2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Marraskuun kirjat

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Rooneyn kirjoja on hehkutettu vähän ympäriinsä ja tämän luettuani ymmärrän kyllä miksi - ainakin tavallaan. Rooney tempaisee lukijansakin mukaan dublinilaisen taidekentän ihmissuhdekiemuroihin, nokkelaan sanailuun ja salaisuuksien verkkoon. Tapahtumat tuntuivat uskottavilta, mutta henkilöt rasittavilta ja minulle tuli olo, että olen tälle jo vähän liian vanha ja tylsä. Kymmenen vuotta sitten olisin rakastanut tätä kirjaa, nyt en ihan päässyt hypeen mukaan. 

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Tarkiaisen uusin on pinnalta historiallinen viihderomaani, mutta pakenee kaikkia genremäärityksiä. 1700-luvun Lontooseen sijoittuva tarina kertoo naisen oikeuksista, ihmisyydestä ja rakkauden eri muodoista viihdyttävässä paketissa. Isältään apteekkaritaidon oppinut Kitty on omapäinen, herkullinen hahmo ja ainakin omasta näkökulmastani Elizabeth Bennetin kauppiasluokkainen ja neuvokkaampi sielunsisar. Muuten vahva tarina ei kantanut ihan loppuun asti, mutta riemukas kokemus tämä oli siitä huolimatta. Sisältövaroituksena on todettava, että Kitty sisältää jonkun verran todella graafisia väkivaltakohtauksia. Ei siis sovellu herkimmille lukijoille.

Anni Kytömäki: Margarita

Paljon hyvää on sanottu Kytömäen Finlandia-voittajasta eikä suotta. Harvoin kirja täyttää ajatuksia näin tehokkaasti silloinkin, kun sitä ei ole lukemassa, ja harvan kirjan äärellä tulee oikeasti itkettyä. Margarita kuitenkin oli tällainen kirja. Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi pakahduttava: minua pakahdutti yksilön tarpeiden ja valintojen merkityksettömyys sodanjälkeisen hyvinvointivaltion luomisen rattaissa; pakahdutti se, miten vähän aikaa on siitä, kun Suomen ikimetsät on lanattu teollisuuden tarpeisiin; pakahdutti ymmärrys siitä, miten paljon itse 80-luvulla syntyneenä olen hyötynyt isovanhempieni sukupolven tekemistä isommista ja pienemmistä uhrauksista. Toisaalta välillä pakahdutti jo se, miten kauniisti Kytömäki suomen kieltä käyttää ja millä lämmöllä kirjoittaa henkilöistään. Teemat ovat paikoin pelottavankin ajankohtaisia - osa sattumalta, osa tarkoituksella. Jos tätä haluaa lukea pelkästä uskottavuusnäkökulmasta, joutuu kyllä venymään aika tavalla, mutta jos kestää hitusen maagista realismia, en keksi Margaritasta huonoa sanottavaa. Kieli soljuu eteenpäin kuin puro, päähenkilö Senni ujuttautuu lukijan kuoren alle, ja etukäteen jännittämäni luontokuvaukset ovat hengittävä osa kokonaisuutta.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Onneksi tämä sattui lyhytlainaksi ja kirja oli pakko lukea vauhdilla Margaritan perään. Ilman Pintaremonttia olisin varmasti jäänyt vellomaan jonnekin Kytömäen luontokuvauksiin ja tarinankerrontaan, mutta tarpeeksi kevyt ja erilainen kirja heti perään onnistui purkamaan jumin ennen kuin se alkoikaan. Vaikka tämä on komediaa, lapsien, lapsettomuuden ja perhesuhteiden erilaisia puolia käsitellään ansiokkaasti ja tästä löytyy se puhutteleva tulokulma varmasti jokaiselle - itseäni vähemmän yllättäen nauratti etenkin lapsiperhehärdellin kuvailu kaikkine nyansseineen. Kaikki vedetään iloisesti överiksi ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ratkaisu toimii. Pintaremontin tyyli taattua Nousiaista, muttei yltänyt mielestäni kirjailijan parhaimmistoon. 

H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (toimittanut ja kommentoinut Lauri Lattu)

Cthulhu ja muut suuret muinaiset ovat tulleet tutuiksi eri kulttuurituotteista vuosien varrella, mutta Lovecraftin alkuperäisiä novelleja en muista koskaan aiemmin lukeneeni. Tämä Laurin uusi käännös onkin hyvä johdatus noviisille - ja kommenttien ansiosta antaa varmaan uutta myös konkareille. Lovecraftin kieli on arkaaisuudessaan paikoin raskassoutuista ja siksi tämän lukeminen kesti kauan. Viihdyin kuitenkin kirjan kanssa hyvin, omaksi suosikikseni muodostui Varjo Innsmouthin yllä.

Kausimelankolia

Olen tässä hiljattain löytänyt uuden inhokkisanani: jouluttaminen.

Toki tässä on itsekin tullut harrastettua vähän kaikenlaista, mikä jonkin tason jouluttamiseksi lasketaan - askarrellut koristeita ja kortteja, laittanut valoja, miettinyt ruokalahjoja. Uusi sana vain aiheuttaa minulle näppyjä.

Tästä valittaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni ankeuttajaksi. Tänä vuonna joulun viettäminen tuntuu alkaneen monilla marraskuussa ja tapahtuvan moninkertaisella volyymilla. Hyvä niin, jos se auttaa jaksamaan pimeän ajan ja kiristyvän koronatilanteen yli.

Ehkä tämä ämpyily on sellaista yleistä kausimelankoliaa.

Laitoin eilen ensimmäisen satsin joulukortteja postiin. Toinen lähtee sitten muhkeammissa kuorissa ja paketeissa myöhemmin tällä viikolla. Yllättävän paljon joulumieltä tuli jo siitä itsellekin, vaikka olo onkin kaihoisa. Omia sukulaisia ja vanhoja ystäviä on jo kova ikävä, ja ajatus siitä, että etelään pääsee sitten joskus tuntuu tosi kurjalta.

Toisaalta olen tosi iloinen, että meillä on viikko kotosalla ilman, että tarvitsee lähteä mihinkään. Ennemmin pitäisin ovet säpissä vierailtakin, mutta koska kodissani asuu muitakin, minulla ei taida olla asiasta täyttä päätösvaltaa.

Tehtiin eilen joulun kauppalistaa valmiiksi ja kaikki tuntui tosi pelkistetyltä ja tylsältä. Tänään aamulla lisäsin sinne jo täytetyt taatelit ja sieniwellingtonin. Jouluttajien Facebook-ryhmään on tästä vielä matkaa, mutta tarkastetaan viikon päästä tilanne.