Aina sitä oppii

Fakta: hotellilomanen Helsingissä oli jälleen erinomainen idea. Tykkään kyllä kovasti kyläillä, mutta mahdollisuus kulkea täysin oman aikataulun mukaan ja sovittaa menoja lennossa teki tästä viikosta rennoimman Helsinki-oleskeluni pitkään aikaan. Millan ja lasten kanssa majoituttiin Kruunuhaassa ja itse jäin vielä pariksi yöksi Kamppiin. Molemmat sijainnit toimi tarkoitukseensa nähden erinomaisesti, mutta Krunikassa viihdyin kokonaisuudessaan paremmin sekä asunnon että sijainnin puolesta.

Tämän viikon reissulla enimmäkseen kantapään kautta opittua:

• Suomenlinnan lelumuseo on piilossa, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen.
  
• Suuret oluet, pienet panimot sen sijaan ei ole minusta kiva tapahtuma, vaikka tuttuja olikin liikenteessä ja maistamani oluet hyviä.
  
  
• Jos yöpyy yksin uudessa paikassa, kauhusarja Netflixistä tai Joe Hillin saman genren romaani ei välttämättä ole parasta ajanvietettä.
  
  
• Tom of Finland -näyttelyn jälkeen voi iskeä lihaskimppuähky ja Tarzan-elokuva on parempi jättää toiseen kertaan.

• Helsingissä asuu enemmän tuttuja kuin realistisesti ehtii millään reissulla tapaamaan. Aika loppuu aina kesken.
  
  
• Pähkinäallergia on harvinaisen haasteellinen jopa pääkaupungin ydinkeskustassa vilkkaimpaan turistiaikaan.
  
  
• Google Mapsin reittiehdotukset ovat paikoin ihan yhtä haasteellisia.
  
• Pikakahvi ei pidä naista jalkeilla montaakaan tuntia.
  
  
• Kesälomalla ei kannata käydä katsomassa Ateneumissa Suomen taiteen historiaa. Etenkin jos alla on vain sitä pikakahvia.
  
  
• Ystävät on ihania ja keksivät ihan ohimennenkin tapoja auttaa, vaikka tuntemattomat eivät auttaisi edes silminnähtävässä ongelmatilanteessa.
  
  
• Olen viimeinkin ottanut Helsingin bussiverkoston haltuun. Oli jo aikakin.

Lisäksi burgerispesiaali:

• Hampurilaispaikoissa voi sujuvasti syödä vaikka joka päivä, jos vaihtaa paikkaa välillä.
  
  
• Lintsipäivän jälkeen täti-ihminen ei välttämättä saa kommunikoiduksi tilausteen edes Hesburgerissa.
  
  
• Hakaniemen Hesen myyjät on ihania. Samaa ei voi sanoa Kluuvin Mäkkäristä.
  
  
• En ymmärrä Naughty Brgr -hypeä. Ruoka maistui ihan hyvältä, mutta burgerin mössökoostumus ja bataattiranujen määrä hintaan nähden jätti huomattavasti toivomisen varaa.

Onneksi edessä on vielä viikko kotilomailua. Kaiken kävelyn, ulkona syömisen ja kulttuuriähkyn jälkeen sohvaoleilu on tänään tullut tarpeeseen.

Rento lomalainen

Jos on tehokas, kahteen vuorokauteen ehtii tosi monta asiaa.

Heräsin torstaiaamuna Vallilasta hostellista, jonne päädyin päivän varoitusajalla sovitun majoittajan sairastuttua. Yhdeksän euron hinta ei päätä huimannut ja vaikka vanhassa Pelastusarmeijan asuntolassa puitteet olivat melko karut, peti oli mukava ja kylppäritilat varsin siistit. Ei sitä tässä tilanteessa ja alle 12 tunnin pitstopilla osannut muuta kaivatakaan. 

Aamulla 1A kuljetti minut suoraan Vanhaan kauppahalliin Ravintola Storyn aamiaiselle, mistä kiersin Kauppatorin kautta Katajanokan terminaaliin. 

14,50 € aamupalasta tuntui kieltämättä aika suolaiselta, mutta poikkeuksellisen halpa hostelliyö tasasi budjettia. Story breakfast -setti sisälsi eggs benedictin (söin omani portobellolla), täytetyn sämpylän, appelsiinimehua ja rajattoman määrän Helsingin kahvipaahtimon kahvia. Käsittämättömän hyvää ja ennen Tallinna-päivää ehdottomasti peliliike. Ei siis pöllömpi diili ollenkaan. 

3,5 tuntia Tallinnassa on kyllä valitettavan lyhyt aika. Toisaalta Viikkarin klubikortilla päiväreissu maksoi 18 euroa hengeltä, joten otettiinkin se ensisijaisesti hauskana pikkupyrähdyksenä. Tavallaan ei ehditty mitään, tavallaan kaikki olennainen, kun oltiin rennolla asenteella liikenteessä. Käveltiin ympäriinsä, katseltiin alas näköalapaikoilta, käytettiin liikaa rahaa käsityötuliaisiin ja syötiin viimeinkin Elevantissa.

Piritan luostari ja F-Hoone jäi vielä seuraavalle reissulle, joka ei kyllä ihan lähitulevaisuudessa ole. Kaksi lauttareissua samana päivänä käy nimittäin hyvälläkin asenteella psyyken päälle.

Eilen ehdin aamutorille ja päiväreissulle Lohjalle. Ihan huippua oli käydä kyläilemässä pitkästä aikaa kaikessa rauhassa, mutta nyt kyllä väsyttää. Parin päivän rentoilulle olisi nyt kyllä tilausta - ja tietysti festarilippu illaksi on jo hankittu. Halleluja.

Rok rok

Kesäloma korkattu Ilosaarirockilla.

Rokkiin ei ollut oikein mitään odotuksia ja siihen nähden kaikki meni hämmentävän hyvin. Lisäksi vaikka mikään artisteista ei oikein kiinnostanut etukäteen, oli etenkin lauantaina hämmentävän kiire keikalta toiselle koko ajan.

Tarkoituksena oli valuksia alueelle lauantaina vasta illan puolella, mutta rokkivieras halusi nähdä Sannin, joten kurvattiin Laulurinteelle jo kahden korvilla. Siinä samalla tulikin sitten vilkuiltua vaikka mitä. Ihan ykköset lauantaina oli Saimaa, Ricky-Tick Big Band ja Passenger, joka pelitti minulla sata kertaa paremmin kuin perunut Ellie Goulding.

Propagandhissa olin liian väsynyt ja väärässä (eli tanssi-) moodissa, enkä saanut siitä oikein mitään irti. Viikatteessa taas tuli lähinnä vain paha mieli. Antti Tuiskua piti kurkata vain muutama biisi, mutta siellä vaan huomasin olevani papiidipaadi-kuorossa muiden kanssa melkein loppumetreille asti. Hieno show ja mahtava meno, mutta kummastusta herätti ympäröivien teinien selfiemania. Hienot koreografiat ja ammattitanssijat meni ihan ohi, kun ympärillä sometettiin kuin viimeistä päivää. Paheksun. Ja mietin, kuinka monessa snäpissä kuvitteellinen kukkahattuni ehti Antin ja Passengerin keikkojen aikana edustaa.

Sunnuntai oli bändien suhteen hiljaisempi. Pojat halusivat taas alueelle aikaisin, joten suuntasin minäkin sitten katsomaan JVG:tä, mutta muutaman biisin jälkeen oli pakko karata skumppabaarin puolelle. Timo Lassy Bandin aikana paistoi aurinko ja rentolavalla oli leppoisaa. Ihanan Leijonan ja Juice Normaalin aikana söin herkkuruokia ja nautin hyvästä meiningistä. Hakenia ja Moonsorrow'ta yritin kuunnella ja Haken oli niistä selvästi enemmän mun juttu, mutta keskittymiskyky valitettavasti tiessään.

Ainoa oikeasti odottamani artisti koko päivänä oli Frank Carter & The Rattlesnakes. Keikan alkuun valvominen oli tuskaa, mutta ehdottomasti kannatti. Huikea showmies ja hieno keikka. Onneksi löysin ukon Spotifysta paria viikkoa aiemmin, muuten olisi mennyt ohi tämäkin ihanuus!

Jännästi linjassa 1

Tyhmin olo tuli niiden muutaman biisin aikana, jotka yritin Cheekiä ja Volbeatia katstoa. Ei toki ole minulta pois, jos joku kyseisistä artisteista tykkää, mutta kun en vaan ymmärrä. Väkisinkin tulee siis miettineeksi, mikä namiska minun päässäni on väärässä asennossa, kun kaikki ne tuhannet ihmiset on keikalla ihan onnessaan ja omissa korvissa kaikki kuulostaa kamalalta ja meno lavallakin on huono.

Mutta kuten ei niin kovin monta postausta sitten totesin, keikkojen paras puoli on se, että sieltä pääsee yleensä halutessaan pois. Niin myös tällä kertaa!

Monta kiinnostavaa keikkaa missasinkin, joista Wolf Alice kaivelee eniten. Mutta koska se oli päällekäin Passengerin kanssa, valinta oli selvä. Huolimatta siitä, että Passenger olikin takanani olevan tytön mielestä kamalaa partapaskaa. Rohkenen olla eri mieltä.

Jännästi linjassa 2

Festariruokien kanssa kävi kummasti: lauantaina en löytänyt mistään hyvää kasvisruokaa ennen kuin piti jo lähteä pois. Sunnuntaina piti sitten yrittää syödä kaikki. Pisteet karjalaisen katuruokakojun (inan ylihintaisille) täytetyille karjalanpiirakoille ja kuubalaisen kojun mintulla ja chilillä maustetuille ranskalaisille, pelastitte päiväni. Juomapuolelta erityismaininta Panimo Honkavuoren pisteelle ja perinteisesti Hermannin viinitilan skumppabaarille. Lauantaina paniikkiratkaisuna syömäni paistettu nuudeli soijapaloilla ei ansaitse kunniamainintaa, vaikka pelasti päivän ihan yhtä lailla.

Kannatti se siis kuitenkin taas lähteä, vaikka viimeiseen asti vaiheiltiinkin. Ensi vuoden arpomisen voi aloittaa sitten vaikka syksyllä, kunhan tästä kierroksesta toivutaan. Rokkikooma (vai lomakooma?) oli maanantaina ihan omaa luokkaansa ja aloin olla elävien kirjoissa vasta eilen. Onneksi sattui aurinkoinen päivä ja pääsin mattopyykille. Illasta Marko raahasi minut vielä mustikkaankin. Kyllähän tässä jo kesälomahommilta alkaa tuntua ja siitä kertoo myös tänään pakatun matkalaukun paino. Huhhuh.

Kirjoittelen tätä itse asiassa Vallilassa. Olen elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa Helsingissä, mutta se on jo toinen tarina se.

Kesäkuun kirjat

Charlaine Harris: Samaa verta

Okei, olen jo varma, että Harris on tehtaillut Sookie-kirjoja näin paljon vain rahavirtojen toivossa. Juonta ei ole enää nimeksikään ja tapahtumat junnaavat paikallaan. Romanov-viittauksesta muutama irtopiste, muuten en ehkä edes muistaisi, mitä tässä tapahtui. Mutta kyllä minä tämän sarjan vielä loppuun luen, kun näin pitkälle on päästy. Perketi.

Mary Higgins Clark: I've Got You Under My Skin

Tarina eroaa perusdekkarista siinä, että se kuljettaa kahta ratkaisematonta murhatarinaa rinnakkain: vuosikymmeniä vanhaa rikosta kerrotaan todistajien näkökulmasta, toista murhaaja vasta suunnittelee. Vanhojen haavojen auki repiminen voisi olla ahdistavaa, mutta koska kertojia on paljon, ei ketään pääse tarpeeksi lähelle. Aluksi koin myös samojen tapahtumien ja asioiden läpikäymisen vähän puuduttavaksi, mutta noin kolmanneksen jälkeen tarinaan uppoutui kyllä. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, miten nopeasti tarinat käärittiin lopulta kasaan ja parhain päin. Toisaalta jos liki yhdeksänkymppinen kirjailija julkaisee edelleen kahden kirjan vuosivauhtia, ihan kaikkea ei ehkä voi vaatia. Siihen nähden I've Got You Under My Skin piti otteessaan itse asiassa yllättävänkin hyvin. Luvut olivat pääasiassa parin sivun mittaisia, joten matkalukemisena tämä toimi paremmin kuin hyvin.

Johanna Sinisalo: Sankarit

Higgins Clark loppui reissussa kesken ja tein paniikkiostoksen Tikkurilan Pocket Shopissa. Hyvin valittu! Luulin uutuusteokseksi, mutta tämähän onkin julkaistu jo 2003. Sankarit siirtää Kalevalan tapahtumat lähimenneisyyteen virkistävällä otteella. Sinisalolle tyypilliseen tapaan mukana on eri tekstityyppejä perinteisen proosan rinnalla. Päivästä riippuen se oli joko piristävää tai ärsyttävää. Minulla oli vahva epäilys, etten muista Kalevalaa tarpeeksi hyvin nauttiakseni kirjasta, mutta turhaan. Viitteet on kuitenkin kirjoitettu niin auki, että kirja toimisi varmasti myös Kalevala-ummikolle, mutta paremmin perehtyneelle saattaa olla jo liiankin helppo. Hahmojen ja tapahtumien tunnistaminen toi joka tapaukessa mukaan hauskan lisävivahteen. Mukana on muutamia ihan mahtavia oivalluksia, eritoten nimissä ja yksityiskohtien päivittämisessä. Plussaa myös Markku Laakson riemastuttavasta kansikuvasta.

Julie Murphy: Dumplin'

Willowdean, lempinimeltään Dumplin', on isokokoinen tyttö, jonka yksinhuoltajaäidin elämän sisältö on järjestää paikallisia missikisoja. Tätinsä kuolemasta toipuva ja poikahuolien kanssa painiva teinityttö päättää räväyttää ja osallistua kilpailuun. Tempausta seuraa vallankumous sekä kisoissa että Willowdeanin päässä. Halusin kovin tykätä Dumplinista sekä kirjana että päähenkilönä, mutta välillä oli hermo tiukalla kirjan periamerikkalaisuuden sekä päähenkilön hölmöilyn ja paikoin harmillisen alentuvan asenteen takia. Oikein viihdyttävä ja helppolukuinen kirja silti, eikä hoikkiakaan onneksi loppupeleissä mollattu niin pahasti kuin pelkäsin. Myöhäisteininä tai parikymppisenäkin olisi uponnut paremmin ja Dumplin' olisi hahmona ollut mielestäni ihan huippu. Itsetuntoteeman ja suorapuheisuuden takia kirja voi ollakin erityisen tarpeellinen nuoremmille lukijoillelle, toivottavasti löytää yleisönsä!

Hanna sydän Nyrkkitappelu

Siitä on nyt aika tarkalleen kaksi vuotta, kun havahduin siihen, että vanhan lempiyhtyeeni Day Elevenin rumpali soittaa nykyään Nyrkkitappelussa.

Intoilin asiasta ääneen ja mietin, pitäisikö bändin keikka Rokissa käydä katsastamassa, kun kuitenkin olen aina tykännyt seurata kyseisen rumpalin työskentelyä.

"En näe Hanna sydän Nyrkkitappelun tapahtuvan ihan heti", totesi genreen vihkiytyneempi ystäväni asiasta kuullessaan.

Jätin sitten keikan väliin. Lähinnä siksi, että keikka oli Portisheadin kanssa päällekäin ja jos en kerran kuitenkaan tykkäisi bändistä, niin miksi tehdä turhaa aikataulustressiä, eikös juu?

Eilen lopulta näin Nyrkkitappelun Kerubissa. Päätä särki ja väsytti, mutta otin tavoitteeksi katsoa kolme biisiä, että tietäisin viimeinkin, mistä on kyse. Ja niinhän siinä kävi, etten malttanut poistua paikalta ennen kuin viimeinenkin viidestä (!) encoresta oli soitettu. Keikka oli riemukas, bändi ihan huikean hyvä ja rumpalin soittoa edelleen ilahduttavaa katsella.

Nyt olo on ristiriitainen. Hyvän keikan jälkeen on hyvä mieli, mutta silti tuntuu väkisin siltä, että minulta on mennyt pari vuotta hukkaan ja olisin jo ehtinyt todistaa monen monta mainiota Nyrkkis-keikkaa tässä välissä. Viimeksi viime viikolla.

Siispä muistutus itselle:

Koska jokainen on oman musiikkimakunsa paras asiantuntija, tästä lähtien käyn katsomassa tilaisuuden tullessa kiinnostavat keikat, sanoi perehtyneempi lähipiiri mitä sanoi. Paitsi jos ne on Portisheadin kanssa päällekäin. Enhän minä siitäkään tiennyt tykkääväni etukäteen. Tai Squarepusherista silloin joskus. Ja keikaltahan tosiaan pääsee aina pois vaikka sen kolmen biisin jälkeen, jos ei kolahda.

ps. Olen silti sitä mieltä, että viisi encorea on kyllä vähän turhan monta mille tahansa orkesterille.

Uskonpuutetta ilmoilla

Kuusi yötä kesälomaan ja päässä sirrittää. 

Nukun nykyään yleensä kuin tukki, mutta viimeisen viikon olen heräillyt pitkin yötä ja nähnyt pääasiallisesti unia töistä. Tästä johtuen lopulta sängystä itsensä ylös kammetessa ei ole erityisen levännyt olo.

Vapaat menivät leppoisissa tunnelmissa, mutta heti aamulla töissä huomasin, ettei huumori riitä enää yhtään mihinkään. Nyt pitäisi kuitenkin venyttää pinnaa, koska torstai ja perjantai olivat samalla viimeiset vapaat ennen lomaa eli tänään starttasi viimeinen seitsemän päivän putki.

Juuri nyt tuntuu, etten selviä siitä. Uskonpuute on tosiasia.

Pyyhin eilen pölyt lundiasta ja ehdin miettiä, johtuuko tämä väsymys jokakesäisestä siivousprojektista. Tapanani on tehdä erikoisemmat kotityöt ennen lomaa, etten sitten vapaalla ollessa käytä kaikkea aikaa siivoamiseen. Lopputulema oli, että asioilla tuskin on yhteyttä. En ole erityisemmin rehkinyt ja silti ainoastaan sääolosuhteista johtuen mansikat on vielä pakastamatta ja pienemmät matot pesemättä.

Eli ehkä olen oikeasti vain loman tarpeessa. Millähän sitä pysyisi tolpillaan vielä perjantai-iltapäivään? Ja vielä olennaisempaa, mahtaako kolmen viikon loma palauttaa edes auttavasti?