2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Koronapäiväkirjat

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun hallitus kertoi tiedotustilaisuudessaan, että suomalaisia palveluita suljetaan määräajaksi. Noin puolitoista viikkoa taas siitä, että meille ilmoitettiin, että työntekovelvoite loppuu välittömästi jatkuen ainakin 13.4. saakka. Käytännössä siis kaksi viikkoa palkallista vapaata, sitten palkatonta, lomaa tai mihin ikinä kenelläkin on mahdollisuus.

Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut nämä menneet viikot. 

Olen kiitollinen, että minulla on pieni lapsi pitämässä arjessa ja rytmistä kiinni. Samalla koen suuttumusta ja turhautumista siitä, että työtämme ymmärretään niin vähän, että meidät pistetään ennemmin täydellä palkalla kotiin kuin annetaan tuottaa palveluita kuntalaisille ja tehdä tärkeitä rästitöitä. Pelottaa mitä tämä kaikki tarkoittaa pitemmällä aikavälillä, ei niinkään talouden vaan mielenterveyden näkökulmasta. Huoli läheisten fyysisestä terveydentilasta on toki myös olemassa, mutta se on vielä pysynyt käsiteltävällä tasolla.

Kun tulin töistä toistaiseksi viimeistä kertaa torstaina 19. päivä, olin jotenkin siinä uskossa, että tähän mennessä olisin siivonnut kotona noin kaiken. Istuttanut uusia kasveja, aloittanut juoksuharrastuksen, kirjoittanut kirjeitä, raivannut pakastimen, neulonut ystävien tuleville vauvoille kasapäin sukkia ja lukenut monta kirjaa.

En ole. 

Olen kyllä ulkoillut joka päivä, yleensä kahdesti. Kiikuttanut, lapioinut, ratsastanut keppihevosella ja lukenut Pikku hiiriä monta kertaa päivässä. Kun on omaa aikaa, istun lähinnä lamaantuneena ja selaan päämäärättömästi somea. 

Juuri tätä kirjoittaessa tuli tieto, että poikkeusolot jatkuvat näillä näkymin vielä 13. toukokuutta saakka. Työnantaja aloittaa uudet YT-neuvottelut. 

Ei tullut yllätyksenä kumpikaan uutinen, mutta aika hiljaiseksi veti silti. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa oman työntekoni kannalta, ei auta kuin odottaa lisäohjeita. Jos tarkoituksena on ratsastaa kepparilla vielä puolitoista kuukautta, sillä mennään. Kotijumppaa se ei vielä korvaa, mutta hyvä alku silti.

Uusi alku

Sinne ne menivät: äitiysloma, vanhempainvapaa, hoitovapaa ja vielä vuosilomakin. Mitä ihmettä? Kun kävin helmikuussa sopimassa työn aloituksesta, syyskuuhun tuntui olevan ikuisuus. Ei sitten ollutkaan.

Mielelläni olisin vielä jatkanut vapaaherrattarena, mutta taloudellinen tilanne kannustaa palkkaan kotihoidontuen sijaan. Huomenna aamulla pitäisi siis saada itsensä työreleisiin ja hankkiutua keskustaan ennen kahdeksaa. Koska tämä on ollut ajankohtaista viimeksi 25.5.2018, hiemasen hirvittää. 

Samoin hirvittää päiväkodin aloitus, joka osuu kätevästi samaan kohtaan kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Jälkikasvu on onneksi sosiaalisempaa sorttia ja tykännyt tutustumiskerroilla sekä päiväkodin tädeistä että lapsista kovasti, mutta itseni puolesta jännitän. Yritän miettiä, olenko ollut ikinä lapsesta erossa kahdeksaa tuntia kerrallaan (ehkä kerran tai pari, josta iso osa uniaikaa), mutta nyt sellaisia päiviä läiskäistäänkin heti eteen viisi. Tänään olen istunut monta kertaa tippa linssissä ja halaillut varastoon. Ihan kuin tuo remuiitu sylissä pysyisi, seikkailemaan on päästävä!

Onneksi Markolla on vielä töiden puolesta joustavampaa ja päiväkotihommia voidaan harjoitella rauhassa vielä tällä viikolla, eikä pitkille hoitopäivillekään ole tarvetta ainakaan ainakaan vielä, ei välttämättä koko syksynä. Se lohduttaa vähän. Väistämättömät iltavuorotkin tarkoittavat sitä, että kiireettömiä aamuja on luvassa vielä jatkossakin.

Jotakuinkin kolmasosa minusta on muutoksesta innoissaan, kolmasosa jännittää uutta arkea ja kolmasosa on kauhusta kankea. En siis palaa vanhaan tuttuun työpaikkaan, vaan aloitan uudessa tehtävässä uudessa työyhteisössä. Toki paikka on tuttu melkein kymmenen vuoden takaiselta harjoittelujaksolta ja tuttuja työkavereitakin on jo valmiiksi iso liuta, mutta se ei poista kauhua. Mitä oikein ajattelin? Osaanko mitään? Nauravatko kaikki uuvelolle? Mitä oikein olen mennyt tekemään?

Tänä viikonloppuna sää on hellinyt ja ollaan yritetty tehdä kivoja kesäasioita. On ollut brunssia, pyöräilyä, leikkikenttähommia ja pieni patikointi Kuhasalossa. Yritän kertoa itselleni, että kivaa vapaa-aikaa ehditään viettää vielä tulevaisuudessakin, mutta juuri nyt en ymmärrä, miten viikon ja vuorokauden tunnit voivat ehtiä enää mihinkään. Mutta riittäväthän ne, kunhan alkujärkytyksestä selvitään.

Ensimmäisten viikkojen väsymykseen olen onneksi tänään nohevasti valmistautunut pyykkäämällä kaiken.

Lomamoodi

Kesäkuu on ollut reissukuukausi.

Alkukuusta käytiin kymmenen päivän reissulla sukuloimassa, Helsingissä ja pikaisesti Tampereella. Välissä vietettiin viikko kotona ja sitten startattiinkin jo seuraavalle reissulle Savon suuntaan.

Hyvää: Perillä on mukavaa! Vauhtia, huomiota ja uutta ihmeteltävää kaipaavaa vaapero saa tarvitsemansa ja vanhemmat hetkeksi kädet vapaaksi.

Huonoa: Matkalaukkuelämä väsyttää, siitä varsinaisesta matkustamisesta puhumattakaan.

Nyt ollaan oltu muutama päivä kotona ja toivon, että majaa pidetään täällä ainakin muutama viikko. Lomahommia voi onneksi harrastaa Joensuussakin ja koska lomakausi on alkanut nyt muillakin, seuraa riittää onneksi lapsellekin. Tällä viikolla olen ehtinyt jo Botanialle ja Houkutus-aamiaiselle, leffa ja puistohengailu on vielä suunnitteilla. 

Nyt vaan toivoisin, että osaisin kesän ajan elää hetkessä ja nauttia lomatunnelmasta ja kiireettömyydestä. Syyskuussa häämöttävä töihinpaluu kummittelee jo aktiivisesti mielessä ja vaikka järki sanoo, että siihen on niin paljon aikaa, että se vastaa ainakin kolmen normaalin vuoden kesälomiani yhteensä, tunne meinaa silti panikoida. 

Otin taas Yogaian käyttöön. En minä sillä varmaan kroppaani kuntoon saa, mutta jospa vaikka oppisi ihan vaan hengittelemään.

Kesähaaveita

Kesä taitaa olla täällä. Kärryiltiin eilen Salmen kanssa kotona Botanialle  ja sen jälkeen ja vielä raviradan ja laululavan takaa keskustaan. Ei tehnyt mieli mennä sisälle ollenkaan.

Kirjoitin kuukausi takaperin seinäkalenterin viereen tarralapulle listan kesän haavekohteista. Siinä on klassikoiden - Kuopio, Karkkila, Helsinki, Tampere - lisäksi myös Turku, Kotka ja Savonlinna. Ainakin. Jotenkin kuvaannollista, että pari päivää myöhemmin lapsi oli natustellut haaveistani parempiin suihin.

Meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa elellä ihan omien aikataulujen mukaan, kotona pidättävät lähinnä satunnaiset lääkärit, neuvolat ja muut sovitut menot. Nyt olisi siis hyvä sauma matkustaa ihan kaikkialle ennen kuin hyppään taas syksyllä osaksi arkisen aherruksen oravanpyörää. Jos vaan olisi rahaa. Ja jaksamista. Ei se kohteissa oleminen mitään, mutta se paikoillaan istuminen, jotta perille pääsee.

Ja mikä vielä parempaa, se pakkaaminen. Tultiin edelliseltä reissulta maanantaina ja kun tänään taas piti palata yhden yön sukulointia varten, ei enää paljon napostele suunnitella kesäkuun alun pakkauslistaa, kun ollaan tien päällä ainakin viikko. Send help!

Vuosi elämästä

Tänään on tasan vuosi siitä, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme ensimmäisen kerran. Väliin on mahtunut hulvaton määrä tapahtumia, mutta samalla aika on mennyt kovin nopeasti eli en osaa päättää, onko mennyt aika vasta vai jo vuosi.

Toki moni tapahtuma on ollut paikasta riippumattomia, mutta paljon ollaan täällä kotonakin tehty ja teetätetty. Vanhat tapetit on revitty ja seinät maalattu, olkkarissa on uusi lattia, pesukoneliitäntä löytyy nyt yläkerran kylppäristä, keittiöön on saatu lisää tilaa poistamalla susirumat yläkaapit ja haitariovi. Viimeisimpänä koko alakerran vaaleanpunainen horrorvessa on revitty betonille ja rakennettu uudestaan.

Toisaalta yläkerrassa on edelleen ne samat kammottavat muovimatot ja lastulevykaapit, eteinen on rumasti paneloitu, keittiön katto maalaamatta ja koko keittiö yleisremonttia vailla, toisen makkarin seinäpinnat aloittamatta ja ovi irti. Ja mikä ehkä ärsyttävintä, kylppärin ovessa on edelleen edellisten asukkaiden siihen liimaama mauton kyltti. Miten tarrateipin saa siististi irti, kertokaa joku!

Toisen makkarin seinät on tarkoitus tehdä vielä tässä keväällä, eteinen ehkä kesällä, mutta muuten ovat toistaiseksi jäähyllä nämä projektit. Ei ole jaksamista, kiinnostusta eikä vessarempan jälkeen enää rahaakaan.

Tajusin tänään, että tämä ajan käsittämätön kuluminen tarkoittaa myös sitä, että asuntoon muuttamisen vuosipäivä häämöttää ihan nurkan takana. Muistan kun viime keväänä ahdistuneina vanhan kodin olkkarissa puimme ostotarjouksen tekemistä, sen jälkeen vastatarjouksen hyväksymistä ja lopulta päätimme sitoutua asuntoon ja Joensuuhun kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen tilannetta arvioitaisiin uudestaan. Ounasteltiin kyllä, etti ainakin ensimmäinen vuosi menisi siivillä, mutta silti tämä tuli puskista.

Juuri nyt tuntui, ettei meillä ole kiire minnekään.

Elokuvat on ihmisen parasta aikaa

Asia joka ei olisi ollut uutinen vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt tuntuu lähinnä utopistiselta: olen ollut tällä viikolla kaksi (2) kertaa elokuvissa. Elokuvissa käyminen on yksi lempiharrastuksistani ja leffateatteri on yksi parhaista paikoista minulle olla.

Täytyy olla onnellinen ja kiitollinen Savon kinoista. Toki tarjonta kalpenee Helsingin mahdollisuuksien rinnalla, mutta melkoisen hyvää huolta meistäkin täällä itärajalla pidetään kaupungin kokoon nähden. Tänään näin islantilaisen LUX-palkintoehdokkaan ilmaiseksi, keskiviikon Vauvakinossa oli äänestyksen perusteella elokuvana Bohemian Rhapsody ja kympin pilettiin sisältyi vielä pullakahvitkin.

Ihanaa istua leffateatterin hämärässä! Ihanaa että jälkikasvu jaksoi koko Bohemian Rhapsodyn! Vielä kun olisi voinut samalla ahtaa naamaan poppareita, mutta ihan kaikkea ei tämänkään ihanuuden keskellä voinut saada. 

Uusia ihmeotuksia en kyllä taida päästä valkokankaalta katsomaan, koska kaikki näytökset ovat ihan tuhottoman myöhään nykyistä rytmiä ajatellen. Sillä kai yritetään karsia liian pienet katsojat yleisöstä, mutta entäs me pienten ihmisten vanhemmat, joiden pitäisi olla nukkumaanmenoaikaan jo kotona?

Rokiton viikko

Ollaan vuosia puhuttu, että joskus olisi kiinnostavaa skipata itse Ilosaarirock ja suorittaa oheisohjelmaa koko viikko. Tänä vuonna ajatus tuli toteutettua puoliksi vahingossa. Lauantaina en tosin jatkoklubeille enää jaksanut, kun päivä meni vieraiden kanssa ja ilta univajetta paikatessa. Sunnuntain rokkibrunssikin jäi väliin, vaikka kävinkin moikkaamassa bussia odottavaa kaveria Ilosaaressa mitä parhaimpaan brunssiaikaan. 

Tiistaista perjantaihin suoritin kuitenkin Popkatua kiitettävästi: näin joka päivä vähintään yhden keikan ja useampana päivänä monta. Tapasin paljon tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Lisäksi kävin kaikissa Popkadun päätapahtumapaikoissa ja ehdin kerrankin hengata Rytmipuistossa pitkän kaavan mukaan. Ei huono. Sen lisäksi lempikeikat taisivat olla paikallisin voimin toteutettuja: (proto)Torvinen torstaina Kerubissa ja Cane Vuorjoki Surakan pihassa perjantaina. Faarao Pirttikangas oli takuuhyvä, samoin Pekko Käppi olisi ollut, jos Lasiterassin happitilanne olisi sallinnut pysyä paikalla kauemmin kuin kolme biisiä.

Jalatkin ovat festarinjälkeisessä olotilassa melkein sattumalta. Menin nimittäin lainaamaan pyöräni rokkitalkoolaisille ja puhelimeni askelmittari kertoo minun kävelleen maanantaista sunnuntaihin lähes 102 000 askelta. Se tekee keskimäärin reilu kymmenen kilometriä päivässä. Halleluja. 

Miinuksena syötiin ulkona käytännön syistä ja mukavuudenhalusta niin monta kertaa, että omatunto kolkuttelee molempia ihan urakalla. Eli luonnollisesti käytiin tänään kauppareissun yhteydessä Heinosen leipomossa syömässä. Hyvin lähti viikko käyntiin! Mutta kuka ihme jaksaa tällä helteellä laittaa ruokaa, vieläpä useamman kerran päivässä? Kysynpä vaan. Ja jos ei käytä rahaa pääsylippuun, voi ehkä tukea paikallisia yrittäjiä senkin edestä.

Kaiken kaikkiaan siis rokittomuudesta huolimatta varsin hyvä viikko - Joensuun heinäkuu on ihana. Olen silti ihan huojentunut, että aktiivisin aika on nyt takana ja voi lööbata sohvalla kaikessa rauhassa, sillä sosiaalinen ähky on tosiasia. Ihan kuin Rokin jälkeen konsanaan.

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Katse vielä Rokumenttiin

Rokumentti vei taas mehut, vaikka piti ottaa iisisti. Olen palautunut pari päivää tekemällä kaalilaatikkoa ja pysymällä enimmäkseen kotona.

Alkuperäinen suunnitelma oli katsoa leffoja vain yhden lippupaketin edestä, kuten normaalit ihmiset. Päätösvaikeuksien, sattumusten ja yhden ilmaisnäytöksen myötä kokonaissummaksi muodostui kuitenkin taas se perinteinen yhdeksän (lasken Roskan lumouksen ja siihen liittyvät lyhärit yhdeksi). Onneksi keskimääräinen tahti oli kaksi elokuvaa päivässä, joten jonkin verran kiireetöntä aikaa ja nukkumistakin mahtui viikonloppuun.

Nämä näin:

Lauluja Utopiasta

The Goodiepal Equation

Score: A Film Music Documentary

Every Everything: The Music, Life and Times of Grant Hart

Suomi Filmi Singalong

Tuhansien raitojen miehet

CHRZU: Roskan lumous

Faithfull

Tokasikajuttu

Kiitän itseäni valinnoista sikäli, että yhtään maailmantuskadokumenttia en tänä vuonna katsonut. En tehnyt myöskään erityisen huonoja valintoja, joskin Goodiepalin ja Grant Hartin myöhäiset esitysajat aiheuttivat keskittymisvaikeuksia ja siksi niistä jäi lattein fiilis.

Moitin puolestaan kanssakatsojia. Tykkään siitä, että Rokumentissa katsotaan läpi sormien kaljan juomista ja viime tingassa tai sen jälkeen saliin tulemista, mutta tänä vuonna festariväki tuntui kovin levottomalta. Oli pälättäjää, rouskuttajaa, heilujaa, kuhertelijaa, roskaajaa, epäasiallisuuksien naurajaa, kännykän räpälääjää ja ties mitä. Missä välissä ihmisiltä pääsi unohtumaan, ettei leffateatteri ole olohuone? Miksi tilanne pahenee vuosi vuodelta? Kenen on vastuu?

Onneksi päällimmäisenä jäivät mieleen elokuvat itse. Parhaan mielen dokumentin kunniamaininta Tuhansien raitojen miehille, inspiroivimman persoonan kunniamaininta Marianne Faithfullille ja eniten kylmiä väreitä aiheuttaneen elokuvan kunniamaininta Lauluille Utopiasta. Tosin nyt kun tätä kirjoitan, alan olla sitä mieltä, että Sinikka Sokka voisi jakaa Faithfullin kanssa tuon inspiraatiomaininnan, Sinikka rokkaa.

Hirvikärpästen armoilla

Mietittiin toissapäivänä, mitä sellaisia paikkoja olisi lyhyen automatkan päässä Joensuusta, joita ei vielä ole nähty.

Keksin sitten kohteeksi Valamon.

Minä olen siellä käynyt muutamankin kerran, mutta viimeksi muistaakseni työasioissa neljä vuotta sitten. Markolle visiitti oli ensimmäinen. Päädyttiin kävelemään luostarialueelta lähtevä noin 4,5 kilometrin metsäreitti matkamiehen ristille ja takaisin. Infossa työntekijä muistutti, että metsässä voi olla tähän aikaan vuodesta märkää, mutta se oli kyllä melkoinen understatement.

Alkupää rantareitillä oli ihana. Muutama lätäkkö piti kiertää, mutta muuten kävely oli leppoisaa ja oikeasti aika virkistävää, vaikka maastossa oltiinkin. Palattiin metsän puolelta ja olisi kannattanut kääntyä takaisin ensimmäisen hankalasti ylitettävän paikan kohdalla. 

Jossain siinä vaiheessa, kun olin holahtanut mättään alla piileksivään lammikkoon nilkkoja myöten ensimmäistä, mutta en vielä toista tai kolmatta kertaa, muistettiin, miksi harvakseltaan tähän aikaan vuodesta viitsii edes metsään mennä - eli siis hirvikärpästen olemassaolo. Arggggh.

Kun lopulta epätoivoisen rämpimisen päätteeksi päästiin takaisin Valamon pihapiiriin, olin niin märkä ja kiukkuinen, että lähdettiin ajamaan samantien takaisin Joensuuhun kurvaamatta kahvila-ravintolan kautta. Kotimatka autossa meni hytistessä ja nyppiessä hirvikärpäsiä milloin mistäkin. Viimeiset löysin lauantaiaamuna lähtiessäni töihin. Tai ainakin hartaasti toivon, että ne oikeasti olivat viimeiset.

Ei nyt varsinaisesti harmita, että lähdettiin, mutta paremminkin olisi voinut tämän reissun taktikoida. Valamo on edelleen mielestäni mitä mainioin retkikohde, mutta ennemmin kesällä kuin lokakuussa, vaikka ruskainen metsä siellä kaunis olikin ja puolukoita riittäisi niin paljon kuin viitsisi kerätä. 

Seuraavalla kerralla aion kävellä matkamiehen ristin reitin sijaan hautausmaalta lähtevän maastoreitin taaborinvuorineen ja öljymäkineen, mielellään kumpparit jalassa ja huppu tiukasti päässä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ja syödä sen jälkeen kaikessa rauhassa jalat kuivina Trapesan buffassa.

Rag'n'rok

Rokki rokattu ja Joensuu jätetty hetkeksi taakse.

Tänä vuonna ei jotenkin ole erityisen paljon sanottavaa. Nothing But Thieves ja Rag'n'Bone Man olivat odotetusti ihania, Hellacopters mainio, Pixies vähän väsynyt, Ewert and the Two Dragons valitettavan väärässä slotissa , Helsinki-Cotonou Ensemble todellakin oikeassa slotissa ja Ultra Bran keikallakin ympäröivä hurmos tarttui, vaikka omat akut alkoivatkin olla jo aika vähissä.

Nothing But Thievesin keikalle ei ollut tunkua. Mutta ihana oli.

'

Vaihdoin Mewin keikan pullavohveliin.

Ja Imagine Dragonsin aikana hengasin O:ssa.

Rag'n'Bone Man olikin nuorisoidoli ja tunsin itseni tättäräksi.

Protip 1: vaikka yleisössä olisi aggressiivinen tunku, reunoilla on väljää.

Protip 2: kunnon rokkibrunssi pelastaa paljon. Ihan tosi.

Periaatteessa siis ihan hyvä viikonloppu ja lähtölaukaus kesälomalle. Pysyin jopa budjetissa, vaikka tunnuinkin hengaavan anniskelussa enemmän kuin ikinä. Kaiken kiinnostavan kasvisruuan loppuminen ennen sunnuntai-iltapäivää tietysti teki osansa. Moitteita tuleekin lähinnä itselle huonosta ruokataktikoinnista ja festivaalille kehnoista vessa- ja narikkauudistuksista.

Vuosi vuodelta suoraan Rokista lomalle siirtyminen kuitenkin vie aina vain enemmän mehuja ja nyt tuntuu, että toipuminen on erityisen pahasti vaiheessa, vaikka eletään jo torstai-iltaa. Intensiivinen kyläily ja sukulointi eivät tietysti varsinaisesti auta asiaa, mutta ehkä elo tästä vielä tasaantuu.

Rokumentti

Rokumentti, jokavuotinen marraskuuni pelastaja, on taas ohi. Festariviikolla näin kahdeksan elokuvaa ja enemmänkin olisi mennyt, niin istumalihasten kuin ohjelmistonkin puolesta.

League of Exotique Dancers

Blur: New World Towers

Lost River

Mapplethorpe: Look at the Pictures

Elstree 1976

Oasis: Supersonic

Author: The JT LeRoy Story

Life, Animated

+

DocLounge: Strike a Pose

Bowie-retrospektiivi Taitokorttelissa

Onnistuin kyllä valitsemaan leffat tänä vuonna paremmin kuin hyvin! Blur, Elstree ja Strike a Pose olivat joukossa heikoimmat, mutta viihdyin niissäkin mainiosti. Mapplethorpe ja Supersonic olivat ehkä dokumentteina parhaat, kun taas JT LeRoy jäi eniten vellomaan päähän. Exotique Dancers ja Life, Animated puolestaan ovat ne, joita suosittelisin varauksetta kaikille puhuttelevina, mutta hyvän mielen dokumentteina.

Paljon parjattu Lost River painii ihan omassa sarjassaan jo siksi, että kyseessä oli näytelmäelokuva. Tykkäsin kyllä, mutta aloitus viimeistään klo 22 olisi ollut paikallaan, koska pimeässä, omituisessa ja unenomaisessa elokuvassa hereillä pysyminen tuotti reilua tuntia myöhemmin huomattavasti vaikeuksia. Olen silti tyytyväinen, että näin tämän teatterissa. Telkkarin ruudulta katsominen ei varmasti tee elokuvalle oikeutta.

Taitokortteli oli mitä parhain paikka ulkoilmanäytöksille. Onneksi pyllyynnyin paikalle, vaikka en ehtinytkään nähdä kuin kahdeksan videota.

Tänä vuonna jäi näkemättä mm. Gimme Danger, Accidental Courtesy, Everybody Wants Some!!, A Bigger Splash, Finding Joseph I, Cheer Up, Spandex Sapiens... Kuulin niistä kaikista niin hyvää, että pitää paikata nämäkin aukot mahdollisimmat pian.

Vaikka olisinkin jatkanut elokuvissa istumista sujuvasti toisenkin viikon, saattaa olla hyvä vähän levätäkin. Sunnuntaiaamuna todettiin molemmat, että olen poikkeuksellisen paljon loman tarpeessa. 

Tarve purkautuu valitettavilla tavoilla. Lauantaina olin niin väsynyt ja ärsyyntynyt ihmisiin, että jätin Saimaan keikan väliin ja suuntasin kotiin neulomaan lapasia. Se sentään on terapeuttista ja rentouttavaa. Ainakin siihen asti, kunnes saan hartiat ihan lukkoon puikkoineni. Mutta se hetki ei ole vielä täällä.

Hei pääskynen, laula!

Kävin perjantaina hankkimassa yhden olennaisen, aiemmin puuttuneen Joensuu-kokemuksen eli näkemässä Poolin livenä.

Achievement unlocked!

Niin hauska kokemus kuin Pool olikin, illan kirkkain ahaa-elämys tuli pari tuntia myöhemmin Koodien keikalla. 51koodia ei koskaan ollut suoranaisesti minun juttuni, mutta tiesin, että jos olisin ollut 5-10 vuotta nuorempi, olisi kolissut ja kovaa.

Oli kuitenkin päässyt unohtumaan, että yksi ralli oli pitkään todella lähellä sydäntä. Vedenjakaja, ah!

Menneellä viikolla kaivoin myös Samettivallankumouksen levyn hyllystä puuhastellessani ja palasin välittömästi vuoteen 2007. Lauantaina taas muistin Marylandin ja taas tulvahteli muistoja mieleen.

Näiden tapahtumien kunniaksi unohdetut lempparibiisini joensuulaisilta bändeiltä top 3:

1. Samettivallankumous: Pääskynen (levyltä Täällä mies, kuuleeko nainen? 2007)

2. 51koodia: Vedenjakaja (levyltä Nimetty, 2004)

3. Maryland: Constellation (levyltä Almond of Life, 2004)

Bubblin' under - Maryland: Last Scene, Final Take (levyltä Rob & Jones Classic, 2002)

Aikeenani oli laittaa tähän linkit, mutta ainoastaan Vedenjakaja löytyy Spotifysta ja Youtubesta. Taas yksi hyvä syy olla vielä luopumatta levyistä - muuten en voi enää löytää Pääskystä uudelleen!

Uteliaat vaikka kirjastossa. Hienoja lauluja.

Kihartimen kuolema

Torstaikeskustelu 1

Hanna: Ja kampaaja ehdotti föönipohjaa, mutta ei mulla oo ees fööniä, kun se hajosi varmaan neljä vuotta sitten, enkä oo saanut ostettua uutta, tarviin sitä niin harvoin.

Kassu: Voi ei! Laskin sen varaan, että sulla on!

Hanna: Käytiin tää keskustelu myös viimeksi, kun kävit täällä...

Kassu: Äh, voi hitto.

Hanna: Mutta on mulla ilmakiharrin!

Kassu: Se riittää!

[vartti myöhemmin]

Hanna: Ilmakiharrin hajosi.

Kassu: Eiiiiiii!

Hanna: Taidetaan joutua kaupoille.

Torstaikeskustelu 2

Myyjä 1: Se ois sit 45,85.

Hanna: Hei ton tupeerausharjan piti tulla Remington-tuotteen kanssa kaupan päälle, hyllyssä luki niin. Mutta nyt se onkin ottanut hinnan.

Myyjä 1: No ei kassa näemmä anna alennusta.

Hanna: No hyllyssä luki "Remington-tuotteen ostajalle tupeerausharja kaupan päälle".

Myyjä 1: Tää on Remington.

Hanna: Niin.

Myyjä 1: Mutta tää ei anna alennusta.

Hanna: Niin.

Myyjä 1: Mun pitää soittaa.

[viisi minuuttia myöhemmin]

Myyjä 2: Toi on väärä tuote. Se tarjous koskee vaan tätä suoristusrautaa.

Hanna: En sitten ota tätä harjaa. Sääli, kun se vaikutti ostopäätökseen. Kun siinä lapussa tosiaan luki "Remington-tuotteen", niin tietysti aateltiin, että kaikki Remington-tuotteet.

Myyjä 2: Nää oli siinä vieressä, olisi sun siitä pitänyt tajuta.

Hanna: Siitä ihan vierestä mä tän kihartimenkin otin.

Myyjä 2: Se ei ole tarjoustuote, harja tulee vain tämän kanssa.

Hanna: Juu selvä. Mutta voitteko pliis korjata sen lapun sieltä.

Myyjä 2: Hmph!

Mikä tuuri ja käsittämätön ajoitus! Uskollinen ilmakihartimeni on kestänyt matkassani yli kymmenen vuotta ilman mitään ongelmia. Nyt se sitten päätti eläköityä kertaheitolla.

Kassu-serkku ja minä ollaan siitä huono parivaljakko, että lietsotaan toistemme kuluttajaraivoa. Markoa siis lähinnä nauratti, kun selitettiin tuohtuneena tilannetta myöhemmin illalla kotona. Mutta ärsyttää silti.

Näin asiakaspalvelussa ikuisuuksia työskennelleen näkökulmasta tässä olisi vähintään pitänyt pahoitella epäselvää merkintää, parhaimillaan antaa se harjakin kaupanpäällisiksi ja sitten suunnata pika pikaa laittamaan tilalle uudet laput. Ei minua ilman harjaa jääminen kiukuta, mutta tökeröys ja mulkoilu kyllä korpeaa näin parin päivän päästäkin. Saatan kirjoittaa asiakaspalautetta, kunhan jaksan. Ja joka tapauksessa jätän erinnäisen pienelekrtoniikan ostamisen keskustan Cittarista vastaisuudessa väliin.

Vaan oli tässä CM:n valikoiman Remingtonin valinnassa oikeasti hyvälkin puoli. Vuosien föönittömyyden jälkeen nyt on joka tapauksessa toimiva ilmakiharrin kahdella kihartavalla vaihtopäällä ja kevyellä föönillä. Tarvitsin sitä huomattavasti enemmän kuin tupeerausharjaa.

Rok rok

Kesäloma korkattu Ilosaarirockilla.

Rokkiin ei ollut oikein mitään odotuksia ja siihen nähden kaikki meni hämmentävän hyvin. Lisäksi vaikka mikään artisteista ei oikein kiinnostanut etukäteen, oli etenkin lauantaina hämmentävän kiire keikalta toiselle koko ajan.

Tarkoituksena oli valuksia alueelle lauantaina vasta illan puolella, mutta rokkivieras halusi nähdä Sannin, joten kurvattiin Laulurinteelle jo kahden korvilla. Siinä samalla tulikin sitten vilkuiltua vaikka mitä. Ihan ykköset lauantaina oli Saimaa, Ricky-Tick Big Band ja Passenger, joka pelitti minulla sata kertaa paremmin kuin perunut Ellie Goulding.

Propagandhissa olin liian väsynyt ja väärässä (eli tanssi-) moodissa, enkä saanut siitä oikein mitään irti. Viikatteessa taas tuli lähinnä vain paha mieli. Antti Tuiskua piti kurkata vain muutama biisi, mutta siellä vaan huomasin olevani papiidipaadi-kuorossa muiden kanssa melkein loppumetreille asti. Hieno show ja mahtava meno, mutta kummastusta herätti ympäröivien teinien selfiemania. Hienot koreografiat ja ammattitanssijat meni ihan ohi, kun ympärillä sometettiin kuin viimeistä päivää. Paheksun. Ja mietin, kuinka monessa snäpissä kuvitteellinen kukkahattuni ehti Antin ja Passengerin keikkojen aikana edustaa.

Sunnuntai oli bändien suhteen hiljaisempi. Pojat halusivat taas alueelle aikaisin, joten suuntasin minäkin sitten katsomaan JVG:tä, mutta muutaman biisin jälkeen oli pakko karata skumppabaarin puolelle. Timo Lassy Bandin aikana paistoi aurinko ja rentolavalla oli leppoisaa. Ihanan Leijonan ja Juice Normaalin aikana söin herkkuruokia ja nautin hyvästä meiningistä. Hakenia ja Moonsorrow'ta yritin kuunnella ja Haken oli niistä selvästi enemmän mun juttu, mutta keskittymiskyky valitettavasti tiessään.

Ainoa oikeasti odottamani artisti koko päivänä oli Frank Carter & The Rattlesnakes. Keikan alkuun valvominen oli tuskaa, mutta ehdottomasti kannatti. Huikea showmies ja hieno keikka. Onneksi löysin ukon Spotifysta paria viikkoa aiemmin, muuten olisi mennyt ohi tämäkin ihanuus!

Jännästi linjassa 1

Tyhmin olo tuli niiden muutaman biisin aikana, jotka yritin Cheekiä ja Volbeatia katstoa. Ei toki ole minulta pois, jos joku kyseisistä artisteista tykkää, mutta kun en vaan ymmärrä. Väkisinkin tulee siis miettineeksi, mikä namiska minun päässäni on väärässä asennossa, kun kaikki ne tuhannet ihmiset on keikalla ihan onnessaan ja omissa korvissa kaikki kuulostaa kamalalta ja meno lavallakin on huono.

Mutta kuten ei niin kovin monta postausta sitten totesin, keikkojen paras puoli on se, että sieltä pääsee yleensä halutessaan pois. Niin myös tällä kertaa!

Monta kiinnostavaa keikkaa missasinkin, joista Wolf Alice kaivelee eniten. Mutta koska se oli päällekäin Passengerin kanssa, valinta oli selvä. Huolimatta siitä, että Passenger olikin takanani olevan tytön mielestä kamalaa partapaskaa. Rohkenen olla eri mieltä.

Jännästi linjassa 2

Festariruokien kanssa kävi kummasti: lauantaina en löytänyt mistään hyvää kasvisruokaa ennen kuin piti jo lähteä pois. Sunnuntaina piti sitten yrittää syödä kaikki. Pisteet karjalaisen katuruokakojun (inan ylihintaisille) täytetyille karjalanpiirakoille ja kuubalaisen kojun mintulla ja chilillä maustetuille ranskalaisille, pelastitte päiväni. Juomapuolelta erityismaininta Panimo Honkavuoren pisteelle ja perinteisesti Hermannin viinitilan skumppabaarille. Lauantaina paniikkiratkaisuna syömäni paistettu nuudeli soijapaloilla ei ansaitse kunniamainintaa, vaikka pelasti päivän ihan yhtä lailla.

Kannatti se siis kuitenkin taas lähteä, vaikka viimeiseen asti vaiheiltiinkin. Ensi vuoden arpomisen voi aloittaa sitten vaikka syksyllä, kunhan tästä kierroksesta toivutaan. Rokkikooma (vai lomakooma?) oli maanantaina ihan omaa luokkaansa ja aloin olla elävien kirjoissa vasta eilen. Onneksi sattui aurinkoinen päivä ja pääsin mattopyykille. Illasta Marko raahasi minut vielä mustikkaankin. Kyllähän tässä jo kesälomahommilta alkaa tuntua ja siitä kertoo myös tänään pakatun matkalaukun paino. Huhhuh.

Kirjoittelen tätä itse asiassa Vallilassa. Olen elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa Helsingissä, mutta se on jo toinen tarina se.

Hanna sydän Nyrkkitappelu

Siitä on nyt aika tarkalleen kaksi vuotta, kun havahduin siihen, että vanhan lempiyhtyeeni Day Elevenin rumpali soittaa nykyään Nyrkkitappelussa.

Intoilin asiasta ääneen ja mietin, pitäisikö bändin keikka Rokissa käydä katsastamassa, kun kuitenkin olen aina tykännyt seurata kyseisen rumpalin työskentelyä.

"En näe Hanna sydän Nyrkkitappelun tapahtuvan ihan heti", totesi genreen vihkiytyneempi ystäväni asiasta kuullessaan.

Jätin sitten keikan väliin. Lähinnä siksi, että keikka oli Portisheadin kanssa päällekäin ja jos en kerran kuitenkaan tykkäisi bändistä, niin miksi tehdä turhaa aikataulustressiä, eikös juu?

Eilen lopulta näin Nyrkkitappelun Kerubissa. Päätä särki ja väsytti, mutta otin tavoitteeksi katsoa kolme biisiä, että tietäisin viimeinkin, mistä on kyse. Ja niinhän siinä kävi, etten malttanut poistua paikalta ennen kuin viimeinenkin viidestä (!) encoresta oli soitettu. Keikka oli riemukas, bändi ihan huikean hyvä ja rumpalin soittoa edelleen ilahduttavaa katsella.

Nyt olo on ristiriitainen. Hyvän keikan jälkeen on hyvä mieli, mutta silti tuntuu väkisin siltä, että minulta on mennyt pari vuotta hukkaan ja olisin jo ehtinyt todistaa monen monta mainiota Nyrkkis-keikkaa tässä välissä. Viimeksi viime viikolla.

Siispä muistutus itselle:

Koska jokainen on oman musiikkimakunsa paras asiantuntija, tästä lähtien käyn katsomassa tilaisuuden tullessa kiinnostavat keikat, sanoi perehtyneempi lähipiiri mitä sanoi. Paitsi jos ne on Portisheadin kanssa päällekäin. Enhän minä siitäkään tiennyt tykkääväni etukäteen. Tai Squarepusherista silloin joskus. Ja keikaltahan tosiaan pääsee aina pois vaikka sen kolmen biisin jälkeen, jos ei kolahda.

ps. Olen silti sitä mieltä, että viisi encorea on kyllä vähän turhan monta mille tahansa orkesterille.

Kohtaamisia kaupoilla

Aika: Noin 10.15 tiistaiaamuna

Paikka: Keskustan Citymarket

Tilanne: Otan uusia perunoita illan kalakeittoa varten

Vanhempi rouva: Onkos ne uusia perunoita?

Minä: Juu. Näyttää olevan vielä ihan suomalaisia.

Rouva: Punnihe miulle siinä samalla.

Minä: Jahas, paljos laitetaan?

Rouva: Puoli kiloa!

[lappaan perunoita pussiin]

Minä: Nyt teidän pitäisi kyllä nousta nojaamasta siihen vaakaan, että voin punnita.

Rouva: HMPH!

[vaaka näyttää 320 g]

Minä: Vähän vielä.

Rouva: No ei se nyt noin tarkkaa ole!

Minä: Tästähän puuttui melkein puolet. Kokeillaan uudestaan.

[vaaka näyttää 510 g]

Minä: No nyt on puoli kiloa.

[alan laittaa pussia solmuun]

Rouva: ANNA SE MIULLE! ANNA! SE! MIULLE!

Minä: Juu, juu. Laitan vaan pussin kiinni, ettei perunat leviä ympäriinsä kassalla.

Rouva: Jaa.

[ottaa pussin ja marssii pahantuulisesti pois]

Minä: Ole hyvä!

1. Miksi edes käyn Cittarissa aamupäivisin, kun tiedän että siitä tulee aina paha mieli?

2. Toivottavasti sitä ikääntyessään osaa säilyttää edes käytöstapansa.

Pieni oodi Joensuulle

Olen viime aikoina pohdiskellut paljon sitä, miltä tuntuisi muuttaa Joensuusta pois. Olen asunut täällä 12,5 vuotta, joten on ihan sama, minne maailma kuljettaisi. Muutos olisi iso.

Toisinaan kaupunki tuntuu kaatuvan päälle ja ahdistaa. Toisinaan se taas hemmottelee erityisen paljon. Kuten vaikka nyt keväällä.

Kävin reilun viikon sisään mm. tarpomassa Kolilla, katsomassa Cluelessin valkokankaalta ja Max Cavaleraa livenä.

Cavalera ei ollut minulle samanlainen iso odotuksen aihe tai sielua sykähdyttävä kokemus kuin monelle muulle paikalle saapuneelle, mutta mahdollisuutena kuitenkin aika rouhea. Enpä olisi joskus 14-vuotiaana Roots Bloody Rootsia kummastellessani ajatellut käyväni katsomassa solistia kivenheiton päässä kotoa.

Cavalera ja Cluelessin ysärinostalgia sikseen, eniten tässä fiilistelyvaakakupissa painaa Koli.

Osaisinko vielä asua jossain, mistä ei voisi tunnissa hurauttaa tällaisiin maisemiin bensakustannusten hinnalla? 

Varmaan osaisin. Eri asia sitten onkin, haluanko.

Aurinkokävelyä

Hannan kotipalvelu kävi tiputtamassa tänään erinnäisiä ruokatarvikkeita sairastuvalle joen toiselle puolelle.

En iloitse kenenkään vatsataudista, mutta tulipahan hyvä syy hilata itsensä sohvalta ylös ja ulkoilla aurinkoiseen aikaan. Ja mikäs tuolla ulkoillessa, pakkasen tiputtu alle 20 pakkasasteen Joensuussa nimittäin vallitsee melkoinen talven ihmemaa.

Ei pöllömpää! Uskaltauduin jopa ylittämään Suvantosillan. Ihan niin leppoinen pakkasilma ei vielä ole, etteikö olisi toinen poski matkalla jäätynyt.