siitä miten mahdottomien valintojen keskellä sen väärän tekeminen vie vain ojasta allikkoon. Miten ulkonäkö, sukupuoli ja yhteiskuntaluokka tekee ihmisistä vain nappuloita muiden peleissä. Ja siitä miten turvaverkkoa ei aina vain ole tai se ei riitä.  Sisältövaroitus: sisältää raiskauksia ja seksuaalista väkivaltaa. Myös tapahtumat ovat raadollisia. Tämä ei sovi herkimmille.

Helmet-lukuhaaste:  7 (Kirjassa rikotaan lakia), 32 (Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Tammikuun kirjat

George Orwell: Animal Farm

Viime vuoden Helmet-haasteen viimeinen täsmävalinta tuli luettua loppuun loppiaisena. Minulla on edelleen järkyttävän isoja aukkoja sivistyksessä tiettyjen klassikkokirjojen kohdalla, mutta nyt on edes Eläinten vallankumouksen mentävä aukko täytetty. Ja pirun hyvähän se oli, klassikko syystä. Paljon helpompi kuin pelkäsin ja vaikka lähdin lukemaan Neuvosto-satiiria, tasoja olikin paljon enemmän. Uskon palaavani tämän äärelle vielä joskus.

Helmet-lukuhaaste (2019): 3 (Kirja sellaisesta kirjallisuudenlajista jota et yleensä lue), 8 (Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen), 38 (Jossain päin maailmaa kielletty kirja)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Harva kirja jättää näin ristiriitaisen olon. Maagiseen Jyväskylään sijoittuvan kirja on todella mielenkiintoinen ja harva - jos kukaan - suomalainen nykykirjailija käyttää kerronnan kieltä yhtä ilahduttavan nerokkaasti kuin Jääskeläinen. Mutta.

Nyt seuraa sisältövaroitus: kirjassa on muunsukupuolinen henkilö, ja aihetta on käsitelty niin, että minusta ainakin tuntuu, ettei kirjoittajalla ole asiasta mitään tietoa tai ymmärrystä. Se tekee juonenkäänteistä älyttömiä ja epäuskottavia jopa oman fantastisen maailmansa sisällä. Tiettyyn pisteeseen asti kirja on siis kiinnostava, koukuttava ja ihan mahtava, sitten alkaa tökkiä ja pahasti. Lopussa luisutaan sellaiseen alamäkeen, että oksat pois. Lisäksi Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua, eikä kirjaan tarttuessaan voi tietää kumman saa. Lopussa luvataan toinen versio kustantajan sivuilta, mutta sivu on poistettu, mikä oli todella ärsyttävää. Onnistuin silti hankkimaan käsiini molemmat loput, eikä kumpikaan toimi itsenäisenä. Yhteensä niistä saa kursittua kasaan ehkä jotain järjellistä, mutta silti olo on ontto. Ilman näitä sekoiluja tämä olisi hyvinkin neljän tähden kirja, nyt taisin täpätä Goodreadsissa kaksi. Ja niistäkin toinen tuli lähinnä Jääskeläisen hienolle kielelle.

Helmet-lukuhaaste: 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa), 44 (Kirjassa on kirjeenvaihtoa)

Robert Webb: How Not To Be a Boy

Aloitin Webbin muistelmien lukemisen jo syksyllä, mutta silloin takana oli liian monta julkkiselämäkertaa, ja ähkyssä tämä takkusi pahasti. Nyt kuitenkin ahmaisin loput kirjasta parissa päivässä. Se auttoi. Teksti etenee periaatteessa kronologisesti, mutta toisaalta ajassa hypitään keskustelunomaisesti ees ja taas, joten ihmisten, tapahtumien ja viittausten muistaminen oli helpompaa, kun luki enemmän kuin muutaman sivun kerrallaan. Ja kun sain rakenteesta kiinni, Webbin anekdootit pyyhkäisivät mukaansa täysillä. Webb on mielestäni ihan hulvattoman hauska ihminen, mutta ei tätä kannata hupilukemiseksi ottaa. Kirjassa käsitellään pelkoja, epävarmuuksia, isäsuhdetta, äidin kuolemaa, itsetuhoisuutta ja päihdeongelmia - sen verran kuitenkin huumorilla pehmennettynä ja iän tuoman viisauden valaisemana, ettei lukukokemus ole liian ahdistava. Aika monta koomikkoelämäkertaa kahlanneenkin tämä ilahdutti positiivisesti.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 13 (Kirjassa eksytään), 42 (Kirjassa on isovanhempia)

Terry Pratchett: Valtio

En ole ikinä oikein saanut Pratchettista kiinni, mutta Valtiosta pidin ihan valtavasti. En olisi itse sitä varmaan ikinä löytänyt, joten suuri kiitos ystävälle, joka ehdotti sitä taas horroksesta heräilevän lukupiirimme kirjaksi. Ehkä tämä toimi minulle muita Pratchetteja paremmin, koska se oli itsenäinen romaani, tai siksi että nuortenkirjasta alaviiteviidakko oli karsittu minimiin. Tai sitten vain oli oikea aika tälle valloittavalle, kokoaan suuremmalle vaihtoehtohistorialle, jossa tuhotulvan keskellä pelastuneet rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöä pala kerrallaan. Alku on toivoton, tarina ei. 

Helmet-lukuhaaste: 11 (Vaihtoehtohistoria), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa), 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja)