adieu 2014

Kuluneen vuoden pohtimisesta ja asetettujen tavoitteiden listaamisesta on tullut vuodenvaihteen perinne ja itselleni aika tärkeä rituaali vuosien varrella.

Ykköstavoitteeni tälle vuodelle oli oppia ottamaan rennommin ja ennen kaikkea sisäistää, että yksi mielekäs tekeminen vapaapäivänä riittää. Koen onnistuneeni, vaikka tapani mukaan usein edelleen höyryän vapaapäivinänikin ympäri kaupunkia.

Muita vuosi sitten listaamia tavoitteita:

Vuonna 2014 haluaisin myös oppia käyttämään taas koruja. Haluaisin saada talouden kunnolla tasapainoon: säästää huolellisemmin ja saada rahat riittämään paremmin myös viimeisille päiville ennen palkkapäivää. Haluaisin myös säästää kukkaroni ohella ympäristöä ja haaskata ruokaa vähemmän. Edellisistä huolimatta aion sallia edelleen itselleni ulkona syömistä ja kahvittelua tasaisin väliajoin ilman huonoa omaatuntoa. Haluan matkustaa ja koota ainakin yhden palapelin. Tavoitteena olisi myös venytellä säännöllisemmin. Hankintojen puolelta haaveissa siintää uusi sänky ja hylly- tai yöpöytäratkaisu makkariin. Ja josko kahden vuoden harkinnan jälkeen saisin hankittua myös sen kokovartalopeilin.

Kuinka kävi? Koruja olen käyttänyt vain satunnaisesti. Rahan kanssa olen kaikista verokämmeistä huolimatta pärjännyt paremmin ja talouteni on tällä hetkellä melko vakaa. Ruuan haaskaamisesta en osaa sanoa. Koen petranneeni, mutta totuus on, että ennen joulua sielu itki verta, kun heitin pois mm. kaksi liki täyttä pussia toooooosi vanhoja gramjauhoja. Ulkona tuli syötyä etenkin loppuvuodesta vähän liikaakin. Matkustin kahdesti ulkomaille ja useamman kerran Suomen sisällä. Kokosin kaksi palapeliä. En ole muistanut juurikaan venytellä kevään jälkeen, enkä ole ostanut uutta sänkyä tai yöpöytää. En vieläkään omista kokovartalopeiliä. 

Tavoitekuva paljastaa, että olen tänä vuonna panostanut elämyksiin mutta en kauheasti hyvinvointiin. Pääsin Lontooseen, Tampereelle ja Tallinnaan. Näin sekä Robbien että Backstreet Boysin livenä. Nukuinkin ihan kiitettäviä määriä ja katsoin uuden Doctor Whon kokonaan. Koti sen sijaan ei ole erityisen hyvässä järjestyksessä, etenkin syksyn mittaan tuoreiden asioiden syöminen on jäänyt valitettavan vähälle ja kehonhuoltoon en ole ehkä ikinä kiinnittänyt näin vähän huomiota.

Eli kai tässä vielä plussan puolella ollaan, vaikka tavoiteltavista asioista osa siirtyykin suoraan tulevalle vuodelle?

Kävin läpi vanhoja vuosikatsauksia ja joka vuosi näytän kirjoittaneen, että mennyt vuosi on ollut tosi raskas ja seuraava olkoon parempi. Huolta ja murhetta on kieltämättä ollut tänäkin vuonna enemmän kuin olisin välillä jaksanut kantaa, mutta onhan niitä hyviäkin asioita tapahtunut: välillä jopa ihan oikeasti tapahtuneiden asioiden vastapainoksi. Esimerkiksi ystävärintamalla on ollut myrskyjä ja luopumista, mutta olen myös saanut uusia ihmisiä elämääni ja lisäksi muistanut, että parasta on se, kun jatkaa vanhan ystävän kanssa juttua pitkän tauon jälkeen kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan.

Lempihengailukaverini on silti tänä vuonna ollut Paavo, joka saattaa ainakin viimeisimpien tietojen mukaan olla maailman paras tyyppi.

Ja onhan tuota muutakin muisteltavaa tältä vuodelta, sekä pieniä että varsinkin isoja asioita.

Yllätimme itsemme maaliskuussa ja menimme kihloihin. Minusta tuli huhtikuussa uudestaan täti ja vaikean alun jälkeen Rauhasta on kasvanut varsin valloittava ja terve tyttö. Kesällä pääsin näyttämään Markolle Bristolia ja rakastuin Walesiin. Näin ihania näyttelyitä pitkin vuotta. Iskä sai vuodeosastokierteen jälkeen ihan mahtavan asunnon, josta jaksan iloita jokaisella visiitillä. Näin esimerkiksi.

Yleensä laitan näihin postauksiin reissukuvia, mutta niitä taitaa olla ihan riittämiin naputtelemissani matkakertomuksissa. Ja tapahtuuhan sitä koto-Suomessakin!

Ilmeet hohtominigolfin ihmemaassa tammikuussa.

Rauhaa moikkaamassa huhtikuussa.

Toukokuussa ilahduttanut kihlakimppu työkavereilta.

Harvinaisen hehkeinä nimiäis- ja nelikymppisjuhlissa heinäkuussa.

Turistina Penttilän sahan raunioilla lokakuussa.

Kaikista hyvistä hetkistäkin huolimatta toivon vuoden 2015 olevan taas edeltäjäänsä taisaisempi ja valoisampi. Yritän edesauttaa asiaa ottamalla sen teemakekkereillä vastaan bleiserissä, rusetissa ja kartongista askartelemassani fezissä. Geronimo!

loppuvuoden puhdetöitä

Vuoden varsinainen recap hautuu vielä päässäni, mutta löysin itseni pohdiskelemasta etenkin mennyttä syksyä.

Syksy on ollut pitkä ja raskas, kaamosoireet olivat harvinaisen pimeän marraskuun jäljiltä pahemmat kuin koskaan. Tuntuu, etten olen jaksanut keskittyä mihinkään tai saanut mitään aikaan.

Jännästi kuitenkin olen nähnyt monia hyviä televisiosarjoja alusta loppuun. Tänään myös starttasi vuoden 54. kirja. Aktivoiduin loppuvuodesta käymään taas keikoillakin. Mutta jos hengenravintoa ei lasketa, niin on tässä loppuvuodesta tullut keskityttyä ihan konkreettisestikin johonkin.

Tein loppuun muutamankin pari vuotta laatikossa maanneen käsityöprojektin ja opettelin uusia neulekuvioita. Sain parikin itse tehtyä lahjaa kääräistyä pakettiin ja tein itselleni viimeinkin uudet säärystimet. Ja tietty nämä.

Seuraava pari on jo tekeillä.

Opettelin tekemään karamellisoituja manteleita ja kiikutin niitä lahjaksi ympäri Joensuuta. Lisäksi lähetettyjen joulukorttien määrä nousi pykälällä viime vuodesta ja näpertelin ne tänäkin vuonna itse.

Joulun aikana onnistuin kokoamaan myös parissa illassa muumipalapelin. Olkoonkin vain 500 palaa, entiselle palapelikärsimättömälle tämä on melkoinen saavutus.

Seuraavaksi haaveissa Disneyn naispahikset, 1000 palaa.

Että kummasti sitä kuitenkin tekee asioita, vaikka luulee vain lahnastelevansa sohvalla. Ovela tietysti valitsee tekemisensä sohvalle sopiviksi. Taidan jatkaa valitsemallani linjalla ja näperrellä asusteita keskiviikoksi.

joulupöydissä

Vapaat on vietetty ja töihin palattu. Minusta välipäivinä on ihan leppoisaa olla töissä, mutta myönnettäköön, että olisin ihan vaikka lauantain kunniaksi nukkunut mieluusti yli kuuteen. No, huomenna sitten.

Paluu arkeen taitaa olla edessä myös ruokapuolella. Markon haaveissa oli vielä yhteiset joulun jälkifiilistelyt, joten tein laatikoita reippaasti. Olisi kuitenkin pitänyt muistaa, miten tämä haaveilu yleensä päättyy. Eilen tulikin jo kinkkuähkypuhelu, jossa toivottiin "jotain mahdollisimman vegaanista" seuraavaksi viikoksi. Onneksi pakastin palvelee.

Itse onnistuin enimmäkseen välttymään pahimmilta ähkytiloilta, kun muistin kerrankin, ettei ruoka ole loppumassa maailmasta ihan heti - enkä edes kauheasti ehtinyt mättää lahjaksi saamiani suklaita, ellei eilisillan rocky road -festaria lasketa. Harmillista sinällään, koska suklaata ei voi pakastaa.

Mutta koska ruoka on kuitenkin ollut myös tämän poikkeusjoulun pääasia, esittelen sen kolme erilaista joulupöytää:

Jouluaaton kylmä lounas yhdelle.

Aaton päivällispöytä Kanervalassa. Pernaloora etuoikealla.

Äidillä joulupäivänä, laatikot vielä uunissa.

Hassua kyllä, en nyt löydä yhtään ruokaa, joka esiintyisi jokaisessa kuvassa. Paitsi lohi, tosin aattokuvissa graavattuna ja viimeisessä savustettuna. Että niin taitavat ne joulun maut olla kuitenkin ensisijaisesti yhdistelmissä, eikä niinkään yksittäisissä ruokalajeissa.

Huonoa: Tein ensimmäistä kertaa ikinä lanttulaatikkoa ja tuomitsin sen pikamaistelun jälkeen epäonnistuneeksi. En siis syönyt sitä sen enempää aattona kuin joulupäivänäkään. Tapaninpäivän iltana iskin laatikkoa kuitenkin lautaselle ja se olikin oikeasti aika hyvää. Onpa sitten herkkulaatikkoa pakastimessa kevättalven laiskoja hetkiä varten.

Hyvää: Keksin vahingossa, miten (Jalotofun) savutofu kannattaa käsitellä, jos siitä haluaa leivän päälle juustohöylällä höylättävän version.

Parasta: Älysin ostaa jo hyvissä ajoin karpalokivennäisvettä jääkaappiin. Vatsa kiittää.

Mutta se mahdollisimman vegaaninen ruoka vaatii nyt aivojen uudelleen virittämistä kokilta. Mites sitä sapuskaa taas laitettiinkaan ilman voita ja kermaa?

aatto kotona

Nyt on kahdestoista joulu sen jälkeen, kun muutin Joensuuhun. Tänään heräsin ensimmäistä kertaa ikinä aattoaamuna Joensuun-kodistani.

Ratkaisuni on herättänyt hämmennystä vähän siellä täällä, etenkin siksi, että Marko on normaaliin tapaan sukuloimassa. Itse reissasin Markon äidille ennen joulua, omalle sitten joulupäivänä. Muuta perhettä näen heti vuoden vaihduttua. Näin aattona olen kotona ja alkuillasta suuntaan syömään kilometrin päähän ystävien luokse.

Kuviossa parasta on se, ettei paineita ruuasta tai muista valmisteluista oikein ole. Eihän hössöttäjä toki pääse karvoistaan edes poikkeusjouluna, mutta osasin kerrankin hössöttää maltilla ja rauhassa miettiä, mitkä maut oikeasti joulun minulle tuovat tullessaan. Tein pienen rosollin ja leivoin taatelikakun, mutta piparkakut syntyivät tänä vuonna valmistaikinasta. Hain kaupasta sienisalaattia, joululimpun ja graavilohta. Piimäjuustosavottaan en itsekseni viitsinyt alkaa, mutta ostin tilalle leipäjuustoa. Luumukiisseliä keittelin ihan keittämisen ilosta. Puuron teen vasta huomenna - jos teen.

Ikkunaan leikkasin lumihiutateita ja laitoin saamani joulukortit seinälle. Ostin alesta pienen joulutähden. Hain kirjastosta kasan kirjoja ja ostin Muumi-palapelin. Keskipäivälle varasin joulusaunan, sen jälkeen aion vain olla. Tai ottaa vaikka päiväunet!

Eilen kävin ensimmäistä kertaa todistamassa joensuulaisen jouluperinteen, Joulutähden iskelmäkeikan Kerubissa. Ihana keikka, mutta olo oli vähän ulkopuolinen. Tai oli ainakin siihen asti, kunnes en meinannut päästä kotiin, kun niin monilla ihmisillä oli niin paljon asiaa. Läheskään kaikille tutuille en ehtinyt edes puhua. Olen tainnut muuttua joensuulaiseksi huomaamattani. 

Ystävien joulupöytään lähtee kuitenkin tuomisiksi ehta karkkilalainen pernaloora. Juuret ja perinteet ja mitä niitä nyt oli.

pikkujouluputki

En ole erityisen pikkujouluihminen. Käyn niissä kyllä ihan mielelläni, mutta varsinaista sesonkia en ole koskaan tajunnut. Työpaikan virallisiin pikkujouluihinkaan en mennyt, kun Rokumentissa meni samaan aikaan kiinnostava leffa, enkä ole kokenut jääneeni mistään paitsi.

Jotenkin olen silti tässä kuussa ehtinyt melkeinpä huomaamattani viisiin (5) eri pikkujouluihin.

Oli ne, jossa oli paljon venäläistä ruokaa ja ihan liikaa kuohuviiniä.

Sitten oli ne, jossa syötiin nälkään pakastetuulihattuja ja nähtiin kaupunginteatterin Working Class Hero.

Ne missä kenelläkään ei ollut aikaa tai energiaa valmistella mitään ja menulle päätyi helppoa mutta superherkullista texmexiä, jonka lomassa stressiä tuuletettiin urakalla ikkunasta ulos.

Ja tietysti ne, missä katsottiin isolta kankaalta molemmat Gremlinsit.

Eilen vielä lähestyin jo perinteistä ylipukeutumisen teemaa uudesta vinkkelistä kasarijakulla, tyllihameella ja tupeerauskammalla.

Kuvien pieni epätarkkuus kuuluu vuodenaikaan.

Enimmäkseen hyviä aikoja ja hauskoja iltoja, mutta olisikohan pikkujoulut nyt tältä vuodelta paketissa? Eipä siihen oikeaankaan ole kovinkaan monta Myyrä-kalenterin luukkua jäljellä. Next stop, Kuopio.

taskuja siellä, taskuja täällä

Perinteinen vuodenaikaan liittyvä ongelma: viimeiset lahjat uupuvat vielä, mutta kaupoista tuntuu löytyvän vain kaikkea ihan mahtavaa itselle.

Eilen yritin Punnitse & Säästä -reissun jälkeen kulkea laput silmillä Myyn läpi, mutta mikäs siellä Marimekon liikkeessä nimeäni huutelikaan.

Kuva Marimekko.

Aaa, Kurkistus-tunika! Haluan!

Tokihan se klassisempi taskumekkomalli eli Kihlatasku löytyy jo kaapistani, en vain käytä sitä. Mekkoihanuus on äidin 70-luvun peruja, mutta kun en ole äitini tapaan rakenteeltani pieni ja siro, S-koon mekon kaula-aukko hilautuu liian ylös ja näyttää hölmöltä. En ole raaskinut siitä kuitenkaan luopua, vaan olen luottanut siihen, että ratkaisen ongelman luovasti vielä jonain päivänä. Sitä odotellessa... 

Huomattavasta samankaltaisuudesta huolimatta Kurkistus on joka tapauksessa ihan eri vaate kuin Kihlatasku ja tuo malli minulle erittäin passeli. En ehkä nyt tässä rahatilanteessa kuitenkaan tee 140 euron heräteostosta, kun en muutenkaan sen hintaluokan vaatteita juuri ostele, joululahjoja itselle on jo ihan riittämiin ja sain tänään viimeinkin hankittua (Luottokunta hankki) ne kipeästi tarvitsemani talvikengät. Mutta ehkäpä tuossa olisi säästötavoite keväälle. Olen vain kärsimätön.

Onneksi joululahjarintamakin alkaa olla enemmän tai vähemmän kunnossa. Muutama pieni tervehdysmuotoinen puuttuu enää - ja niistäkin osa löytyy satavarmasti taidemuseon puodista eli kovin kauas työpaikalta ei tarvitse niitä varten jalkautua. Tehtävälista loppuviikolle on muutenkin yllättävän lyhyt. Eilisen stressipallojen pikkujouluspesiaalin jälkimainingissa ja suvun suru-uutisten aallokossa tieto tuntuu harvinaisen helpottavalta.

ps. Muille joensuulaisille kenkäangstisille tiedoksi, että visiitti Koskikadun pieneen kenkäpuotiin kannatti jälleen. Valikoima on ehkä kaupungin paras, asiakaspalvelua saa varmasti eikä näitäkään saappaita oltu hinnalla pilattu, vaikka toivebudjettini ylittivätkin. Jostain syystä kaupan olemassaoloa ei vain meinaa ikinä muistaa.

tulorajan tuolla puolen

Aikuisuus, vihaan sinua.

Olen hyvä tarkkailemaan tulojani ja menojani. Virallisten papereiden lukemisessa sen sijaan tuppaan olemaan laiska. Olen siis koko vuoden tarkkaillut tulorajaani siinä uskossa, että se lasketaan helmikuun alusta kuten viimekin vuonna. Tänään sain vuoden viimeisen tilinauhan ja tuloraja lasketaankin tällä kertaa vuoden alusta. Lisäveroprosenttihan on toki 40.

Hyvää joulua minulle!

Lohduttaudun sillä, että joulukuun juhlakauden jälkeen yleensä on sen verran ähkyä ilmassa, että ruokavalion yksinkertaistaminen tulee melko automaattisesti. Kaikki laskut eivät myöskään onneksi eräänny vuodenvaihteen korvilla, enkä normaalistikaan tykkää käydä alennusmyynneissä. Tosin talvikengät on saatava, mutta hätätapauksessa on onneksi luottokortti.

Äiti ja muu lähipiirin väki älköön siis huolehtiko. Kyllä tässä pärjätään, jos budjetoin vielä vähän normaalia huolellisemmin tulevan kuukauden menot.

Muuten on sentään vähän kevyempi olo, kun sain viimeinkin päätettyä joulun tienoon matkustamiskuviot. Liputkin on jo ostettu, joten enää ei auta arpoa. Paitsi ehkä ruokia, mutta se on onneksi ihan eri asia. Sitä paitsi piparkakkusuklaalla ja glögipullolla pääsee jo pitkälle.

marraskuun luetut

Gustave Flaubert: Bibliomania

Luin tästä Lukuneuvoja-blogista ja innostuin ajatuksesta (tiivistys: mies joka rakastaa kirjoja niin paljon, että päätyy murhaamaan niiden vuoksi). Idea ja tositapahtumiin pohjautuva taustatarina toimivat kohdallani kuitenkin loppupeleissä paremmin kuin teksti itse. Novellia seuranneet Antti Nylénin ja Hannu Salmen artikkelit olivat kieltämättä mielenkiintoisia ja tukivat Flaubertin tekstiä hienosti, mutta herää kysymys, rakastipa kirjoja kuinka paljon tahansa, oliko Bibliomaniaa lopulta järkevää painaa omaksi niteekseen? Hauska pieni ja ajatuksia herättävä kuriositeetti normivalintojeni joukossa joka tapauksessa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Tämä kirja on kummitellut minulle kirjaston hyllyssä jo iät ja ajat. Viimein päätin tarttua siihen. En muista, olenko lukenut muita Fagerholmin teoksia, mutta ainakin Amerikkalaisen tytön kohdalla tyyli on varsin erikoinen. Aikajanaa on hankala seurata ja kertoja vaihtelee. Alku kankeilikin ja kirjan lukeminen meinasi jäädä keskeen moneen kertaan. En tajunnut kerrontaa enkä tykännyt hahmoista - ja sitten olinkin ihan koukussa. Minulle Amerikkalainen tyttö on ensisijaisesti tarina naisista eri elämäntilanteissa. Kehyskertomuksena on murhamysteeri, mutta tarina taipuu kyllä enemmän kasvukertomuksen puolelle - mysteerikin tosin saa lopulta ratkaisunsa. Vaikka tapahtumille annetaan selkeä aikaikkuna, tunnelma on enemmän sadunomainen: olipa kerran jossain ei niin kaukana täältä... Siksi tarina on samaan aikaan pieni ja yksityinen mutta kuitenkin universaali. Suosittelen, varauksella. Kiinnostavaa proosaa tarjolla, mutta helppoa luettavaa Amerikkalainen tyttö ei ole.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Rowlingin Galbraithin toinen dekkari jatkaa ensimmäisen linjoilla. Luvassa siis sujuvaa kerrontaa mutta ei turhan syvällisiä henkilöhahmoja. Tarinassa ei tällä kertaa liikuttu mallimaailmassa vaan selvitettiin kohukirjailijan kammottavaa murhaa. Itse tykkäsin jo lapsena eniten niistä Neiti Etsivistä, jotka sijoittuivat teatteriin, tanssimaailmaan tai muille esiintymisen areenoille, joten kyllähän tämäkin upposi. Kiinnostavaa on kuitenkin nähdä, pyöriikö Cormoran Strike jatkossakin ainoastaan julkkismurhien maailmassa vai mahtuvatko taviksetkin mukaan seikkailujen keskipisteeseen. Elävä ja tunnistettava Lontoo-kuvaus oli edelleen kirjan parasta antia ja kävipä sivuilta esimerkiksi ilmi, ettei taannoisella matkalla kuvattu söpö kyltti kuulu juustokaupalle vaan alueella harvinaiselle perinteiselle pubille. Suomeksi: saattaa aiheuttaa Lontoo-kaihoa ja vakavaa matkakuumetta.

Fleet Street 2011.

Nancy Milford: Zelda: Kadotetun sukupolven kuningatar

Zelda Fitzgerald on monella tapaa kiinnostava hahmo. Ikuista henkistä englanninopiskelijaa kiinnostaa tietysti liki myyttiset mittasuhteet saanut nainen F. Scott Fitzgeraldin romaanien takana (hiiteen Gatsby, Tender is the Night oli fuksina niin sanotusti the shit), mutta jotain kertoo sekin että melkein 100 vuotta tapahtumien jälkeen Fitzgeraldeista ja etenkin Zeldasta puhutaan yhä 20-luvun jazz-sukupolvensa merkittävimpinä edustajina. Ja kuten odottaa saattaa, ihan kauheaa luettavaahan tämä elämäkerta sitten oli. Miehen varjossa eläminen ilman omaa identeettiä, skitsofrenian puhkeaminen ja muut mielen ongelmat aikana, jolloin niitä ei vielä ymmärretty nykyisessä kirjossaan on oikeasti aika pysäyttävää luettavaa. Helppoa olisi syyttää pelkästään ymmärtämätöntä aviomiestä, mutta omat demoninsa oli Scottillakin (kaikkia niitä kakkapäätempauksia ei voi silti demoneilla puolustella). 

Kuva

En tiennyt Zeldan kuolemasta kuin vuosiluvun eli taas piti muutama kyynel tirauttaa maailman epäreiluudelle, kun loppuun pääsin. Ei kirja sentään pelkkää raastavuutta ole: ajankuva on ihanaa ja huumoria voi repiä vaikka siitä, että elämäkerta on kirjoitettu 60-luvun lopulla, mikä todellakin näkyy. Hyvänä puolena on, että mukaan on saatu haastatteluja Zeldan oikeasti tunteneilta ihmisiltä, mutta minua ainakin hihitytti muun muassa se, kuinka Zeldan äitiä kuvataan yksityiskohtaisesti kaikin puolin sieväksi, mutta todellisen kauniin vaikutelman pilaa ainoastaan liian kapeat huulet. Fiilistelin myös Fitzgeraldien ensimmäistä yhteistä hankintaa avioparina: miten itse en ole tullut hankkineeksi Tiffanyn kaakaoastiastoa? Käännöksen kanssa oli valitettavasti vähän hutiloitu. Sukunimi on kirjoitettu milloin Sayre, milloin Zayre ja muutenkin nimissä ja jatkuvuudessa oli ongelmia. Zelda ansaitsisi korjatun painoksen. Toivottavasti sellainen ilmestyy vielä.

Sari Peltoniemi: Suomu

Lainasin Suomun joskus loppukesästä ilman kummempia odotuksia ja siihen se on yöpöydälle unohtunut. Nyt otin kuitenkin nuortenkirjan rankahkon Zeldan vastapainoksi ja oho, Suomuhan edustikin ehtaa vaihtoehtohistoriaa ja aika synkkää fantasiaa nuorille. Tykkään Peltoniemen tavasta ujuttaa suomalaista mytologiaa ja  isojakin yhteiskunnallisia teemoja kevyeen tekstiin ja koukuttavaan kerrontaan. Näin nuortenkirjat uppoavat aikuisillekin. Lukekaa Peltoniemeä, se kannattaa.

lukupiirissä

Joulustressi alkaa vallata alaa. Tykkään kyllä edelleen lahjoista, näpertelyistä, kokkaamisesta ja muista joulukuun touhuiluista, mutta taaskaan ei ole mitään käsitystä, missä jouluni vietän. Viime vuonna kiersin neljä paikkakuntaa kuudessa päivässä ja olin sen jäljiltä ihan poikki. En haluaisi toistaa kuviota tänä vuonna, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt ja kohta ovat kaikki julkisten kulkuvälineiden liput jo niin kalliita, etten pysty lähtemään yhtään minnekään.

Apua.

Onneksi harrastusrintamalla kuuluu parempaa. Viriteltiin eiliseksi lukupiiritapaaminen ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Olin jo perua väsymyksen aiheuttaman päänsäryn takia, mutta sain kuin sainkin raahauduttua ajoissa bussille, joka kuljetti minut puutaloalueelle keskustan ulkopuolelle.

Illan keskustelu alkoi seuraavasti:

- No, mitäs siulle kuuluu?

- Syksyisin elämä on synkkää ja raskasta.

- Aika marraskuuta on tää päivä ollu täälläkin.

Sitten keskusteltiin reilun tunnin verran orjuudesta, ihmisoikeuksista ja kaikenkarvaisista kammottavista vääryyksistä höyryävät tee- ja kahvimukit kädessä.

Voisi kuvitella, ettei tämä auta synkkyyteen, mutta se olisi väärä päätelmä. On nimittäin todettava, että onneksi menin. Oli tervetullut olo ja tunnelma leppoisa. Ja kun kaikki kollektiivissa olivat sitä mieltä, että ihmiset ovat pepatista, keskustelulla oli itse asiassa melko puhdistava vaikutus. Sain myös kyydin kotiin, eikä tarvinnut kökkiä pimeällä bussipysäkillä ison tien varressa. Hurraa.

Päätettiin pyrkiä siihen, että seuraava tapaaminen on vielä ennen joulua. Viime aikojen onnistumisprosentilla olen skeptinen, mutta toivon kuitenkin parasta. Tulisi tarpeeseen.

marrasmietteitä

Vaalennettu tukka vaatii vahvempaa meikkiä, ellei halua näyttää zombiolmilta.

Leivosähky uusiutuu merkillisen helposti.

Eli jos leivot täyden satsin brookieita, varmista, että syöjiä on tarpeeksi.

Kuviosukkien tekeminen ohjeella ei olekaan salatiedettä.

Jumppa kahdesti viikossa vaikuttaa merkittävästi fyysiseen hyvinvointiin.

Matkakuumetta ei pysty pakoilemaan.

Nälkäisenä ei kannata suunnata kävelylle, sitä päätyy kuitenkin pitseriaan ja/tai kauppaan.

Tosin kaupassa voi käydä vaikka joka päivä, eikä kotona silti ole ikinä mitään syötävää.

Kymmenen minuutin päikkärit voivat olla yllättävän piristävät.

Puolessa tunnissa pääsee kirjassa ihmeellisen pitkälle.

rokumentti

Marraskuun kiireisin ja kivoin viikko on takana. Toisin sanoen Rokumentti on istuttu. Tänä vuonna en jotenkin jaksanut tutustua ohjelmistoon ja muutenkin oli kiinnostus pitkälti nollassa, mutta mikäli elokuva-arkiston Rokumentti-spesiaali Sid & Nancy lasketaan, onnistuin tänä vuonna silti näkemään yhdeksän elokuvaa. Varsinaisen festivaalin aikana näin nämä:

20,000 Days on Earth

Oldschool Renegades

Bukowski: Born into This

The Punk Singer

Supermensch: The Legend of Shep Gordon

Wrong Cops

Twenty Feet from Stardom

Frank

Tänä vuonna en tehnyt edes sitä yhtä perinteistä hutivalintaa vaan viihdyin kaikissa elokuvissa mainiosti. Ne myös osuivat viikon rytmiin oikein: kevyempää silloin kun väsytti, ajatuksia kirvoittavia vähän vireämmässä olotilassa. Eli vaikka suosittelen kaikkia katsomiani elokuvia lämpimästi, on harkinnan käyttö suotavaa. Wrong Cops kaikkine älyttömyyksineen ei esimerkiksi varmaankaan toimi alkuillan sivistyneenä istuskeluelokuvana eikä Twenty Feet from Stardom kipeänä tai krapulassa (voi sitä potentiaalisen kyynelehtimisen määrää).

Kaiken tämän jälkeen todettakoon, että dokumenttirintamalla eniten puhutteli The Punk Singer, mutta kokonaisuudesta sydämeni vei lopullisesti festivaalin päätöselokuva Frank ja etenkin Michael Fassbenderin huikea roolityö.

Kuva

Kipusin sunnuntai-iltana Tapion kakkossalin parvelle olemattomin odotuksin ja sitten kankaalla odottikin jotain ihan mahtavaa. Happy times.

Ja niitä puheen ollen. Skippasin tänä vuonna tietoisesti kaikki maailmantuskaelokuvat, kun ajattelin etten jaksa niitä nyt, mutta niin vain laittoin universumi tämänkin asian balanssiin. Maanantai-ilta menikin siis rauhoittumisen sijaan lähinnä tunnekuohuissa. Sain Facebookin välityksellä ravistuttavia matkaterveisiä Länsi-Euroopasta ja itkeskelin maailman pahuutta tuhotessani samalla asuntoni vallannutta pölymattoa. Erilaiset ovat ympäristöaktivistin ja kulttuurityöläisen arkipäivät, sen sanon. Mutta kuten kyseinen ystävä aina muistaa todeta, molempia tarvitaan.

voimaballadi

Olen vaipunut johonkin pysyvään syyskuun alakuloon. Työaamut vielä sujuvat, mutta näin vapaapäivinä olen ihan hukassa, kun rytmi puuttuu.

Tällaiset tilanteet tunnetusti huutavat voimaballadia, mutta en ole sellaista oikein osannut etsiä, kun muutenkaan en enää juuri musiikkia kuuntele. 

Aloin kuitenkin pitkästä aikaa Robbien swinglevyn tahdittamana puuhastelemaan kotihommia. Jossain lounaswokkini vihannesten pilkkomisen keskellä kaiuttimista pamahti tämä.

Repesin. Siinäpä voimaballadia kerrakseen.

Ja kiitos Spotifylle, jonka valikoimista löytyy nimenomaan tuo punakantinen levy. Omalta sinikantiselta CD:ltäni Where There's Muckia ei nimittäin löydy.

Kiss my ass.

jonkun toisen kehossa

Olen käynyt tällä viikolla jäsenkorjauksen jälkeen kerran swingtunnilla ja kerran zumbassa. Outo kokemus. Tuntuu nimittäin kuin yrittäisin liikkua jonkun toisen kehossa. 

Tanssitunnilla huomasin, että selkäni liikkuu eri tavalla kuin ennen, enkä oikein osaa käyttää sitä. Lisäksi ilmeisesti etenkin oikean jalan jänteet hakevat vielä paikkaansa, sillä tiistaina muutama vähän varomattomampi askel vihlaisi nilkassa ihan todella häijysti.

Ei sillä, että kovin varomaton olisinkaan, sillä en luota oikeaan polveeni nyt ollenkaan. Ilmeisesti se ei ole aiemmin suoristunut ihan kokonaan ja nyt kun jänteitä on liikuteltu paikoilleen, tuntuu koko ajan - jopa kävellessä - siltä, että polvi yliojentuu. Näin ei tietysti tapahdu, mutta en silti oudon tunteen takia uskalla vauhdikkaammin mennessä varata sille täysillä painoa. Ihan viisasta tietysti, koska eilen muutama satunnainen liike aiheutti polvessa ihan rehtiä kipua.

Tiistain tanssitunnilla olin lähinnä pää pyörällä liikkuvasta yläselästä, rennommista hartioista ja ylipäätään kaikesta uudesta, joten ei niin paljon haitannut, etten pysynyt sen kaiken keskellä muiden mukana. Eilen sen sijaan lähinnä v*tutti. Minullahan on zumbassa kaksi vaihdetta: joko hypitään ja hikoillaan täysillä tai sitten jäädään kotiin viettämään sohva-aikaa. Eilen kuitenkin piti kaikki tehdä puoliteholla - ja silti kotiin päästessä jalat olivat ihan tärinäkunnossa.

Päättelin, että on parempi pysyä jumppamaailmasta pois, kunnes jalat tuntuvat taas omilta. Onneksi ensi viikolla on Rokumentti, joten ei tuottane ongelmaa.

hyvä ostos: lidlin vegetuotteet

Tykkään laittaa ruokaa ja väkertää ties minkälaisia papupyörykkä- ja pihvitaikinoita. Ei silti ole mikään salaisuus, ettei aina jaksa, pysty tai ehdi, eikä pakastinkaan ole pohjaton. Silloin on apuna kaupan valmiit tai puolivalmiit tuotteet. Paitsi että lihattomalle ruokailijalle on edelleen Suomessa tänä päivänä valitettavan vähän vaihtoehtoja tarjolla.

Esimerkiksi niitä kylmähyllystä löytyviä kasvispyöryköitä on tullut vuosien varrella syötyä kyllästymiseen asti. Monet valmiit kasvispihvit ovat oikeasti aika kamalia. Hälsans Kökin tuotteet on hyviä, kun haluaa syödä "liharuokia", mutta kieltämättä hinta tuntuu välillä aika suolaiselta.

Maija vinkkasi viime kesänä Lidlin Freshvale-soijatuotteista, jotka on ovelasti piilotettu kylmähyllyyn keskelle makkaroita ja leikkeleitä. Silloin ostin "lihapullia", jotka eivät ihan vakuuttaneet, mutta ajoivat kyllä asiansa sekä grillivartaissa että pastakastikkeessa. Viime perjantaina mukaan tarttui heräteostoksena paneroituja kasvispihvejä.

Oho! Ehkä parhaita valmiita kasvispihvejä, joihin olen tässä maassa törmännyt. Uunissa paistaessakin pinnasta tuli mukavan rapsakka ja yksi pihvi riitti ainakin minulle mainiosti aterialla. Ja paketissahan on siis kaksi, joten seuraavan päivän lounaskin oli sitten eilen valmiiksi laitettu. Joku mausteinen kastike kun olisi vielä ollut läiskäistä viereen, niin oltaisiin oltu vielä suurempien riemujen äärellä.

Solahtaa myös kätevästi eväsrasiaan lisukkeiden kera.

Ihan näiden pihvien perusteella olen valmis suosittelemaan niitä muitakin tuotteita. Kaikki paketit maksavat 1,99€, joten vaikka muut eivät niin huipuiksi osoittautuisikaan, ei mene kokeiluluontoisista ostoksistakaan ihan vararikkoon.

Viikonloppuna jäi muuten taas tähteeksi ärsyttävä määrä sosekeittoa: liian vähän yhteen annokseen, mutta liikaa santsattavaksi. Sain lopultakin aikaiseksi googlettaa "sosekeittoa tähteeksi" ja johan löytyi ties mitä vinkkejä, miten sen saa hyödynnettyä. Päädyttiin lisäämään joukkoon mausteita, kananmuna, raastettu peruna, kaurahiutaleita ja korppujauhoja ja kah, melkoisen herkulliset kasvispihvit syntyivät käden käänteessä. Mitä lie keittiömagiikkaa.

lokakuun luetut

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Minulla oli ennen paha tapa lukea Christieltä pelkkiä Poirot-kirjoja. Koska niitä  ei ole loputtomasti, laajensin sittemin Marpleihin. Vieläkin minun on vaikeaa tarttua niihin dekkareihin, joissa kumpikaan hahmo ei esiinny. Helmeilevä kuolema oli taas kuitenkin passeli esimerkki siitä, että Christie on Christie ilman tunnetuimpia salapoliisejaankin. Eli takuuvarma. Tykkäsin.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Lumikki Anderson on päähenkilö, jota olisin rakastanut teininä. Menneisyyden riivaama, ulkopuolinen tarkkailija, hyvä kaikessa erikoisessa ja ikävuosiaan vanhempi älykkö. Koska kuitenkin olen jo yli kolmekymppinen, lukiessa lähinnä nauratti rikosvyyhteen sattumalta sotkeutuneen Lumikin aina uudet aluevaltaukset, nokkeluudet ja selviytymistaktiikat. Tästä huolimatta Lumikki-sarjan avaus Punainen kuin veri oli menevä ja koukuttava nuorten jännitysromaani ja varmasti tulen vielä tarttumaan myöhempiinkin osiin. Bonusta kotimaisuudesta: laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta ei voi olla liikaa.

Päivi Artikainen et al. (toim): Rakkaani, romaanihenkilö

Hauska pieni kirjanen, jossa parikymmentä suomalaista esittelee itselleen rakkaan fiktiivisen henkilön. Mukana on kirjailijaa, toimittajaa, kirjastonhoitajaa ja vielä Atrian toimitusjohtajakin (ja bloggaaja: Isyyspakkauksestahan minäkin tämän kirjan toki alunperin bongasin). Osa teksteistä oli hienosti rakennettu ja houkuttivat henkilöstään kertovan romaanin pariin, mutta osa perustui liikaa oletukseen, että tarina on jo tuttu. Esimerkiksi lapsuuteni idoli Tuija Lehtinen vesitti romaanihenkilönsä tarinan täysin: ainakaan minun ei tee mieli enää tarttua L.M. Montgomeryn Siniseen linnaan, sillä Lehtinen näytti avaavan kaikki tärkeät juonenkäänteet tekstissään. Sen sijaan esimerkiksi Hanna Johde kertoo Nick Dunnesta riittävän epämääräisesti, ettei Kiltti tyttö (tai siihen perustuva Gone Girl -leffa) mene pilalle. Parhaimmillaan jutut perustuvatkin nimenomaan lukijan ja hahmon suhteeseen, ei hahmon tarinaan. Suosittelen tirkistelyluettavaksi niille, joita kiinnostaa, miten ammattikirjoittajat ja intohimoiset lukijat kirjallisuushahmoihin suhtautuvat,

Robert Galbraith: The Cuckoo's Calling

J.K. Rowling kirjoitti salanimellä dekkarin kokeillakseen uudenlaista kirjailijapersoonaa, mutta ei pääse koira karvoistaan. Dekkari oli nimittäin kieleltään ja kerronnaltaan takuuvarmaa ja tuttuakin tutumpaa Rowlingia. Kokonaisuutena Cuckoo's Calling on genressään erittäin tyylipuhdas sekä hyvässä ja pahassa. Toisaalta se on vähän mielikuvitukseton: minua ainakin vähän jo väsyttää kovaksikeitetty etsivähahmo, vähän elämässä eksynyt, talousvaikeuksien kanssa painiskeleva, yhteiskunnan ulkopuolinen mies, jolla ei ole mitään hävittävää ja siksi yllättää kaikki pärjäämällä lopultakin nappaamassaan työtehtävässään erinomaisesti. Toisaalta taas tarina on koukuttava, juonenkäänteitä piisaa ja murhaajaa saa arvuutella omaksi ilokseen viimeisille sivuille asti. Eli kyllä minä tähän imaistuin ja tykkäsinkin aika paljon. Lisäksi Lontoo-kuvaus on kaupunkia tunteville superherkullista.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Agatha Christien kuolemasta on jo niin kauan, että hahmot ovat tekijänoikeuksista vapaita ja uusi Poirot-mysteeri tosiasia. Ihan sujuva romaani ja paikoin (etenkin lopun yhteenvedossa) hahmona tunnistettava Poirot. Paino sanalla paikoin, sillä romaanin isoimmat ongelmat liittyivät nimenomaan päähenkilöön. Christien kirjoissa aina harmittaa, ettei Poirot tunnu olevan tarinoissa erityisen läsnä, ja tässä taas Poirot tuntui olevan läsnä koko ajan. Eli vaikka Hannah oli onnistunut vangistemaan Poirot-mysteerien tunnelman romaaniin ihan asiallisesti, joku tuntui koko ajan olevan ihan himpun verran pielessä. Se on varmaan sitä Christien taikaa. Minulla on kuitenkin juuri nyt suuri tarve 1900-luvun alkupuolen pukudraamalle ja vetäville dekkareille, molempiin 20-luvulle sijoittuva Nimikirjainmurhat vastasi aivan kelvollisesti.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

En ole suurikaan Pratchett-diggari, mutta jokin Moist von Lipwigin (tai suomeksi Tahmee von Lipwigin, en hyväksy muuten oivallisesta suomennoksesta huolimatta) hahmossa ja seikkailuissa viehättää. Luulin Going Postalin olevan itsenäinen tarina, mutta sitten törmäsinkin sattumalta jatko-osaan. Tämä pankkimaailmaan sijoittuva tarina ei ollut minusta yhtä vetävä kuin postiympäristössä tapahtuva edeltäjänsä, mutta von Lipwig on silti von Lipwig, Pratchettilla on tärkeää asiaa, juoni kannatteli vaivattomasti alusta loppuun, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita puutu. Toki onnistuin bongaamaan jo Helsingin rautatieaseman kirjakaupasta kolmannen osan. Luen varsin mielelläni senkin. Ja toivottavasti näistä molemmista jatko-osista tulee vielä Richard Coylen tähdittämä televisioversio. Hiihihihi.

jäsenkorjauksessa vol. 2

Viime viikon jäsenkorjauksen jälkeen en enää uskaltanut rusautella selkääni auki tuttuun tapaan, etten aiheuttaisi enempää mahdollista vahinkoa nikamille ja lihaksistolle. Toisin sanoen kuuntelin selkäni vointia paljon normaalia enemmän ja niinpä tulin myös noteeranneeksi, miten paljon siihen sattuu. Ihan koko ajan.

Valitin asiaa tauotta maanantai-illan ja eilen sitten Markon kannustamana soitin työkaverin suosittelemalle jäsenkorjaajalle. Sain ajan samalle illalle.

Paikan päällä ensin vähän nauratti, kun juustoiset slovarihitit soivat panhuiluversioina, yrttiöljy tuoksui ja katossa oli sinisellä kankaalla ja jouluvaloilla toteutettu tunnelmavalaistus. Sitten vilkuilin seiniä, joita peittävistä kuvista tajusin, että hoitaja ei ole vain työkaverini suosittelema, vaan lisäksi huippu-urheilijoiden suosima jäsenkorjaaja. Tuntui kieltämättä vähän hölmöltä olla ilman virallisesti diagnosoituja oireita huippuammattilaisen vastaanotolla, mutta kun sinne oli jo tallustellut, ei voinut enää peruakaan.

Ensimmäisenä makoilin tärisevässä sängyssä, joka rentoutti ja lämmitti kropan hoitoa varten. Sitten ruksauteltiin paikoilleen polvien ja käsivarsien jänteet. Ei saakuri, miten paljon jälkimmäinen sattui. Siinä vaiheessa ei panhuilukaan enää paljon naurattanut, kun piti kirjaimellisesti purra hammasta oikean olkapään käsittelyn aikana. Pahoin pelkään, että uusinta on luvassa, koska tuntuu siltä, että sain jänteet pois sijoiltaan jo illalla kotona ja nyt käsi meinaa koko ajan puutua. 

Kuten ounastelinkin, pahimmat ongelmat löytyivät kuitenkin alaselästä, missä riittikin työtä erilaisten lukkojen ja jumien muodossa. Lukkoja oli toki yläselässäkin ja niskastakin löytyi retkahdusvamma. Puolivälissä hoitaja totesikin, että laittaa nyt kuntoon, mitä pystyy ja uskaltaa, seuraavalla kerralla tehdään sitten loput. Eli niinhän siinä kävi, että palaan klinikalle maanantaina.

Tästä voinee päätellä, että sinne taisi sitten oikeasti ollakin asiaa, vaikken huippu-urheilija olekaan.

Tänään on selkään sattunut kovasti, mutta kyseessä taitaa olla se kuuluisa hyvä kipu. Ainakaan nikamat eivät tunnu vaativan juurikaan poksauttelua ja verikin mitä ilmeisemmin kiertää taas vähän vapaammin päänkin suunnalla. Lisäksi nyt on kädessä B-vitamiinit, testattavana muotoutuva tyyny ja lapulla vankka suositus muotoiltujen pohjallisten hankkimisesta. 

Itse hoito maksaa 60€/kerta, mutta jos päädyn ostamaan koko setin tyynyineen kaikkineen, on kyseessä reilun 200 euron potti.  Jos siitä on pidemmällä aikavälillä apua ja tervettä tilaa voi ylläpitää ihan liikunnalla ja hieronnalla, se on pieni raha se. Pessimistiä tietysti pelottaa se, että olen muutaman kuukauden päästä ihan juntturassa taas.

Toistaiseksi olo on kuitenkin erilainen ja innolla jo odottelen, miltä maailma huomenna näyttää. Toivottavasti kirkkaammalta. Vedin viime yönä kevyet yhdeksän tunnin yöunet ja silti tänään väsyttää ihan käsittämättömiä määriä ja olen tarkkaillut ympäristöä aika sumuisin silmin. Toinen kiinnostava sivuhuomio: samoin kuin torstain hoidon jäljiltä, makeanhimo on tänään valtava. Koska hoidot kuitenkin perustuvat siihen, että kuona-aineet lähtevät liikkeelle, ei ole tuntunut kauhean järkevältä ahtaa kroppaa täyteen sokeria ja lisäaineita. Tummasuklaaluumut toimivat kompromissina.

Jos lukijoissa on Joensuun alueella olevia vinokroppaisia, klinikka on Tiedepuistolla sijaitseva Stress Away. Toistaiseksi suosittelen. Tarkistetun mielipiteet saa muutaman viikon kuluttua.

työrutistuksen jälkeen

Syksyn iso työrutistus takana, työntekijän takki tyhjä. Menin eilisillan päätteeksi kaukaa tulleen kaverin seuraksi yhdelle oluelle noin kymmentuntiseksi venähtäneen työpäivän jälkeen. Yksi tuoppi puolestaan venähti lopulta kolmeksi. Olin ihan asialliseen aikaan kotona ja unessakin, mutta se ei enää ehtinyt tätä päivää pelastaa.

Muistutus itselle: valtaisan työrupeaman tai muun ison ponnistuksen jälkeen paras nollauskeino on telkkari, pannullinen teetä ja rauhallisen illan jälkeen toivottavasti pitkät unet. Heräilin nimittäin pitkin yötä ja stressiunien määrä ei taida olla ainakaan yhden käden sormilla laskettavissa.

Henkisen ja fyysiisen väsymyksen lisäksi olo on iltaa kohden ollut enenevässä määrin kuumeinen, mutta lämpöä ei ole. Kaiken kukkuraksi onnistuin kai syömään aamulla jotain lievästi pilaantunutta (raejuustoa? soijajogurttia?) ja koko päivän on ollut ällö olo ja kaikki ruuat maistuneet pahalta. 

Varsinainen juhlasunnuntai.

Lupaus itselle: alan taas pitää parempaa huolta jääkaapin sisällöstä ja elintarvikkeiden syömisestä asianmukaisessa ajassa.

Onneksi sunnuntaipäivässä odotti myös uutukainen Hercule Poirot -romaani. Ei ole synkkenevän syksyyn sopivampaa kirjallisuutta kuin vanha kunnon whodunit. Tai tässä tapauksessa siis uusi whodunit, mutta tunnelmahan se on, mikä ratkaisee. Ensi viikolla voisin viritellä valotkin ikkunaan.

jäsenkorjauksessa

Tuttu huuteli taannoin Facebookissa, että tarvitsee harjoitusasiakkaita ennen kalevalaisen jäsenkorjauksen seuraavaa koulutusjaksoa. Koska kyseisen hoitomuodon kokeileminen on pyörinyt mielessä jo pidemmän aikaa, ilmoittauduin toki reippaana tyttönä mukaan. 

Eilen viimeinkini bussiseikkailin Reijolaan korjailtavaksi jännittynein mielin. Kokemus osoittautui erikoiseksi varsin monella tasolla.

Olin varautunut venymään hoitopöydällä selkäni kanssa vaikka mihin suuntaan, mutta loppupeleissä selkää vilkaistiin vain nopeasti lopuksi. Pääosa ajasta eli varmaan tunnin verran tutkittiin ja hoidettiin jalkoja. Enimmäkseen jalkateriä.

The horror! The horror!

Tietämättömille kerrottakoon, että vihaan yli kaiken sitä, että jalkoihini kosketaan ja ehkä vielä enemmän sitä, että niitä katsotaan. Maailmassa on noin kolme ihmistä, jotka saavat jalkoihini koskea (Marko, äiti, pieni kummipoikani) ja nekin vain siksi, etten kehtaa kieltää.

Ilmoitin toki asiasta ennen hoitoa. Yhdessä sovittiin, että jämäkkä ote on parempi kuin varovainen hipsuttelu ja päätin kestää vaikka hammasta purren. Ja ihmeiden ihme, yhtään en sätkinyt tai kiljunut, vaan hoito saatiin ihan asianmukaisesti tehtyä. Rennompikin olisin voinut olla, mutta ihan hyvä alku tämä mielestäni silti oli.

Kieltämättä oli aika lannistavaa oikeasti kuulla, miten paljon selässä ja jaloissa on vialla, vaikka itse näitä asioita ounastelinkin. Esimerkki: tipuin pahasti portaissa reilu neljä vuotta sitten ja siitä on ilmeisesti jäänyt alaselkään lihasjumi, joka aiheuttaa alarankaan lievää skolioosia, joka puolestaan saataa hyvinkin olla syynä keski- ja yläselän jumittaville nikamille (ja sille, että yksi on painautunut alemmas). Hopeareunuksena olkoon se, että nämä kaikki viat ovat kuulemma ajan kanssa hoidettavissa, jos ei tällä hoitajalla niin sitten jossain muualla.

Jalkoja tuttu osasi itse asiassa jo tässä vaiheessa auttaakin, mutta selästä tehtiin vasta alustava analyysi. Käsittämätön tunne, kun vasemman jalan varpaat rusahtelivat äänekkäästi omille paikoilleen ilman mitään kipua. Myös ylikireät akillesjänteet höllenivät käsittelyssä hieman, mutta polven jänteissä on riittää vielä työtä useampaankin hoitokertaan.

Hoidosta poistuin spagettijaloin ja pää sumussa. Innoissani lupasin palata asiakkaaksi myös seuraavan koulutusjakson jälkeen muutaman viikon päästä. Tänäänkin olo on ollut fyysisesti hyvä, mutta mieli tosi apea. Psykosomaattisuuteen uskova on sitä mieltä, että kudosnesteiden lisäksi liikkeelle lähti jotain muutakin. Ei sekään varmaan haitallista ole.

universumi järjestää

On taas yhden ison työrutistuksen aika vuodesta. Tuntuu, että kaikki luova energia kuluu siihen, vapaa-ajalle ei jää edes pieniä roippeita. Ei sillä, että ehtisin mitään luovaa tekemäänkään, kun koko ajan pitää olla juoksemassa jonnekin.

Piti ihan tarkistaa blogin arkistoista ja kyllä, lokakuu on aina näin hektinen. Lähinnä siksi, että noin 98% Joensuun kavereistani on syntynyt lokakuun puolivälissä ja kulttuurikenttä päättää aina näillä tietämillä aktivoitua (ks. kappale yllä). Tylsää nurista kivoista tekemisistä, eikä oikeasti ongelmana edes ole todellinen kiire vaan kiireen tuntu. Yksittäiset vapaapäivät ja alkaneet menkat siihen päälle eivät kuitenkaan auta katsomaan asiaa realististen lasien läpi.

Tiistaina jo itkua tirauttelin, koska halusin kaverin keikalle Sointulaan, mutta lähteminen tarkoitti sitä, että seuraavan kerran ehdin viettää hiljaista aikaa kotona ehkä sunnuntaina. Välissä olevien päivien kohdalle piti rakentaa palapeli, jossa oli ihan liikaa palasia. Päädyin kuitenkin menemään keikalle ja kaiketi palkintona tästä universumi järjesti loppuviikon puolestani.

Keskiviikon jumppaa oli syysloman takia aikaistettu tunnilla, joten ehdin kiinteytykseen ennen illan synttäreitä ja Gigli-spektaakkelia.

Torstain YT:n näytelmä oli peruttu sairastapauksen vuoksi, joten ennätin pyykätä ja Tapioon katsomaan Boyhoodin.

Perjantain synttärit siirrettiin sairastumisen vuoksi viikolla eteenpäin, joten pääsin katsomaan torstaina väliin jääneen näytelmän ja piipahdin matkalla toisilla synttäreillä.

Lauantain läksiäiset oli peruttu epäonnisen muuttomatkan takia ja olisin siis ehtinyt hyvinkin joen toiselle puolelle tupareihin, mutta sitten ei enää irronnut. Raahauduin pari korttelia rönöttämään ystävän sängylle syömään suklaata ja katsomaan Rosemaryn painajaisen. Piristävämpiäkin elokuvia olisin pakkasiltaan keksinyt, mutta hyvä näinkin.

Ja nyt on se odotettu vapaailta. Ehdin jo hetken toivoa, että tunnin kestänyt sähkökatko olisi vielä venynyt ja pakottanut töistä kotiin etuajassa viettämään löhöaikaa. Sähköt kuitenkin palasivat, mutta mitäs tuosta. Illalle en ole kehittänyt mitään tekemistä, edes silittämistä (saatoin kyllä tiskata ja pakastaa omenalohkoja). 

Suunnitelmissa on tasan  sohva ja Leonardo DiCaprio.

Siitä taas uudella innolla seuraavaan viikkoon. Tai jospa edes vähän levänneenä.

dokumentti, fakta ja fiktio

Merkittävää: olen käynyt viimeisen viikon aikana kahdesti elokuvissa.

Vielä merkittävämpää: molemmat olivat kotimaisia elokuvia.

Erityisen merkittävää: molemmat elokuvat olivat dokumentteja.

Nyt on siis Monsterimies ja Ulvilan murhamysteeri nähty.

Molempien jäljiltä jäi hämmentynyt ja vähän ravisteltu olo. Monsterimiehen kohdalla tunne oli positiivisempi.

Lordista kertovaan Monsterimieheen menin ilman kummempia odotuksia. Ihastuin elokuvaan kovasti ja olin jo hehkuttamassa sosiaalisen median eri kanavat täyteen elokuvasuosituksia, kunnes törmäsin Putaansuun monisanaisiin kommentteihin siitä, miksi elokuva oli hanurista. Ei sitten huvittanutkaan. Mutta toteanpa vain, että sympaattinen ja mukaansatempaava dokumentti, oli päähenkilön siviiliminän mielipide mikä tahansa. Toivottavasti yleisö löytää sen sitten viimeistään television välityksellä.

Ulvilan murhamysteeri herätti sitten vähän enemmänkin ajatuksia. Marssin teatteriin median kautta muodostuneen kuvan myötä salaa vakuuttuneena Anneli Auerin syyllisyydestä (kaikillahan meillä tästä mielipide on), mutta ulos lähdin kyllä pää pyörällä. Elokuvantekijän mielipide ei jää epäselväksi ja luonnollisesti vaikuttaa myös katsojan tulkintaan. Asiaa pitääkin pureskella vielä ennen kuin (ehkä) osaan sanoa asiasta mitään järkevää,

Ei sillä sinällään ole väliä. Vaikka lähtökohtaisesti dokumentissa keskityttiin Ulvilan tapahtumiin, kyti pinnan alla paljon asiaa suomalaisesta rikostutkinnasta, oikeusjärjestelmästä, mediapelistä ja hyvä veli -verkostoista. Mietittiinkin lähtiessä, että jonkun rahat ja kunnia on pakko olla jutussa kiinni, eikä se siitä johtuen tule ikinä selviämään julkisesti. 

Ahdistaa. Eniten suren koneiston rattaisiin jääneitä lapsia.

Ja kyllä, kevennykseksi googlettelimme peiteseppoa illan ratoksi.

Sanoisin kuitenkin, että ahdistuksestakin huolimatta on ilahduttavaa, että ns. kansandokumentteja on tarjolla teatterilevityksessä entistä enemmän. Mielellään näistä maksaa.

megalomaaninen ihmisperse ja muita kirjoituksia

Eli näitä kirjoja luin syyskuussa.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Harvoin tulee tartuttua näihin tiiliskiviromaaneihin, mutta kun sellainen varta vasten töihin minulle kannetaan, ei auta oikein jättää väliinkään. Mainio kirja! Totuus Harry Quebertin tapauksesta on oikeastaan puhdas dekkari whodunit-juonineen kaikkineen, mutta sekä hahmojen kirjo että juonikuvaus onnistui tuntumaan sekä raikkaalta että tutulta samaan aikaan. Fyysisestä painostaan huolimatta tämä ei siis ole raskas teos. Kuten Hesarin arvostelussa jo todettiinkin:

Jos hennot käsivarret jaksavat kannatella 800-sivuista järkälettä makuuasennossa, Dickerin romaani ei ole riippukeinuun huono valinta. Se nimittäin sisältää monta kesäkirjaa yksissä kansissa: murhamysteerin, traagisen rakkaustarinan, kirjailijakuvauksen sekä tapakomedian. Siinä kouhottavat niin homofobinen juutalaisäiti kuin pikkukaupungin hömelöt poliisitkin.

Koukuttava kirja ja samalla iloisin yllätys kirjarintamalla pitkään aikaan. En voi kuin suositella. Ensisijaisesti dekkarien ystäville, mutta myös kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja niille jotka haluavat pähkinän purtavaksi. Toimii myös aikamatkana nykyiseen maailmanmenoon väsähtäneille.

James Franco: Actors Anonymous

Onko tämä romaani? Vai novellikokoelma? En tiedä. En myöskään ole vielä päättänyt, oliko tämä minusta huippuhyvä, minuutta pohdiskeleva kokonaisuus vai postmoderni, itsekeskeinen oksennus. Eli Actors Anonymous osoittautui melko lailla yhtä hämmentäväksi kuin Franco itse. Joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa enimmäkseen mainiosti, joskin muutama osio nousi ehdottomasti ylitse muiden ja muutama vastaavasti tuntui lähinnä tervanjuonnilta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hauska rakenne, ja vaikka tarinat toimivatkin itsenäisinä kokonaisuuksina, linkittyivät ne sopivasti - ja ihanan vähän alleviivaten - toisinnsa aika ajoin. Tällaiselle viitebongarille AA:n lukeminen oli siis suurta herkkua.  Taas täytyy kyllä miettiä, missä määrin voi erottaa kirjoittajan ja teoksen toisistaan: mitä enemmän Francon urasta ja elämänvaiheista tiedän, sitä enemmän totuutta tämänkin kirjan riveiltä löydän. Toisaalta taas jos kaiken lukee omaelämänkerrallisena, on Francon pakko olla megalomaaninen ihmisperse. Toivokaamme siis, että totuus sijoittuu jonnekin sellaiseen väliin, josta emme lukijoina koskaan täydellä varmuudella löydä. Ja ehkä siinä koko kirjan juju piileekin.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Joensuussa alkoi sataa lunta ennen kuin syyskuu edes läheni loppuaan. Tuli pakottava tarve kaivaa hyllystä Muumilaakson marraskuu vähän liian aikaisin. Mielestäni tämä on muumikirjoista ehkä se synkin, mutta kieltämättä nyt näin muutoksia haikailevana pääsin ihan uudella tavalla hahmojen mielenmaisemaan käsiksi. Kaikin puolin sympaattinen teos.

Franz Kafka: Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa

En ole ikinä ennen lukenut Kafkaa. Koska ilmeisesti noin koko muu maailma on, ei näistä sen enempää. Paitsi että taas tuli tehokas muistutus, ettei klassikko välttämättä tarkoita vaikeaa tiiliskiveä. Tykkäsin.

vaihtelua kehiin

Asioista innostuminen ja arjen jaksaminen tuntuu menevän vuoristorataa. Viime viikolla jaksoin innostua kaikenmoisista jutuista ja olin poikkeuksellisen aikaansaava. Tänään taas lannistus korjasi heti alkuunsa, eikä mikään oikein ottanut sujuakseen. 

Terapeuttinen kahvihetki sacherkakkuineen sentään korjasi akuuteimmat vahingot, mutta siitä huolimatta tekee enimmäkseen mieli heittää hanskat tiskiin.

Uudistumiselle ja vaihtelulle olisi siis harvinaisen valtava tarve. Mitä voi tehdä, jos töitä ei voi vaihtaa, ei ole varaa muuttaa ja tukkaankin on melko lailla tyytyväinen?

1982

Yleensä syntymäpäivänä kutkuttelee ja tuntuu erilaiselta kuin muina päivinä. Ei tänään. Tuntui kaikin puolin lähinnä välisynttäreiltä. En saanut tänään yhtään lahjaa, enkä oikein itsekään jaksanut juhlia. Äiti ja Jussi piipahtivat iltapäivällä ja käytiin kiinalaisessa lounaalla. Illalla suuntasin kirjastoon ja kiinteytysjumppaan. Kreisein meininki.

Lauantaina sentään pidettiin pienimuotoiset istujaiset. Leipomisen keskellä stressasin soittolistasta, kunnes tajusin, että Spotifyssa on pakko olla valmiita listoja syntymävuoteni musiikista. En ollut väärässä.

Olen joskus tarkastanut, mitkä biisit ovat olleet jenkkilistan kärjessä syntymäpäivänäni. Tylsähköstä tuloksesta olen aukottomasti päätellyt, että 1982 on ollut Thilleriä lukuun ottamatta kuivakka musiikkivuosi. Mutta mitä vielä!

NOW 1982 -levyltä löytyi lukuisia aarteita, kuten Talk Talk, Come On Eileen, Mad World, The Look of Love, Ebony & Ivory, Eye of the Tiger, Layla ja ties mitä hienouksia vielä! Löydöstä inspiroituneena intouduin oikeasti kuuntelemaan syntymäpäiväni jenkkiykkösen (mitä sanoinkaan siitä aukottomasta päättelystä?).

Ei tuo niin yltiökamala ollutkaan, jos ei nyt Tears for Fearsin tasolle yltänytkään. Oppitunti kuitenkin suoritettu.

Seuraavaksi pitäisi kai hankkia oppimateriaaliksi Frozen. Synttäriviikonlopun perinne jo kolmatta vuotta on korkata Once Upon a Timen uusi kausi. Nyt olin ensimmäistä kertaa hahmoista ihan ulapalla.

we want more?

Katsottiin eilen Areenasta We Want More -ohjelman Don Huonot -jakso. Olin ihan täpinöissäni: Jussi Chydeniuskin mukana! Kaikki ihanat!

Oi voi.

Mielestäni formaatti on periaatteessa ihan hauska, mutta kieltämättä ainakin tätä jaksoa katsoessa tuli olo kuin olisi sitä vanhaa Boyzone-dokkaria katsonut. Vaivaannuttavaa vatvomista, joka ei oikeastaan kuulu ainakaan tässä mittakaavassa katsojalle.

Toki lienee syytä pohtia, kuinka paljon kyseisestä vatvomisesta on käsikirjoitettua ja ennalta sovittua. En tiedä, mutta minua fanina ei sinällään kiinnosta, minkälaista paskaa yhtyeen jäsenten välillä mahdollisesti edelleen velloo. Nyt sitä painotettiin jaksossa enemmän kuin hyviä hetkiä, musiikillisia onnistumisia ja hienoa uraa. 

Tai sitten sitä ei vaan halua tunnustaa itselleen, että vanhan suosikkiyhtyeen jäsenet eivät ole erityisen hyvissä väleissä. Vähän samanlainen kurja olo jäikin kuin silloin, kun Monty Python -dokkarisarjasta ymmärsin, etteivät Pythonit ole keskenään oikeastaan kavereita ollenkaan.

Lisäksi We Want Moren leikkaus oli toteutettu niin, että kaikki vaikuttivat sympaattisilta järjen ihmisiltä - paitsi Ahola. Tai sitten olen asunut niin kauan täällä itärajalla, etten enää osaa kuunnella kunnon helsinkinasaalia. Tai sitten Kalle Ahola vaan  on kakkiainen, mistäs tuota tietää.

Selvittämistä ja julkista likapyykin pesua enemmän sen sijaan kiinnostaisi, miten musiikinteko yhdessä sujuu vuosien jälkeen ja saadaanko aikaan mitään kelvollista. Jos siis loppusarjan aikana kuullaan edes yksi hyvä uusi ralli, annan formaatille anteeksi. Ainakin vähän.

T: fanityttö vuodesta 1995.

ps. Toteutuksessa ketutteli myös, etteivät musiikki-insertit ikinä suoraan liittyneet siihen, mistä puhuttiin. Ja miksi oi miksi arkistomateriaalissa ei oltu hyödynnetty Ylen omaa Sinun tähtesi Don Huonot -taltiointia?! Se on kuitenkin yksi parhaita keikkataltiointeja, joita olen koskaan nähnyt. Kauheaa hölmöilyä.

mistä serla tulee

Käytiin perjantaina päiväreissulla tutustumassa Mäntän Serlachius-museoihin.Viisi tuntia matkalla, neljä perillä ja viisi tuntia takaisin. Rankka reissu, mutta mukavaa vaihtelua arkeen kieltämättä.

Hassu paikka tuo Mänttä. Alle 7000 asukkaan kunta ilman hyviä julkisia liikenneyhteyksiä ja silti siellä on ihan käsittämättömän hieno taidemuseo, jossa on mielettömät kokoelmat ja vaikuttavat vaihtuvat näyttelyt. Väkisin tuli ajatelleeksi, miltä Karkkilassa näyttäisi, jos vaikkapa Joseph Bremer olisi ollut intohimoinen taideihminen.

Taidemuseon puolella keskityin uudelta puolelta 23 taiteilijan teoksia esittelevään Superpop!-näyttelyyn ja vanhan kartanon kokoelmanäyttelyihin. Aika ei riittänyt enää pidempään pihalla käyskentelyyn, mutta onneksi juoksin edes kurkistamaan saareen, sillä rannasta löytyi graniittiveistos, joka oli lempilöytöni koko reissulta.

Yksi suosikkiteoksistani oli Katri Kuparisen teoskokonaisuus.

Vaaoille sai nousta ja ne näyttivät eri lukuja. Paheellista ja koukuttavaa!

Jo toiset Brillot tänä vuonna.

Sieltä se kurkistaa.

Göstan jälkeen tehtiin vielä pikapyrähdys kulttuurihistorialliseen Gustaf-museoon. Siitä en ollut yhtä vaikuttunut, mutta Mäntän ja paperitehtaan historiaa valottava osuus tuli kyllä tarpeeseen. Taidemuseon jälkeen oli sellainen katsomisähky, että multimedialla, aidonkokoisilla nukeilla ja ammattilaisten ääninäyttelijöiden äänillä varustetulla tarinalla toteutettu "näyttely" tuntui erittäin virkistävältä. Juoksin läpi myös museoidut konttorihuoneet, mutta muihin näyttelyihin ei enää mitenkään kyennyt keskittymään.

Hyvä palvelu näyttää tältä.

Kaiken kaikkiaan olin vaikuttunut museoista ja suosittelen Mänttää ehdottomasti päiväreissukohteena esimerkiksi Jyväskylästä, Tampereelta tai Helsingin suunnalta. Hauska tunnelma ja ihan omanlaisensa paikka. Keskustan liepeillä riittää kaunista järvimaisemaa ja vanhoja teollisuusrakennuksia, pyöriä ja sateenvarjoja saa lainata kaupungilta. Huippua! 

Taidemuseolta löytyvää Ravintola Göstaa en tosin suosittele, jos haluaa mahansa täyteen. Vieläkin on annoksesta vähän paha mieli.