Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Jouluangstin anatomia

Perinteinen jouluhepuli on täällä.

Tiedän, että meillä on tänä vuonna lahjojen ja korttien suhteen vapautuskortti, mutta ne eivät ole tuottaneet juurikaan ongelmia. Lahjoja on löytynyt kivasti ja kortitkin vein postiin päivää ennen viimeistä edullisempaa lähetyspäivää. Pyhien ruokalistakin alkaa muotoutua ja vaikka jonkinmoinen kokkausmeltdown on takuuvarmasti luvassa ensi viikolla, en jaksa ottaa siitä kummempaa stressiä.

Sen sijaan vuosittainen hyväntekeväisyysahdistus purkautuu nyt erityisen pahasti. 

Osallistuin tänä vuonna Hopen joululahjakeräykseen kahdella paketilla - yksi lapselle, yksi koko perheelle - ja kiikutin perinteisesti kortin yksinäisten ikäihmisten korttikeräykseen. Yleensä laitan vielä jouluaattona lahjoituksen pariin hyväntekeväisyyskohteeseen ja yritän muistaa, ettei yksi ihminen voi osallistua kaikkiin keräyksiin tai hankkia lahjoja alueen jokaiselle vähävaraiselle perheelle. 

Se vaan on ihan hiton vaikeaa yleensäkin, saati tänä vuonna. Pakko oli pysyä kaukana kaiken maailman Joulupuiden ja Hope-kuusien ulottuvilta sen jälkeen, kun olin omat pakettini toimittanut, että saisin järjen pidettyä mukana koko touhussa.

Samankaltaista tuskastelua on ilmoilla joka vuosi, mutta ehkä ne on nyt nämä maitoaivot, jotka korottavat kaiken kolmanteen potenssiin. Samanlaista oireilua oli nimittäin myös vauva-arjen vertaistuellani, jolle angstia yhtenä päivänä Messengerin välityksellä purin. Tutkimukseni otanta on pieni, mutta päätelmät ehdottoman päteviä. Yst. terv. fil. maist.

Juustopaasto

Jotkut asiat eivät muutu. Yksi niistä näyttää olevan se, että pimenevä syksy saa minut viihtymään keittiössä, jos nyt blogiarkistosta voi minkäänlaista vuoden kiertoa päätellä.

Tällä kertaa taustalla ei ole samoihin makuihin kyllästyminen tai lopussa olevat rahat vaan ilmastoahdistus. Podin kammottavaa maailmantuskaa kyllä ennenkin, mutta YK:n ilmastoraportin julkaiseminen oman esikoisen ollessa 2,5 kuukautta nosti kyllä kierrokset aivan uudelle tasolle. Mitä ihmiskunta on tehnyt? Mitä minä olen mennyt tekemään?!

Olen onnistunut tuudittautumaan siihen, ettei oma hiilijalanjälkeni ole kovin suuri, mutta se ei pidä paikkaansa. Syön nimittäin nykyään ihan kammottavia määriä maitotuotteita, erityisesti juustoa. Se ei käy.

Akuuteinta ahdistusta olen nyt tyynnytellyt tekemällä kaikenmoista kauden kasviksista. Meillä on syöty punajuuripastaa, borssia, gruusialaista kaalilaatikkoa, vegaanisia linströminpihvejä, inkiväärilanttua, sienikastiketta, suppilovahveropiirakkaa ja savutofu-kaalipaistosta. Päivälleen viime vuoden tapaan Shepherd's Pie on suunnitelmissa tälle viikolle, sadepäiviin sopiva lämmittävän inkiväärinen porkkanasoppa on myös listalla.

Ihan hyvää kehitystä, mutta nyt kun olen hetken hengitellyt, on oikeasti ryhdistäydyttävä myös pitemmän päälle. On totta, etteivät ratkaisun avaimet löydy kenenkään yhden ihmisen kotikeittiöstä, vaan nyt tarvitaan isoja poliittisia päätöksiä ja yhteisiä linjoja, mutta johonkin voin vaikuttaa arjessakin. Ensisijaisesti siihen juustoon ja jogurttiin. Selasin tässä omia ruoka-aiheisia postauksiani parin viime vuoden ajalta ja olen potenut juustomorkkista näemmä tasaisin väliajoin aiemminkin. Miksi en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olen tiedostanut asian jo pidempään? Miksi olen niin saamaton? 

Kohtuus kaikessa, mutta meidän taloudessa kulutetut juustomäärät eivät ole pitkään aikaan kohtuutta nähneetkään. Juustopaasto alkoi siis viikonloppuna, kunnes tottumuksia on rukkailtu järkevämpään suuntaan. Tofu, paputahnat ja muut herkut. Mitäs kaikkea sinne kurkkuviipaleiden alle kannatikaan laittaa?

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle

Kirjoitin aamulla Facebook-päivityksen:

Meinasin jo, etten tee mitään Suomi100-päivitystä, mutta kun aamulla herätessä päässäni soi vanhan mieliyhtyeeni Tundramatiksin hittiralli Yhdes astellaan, ei nyt oikein pysty jättämään väliinkään. 

Onnea 100-vuotias Suomi! On pitkälti sinun tarjoamiesi palveluiden ansiota, että istun täällä kirjoittelemassa tätä päivitystä. 

Olen tällainen 2000-luvun isänmaallinen. Tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista, mutta harvoin minua näkee huutelemassa sitä torilla isoon ääneen. Nyt väsyttää se, että moni minulle tärkeä suomalainen arvo ja asia on valumassa vauhdilla viemäriin, ellei ole siellä jo. Korjausliike tarvitaan nyt. 

Ei sen naapurin kanssa tarvitse parhaaksi ystäväksi ruveta, mutta autetaan silloin, kun apua tarvitaan. On ihan ok jurottaa hiljaa loppuaika, mutta pidetään silti huolta siitä, ettei ketään jätetä yksin. Annetaan mahdollisimman tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille, rokotetaan lapset, tuetaan monimuotoista kulttuuria, annetaan kirjastojen kukoistaa, ei leikata koulutuksesta, vähävaraisilta tai vammaispalveluista, suojellaan eläimiä eikä sössitä meidän kaunista luontoa enää yhtään enempää. Ja niin edelleen. 

Yhdessä pystytään tähän kyllä. Meitä liikaa on ja yhdes astellaan! 

Jos olisin Helsingissä, menisin tänään Helsinki ilman natseja -mielenosoitus -marssille. Koska olen kuitenkin Joensuussa ja ulkona on kaunista, saatan käydä kävelyllä. Menen ystävän kanssa elokuviin ja illalla ihmettelen muiden tapaan linnan juhlia. Ehkä lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen. 

Muille kolttukavalkadin seuraajille heitän Feministisen ajatushautomo Hatun haasteen: Mitä jos juhlittaisiin itsenäisyyttä haukkumatta yhdenkään naisen ulkonäköä tai pukeutumista? Siitä on hyvä aloittaa.

Teema on pyörinyt päässä pitkin päivää ja viime kuukausina (vuosina!) muutenkin.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut olla toistaiseksi enemmän tai vähemmän terve - jos ei lasketa synnynnäistä epämuodostumaa eli lonkkaluksaatiota. Vika huomattiin verrattain myöhään ja sen korjaaminen kesti kauan, mutta ilman sitä pitkällistä prosessia elämä olisi varmasti ollut paljon haastavampaa kuin nyt.

Lapsena kärsin korvatulehduskierteestä, mutta kotikaupungissani oli vielä päivystys eli lääkäriin pääsi yölläkin. Myös purentavikani korjattiin kunnallisella puolella raudoilla ala-asteikäisenä.

En ole erityisen varakkaasta perheestä ja vanhemmat erosivat, kun olin 12. Minulla oli kuitenkin aina kaikki tarpeellinen ja YH-äidin lapsenakin sain kasvaa ja kouluttautua rauhassa.

Valmistumista seuranneen parin vuoden työttömyyden aikanakaan leipä ei ollut leveä, mutta toimeentulotuki piti hengissä. Kirjastolaitos ja kansalaisopisto tarjosivat mahdollisuudet pysyä järjissäni ja harrastaa, vaikka rahaa ei ollutkaan. Itkettää ja raivostuttaa joka kerta, kun tuista vielä leikataan ja kirjastolaitoksen supistamista tai maksulliseksi muuttamista väläytellään.

Nämä on näitä omakohtaisia hetkiä, jolloin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko on napannut kiinni mahdollisen pudokkaan. Rapakon takana polkuni olisi ollut varmasti hyvin erilainen.

Puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt lähteä kodistaan pakoon sotaa ja vainoa. Pieneen vasemmistolaisen humanistin päähäni ei mahdu se, miten kaiken jättäneiden ja menettäneiden auttaminen ja vastaanottaminen ei sovi jonkun arvomaailmaan. 

Mutta yritettävä sekin kai on ymmärtää, ei tästä suosta mitenkään muuten nousta.

Silti meit on täällä lesbo, transu, hetero ja hinttari,

Kääpiö, cp-vammanen, kehari,

Ja pinkki, värillinen, väritön ja kirjava,

Sateenkaariperhe ja muut.

Maailmaa pakoon marjapuskaan

Sanovat, että nykyihmiset voivat huonosti, koska eivät vietä tarpeeksi aikaa metsässä.

Tiedä sitten, miten aukottomasti tuo pitää paikkansa, mutta juuri nyt kyllä olen vahvasti sitä mieltä, että ajatuksessa piilee ainakin totuuden siemen. Istuttiin viikonloppu marjapuskassa, lopputuloksena 4 litraa mustikoita, 4 litraa metsävattuja ja 4 litraa viinimarjoja. 

Vaikka maailman tilaa tuli murehdittua myös metsässä kykkiessä, mieli on nyt huomattavasti levollisempi kuin jos olisin viettänyt viikonlopun koneen ääressä jokaista uutta uutista kytäten. Tänään töissä maailmantuska alkoi kyllä vyöryä päälle ihan urakalla. Eli vaikka pakastin narisee jo liitoksistaan - huolimatta siitä että muutama litra lahjoitettiin jo eteenpäinkin - sormet syyhyävät pian takaisin. 

Alaselkä tosin on aggressiivisesti eri mieltä.

Toiveet vuodelle 2017

2017. Suomi 100, Julia Roberts 50, minä ja Antti Holma 35 vuotta.

Ensimmäinen ja ehkä tärkein toiveeni onkin, että aattoiltana vallannut ikäkriisi ja ahdistustilat jäävät suosiolla tänne vuodenvaihteen korville ja saan elellä loppuvuoden rauhassa. Toivon myös, että saan järjestettyä elämääni jo sitä viime vuonna kipeästi kaipaamaani muutosta. Samalla toivoisin mielenrauhaa, leppoisampaa arkea ja kykyä keskittyä siihen, mitä ikinä olenkaan tekemässä - enkä koko ajan kärsiä tunteesta, että hukkaan aikaa, jos lataan akkujani sohvalla. Samalla toivon fyysistä terveyttä ja kehon tasapainoa, vähemmän jumittavia lihaksia ja kummallisia kremppoja. Haluaisin käydä enemmän kahvilla, yksillä, skumpalla tai ulkona syömässä ystävien kanssa. Toivon, että saan jatkettua aamusivujen kirjoittamista ja jäsentää muutenkin ajatuksiani tekstimuodossa. Ehkä jopa kokeilla proosan tuottamista!

Haluaisin käydä salilla/jumpassa säännöllisesti mutta rennosti. Maltillinen tavoite voisi olla vaikka 125 treenikertaa tälle vuodelle. Menneen vuoden valossa - 139 kertaa - ei liikuta missään älyttömissä sfääreissä.

Haluan kaapin tai lipaston Siro-astioille. 

Tosissani toivoisin myös, että keksisin viimeinkin konkreettisen ja minulle sopivan tavan kanavoida maailmantuskaani ja oikeasti toimia: auttaa ihmisiä, suojella ympäristöä, osallistua politiikkaan. Pelkään tosin, että tämä jää tänäkin vuonna vain hyvien aikeiden ja satunnaisten rahalahjoitusten tasolle. Vinkkejä otetaan vastaan.

Tämän vuoden tavoitekuva näyttää tältä:

Ja vielä lopuksi se ihan konkreettinen uudenvuodenlupaus: lupaan, etten enää lainaa kirjoja/levyjä/elokuvia iloisessa hiprakassa kenellekään kirjoittamatta sitä muistiin. Nyt on kateissa rakkaimmista rakkain Oz-maan taikuri, koska se ei mitä ilmeisimmin ollutkaan lainassa siellä missä luulin. Sielua riipii.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

Kirjoitin viime viikon lopulla Messengerissä seuraavan viestin:

En oikeesti tiedä oonko ahdistuneempi säästö-Suomesta, pakolaistilanteesta, ISISistä vai Trumpista. Näin esim.

Tiistain räjähdykset eivät siis enää merkittävästi lisänneet epätoivoa. Kaikki on kamalaa. 

Koska arjessa on kuitenkin pakko jaksaa, on aika kaivaa järeät aseet esiin. Ja mikäs sen järeämpi kuin lista.

Ainakin nämä asiat ovat hyvin juuri nyt:

• Aurinko herää jo kanssani aamuisin.
  
  
• Uskaltauduin tällä viikolla hammastarkastukseen ensimmäistä kertaa sitten kesän 2011, korjattavaa ei löytynyt.
  
  
• Löysin Ian McEwanin uudestaan. Kiitos, Pinterest.
  
  
• Sain tanssitunnilla palautetta, että olen kehittynyt jalanheitoissa.
  
  
• Prisma myi vielä Leijonakuningasta DVD:llä, pääsiäistuliaiset Karkkilaan on siis hommattu.
  
  
• Otettiin HBO Nordic koekäyttöön, koska haluttiin ahmia True Detectiven kakkoskausi. Tykättiin siitä molemmat.
  
  
• Siellä on myös 30 Rock.
• Olen töissä yllättävän hyvässä aikataulussa. Rästit on tehty ja tiedossa olevien hommien osalta tuleva kuukausi valmiiksi aikataulutettu.
  
  
• Äiti lähetti vanhat legoni Joensuuhun.
  
  
• Sain tänänä blinejä. Jouduin sen takia miettimään viikonlopun reissuaikataulut uusiksi, mutta mmm, smetanaa.

ps. Nokkelimmat ehkä jo ymmärsivät, etten enää luovu HBO Nordicista. Minulla kesti asian sisäistämiseen noin kolme minuuttia. Marko ei ole vielä ehkä ihan samalla sivulla.

Toiveita vuodelle 2016

Olen kovasti miettinyt, mitä toivon alkaneelta vuodelta. Arkeen ja omaan elämään liittyvää on vaikeaa keksiä, toiveet ja haaveet liitelevät jossain paljon isommissa kuvioissa. Internet esimerkiksi kertoi tänään, että Soldiers of Odinin paikallisjaosto on kovaa vauhtia järjestäytymässä ja se ahdistaa aivan suunnattomasti. 

Sydämeni pohjasta toivon ihmisille järkeä päähän ja rauhaa maailmaan sekä isossa että pienessä mittakaavassa. Piste.

Blogissa esittämäni uuden vuoden toiveet kuitenkin yleensä tylsästi koskeneet suoraan omaa elämää. Lisäksi olen pyrkinyt toivomaan asioita, joiden toteutumiseen voin itse vaikuttaa. Siitäkin huolimatta juuri nyt tuntuu tärkeältä toivoa terveyttä ja tasapainoista oloa itselle ja lähipiiriin. 

Ja sitten asiaan. Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä.

Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin. 

Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla.Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Tavoitekuvakollaasi on jälleen sanallista ilmaisua konkreettisempi:

Onko huijausta laittaa matkatoivekuvaan kaupunki, jonne on joka tapauksessa lähdössä kolmen viikon päästä? Päätän että ei. Lähtölaskenta alkaa nyt.

Kaikille yhtä paljon, vähän mutta sopivasti

Otsikko on lainaus Joensuun kaupunginteatterin Rahakabareen laulusta, jossa kerrotaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä ikinä ennen tiedostavan elämäni aikana.

Teatterissa käyminen on ihanaa, mutta kieltämättä näin pimeimpään vuodenaikaan olisi syytä katsoa jotain kevyempää välissä. 

Kävin reilun viikon sisään katsomassa musikaaliksi naamioidun yhteiskunta- ja talouskritiikin Rahakabareen lisäksi iloisen YT-ajan Metsäjätin ja naistensairaalaan sijoittuvan Lumikit. Viimeisenä näkemäni kabareen toinen puoliaika teki tiukkaa, kun yhtäkkiä alkoi pelottaa ihan kaikki. Istuin yksinäni kaupunginteatterin ison näyttämön parvella ja yritin keskittyä itku kurkussa näytelmään ajatusten laukatessa ties minne kammottavista sairauksista terrori-iskuihin.

Ennen joulua pitäisi vielä nähdä Aina joku eksyy. Saa nähdä, miten pää pysyy kasassa.

Rahakabareen ajoitus oli sikälikin huono, ettei se juurikaan auttanut parhaillaan potemassani hyväntekeväisyyssyyllisyydessä. Tykkään eniten osallistua pienen mittakaavan tempauksiin, joissa voi osallistua pienestikin, mutta voi olla varma, että apu tavoittaa tarvitsijansa suoraan.

Tänä vuonna olen tukenut nuorten turvataloja joulukalenterin muodossa, lähettänyt joulukortin yksinäiselle vanhukselle ja osallistunut Joulupuu-keräykseen yhdellä paketilla. Lisäksi kiikutin joulukuun alun kunniaksi kahdet sukat turvapaikanhakijoille SPR:n toimistolle.

Nyt omatunto soimaa, kun en hankkinut Joulupuuhun toistakin pakettia, neulonut enempää sukkia tai lähettänyt jouluksi ruokalahjakorttia tarvitsevalle perheelle. Mitenhän sitä saisi taottua päähänsä, ettei ihan kaikkien joulumieli ei ole minun vastuullani ja saan käyttää rahaa myös omaan hyvinvointiini.

Toistaiseksi olen yrittänyt pakoilla ajatuksia terapiakokkailun muodossa. Täällä juhlitaan Suomen itsenäisyyttä jättimäisellä kattilalla borssikeittoa. Mikäs sen sopivampaa. Hehe.

Rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, normaali arki pikkujoulukausi edessä.

Tänä vuonna näin neljän päivän aikana kahdeksan elokuvaa:

The Visit

I Am Thor

The Institute

Dark Star: H.R. Giger's World

Chuck Norris vs. Communism

Rocky Horror Picture Show

Backstreet Boys: Show 'Em What You're Made Of

Eden

Backstreet Boys painii tunnesyistä ihan eri sarjassa kuin muut - ja voi mitä tunteita kahden ja puolen tunnin aikana läpi kävinkään! Koska BSB-dokumentti oikeasti ansaitsisi ihan oman postauksensa, jätän sen ainakin toistaiseksi enempiä käsittelemättä ja nostan sen ohi yleissuosikeikseni tänä vuonna Thorin ja Chuck Norrisin. Molemmat olivat erittäin viihdyttäviä elokuvia, jotka antoivoat toivoa kirkkaammasta tulevaisuudesta yhden ihmisen ja koko kansakunnan kautta. Lämmin suositus molempiin. Toivottavasti Teema ottaa ne ohjelmistoonsa tulevina kuukausina.

Institute oli ehdottomasti tämän vuoden kiinnostavin mindfuck ja H.R. Giger -elokuvakin varsin symppis, vaikka paikoin vaikea seurata ja vaati katsojaltaan paikoin harmillisen paljon taustatietämystä. Itse ainakin olisin kuullut miehen vaiheista syvemminkin.

The Visit ja Eden sen sijaan eivät saa irtopisteitä, vaikka en niidenkään näkemistä kadu. Rocky Horrorissakaan laulu ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta ainakin jalkauduin paikalle Magenta-asussa tanssimaan Time Warpia.

Poden yleensä huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi kulttuuritapahtumissa, mutta viime viikolla edustin kahdeksan Rokumentti-elokuvan lisäksi elokuva-arkistossa, Lulu-klubilla ja Barrefesteillä. Rikastutin myös paikallisten ravintoloiden kassaa enemmän kuin olisi ollut järkevää.

Ilahduttavalla aktiivisuudella on myös varjopuolensa. Tänäkin vuonna Rokumentin jälkeen elämä lannistaa.

Eilen oli itse asiassa niin kyyninen olo, että jouduin jättämään haaveilemani Rakkautta ennen aamua -arkistonäytöksen väliin. Muutenkin jylläsi sen luokan apatia ja ahdistus, että oksat pois. En tiedä, oliko kyseessä kampaajalle ja uuteen kosmetiikkaan upottamani pieni omaisuus vai se, että sanoin jopa ääneen, mikä pännii, mutta tänään olen ollut lähinnä väsynyt.

Ehkä se siis tästä vielä. Ysäripopin voimalla jos ei muuten.

Eskapismia

Pienet sattumukset tuntuvat kaatavan omankin arjen niskaan ja heti kun avaa minkä tahansa uutismedian, uusi paskavalli vyöryy ylitse. 

Äöäöäöäää, en jaksa tätä nykymaailmaa. Tuntuu kuin olisi jumissa Monty Pythonin / Fast Show'n / Kummelin / Julmahuvin sketsissä, eikä siitä pääse ulos.

Puhun ihmisten kanssa, allekirjoitan vetoomuksia, yritän löytää jostain punaista lankaa. Ei onnistu. Tekisi mieli hautautua viltin alle sohvalle ja jäädä sinne. 

Televisiosyksy kyllä mahdollistaa eskapismin toteuttamisen kiitettävästi: Broadchurchin kakkoskausi alkaa Maikkarilla sunnuntaina, Dr Whon ja Downton Abbeyn uudet kaudet parin viikon päästä. Docventures ja Wahlburgers alkoivat jo. Netflixin puolella olen iloisessa Miss Fisher, Modern Family ja Ripper Street -koukussa. Breaking Bad ja Band of Brothers ovat myös kesken. Buffykin on Sannan kanssa hyvässä imussa.

Heippa, maailma! Nähdään kun olet tullut järkiisi.

Rrraaa!

Tarkoitukseni oli kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi kirjoitella ajatelmat viime kuussa lukemistani kirjoista, mutta en vaan saa aikaiseksi. Ärsyttää jo pelkkäblogikentän avaaminenkin.

Ja kun muutenkin ärsyttää esimerkiksi kaikki, tuuletetaanpa vähän mieltä parhaalla mahdollisella tavalla.

5 + 1 asiaa jotka ärsyttävät ihan kohtuuttomasti juuri nyt

1. Kirjojen takakannet, joissa ei kerrota itse kirjasta mitään, vaan esitellään, mitä joku kriitikko jossain on sanonut saman kirjailijan jostain ihan toisesta teoksesta. Rrraaa!

2. Rautakuurit. Milloin ikinä muka voi ottaa rautalisän niin, ettei kahteen tuntiin ennen tai jälkeen syö magnesiumia tai kalsiumia? Paitsi keskellä yötä ja kuka silloin muistaa? Rrraaa!

3. Huonosti roolitetut elokuvat. Katsoin juuri Talvisen tarinan. Colin Farrell on ihana, mutta mitä nyt hittoa oikeasti? Rrraaa!

4. Näppäimistöllä pelattavat tietokonepelit. Siinä ei hyvistä pelikuulokkeista ole ympäristölle paljon iloa, jos näppiksen hakkaaminen raikaa kaiken normaalin elämän yli joka tapauksessa. Rrraaa!

5. Kauppalaskut, jotka menevät reilun euron yli suunnitellun budjetin, eikä tilille jää kivan pyöreää käteiseksi nostettavaa summaa. RRRRAAAA!

+ Putkifirmat. Elellään pitkästi jo toista viikkoa ilman toimivaa vessanpönttöä. Viime viikolla piti jo tulla uusi. Ei ole kuulunut uutta pönttöä sen enempää kuin uutta aikatauluakaan. Tässä ärsytyksessä ei edes karjuminen enää auta. Aion hävittää turkoosin huuhteluämpärin rituaalisesti, kunhan uusi pönttö joskus hamassa tulevaisuudessa saapuu kotiin.

[hallitus ei päässyt listalle, sen aiheuttama ärsytys ei ole kohtuutonta eikä sisällä edes tumman huumorin sävyjä]

tulorajan tuolla puolen

Aikuisuus, vihaan sinua.

Olen hyvä tarkkailemaan tulojani ja menojani. Virallisten papereiden lukemisessa sen sijaan tuppaan olemaan laiska. Olen siis koko vuoden tarkkaillut tulorajaani siinä uskossa, että se lasketaan helmikuun alusta kuten viimekin vuonna. Tänään sain vuoden viimeisen tilinauhan ja tuloraja lasketaankin tällä kertaa vuoden alusta. Lisäveroprosenttihan on toki 40.

Hyvää joulua minulle!

Lohduttaudun sillä, että joulukuun juhlakauden jälkeen yleensä on sen verran ähkyä ilmassa, että ruokavalion yksinkertaistaminen tulee melko automaattisesti. Kaikki laskut eivät myöskään onneksi eräänny vuodenvaihteen korvilla, enkä normaalistikaan tykkää käydä alennusmyynneissä. Tosin talvikengät on saatava, mutta hätätapauksessa on onneksi luottokortti.

Äiti ja muu lähipiirin väki älköön siis huolehtiko. Kyllä tässä pärjätään, jos budjetoin vielä vähän normaalia huolellisemmin tulevan kuukauden menot.

Muuten on sentään vähän kevyempi olo, kun sain viimeinkin päätettyä joulun tienoon matkustamiskuviot. Liputkin on jo ostettu, joten enää ei auta arpoa. Paitsi ehkä ruokia, mutta se on onneksi ihan eri asia. Sitä paitsi piparkakkusuklaalla ja glögipullolla pääsee jo pitkälle.

lukupiirissä

Joulustressi alkaa vallata alaa. Tykkään kyllä edelleen lahjoista, näpertelyistä, kokkaamisesta ja muista joulukuun touhuiluista, mutta taaskaan ei ole mitään käsitystä, missä jouluni vietän. Viime vuonna kiersin neljä paikkakuntaa kuudessa päivässä ja olin sen jäljiltä ihan poikki. En haluaisi toistaa kuviota tänä vuonna, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt ja kohta ovat kaikki julkisten kulkuvälineiden liput jo niin kalliita, etten pysty lähtemään yhtään minnekään.

Apua.

Onneksi harrastusrintamalla kuuluu parempaa. Viriteltiin eiliseksi lukupiiritapaaminen ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Olin jo perua väsymyksen aiheuttaman päänsäryn takia, mutta sain kuin sainkin raahauduttua ajoissa bussille, joka kuljetti minut puutaloalueelle keskustan ulkopuolelle.

Illan keskustelu alkoi seuraavasti:

- No, mitäs siulle kuuluu?

- Syksyisin elämä on synkkää ja raskasta.

- Aika marraskuuta on tää päivä ollu täälläkin.

Sitten keskusteltiin reilun tunnin verran orjuudesta, ihmisoikeuksista ja kaikenkarvaisista kammottavista vääryyksistä höyryävät tee- ja kahvimukit kädessä.

Voisi kuvitella, ettei tämä auta synkkyyteen, mutta se olisi väärä päätelmä. On nimittäin todettava, että onneksi menin. Oli tervetullut olo ja tunnelma leppoisa. Ja kun kaikki kollektiivissa olivat sitä mieltä, että ihmiset ovat pepatista, keskustelulla oli itse asiassa melko puhdistava vaikutus. Sain myös kyydin kotiin, eikä tarvinnut kökkiä pimeällä bussipysäkillä ison tien varressa. Hurraa.

Päätettiin pyrkiä siihen, että seuraava tapaaminen on vielä ennen joulua. Viime aikojen onnistumisprosentilla olen skeptinen, mutta toivon kuitenkin parasta. Tulisi tarpeeseen.

rokumentti

Marraskuun kiireisin ja kivoin viikko on takana. Toisin sanoen Rokumentti on istuttu. Tänä vuonna en jotenkin jaksanut tutustua ohjelmistoon ja muutenkin oli kiinnostus pitkälti nollassa, mutta mikäli elokuva-arkiston Rokumentti-spesiaali Sid & Nancy lasketaan, onnistuin tänä vuonna silti näkemään yhdeksän elokuvaa. Varsinaisen festivaalin aikana näin nämä:

20,000 Days on Earth

Oldschool Renegades

Bukowski: Born into This

The Punk Singer

Supermensch: The Legend of Shep Gordon

Wrong Cops

Twenty Feet from Stardom

Frank

Tänä vuonna en tehnyt edes sitä yhtä perinteistä hutivalintaa vaan viihdyin kaikissa elokuvissa mainiosti. Ne myös osuivat viikon rytmiin oikein: kevyempää silloin kun väsytti, ajatuksia kirvoittavia vähän vireämmässä olotilassa. Eli vaikka suosittelen kaikkia katsomiani elokuvia lämpimästi, on harkinnan käyttö suotavaa. Wrong Cops kaikkine älyttömyyksineen ei esimerkiksi varmaankaan toimi alkuillan sivistyneenä istuskeluelokuvana eikä Twenty Feet from Stardom kipeänä tai krapulassa (voi sitä potentiaalisen kyynelehtimisen määrää).

Kaiken tämän jälkeen todettakoon, että dokumenttirintamalla eniten puhutteli The Punk Singer, mutta kokonaisuudesta sydämeni vei lopullisesti festivaalin päätöselokuva Frank ja etenkin Michael Fassbenderin huikea roolityö.

Kuva

Kipusin sunnuntai-iltana Tapion kakkossalin parvelle olemattomin odotuksin ja sitten kankaalla odottikin jotain ihan mahtavaa. Happy times.

Ja niitä puheen ollen. Skippasin tänä vuonna tietoisesti kaikki maailmantuskaelokuvat, kun ajattelin etten jaksa niitä nyt, mutta niin vain laittoin universumi tämänkin asian balanssiin. Maanantai-ilta menikin siis rauhoittumisen sijaan lähinnä tunnekuohuissa. Sain Facebookin välityksellä ravistuttavia matkaterveisiä Länsi-Euroopasta ja itkeskelin maailman pahuutta tuhotessani samalla asuntoni vallannutta pölymattoa. Erilaiset ovat ympäristöaktivistin ja kulttuurityöläisen arkipäivät, sen sanon. Mutta kuten kyseinen ystävä aina muistaa todeta, molempia tarvitaan.

kuinka pelastaa kukkaro ja maailma

Olen viime aikoina kevyen kesälukemisen sijaan jostain syystä lukenut Jonathan Safran Foerin kirjaa Eating Animals sekä Laura Honkasalon uutusteosta Nuukaillen.

Vaikka ne näennäisesti käsittelevät eri asioita, ihmisen oikeutta syödä lihaa ja penninvenyttämistä arjessa selviytyäkseen, yhteneväisiä teemoja on paljon. Nuukailemalla ja syömällä kasvipitoisempaa ruokaa säästää paitsi omia rahojaan, myös luonnonvaroja. Honkasalon kirjan alaotsikko "eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman" pätee siis yllättävän hyvin molempiin.

Molemmat kirjat sisältävät painavaa asiaa, mutta minulle loppupeleissä aika vähän uutta tietoa. Omat tuntemukseni kiteytyvät siihen, että olen alkanut uudestaan kyseenalaistaa kalansyönnin (Safran Foer) ja sen sijaan, että miettisin rahaa normaaliin tapaani paljon, mietin sitä nyt koko ajan (Honkasalo).

Koska en oikeasti halua jättää kalaa pois ruokavaliostani, keskityn nyt murehtimaan rahasyyllistymistä.

Olen lähipiiriltä kuullut viime aikoina monesti, että olen poikkeuksellisen hyvä rahojeni kanssa. Paljon mahdollista. Sitkeää opettelua se on kuitenkin vaatinut.

En voi millään muotoa väittää, että olisin taianomaisesti aina pärjännyt omillani. Sekä yhteiskunnan että vanhempien taloudellinen tuki on tullut ehdottomasti tarpeeseen vuosien varrella. 

Kun lopultakin sain palkkatöitä, karkasi työttömänä opeteltu kurinalaisuus jonnekin taivaan tuuliin ja huoleton rahankäyttö karkasi hetkeksi täysin lapasesta. Toisin sanoen viimeistään viikkoa ennen palkkapäivää tili huusi tyhjyyttään ja minimaaliset ruokaostokset piti tehdä luotolle, jonka sitten maksoi pois palkan tultua - ja kierre oli valmis.

Huolellisen budjetoinnin opin nimenomaan työttömyysaikana ja niitä taitoja olen hiljalleen kaivanut naftaliinista.

Ihan ideaali tilanne ei toki ole vieläkään. Nykyään palkkapäivän alla tili on edelleen useimmin nollilla, mutta ei ennen kuin kaapissa on ruokaa viimeisillekin päiville. Eri tarkoituksiin säästettävä raha on siirretty ulottumattomiin toiselle tilille jo paljon aiemmin. Minulla on puskurirahasto. Toisaalta tarpeellisten hankintojen kyljessä tulee edelleen helposti ostettua paljon ylimääräistä, vaikka kotona tuntuukin toisinaan pelkältä tavarakaaokselta. Viikonloppuna totesin omistavani tuhottoman määrän kivoja mekkoja, mutta viimeksi tänään kävin haaveilemassa Zalandon sivuilla Desigualin alessa uusia - Desigualejahan on kaapissani vasta yksi.

Siksi syyllistynkin Honkasalon kirjaa lukiessani vähän väliä, vaikka oikeasti tiedän kotitekoisten pullien olevan ihan hyvin uunissa.

Melkein puolitoista vuotta joka ikinen ostokseni on kulkenut taulukkolaskentaohjelman kautta. Se tietysti vaatii viitseliäisyyttä ja pienen vittuilun kestämistä sekä tutuilta että tuntemattomilta (viimeksi viime viikolla minulle napistiin siitä, että kuitit tuhoavat luontoa). Se on kuitenkin kummankin arvoista, sillä tiedän täsmälleen, mihin rahani valuvat. Yllätys ei ole, että (vuokran ja laskujen lisäksi) isointa lukua näyttävät ruokakaupan ja ravintolan sarakkeet.

Oikea nuukailija söisi vähemmän ulkona ja kotonakin varmaan enemmän kaurapuuroa, mutta olen ihan liian hedonisti siihen. Kotona kokkaaminen on ihanaa, ja osaan oikeasti tehdä edullisista - ja yleensä melko eettisistäkin - raaka-aineista hyvää perusruokaa. Mutta olisinko silti vaihtanut lauantaista ystävän kanssa vietettyä Amarillon burgerihetkeä mihinkään muuhun? Tuskinpa vain.

En ole vielä lukenut Honkasaloa loppuun, mutta toivon, että viimeisiltä sivuilta paljastuu taikakikka siihen, miten syyllistymisen kanssa eletään tai tullaan sinuiksi. Koska kaiken keskellä jopa minun järkeni sanoo, että olen rahojeni kanssa ihan hyvä, eikä minun tai maailman talous kaadu ketjuravintolassa nautittuun vuohenjuustohampurilaiseen.

Tasapainoksi ja vaihtelun vuoksi tänään ohjelmassa on ystävän kanssa kotona kokkailua, ruokalistalla tofua maapähkinäkastikkeessa. Minun tofuni on GM-vapaata. Maapähkinävoi on sitä hyvää ja halpaa Lidlin versiota. Sisäiset safranfoer ja honkasalo saavat puolestani pitää vapaaillan ja nostaa vaikka jalat ylös.

makutarina: sananen broilerista

Syön joskus harvakseltaan lihaa. Ulospäin luokittelen itseni pesco-vegetaristiksi, koska näin pystyn kontrolloimaan, mitä, mistä tulevaa ja kenen laittamaa lihaa syön.

Broileria en syö koskaan.

Työterveyshoitaja meinasi pudota tuoliltaan, kun kerroin, että taustalla ovat eettiset syyt. Ilmeisesti nykyisessä työpaikassani tämä on harvinaista. En ymmärrä. Lähtökohtaisesti olen ahdistunut siitä, että muutamassa kymmenessä vuodessa on jalostettu eläin, joka kasvaa jättikokoiseksi lihakoneeksi viidessä viikossa. Olen myös ahdistunut siitä, että jalostetuista broilerituotteista on tullut peruselintarvike, joiden alkuperästä ei välitetä - huolimatta siitä, että kasvattamoiden olosuhteet nousevat otsikoihin säännöllisin väliajoin.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti vuosia tilaamani, tasalaatuinen ja ihana Maku-lehti (2/2014). Maku on perinteisesti ollut aika puolueeton: tuotemerkkejä löytyy, mutta yleensä esiteteltyinä uutuuksina tai muuten perusteltuina. Resepteissä tai jutuissa harvoin merkkejä painotetaan. Maksetut mainoksetkin ovat yleensä tunnistettavissa, vaikkakin lehden linjassa.

Siksi hämmennys olikin valtava, kun lehden loppupuolelta löytyi "artikkeli" otsikolla Broilerin lyhyt historia. Alle puolen sivun tekstin lukeminen lisäsi hämmennystä entisestään.

Minua ei haittaa, että broilerista puhutaan lehdessä. Minua ei haittaa, että suomalaisen broilerinkasvatuksen historiasta tai nykytilasta kerrotaan kuluttajille. Sen sijaan minua haittaa, jos arvostamassani lehdessä ei pysytä asialinjalla. Liha-kirjankin kirjoittaneen Mika Remeksen tekstin sävy on epäilyttävä ja kosiskelevuudessaan oksettava. Jopa broileria syövä mies hörähti epäuskoisena, kun luin otteita tekstistä ääneen.

Vai mitä sanotte tästä? Kursiivit omani.

Tänä päivänä broilerintuotanto perustuu äärimmilleen vietyyn nopeuteen, tehokkuuteen ja erikoistumiseen. Vastakuoriutuneet broilerit tuodaan koko kasvatuserä kerrallaan broilerikasvattamoihin. Tipusilla on aluksi valtavasti tilaa hallissa taaperrella puhtaalla kuivikepohjalla. Ruokaa saa syödä rajattomasti, lämpötila on säädetty optimaaliseksi.

Kai myös tiesitte, että Suomessa ollaan niin kovin hygieenisiä, ettei salmonellavaaraa oikeastaan ole ja loppuvaiheessa (siis siellä viiden viikon korvilla) kasvattamossa on "tunnelma kuin torikokouksessa"? Ahdasta siis on, mutta kyllä siellä liikkumaan mahtuu. Sitä teksti ei luonnollisestikaan kerro, kuinka paljon tilaa on ja miten hyvinvoivia kaikessa tilassa tepastelevat broilerit ovat.

Suomalaisten lehtien ja mainostajien suhteesta ei puhuta usein, mutta joskus sentään. En ole tyhmä enkä edes niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi lobbausta tapahtuvan alalla kuin alalla. Silti tässä mennään mielestäni pahasti yli.

Kunnia suurimittaisemman broilerituotannon käynnistämisestä kuuluu Saarionen Oy:n johtajalle Reino A. Avoniukselle, joka amerikkalaisopein alkoi selvittää, mikä broilerirotu sopisi Suomessa parhaiten tuotantoon. [...] Untuvikkoja kasvatettiin asiasta innostuneilla maatiloilla navetoihin ja talleihin rakennetuissa kasvattamoissa. Alan kehittäjiin kuului myös euralainen Hannes Kariniemi, jonka broileritilasta kasvoi Suomen suurin boilerijalostamo [sic] Kariniemi oy.

Remes näkyy olevan myös Tiede-lehden vakituinen avustaja. Etenkin tämän taustan valossa olisin odottanut huomattavasti neutraalimpaa otetta. Ehkä olen sittenkin naiivi.

Täytyy seurata, mihin suuntaan Maku on menossa. Jos tämän sävyisiä juttuja alkaa ilmestyä Makutarina-palstalla enemmänkin, lopetan tilauksen. Se olisi sääli. Olen tilannut Maku-lehteä numerosta 2 alkaen eli yli kymmenen vuotta. Olen seurannut lehden kehitystä, innostunut uusista palstoista ja hyvästellyt haikeana vanhoja. Tilauksen lopettaminen olisi kuin rakkaasta ystävästä eroaminen. Mutta kasvavathan ne ystävätkin joskus erilleen.

---

ps. Pöyristyksen keskelläkin boilerijalostamo herätti päässäni loputtomia, riemukkaita Photoshop-mahdollisuuksia.

5 + 1 parasta asiaa juuri nyt

Osittain tahattomalla ja osittain tahallisella valvomisella onnistuin hankkimaan vuosisadan päänsäryn. Joka tuutista puskee kamalia maailmantuskauutisia. Eilisen lihasmuokkaustunnin jäljiltä kävelen kuin robotti. Olo on kieltämättä ollut kukkeampikin joskus.

Koska yritän olla vaipumatta murheen alhoon ennen kuin katson maailmaa taas hyvin nukutun yön jälkeen, tässä satunnaisessa järjestyksessä viisi asiaa, jotka ovat parasta juuri nyt.

True Detective.

Avokadot.

Alaspäin katsova koira.

Jared Leton äiti.

Higher Living -teet.

Bubblin' under:

Pharrellin hattu, edelleen kehissä.

Huomiset tavarat on pakattu valmiiksi, makkari on tuulettumassa, kvinoa likoamassa aamupuuroa varten ja vadelmahauduke odottaa kupissa. Olkoon tässä eväät aurinkoisempaan aamuun. Jos ei, aion laittaa Happyn soimaan heti aamusta.

rokki

Tapoja saada astetta jännempi Rokki:

1. Poikaystävän jalan hajoaminen edeltävänä iltana.

2. Auton hajoaminen lääkärireissulla.

3. Läheisen joutuminen sairaalaan ja etenkin tästä kuuleminen juuri kun on päättänyt, että festaroidaan sitten vaikka hampaat irvessä, saatana.

Ei ole ehkä ikinä ollut niin kamalaa festaripäivää kuin lauantai oli, eikä alueella sitten kauan homehduttukaan. Suurin harmistus oli se, että ihana Nicole Willis osui lauantaille, enkä siis jaksanut oikein nauttia erinomaisesta keikasta.

Sunnuntaina arvottiinn pitkään viitsitäänkö lähteä alueelle ollenkaan. Markolla nousi kuume ja oma v-käyräni oli taivaissa. Päätettiin sitten kumminkin pyllyyntyä liikkeelle ja hyvä niin. Älkää ikinä aliarvioiko hyvän kuohuviinilasillisen (jonka join tapojeni vastaisesti heti alkuiltapäivästä) ja Kie von Hertzenin lavajorailun piristävää ja voimaannuttavaa vaikutusta. Keikasta en niin varsinaisesti välittänyt, mutta kyllä vähän piti Freedom Fighterin alussa tirauttaa, koska oli hienoa, eikä siis ollenkaan kamalaa.

Sunnuntain yllättäjä oli Squarepusher, joka osoittautui tämän konemusiikkiskeptikon mielestä mainioksi. Lisäksi kiittelen Tähtitelttaa ja sangriaa. Ja ennen kaikkea aina vain parantuvaa ruokavalikoimaa. Lihaanien ruuista en tiedä, mutta minun purilaiseni, soijavartaani ja uuniperunani olivat kyllä kaikki hintansa väärtejä.

Vielä hienompi juttu on hyvät ystävät. Maija urheasti ja mukisematta hinasi meidät ja levinneen Ibizan lauantaina Cittarin parkkihallista kotiin. Katja tarjosi auton lainaan viikoksi, ettei kuukausia mietittyä roadtrippiä tarvitsekaan korvata junamatkustelulla. Sanna käy kastelemassa parvekepuutarhani viikon aikana. Nyt siis viimoiset tavarat matkalaukkuun ja ajatukset kohti läntisempää Suomea. Tänään Tampere ja lisää ystäviä, huomenna Turku ja kaksi hotelliyötä - ja hotelliaamiaista. Kyllä tämä vielä lomaksi muuttuu!