Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.
Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.
Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa.
Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä.
Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.
Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.
Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.
Poimin tämän jo kesällä kirjaston hyllystä nordic noir -ahdistukseni syvimmässä vaiheessa ja olisikin pitänyt lukea kirja heti silloin. Nyt ei nimittäin toiminut ollenkaan. "Gil McNeilin hauskaa ja vauhdikasta romaania värittävät jättisuuret koirat, pikkukaupungin mehukkaat juorut, eväsretket ja romantiikan tuulet", lupaa kirjan takakansiteksti. Joo ei. Reilussa 300 sivussa ei paljon tapahdu ja kerronta on paikoin tuskastuttavan hidasta. Juoneen on ympätty kliseitä ja karikatyyrejä toisensa perään, eikä sivuille mahdu yhtä ainutta yllätystä rikkomaan kaavaa. Paljon pedataan erilaisia tapahtumia, mutta mitään ei ratkaista, koska luonnollisesti tämä on sarjan ensimmäinen osa. En aio lukea enempää. Annoin tälle kuitenkin Goodreadsissa peräti kaksi tähteä, koska juonen seasta poimin muutaman ihan passelin neulontavinkin ja innostuin googlettamaan pari uutta tekniikkaa. Niistä se toinen tähti.
Antti Hyry: Uuni
En ole aiemmin lukenut Hyryä ja Uuniakin aloittelin kehnolla ennakkoasenteella melko varmana siitä, etten pidä kirjasta. Itse asiassa laskin aloittaessani, että jos luen 30 sivua päivässä, ehdin lukea kirjan juuri ennen lukupiirin kokoontumista. Kannatti. Pietarin ajatukset olivat oikeasti kiehtovia ja kirjan tunnelma ihanan meditatiivinen, mutta juuri tuon 30-35 sivua kerrallaan. Pitempiä pätkiä kerrallaan lukeneet lukupiiriläiset eivät kukaan tykänneet kirjasta läheskään yhtä paljon kuin minä. Tuli sellainen olo, että Hyryn tavoitteena on säilyttää kaikki vanhat suomen kielen sanat omassa kontekstissaan, itse ainakin opin muuraussanastosta ja nykysanojen alkuperäisistä muodoista yhtä sun toista. Hanna-vaimo oli ehkä suosikkiasiani koko kirjassa, mutta Pietarin ajatuksiin sukeltaminen oli kiinnostava kokemus. Ehkä meissä kaikissa asuu filosofi, harvat vain saavat ajatuksensa kommunikoitua ulkomaailmaan.
J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
No nyt se on loppu (ellei Kirottua lasta lasketa, se odottaa jo yöpöydällä). Kuoleman varjeluksista en muistanut juuri mitään, mutta tärkeiden, rakkaiden hahmojen kuolemat olivat piirtyneet mieleen tiukasti. Ehkä hyvä niin, tiesinpä mitä odottaa. Kuoleman varjelukset ei ole minusta kokonaisuudessaan ihan yhtä vahva kirja kuin sarjan parhaat, mutta varsin tyydyttävästi Rowling kuitenkin punoo lankoja yhteen ja kuljettaa juonta eteenpäin. Epilogi ärsytti vieläkin, joskaan ei ihan yhtä paljon kuin viimeksi - ehkä nyt osaan jo arvostaa sen tarpeellisuutta seitsemän kirjaa kestäneen synkkyyden päätteeksi. Harryn ja muidenkin hahmojen moraalin, vastuun ja oman toiminnan pohdinta on vahvaa, minulle ehkä kirjassa tärkeintä. Päällimmäisenä onkin nyt harmistus siitä, että olen ylipäätään lukenut Potterit vasta aikuisena. Teininä nämä olisivat olleet minulle moneltakin kantilta tarpeen - toisaalta olisinko osannut silloin käsitellä sarjan synkkiä puolia samalla tavalla, sitä en tiedä.
Olen nyt paljon pohtinut Kalkaroksen kehitystä ja persoonaa, koska Paavon mielestä hahmo on kahden kirjan perusteella pahinta mitä maailmassa on. Paavo ei mielestäni ole väärässä. Salaiset ja itsekkäistä syistä hyvät motiivit ei vielä traagista sankaria tee. Tarinassa hyvin toimivan antisankarin kylläkin.
Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä
Mellerin vuoden 1998 auto-onnettomuuden jälkeisen kuntoumisen aikana kirjoitetut muistelmat riemastuttivat ja jopa naurattivat ääneen useita kertoja. Lyhyet, sivun tai korkeintaan kahden mittaiset lastut maalasivat sympaattisia tuokiokuvia Suomen virallisen renttutaiteilijan elämän varrelta. Aiemmin oma suhteeni Melleriin on rajoittunut pitkälti Kalle Aholan Pääkallolipun alla -levyyn, jonka löysinkin Kummitusjutun ilmakehän myötä uudelleen. Nyt tekee mieli lukea lisää. Paitsi että ihan vähän korpeaa se, että kaikkien kirjassakin lueteltujen päihteiden ja vakavan aivovamman jälkeenkin Mellerillä on kyky käyttää sellaista suomea, josta voin itse hyvänäkin päivänä vain haaveilla.
Video on harvinaisen kamala, mutta biisistä tykkään kovasti.
Erling Kagge: Hiljaisuus - melun ja kiireen keskellä
Kaggen pienen kirjan ytimessä on kolme kysymystä: Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin? Tämän olisi varmaan pitänyt toimia juuri niin kuin Uuni minuun vaikutti. Olisi pitänyt makustella luku tai kaksi kerrallaan ja oikeasti sisäistää lukemansa, mutta reissukirjaksi tämä ei ollut hyvä valinta ja kauniit ajatukset suhjativat pääni yli vauhdilla. Silti näkisin, että joku muu voi saada tästä kirjasta irti paljonkin. Jos nykymaailman tahti ahdistaa, suosittelen tutustumaan.
Meinasin jo, etten tee mitään Suomi100-päivitystä, mutta kun aamulla herätessä päässäni soi vanhan mieliyhtyeeni Tundramatiksin hittiralli Yhdes astellaan, ei nyt oikein pysty jättämään väliinkään.
Onnea 100-vuotias Suomi! On pitkälti sinun tarjoamiesi palveluiden ansiota, että istun täällä kirjoittelemassa tätä päivitystä.
Olen tällainen 2000-luvun isänmaallinen. Tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista, mutta harvoin minua näkee huutelemassa sitä torilla isoon ääneen. Nyt väsyttää se, että moni minulle tärkeä suomalainen arvo ja asia on valumassa vauhdilla viemäriin, ellei ole siellä jo. Korjausliike tarvitaan nyt.
Ei sen naapurin kanssa tarvitse parhaaksi ystäväksi ruveta, mutta autetaan silloin, kun apua tarvitaan. On ihan ok jurottaa hiljaa loppuaika, mutta pidetään silti huolta siitä, ettei ketään jätetä yksin. Annetaan mahdollisimman tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille, rokotetaan lapset, tuetaan monimuotoista kulttuuria, annetaan kirjastojen kukoistaa, ei leikata koulutuksesta, vähävaraisilta tai vammaispalveluista, suojellaan eläimiä eikä sössitä meidän kaunista luontoa enää yhtään enempää. Ja niin edelleen.
Yhdessä pystytään tähän kyllä. Meitä liikaa on ja yhdes astellaan!
Jos olisin Helsingissä, menisin tänään Helsinki ilman natseja -mielenosoitus -marssille. Koska olen kuitenkin Joensuussa ja ulkona on kaunista, saatan käydä kävelyllä. Menen ystävän kanssa elokuviin ja illalla ihmettelen muiden tapaan linnan juhlia. Ehkä lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen.
Muille kolttukavalkadin seuraajille heitän Feministisen ajatushautomo Hatun haasteen: Mitä jos juhlittaisiin itsenäisyyttä haukkumatta yhdenkään naisen ulkonäköä tai pukeutumista? Siitä on hyvä aloittaa.
Teema on pyörinyt päässä pitkin päivää ja viime kuukausina (vuosina!) muutenkin.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut olla toistaiseksi enemmän tai vähemmän terve - jos ei lasketa synnynnäistä epämuodostumaa eli lonkkaluksaatiota. Vika huomattiin verrattain myöhään ja sen korjaaminen kesti kauan, mutta ilman sitä pitkällistä prosessia elämä olisi varmasti ollut paljon haastavampaa kuin nyt.
Lapsena kärsin korvatulehduskierteestä, mutta kotikaupungissani oli vielä päivystys eli lääkäriin pääsi yölläkin. Myös purentavikani korjattiin kunnallisella puolella raudoilla ala-asteikäisenä.
En ole erityisen varakkaasta perheestä ja vanhemmat erosivat, kun olin 12. Minulla oli kuitenkin aina kaikki tarpeellinen ja YH-äidin lapsenakin sain kasvaa ja kouluttautua rauhassa.
Valmistumista seuranneen parin vuoden työttömyyden aikanakaan leipä ei ollut leveä, mutta toimeentulotuki piti hengissä. Kirjastolaitos ja kansalaisopisto tarjosivat mahdollisuudet pysyä järjissäni ja harrastaa, vaikka rahaa ei ollutkaan. Itkettää ja raivostuttaa joka kerta, kun tuista vielä leikataan ja kirjastolaitoksen supistamista tai maksulliseksi muuttamista väläytellään.
Nämä on näitä omakohtaisia hetkiä, jolloin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko on napannut kiinni mahdollisen pudokkaan. Rapakon takana polkuni olisi ollut varmasti hyvin erilainen.
Puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt lähteä kodistaan pakoon sotaa ja vainoa. Pieneen vasemmistolaisen humanistin päähäni ei mahdu se, miten kaiken jättäneiden ja menettäneiden auttaminen ja vastaanottaminen ei sovi jonkun arvomaailmaan.
Mutta yritettävä sekin kai on ymmärtää, ei tästä suosta mitenkään muuten nousta.
Silti meit on täällä lesbo, transu, hetero ja hinttari,
Ollaan puhuttu viime aikoina paljon siitä, etten oikeastaan enää kuuntele musiikkia. Se harmittaa. Ennen bongailin uusia artisteja mielelläni.
Jaetaan Markon kanssa Spotify-tunnukset ja koska ei olla vielä jaksettu päivittää perhepakettiin (joka sentään on nykyään olemassa, hurraa!), musiikkia voi kuunnella vain yhdeltä laitteelta kerrallaan. Ja koska Marko on enemmän kotona, en yleensä viitsi laittaa Spotifya päälle työkoneelta tai puhelimesta kesken päivän. Ja koska Marko on sen myötä orientoituneempi musiikkihommiin, kaiuttimista soi yleensä Markon valitsemat rallit silloinkin kun olen kotona.
Tästä tulee pattitilanne. Ensin harmittaa, ettei minun valintojani kuunnella. Ja kun sitten yritän laittaa jotain soimaan, en millään keksi, mitä haluaisin kuunnella.
Onneksi muuta populaarikulttuuria tulee vielä seurattua ja sieltä tarttuu vahingossa jos jonkinmoista. Parasta juuri nyt on Big Little Liesin tunnarina soiva Michael Kiwanukan ihan mahtava Cold Little Heart.
Voisin luukuttaa tätä loputtomiin. Tutustumisen arvoinen artisti on tämä brittilän nuori soulmies kyllä muutenkin.
Toinen parhaista jutuista pitkään aikaan on Hidden Figuresin koko soundtrack.
Ja sitten tietysti on Rag'n'Bone Man. En voisi olla mistään Ilosaarirock-kiinnityksestä iloisempi kuin tästä (no okei, ehkä Charlotte Gainsbourgista voisin, mutta ollaanpa realistisia).
Jaa.
Nyt kun nämä taas näkee näin rinnakkain, niin tällä hetkellä taitaa olla tarve, hmmm, sielukkaalle musiikille. Ja sehän sopii. Kohti kevätaurinkoa ja vapaata viikonloppua!
Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.
Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.
Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.
Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.
Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.
Voi miten haluaisin mennä!
Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.
Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.
Have it like an oligarch!
Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.
Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.
Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.
Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.
* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin.
Rokkiin ei ollut oikein mitään odotuksia ja siihen nähden kaikki meni hämmentävän hyvin. Lisäksi vaikka mikään artisteista ei oikein kiinnostanut etukäteen, oli etenkin lauantaina hämmentävän kiire keikalta toiselle koko ajan.
Tarkoituksena oli valuksia alueelle lauantaina vasta illan puolella, mutta rokkivieras halusi nähdä Sannin, joten kurvattiin Laulurinteelle jo kahden korvilla. Siinä samalla tulikin sitten vilkuiltua vaikka mitä. Ihan ykköset lauantaina oli Saimaa, Ricky-Tick Big Band ja Passenger, joka pelitti minulla sata kertaa paremmin kuin perunut Ellie Goulding.
Propagandhissa olin liian väsynyt ja väärässä (eli tanssi-) moodissa, enkä saanut siitä oikein mitään irti. Viikatteessa taas tuli lähinnä vain paha mieli. Antti Tuiskua piti kurkata vain muutama biisi, mutta siellä vaan huomasin olevani papiidipaadi-kuorossa muiden kanssa melkein loppumetreille asti. Hieno show ja mahtava meno, mutta kummastusta herätti ympäröivien teinien selfiemania. Hienot koreografiat ja ammattitanssijat meni ihan ohi, kun ympärillä sometettiin kuin viimeistä päivää. Paheksun. Ja mietin, kuinka monessa snäpissä kuvitteellinen kukkahattuni ehti Antin ja Passengerin keikkojen aikana edustaa.
Sunnuntai oli bändien suhteen hiljaisempi. Pojat halusivat taas alueelle aikaisin, joten suuntasin minäkin sitten katsomaan JVG:tä, mutta muutaman biisin jälkeen oli pakko karata skumppabaarin puolelle. Timo Lassy Bandin aikana paistoi aurinko ja rentolavalla oli leppoisaa. Ihanan Leijonan ja Juice Normaalin aikana söin herkkuruokia ja nautin hyvästä meiningistä. Hakenia ja Moonsorrow'ta yritin kuunnella ja Haken oli niistä selvästi enemmän mun juttu, mutta keskittymiskyky valitettavasti tiessään.
Ainoa oikeasti odottamani artisti koko päivänä oli Frank Carter & The Rattlesnakes. Keikan alkuun valvominen oli tuskaa, mutta ehdottomasti kannatti. Huikea showmies ja hieno keikka. Onneksi löysin ukon Spotifysta paria viikkoa aiemmin, muuten olisi mennyt ohi tämäkin ihanuus!
Jännästi linjassa 1
Tyhmin olo tuli niiden muutaman biisin aikana, jotka yritin Cheekiä ja Volbeatia katstoa. Ei toki ole minulta pois, jos joku kyseisistä artisteista tykkää, mutta kun en vaan ymmärrä. Väkisinkin tulee siis miettineeksi, mikä namiska minun päässäni on väärässä asennossa, kun kaikki ne tuhannet ihmiset on keikalla ihan onnessaan ja omissa korvissa kaikki kuulostaa kamalalta ja meno lavallakin on huono.
Mutta kuten ei niin kovin monta postausta sitten totesin, keikkojen paras puoli on se, että sieltä pääsee yleensä halutessaan pois. Niin myös tällä kertaa!
Monta kiinnostavaa keikkaa missasinkin, joista Wolf Alice kaivelee eniten. Mutta koska se oli päällekäin Passengerin kanssa, valinta oli selvä. Huolimatta siitä, että Passenger olikin takanani olevan tytön mielestä kamalaa partapaskaa. Rohkenen olla eri mieltä.
Jännästi linjassa 2
Festariruokien kanssa kävi kummasti: lauantaina en löytänyt mistään hyvää kasvisruokaa ennen kuin piti jo lähteä pois. Sunnuntaina piti sitten yrittää syödä kaikki. Pisteet karjalaisen katuruokakojun (inan ylihintaisille) täytetyille karjalanpiirakoille ja kuubalaisen kojun mintulla ja chilillä maustetuille ranskalaisille, pelastitte päiväni. Juomapuolelta erityismaininta Panimo Honkavuoren pisteelle ja perinteisesti Hermannin viinitilan skumppabaarille. Lauantaina paniikkiratkaisuna syömäni paistettu nuudeli soijapaloilla ei ansaitse kunniamainintaa, vaikka pelasti päivän ihan yhtä lailla.
Kannatti se siis kuitenkin taas lähteä, vaikka viimeiseen asti vaiheiltiinkin. Ensi vuoden arpomisen voi aloittaa sitten vaikka syksyllä, kunhan tästä kierroksesta toivutaan. Rokkikooma (vai lomakooma?) oli maanantaina ihan omaa luokkaansa ja aloin olla elävien kirjoissa vasta eilen. Onneksi sattui aurinkoinen päivä ja pääsin mattopyykille. Illasta Marko raahasi minut vielä mustikkaankin. Kyllähän tässä jo kesälomahommilta alkaa tuntua ja siitä kertoo myös tänään pakatun matkalaukun paino. Huhhuh.
Kirjoittelen tätä itse asiassa Vallilassa. Olen elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa Helsingissä, mutta se on jo toinen tarina se.
Vähemmän yllättäen viime aikoina minua on puhutellut lähinnä unenomainen, surumielinen musiikki. Olen muun muassa kaivanut M. Heavenlyn vuosien tauon jälkeen hyllystä ja Ed Sheeranin Bloodstream on soinut repeatilla viimeiset pari viikkoa.
Siitä huolimatta - vai ehkä juuri siksi? - Ranskan aurinkoinen euroviisu pyyhkäisi mukanaan kuin lempeän kesäinen tuulenpuuska. Voi valloittavasti hymyilevä hammaslääkäri Amir Haddad, minkä teit.
Oli siellä toki muitakin suosikkeja, Georgian mahtava Midnight Gold etunenässä. Mutta Amir on se, jota popitin pitkin sunnuntain työpäivää, että sain yliväsyneenä klikkailtua palikoita InDesignissa paikoilleen.
Edes englanninkielinen kertsi muutoin oivallisen ranskaksi lauletun rallin keskellä ei haittaa. Tämä on kesäbiisini 2016.
Kansalaisopistot ovat huippuja paikkoja. Ne tarjoavat käytännössä kaikille edullisen mahdollisuuden harrastaa melkein mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.
Kuten nyt vaikka sitä jazztanssia.
Alkukankeuden ja piruettiangstin jälkeen aloin saada kiinni tanssitunneista. Pakotin itseni paikalle luvatut viisi kertaa ja sen jälkeen huomasin itsekin, miten askel keveni kerta kerralta. Kehityin silminnähden jalanheitoissa ja eilen kuulin, että piruettikin on mennyt harppauksin eteenpäin.
Ja nyt tunnit sitten loppuivat.
Jatkotunteja saattaa olla luvassa syksyllä, mutta millä todennäköisyydellä kroppani muistaa enää mitään puolen vuoden kuluttua? Ärsyttää, harmittaa ja turhauttaa. Missähän sitä voisi pitää tanssitaitoa edes jotenkin yllä sopuhintaan?
Vaan sainpa tästä keväästä irti ainakin seuraavat asiat:
- Keksin viimeinkin viikottaisen liikuntayhdistelmän, joka piti kroppani pahimmat krempat poissa. Tanssi tosin oli siinä olennainen palikka, joten nyt pitää keksiä jotain muuta.
- Ensisijaisesti treenasin pitkäjänteisyyttä ja se kannatti. Hammasta purren palasin tunneille viikko toisensa jälkeen.
a) vuosienkin jälkeen ilahtuu aina yhtä paljon biisin kuullessaan
b) ei ärsytä, vaikka se soisi päässä viikkoja putkeen
c) se jaksaa herättää jokaisella kuulemiskerralla vahvoja tunteita
niin minun lempikappaleeni maailmassa saattaa olla Jon Lajoien F**k Everything.
Nyt taitaa olla hymiön paikka: :D
Tämä on soinut Keru-B-Moviesin Demolition Man -näytöksen takia päässä nyt lähemmäs kaksi viikkoa, eikä vieläkään harmita. Ja miksi harmittaisikaan!
And fuck toasters, I don't need to cook my bread
And fuck coasters, I use a little plate instead
And fuck roosters with your useless cock-a-doodle-doo
We invented alarm clocks, we no longer need you Don't give a fuck about chairs, I prefer to stand And fuck air conditioners, I got a ceiling fan And fuck the movie The Fan starring Wesley Snipes Demolition Man's the only Snipes movie I like
On aina ärsyttävää, kun fiilistelee jotain biisiä, josta ei haluaisi tykätä. Viimeaikaisista radiohiteistä tällä saralla raivostuttavin on ollut Flo Ridan ja Robin Thicken I Don't Like It, I Love It. En haluaisi tykätä mistään, mikä liittyy Thickeen (tai erityisemmin Flo Ridaankaan), mutta kun siitä biisistä tulee niin hyvä mieli.
Suhteeni Antti Tuiskun ja VilleGallen Keinutaan-ralliin on edennyt välinpitämättömästä raivostuttavan korvamadon kautta iloiseen bilefiilistelyyn ja mukana lauleskeluun.
Äsken olin itselleni ihan uudessa liikuntapaikassa kokeilemassa zumbaa. Zumbattua on tullut tuttujen ohjaajien kanssa jo vuosikausia, mutta uudet kuviot jännittää aina. Ja koska zumbassa ei myöskään ohjeita mikkiin sen suuremmin huudella, on aika selvää, että oman mukavuusalueen ulkopuolella oltiin ja reippaasti.
Vaikka vanhaa ohjaajaa tulikin ikävä ja olin toisinaan auttamattoman ulapalla, pärjäsin yllättävän hyvin ja vanhoilta tunneilta tuttuja kappaleitakin oli mukana jokunen. Mutta voi sitä vilpitöntä riemua, joka seurasi, kun viimeisenä biisinä tuli Keinutaan. Ah mikä kevyt askel ja irtonainen lantio!
Samalla Keinutaan otti uuden askeleen tunneskaalalla sinne rehdin rakkauden suuntaan. I don't like it, I love it ja niin edelleen.
Backstreet Boys painii tunnesyistä ihan eri sarjassa kuin muut - ja voi mitä tunteita kahden ja puolen tunnin aikana läpi kävinkään! Koska BSB-dokumentti oikeasti ansaitsisi ihan oman postauksensa, jätän sen ainakin toistaiseksi enempiä käsittelemättä ja nostan sen ohi yleissuosikeikseni tänä vuonna Thorin ja Chuck Norrisin. Molemmat olivat erittäin viihdyttäviä elokuvia, jotka antoivoat toivoa kirkkaammasta tulevaisuudesta yhden ihmisen ja koko kansakunnan kautta. Lämmin suositus molempiin. Toivottavasti Teema ottaa ne ohjelmistoonsa tulevina kuukausina.
Institute oli ehdottomasti tämän vuoden kiinnostavin mindfuck ja H.R. Giger -elokuvakin varsin symppis, vaikka paikoin vaikea seurata ja vaati katsojaltaan paikoin harmillisen paljon taustatietämystä. Itse ainakin olisin kuullut miehen vaiheista syvemminkin.
The Visit ja Eden sen sijaan eivät saa irtopisteitä, vaikka en niidenkään näkemistä kadu. Rocky Horrorissakaan laulu ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta ainakin jalkauduin paikalle Magenta-asussa tanssimaan Time Warpia.
Poden yleensä huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi kulttuuritapahtumissa, mutta viime viikolla edustin kahdeksan Rokumentti-elokuvan lisäksi elokuva-arkistossa, Lulu-klubilla ja Barrefesteillä. Rikastutin myös paikallisten ravintoloiden kassaa enemmän kuin olisi ollut järkevää.
Ilahduttavalla aktiivisuudella on myös varjopuolensa. Tänäkin vuonna Rokumentin jälkeen elämä lannistaa.
Eilen oli itse asiassa niin kyyninen olo, että jouduin jättämään haaveilemani Rakkautta ennen aamua -arkistonäytöksen väliin. Muutenkin jylläsi sen luokan apatia ja ahdistus, että oksat pois. En tiedä, oliko kyseessä kampaajalle ja uuteen kosmetiikkaan upottamani pieni omaisuus vai se, että sanoin jopa ääneen, mikä pännii, mutta tänään olen ollut lähinnä väsynyt.
Ehkä se siis tästä vielä. Ysäripopin voimalla jos ei muuten.
Jos ikinä tulee mahdollisuus nähdä ne oikeat Beatles-elokuvat isolta kankaalta, en voi kuin suositella lämpimästi.
Kävin äsken katsomassa Hard Day's Nightin arkistossa ja harvasta asiasta on viime aikoina tullut noin hyvä mieli. Tosin teki ihan pirun tiukkaa olla laulamatta mukana.
(Sen sijaan en suosittele tekemään heti leffan jälkeen miehen kanssa nälkäisenä kauppatreffejä. Siitä tulee paha mieli.)
Rokumentti-viikko korkattu. Luvassa lisää vanhoja megasuosikkeja, uusia tuttavuuksia ja vain vähän maailmantuskaa. Bring it on!
Viikonloppu oli Virpin vierailun, leppoisan hengailun, aamujoogan ja ex tempore -kyläilyn myötä ihan mahtava, mutta nyt olen uuvuksissa. Aamulla selvisin töihin ihan ajallaan, mutta vietin kyllä minuutin jos toisenkin ulisten työpöytäni ääressä "voivttuuuuuu" ennen kuin sain tartuttua mihinkään järkevään.
Töiden jälkeen en jaksanut sen enempää jumppaan kuin elokuva-arkistoonkaan. Tunnen itseni nahjukseksi.
Onneksi on YouTube. Ennen kaikkea: onneksi on ystäviä, jotka lähettävät elintärkeitä YouTube-linkkejä. Kuten tämän:
Eilinen Crimson Peak ei Hiddles-pyllystä huolimatta estrogeeniyleisön edustajaa hirveästi hykerryttänyt, vaikka ihan hyvin Tapion penkissä muuten viihdyinkin.
Tämän videon kanssa en silti todellakaan tarvinnut kahtakymmentä sekuntia, vajaa neljä riitti (ensimmäiset sekunnit kun meni alkuhämmennykseen).
Ja elämänlaatu parani välittömästi noin 600 prosenttia. Kiitos, Maija.
Tänä vuonna otin rennosti: tavoitteena oli nähdä lauantaina Placebo ja sunnuntaina Pekko Käppi. Kaikki muu oli ekstraa.
Ehkä siksi onnistuin näkemään ihan älyttömän määrän artisteja:
- Eva & Manu
- Pertti Kurikan nimipäivät
- Putro Parvella
- Mirel Wagner
- Sólstafir
- Placebo
- Laineen Kasperi & Palava kaupunki
- Pekko Käppi & K:H:H:L
- Tom Odell
- Angus & Julia Stone
- Damian Marley
- Ghost
Nämä siis ne keikat, joissa koin olevani edes pitemmän aikaa enemmän tai vähemmän läsnä, sunnuntain keikat kaikki käytännössä alusta loppuun. Lisäksi näin palasia Robinista, Amorphiksesta sekä Keinuvasta lahnasta ja jonotin vettä melkein koko Paperi T:n keikan ajan eli sekin tuli kyllä kuultua.
Siellä tavoite-Pekko soittelee.
Vuoden yllättäjä oli Sólstafir, joka ei olisi voinut parempaan saumaan tulla. Putro Parvella taas oli itselleni pettymys, ei toiminut oikeastaan ollenkaan. En yleensä tykkää reggaetouhuista, mutta Damian Marley oli ilahduttava kokemus. Ghost sen jälkeen taas tuntui lähinnä tylsältä.
Oli iiiiiihanaa, nähdä Placebolta vihdoin ja viimein kokonainen keikka. Lähempänä lavaa olisi ollut tunnelma enemmän kohdillaan, mutta ainakin vakkaripaikaltamme tölkkibaariin reunamilta oli esteetön näkyvyys. Bändillä on kyllä jo sellainen määrä hittejä plakkarissa, että väkisinkin osa omista suosikeista jäi kuulematta. Ilman Taste in Meniä ja Without You I'm Nothingia voin kyllä elää, mutta olisin kyllä antanut melkein mitä vaan Battle for the Sunista. Bitter End, Every Me Every You, Infra-Red ja Running Up That Hill onneksi korvasivat vähän. Ilahduttavaa oli myös todistaa se, että bändin "ei kännyköitä, ei tabletteja"-toivetta noudatettiin kerrankin varsin hyvin.
Itse uhmasin toivetta yhden epätarkan kuvan ajan.
Niin ilahtunut kuin Placebosta olinkin, tämän vuoden paras löytyi minusta sunnuntaina Tähtiteltasta. Kiitos, Tom Odell. Teit tämän vuoden festivaalista juhlan. Onneksi tajusin kuunnella kaveria Spotifystä ennakkoon, tutut biisit toivat tarttumapintaa ja sain keikasta enemmän irti, vaikka uskonkin, että olisin ollut ihan myyty kylmiltäänkin.
Ottaen huomioon, ettei vielä lauantaiaamuna huvittanut koko Rokki, tästä muotoutui varsin onnistunut festivaali. Söin enimmäkseen hyvää ruokaa (oi Loving Hutin kevätkääryleet ja Sulon tofu-harissa-annos!), en ylittänyt budjettiani, ehdin hengailla skumppabaarissa ja kastuinkin vasta Damian Marleyn aikana, mikä ei siinä vaiheessa festaria haitannut yhtään.
Angus & Julia Stonen lavan edustalla ei ollut ruuhkaa.
Eniten itse asiassa harmittaa, että lauantaina mikään järjestely ei tuntunut toimivan. Kaikkea piti jonottaa loputtomasti: vettä, narikkaa, olutta, panttia, vessaa, turvatarkastusta. Ketään ei löytynyt mistään ja puhelin ei armon vuonna 2015 toiminut ollenkaan. Sunnuntain puolella kaikki ongelmakohdat onneksi tasoittuivat, mutta en ihan ymmärrä, miten tämän tason kaoottisuus on mahdollista, kun ennen kaikki on toiminut niin hyvin.
Damian Marleyn keikalla sen sijaan oli jokunen muukin.
Puhelinlinjoille rokkiväki ei tietysti mitään mahda, joten vesipisteiden lisäksi isoin ongelma oli mielestäni se, että Tähtiteltan anniskelusta uupui selkeä panttipiste. Sillä olisi pelastanut monet hermot.
Lisäksi hitusen korpeaa se, ettei loppujen lopuksi jaksettukaan perjantaina Töminään. Onneksi sain lahjoitettua ennakkoon hankitut liput eteenpäin, niin eivät jääneet käyttämättä. Se oli tärkeintä ja yllätyslipullisten mukaan keikat olivat hyviä, mikä oli myös kiva kuulla.
Vahvasti plussan puolelle siis jäätiin, melkein yhtä vahvasti kuin nuori Odell sydämeeni.
Hiljainen oli kylätie kotiin suunnatessa.
Tänään ohjelmassa kolme kovaa P:tä: palautumista, pyykkäystä ja pakkaamista. Ei oikein meinaa lähteä.
Tällaiset viikonloput tulevat kyllä enemmän kuin tarpeeseen. En ollut tehnyt erityisiä suunnitelmia perjantain resepitkokkailua ja teatteria lukuun ottamatta. Vanha ystäväni oli keikalla kaupunginteatterilla, joten käytiin mahat täynnä marokkolaista pastaa nauttimassa klovneriapläjäyksestä. Sen jälkeen Marko luovutti flunssan edessä ja minä jäin torstaista asti vaivannutta päänsärkyä uhmaten ihmettelemään maailmanmenoa.
En nyt erityisesti iloitse siitä, että Marko on kipeänä, mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että oli yhtäkkiä loputtomasti aikatauluttamatonta vapaata aikaa itselle. Ostin Kekkos-olutta ja kävin kylässä. Lähdin peesissä baariin ja yritin diskoilla huonolla menestyksellä. Menin moikkaamaan vierailevaa teatteritaiteilijaa ja ajauduin pelottaviin kulttuurikeskusteluihin tuntemattomien taideihmisten kanssa. Ja tässä oli vasta perjantai!
Lauantai oli pisin ja omalla tavallaan paras päivä aikoihin. Ulkoilin, kävin kiireettömällä terassikahvilla ja kirjastossa, leffailtailin hyvän mielen elokuvien parissa, kuuntelin musiikkia ja löysin vinkistä uuden artistin. Siinä lomassa pesin kylppärin ja hoidin ensi viikon kauppa-asiat kuntoon.
Nyt on sunnuntaiaamupäivä. Minä en tiedä, mitä kiireetön sunnuntaiaamu muille tarkoittaa, mutta minulle se mitä ilmeisimmin tarkoittaa kotihommien vapaaehtoista tekemistä. Kahvinkeitin on puhdistettu etikalla, sämpylät paistettu ja pyykit koneessa.
Kohta aion viettää laatuaikaa toipilaan kanssa, mikä on kiva, koska tämä on viimeinen yhteinen vapaapäivä ennen vapunpäivää (eläköön eri tavalla rytmittyvät työviikot). Seuraavasta ohjelmattomasta vapaasta viikonlopusta ei vielä ole tietoa. Halleluja.
Sitä ennen kuitenkin kellahdan dekkarin kanssa sohvalle. Pasta-asioissa palaan suosiolla blogiin myöhemmin. Ehkä se hedarikin on sitten jo tipotiessään. Tänään en ole enää tarvinnut särkylääkkeitäkään!
Kärsin kummallisesta sosiaalisesta ahdistuksesta. Vapaa-ajalla on koko ajan niin paljon kivaa sosiaalista tekemistä, etten oikein ehdi hengähtää. Ei oikeasti tee edes mieli valittaa siitä että on kivoja menoja, mutta alan olla rehellisyyden nimissä aika poikki,
Useimpiin tekemisiin liittyy minun matkaamistani jonnekin tai jonkun matkaamisesta tänne, joten vastapainoksi minulla ei tietysti ole mitään käsitystä, mitä paikallisille ihmisilleni kuuluu. Vapaina hetkinä en ole jaksanut ottaa kehenkään yhteyttä ja ilmeisesti olen stressannut menojani etukäteen sen verran tehokkaasti, ettei kukaan myöskään ota yhteyttä minuun (tai sitten kaikilla on ihan yhtä kiire).
Outoa. Varmaankin väliaikaista, mutta outoa.
Äsken raahauduin vastoin sohvan houkutuksia zumbaan. Nurisin aikataulutettua ryhmäliikuntaa mielessäni koko matkan, mutta kummasti jalka jaksoikin hassujen zumbarallien tahdissa nousta ja olisin varmaan tanssannut menemään toisenkin tunnin hyvillä mielin putkeen.
Ehkä uusilla Kiira Korpi -jumppavaatteillani on osuutta asiaan, mutta iloitsen tänään siitä, että saatan olla työstressaantunut, kankea kuin rautakanki ja täysin vailla keskivartalon lihasvoimaa, mutta ainakin aerobista kuntoa riittää.
Hetken jo harkitsin, että tekisin tien päälle zumbasoittolistan, mutta siinä taitaisi pää sulaa, zumbabiisit kun harvemmin toimii salin ovien ulkopuolella. Tosi kuin vesi.
Tätä ei tänään kuultu, mutta nimi on sattuneesta syystä helpoin muistaa.
Joku hyvän mielen soittolista voisi silti olla ihan hyvä ajatus, nyt kun on jopa uusi puhelin, jolla se saattaisi toimiakin. Olisi vähän vaihtelua Loopin aamun biisivalintoihinkin.
Vapaa-ajan kiireisiin sitä en soittolistaa enää tarvitse, mutta kohta helmikuu kääntyy maaliskuuksi ja sitten pitkät iltavuorot lisääntyvät taas eksponentiaalisesti eli käyttöön tulisi. Vaan enpä murehdi maaliskuuta vielä, koska sitä ennen aion rennosti kevätlomailla Tallinnassa ja käydä kurkkaamassa Don Huonojen juhlakeikan. Hymiö.
Olen ollut elämäni katkera siitä, että äitini ja siskoni ovat nähneet Ryhmäteatterin Taru Sormusten herrasta Suomenlinnan kesäteatterissa. Koska kuulemma olen kesällä -88 ollut liian pieni katsomaan kuusituntista näytelmää (hei, melkein kuusivuotias jo!), minua ei huolittu mukaan. Käsittämätöntä! Paikkasin asiaa joskus taannoin Kansallisoopperan Hobitti-baletilla, joka oli kyllä ihan pirun hieno, mutta ei laimentanut katkeruuttani kovinkaan tehokkaasti.
Kuulin muutama viikko sitten, että Imatran teatterissa menee kevään ajan Hobitti. Muutama viesti äidille ja liput olikin hankittu. Torstaina siis hyppäsin iltapäiväjunaan kohti Keskimaata.
Pakko on nostaa hattua pienen teatterin kunnianhimoiselle repäisylle. Teatterirakennus menee purkuun kevätkauden jälkeen, joten tila oli hyödynnetty kokonaan - näyttelijät kulkivat katsomon keskeltä, reunoilta ja monissa eri tasoissa. Toki se tarkoitti, ettei kaikkea voinut millään nähdä ja etenkin etummaisissa riveissä oli varmasti välillä vähän ulapalalla. Toisaalta parhaimillaan yleisössä tuntui siltä, että oli tullut imaistuksi keskelle seikkailua.
Salin oikea reuna paikaltani katsottuna.
Kokonaisuutena näytelmä oli visuaalisuudessaan todella vaikuttava. Lavastuksen ja puvustuksen eteen oli nähty paljon töitä ja panostus näkyi. Näyttelijäntyö oli enimmäkseen varmaa, vaikka osa näyttelijöistä oli harrastajia.
Ammattilaiset kuitenkin erottuivat joukosta. Tykkäsin kovasti Aki Honkatukian Bilbosta, joka oli juuri sopivan vilpitön, utelias ja vähän väärässä paikassa. Myös Pekka Rädyn Gandalf oli ihan vakuuttava. Pahikset kuitenkin varastivat show'n: hiidet, peikot, sudet ja sormusaaveet olivat aivan huikeita. Ainoalla kohtauksellaan Kari Kinnarin upean fyysinen ja kärsivä Klonkku varasti melkeinpä koko show'n.
Kuva käsiohjelmasta.
Kinnarin Klonkku oli kieltämättä paljon velkaa Kari Väänäsen Klonkulle, mutta en syytä siitä, koska Väänäsen Klonkku on maailmanhistorian paras! (Absoluuttinen totuus.)
Klonkku kohdassa 3:44 -->
Ilolla myös näin saman näyttelijän tuplaavan Thranduilina ja olemus oli niin erilainen, etten hetkeen tajunnut kyseessä olevan sama mies. Huippua! Beorn on minulle rakas hahmo, mutta tulkinta jätti kylmäksi. Bardi ei myöskään toiminut. Kääpiöt olivat ihan mainioita, mutta puheesta oli monesti vaikea saada selvää, mikä oli harmi, koska kääpiöt ovat lavalla paljon ja äänessä melkeinpä koko ajan. Etenkin Thorinin artikulaatiota olisi ihan katsojaystävällistä parantaa, koska hahmo oli muuten toimiva ja välittää paljon juonen kannalta tärkeää informaatiota.
Ja yhyy, miksi aina pitää tunkea niitä lauluja joka paikkaan? Ainoastaan Thorinin kruunauslaulu erottui edukseen muuten melkoisen vaivaannuttavien laulukohtauksien joukossa. Ja koska pitää aina vähän narista jostain, olin myös ihan himpun pettynyt Smaugiin. Äiti tykkäsi lohikäärmeen toteutuksesta kyllä.
Isoin miinus tulee kuitenkin sinällään näyttävästä puvustuksesta. Olisin toivonut rohkeampaa irtiottoa Jacksonin elokuvista. Kunnianhimoa ja teknistä osaamista teatterilta selvästi löytyy, joten tuntui vähän hassulta katsoa melko lailla tarkkoja kopioita leffaversioiden asuista. Tsekkaa jos et usko.
Kuva käsiohjelmasta.
Kuva käsihojelmasta.
Näytelmän lopussa yleisö nousi seisomaan. En nyt tiedä, oliko tämä ihan seisoma-aplodien arvoinen kokemus, mutta kerrassaan hyvä teatteri-ilta joka tapauksessa. Näytelmästä välittyi tekemisen riemu ja näin yleisönkin näkökulmasta Teatteri Imatran Hobitti oli ilahduttava ja satumainen - vaikkakin kolmetuntisena aika hengästyttävä - seikkailu. Eli suosittelen kyllä, mutta en ihan perheen pienimmille.
Esitykset Teatteri Imatrassa 11.4. saakka. Mikäli mielii teatteriretkelle Etelä-Karjalaan ja varsinkin parhaille paikoille salin takaosaan, kannattaa toimia nopeasti. Liput menevät kuulemma vinhaa vauhtia.
Olen vaipunut johonkin pysyvään syyskuun alakuloon. Työaamut vielä sujuvat, mutta näin vapaapäivinä olen ihan hukassa, kun rytmi puuttuu.
Tällaiset tilanteet tunnetusti huutavat voimaballadia, mutta en ole sellaista oikein osannut etsiä, kun muutenkaan en enää juuri musiikkia kuuntele.
Aloin kuitenkin pitkästä aikaa Robbien swinglevyn tahdittamana puuhastelemaan kotihommia. Jossain lounaswokkini vihannesten pilkkomisen keskellä kaiuttimista pamahti tämä.
Repesin. Siinäpä voimaballadia kerrakseen.
Ja kiitos Spotifylle, jonka valikoimista löytyy nimenomaan tuo punakantinen levy. Omalta sinikantiselta CD:ltäni Where There's Muckia ei nimittäin löydy.
Yleensä syntymäpäivänä kutkuttelee ja tuntuu erilaiselta kuin muina päivinä. Ei tänään. Tuntui kaikin puolin lähinnä välisynttäreiltä. En saanut tänään yhtään lahjaa, enkä oikein itsekään jaksanut juhlia. Äiti ja Jussi piipahtivat iltapäivällä ja käytiin kiinalaisessa lounaalla. Illalla suuntasin kirjastoon ja kiinteytysjumppaan. Kreisein meininki.
Lauantaina sentään pidettiin pienimuotoiset istujaiset. Leipomisen keskellä stressasin soittolistasta, kunnes tajusin, että Spotifyssa on pakko olla valmiita listoja syntymävuoteni musiikista. En ollut väärässä.
Olen joskus tarkastanut, mitkä biisit ovat olleet jenkkilistan kärjessä syntymäpäivänäni. Tylsähköstä tuloksesta olen aukottomasti päätellyt, että 1982 on ollut Thilleriä lukuun ottamatta kuivakka musiikkivuosi. Mutta mitä vielä!
NOW 1982 -levyltä löytyi lukuisia aarteita, kuten Talk Talk, Come On Eileen, Mad World, The Look of Love, Ebony & Ivory, Eye of the Tiger, Layla ja ties mitä hienouksia vielä! Löydöstä inspiroituneena intouduin oikeasti kuuntelemaan syntymäpäiväni jenkkiykkösen (mitä sanoinkaan siitä aukottomasta päättelystä?).
Ei tuo niin yltiökamala ollutkaan, jos ei nyt Tears for Fearsin tasolle yltänytkään. Oppitunti kuitenkin suoritettu.
Seuraavaksi pitäisi kai hankkia oppimateriaaliksi Frozen. Synttäriviikonlopun perinne jo kolmatta vuotta on korkata Once Upon a Timen uusi kausi. Nyt olin ensimmäistä kertaa hahmoista ihan ulapalla.
Esimerkiksi sellaisia, jotka noteeraa ihan kiinnostaviksi ja jättää sitten milloin mistäkin syystä väliin.
On takuuvarmoja ja jo hyväksi havaittuja viihdepläjäyksiä, jonne on aina kiva mennä.
On myös niitä, jotka näyttävät jänniltä ja paikan päälle menee lähinnä uteliaisuudesta.
Sitten on niitä, joita ei missaa mistään hinnasta.
Kuten nyt vaikka Monty Pythonin livelähetys koettuna satelliitin välityksellä Tapion parvelta.
Melko makaaberi otsikko One Down, Five to Go oli sinällään paikallaan, etteivät Pythonit enää ihan nuoria ole ja sen myös huomasi. Ei se silti katsomiskokemusta haitannut, vaan viihdyin koko kolmituntisen penkissäni oikein mainiosti.
Maailmalla on ilmeisesti herättänyt närää, että lavalla nähtiin Pythoneiden lisäksi myös musikaalinumeroita, mutta minä olen eri mieltä. Jos nuorinkin Python on jo 71-vuotias, minusta on ihan ymmärrettävää, ettei lavalla voi olla koko aikaa. Sitä paitsi ilman tanssijoita Ministry of Silly Walks olisi jäänyt olosuhteiden pakosta varmasti kokonaan väliin. Lisäksi pakko arvostaa rehtiä musikaali- ja showmeininkiä, jonka tanssiryhmä/kuoro toi esitykseen. Se ei ole ikinä väärin.
Ukot itsessään olivat aika symppiksiä - jopa Cleese! Heti alun photo opportunity -poseeraus oli riemukas, tosin kokonaisuutena annan paremmat pisteet toiselle puoliajalle. Tuntuu että sekä esiintyjät että yleisö pääsivät silloin vasta kunnolla vauhtiin.
Eric Idle on ottanut Pythonien aktiivivuosien jälkeen entistä enemmän tilaa (Python-)muusikkona ja live-esiintyjänä. Se näkyi: monin paikoin tuntui, että katson Idlen show'ta. Onneksi muillakin oli kuitenkin selkeät hetkensä. Terry Jonesin "huomaamattomat" replakortit meinasivat vähän naurattaa, mutta onneksi Cleese improsi ne mukaan esitykseen. Muutenkin parasta antia oli se, kun juttu lähti lapasesta eikä alkuperäisestä käsikirjoituksesta ollut enää tietoakaan. Uudeksi lemppari-Pythonikseni nousi ihan puskista Terry Gilliam. Yllättävän fyysinen ihminen, edelleen. Ja ehdottomasti pisteet I've Got Two Legs -biisin vetämisestä - vieläkin katosta roikkuen!
Kun vaan olisi Jones päässyt laulamaan Never Be Rude to An Arab, olisin ollut onneni kukkuloilla.
(Gilliam-fanituksesta huolimatta: Michael Palin, olet ihana.)
Hienoin hetki katsomon puolelta taisi olla Poofy Judges -sketsi. Kaikkihan me tiesimme, että ennen tuomarin kaapujen alta paljastui fantsut korsettiasut, enkä tainnut olla ainoa, joka jännitti, miten asia olisi nyt ratkaistu. Voi sitä riemua, kun ne samat asut pääsivät lavalle tälläkin kierroksella.
Hintaa livekokemukselle tuli 24 euron piletin ja tämän päivän jaksamisen verran. Vaan kerrankos tuota vähän valvoo, kun täysi setti legendoja tuodaan satelliitin välityksellä ulottuvilleni. Tai melkein täysi setti. Onneksi ihana Carol Cleveland oli lavalla, se paikkasi vähän. Neil Innesiä jäin kaipaamaan, mutta ilmeisesti ilmoilla on edelleen kärhämää. Sääli, Neil olisi paikannut Chapmanin jättämää aukkoa vielä lisää.
(Minä tiedän, että Graham Chapman kuoli 1989. Sydämeni särkyy silti joka kerta, kun ymmärrän sen.)
En minä tähän kritiikittömästi suhtaudu. Monin paikoin tuntui, että meininki oli vähän väsynyttä ja päivitystä olisi voinut harrastaa enemmänkin. Mutta silti: en olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä kannatti nähdä. Ja taisipa tämä kritiikki olla tekijöillä itselläänkin tiedossa jo etukäteen.
Iso kiitos siis Savon Kinoille siitä, ettei täällä susirajallakaan olla enää erityksessä kaikesta maailman kivasta. Tippa meinasi olla linssissä aina kun tajusi, että kaikki mitä näen oikeasti tapahtuu juuri nyt.
Niin ihana kuin live olikin, illan paras hetki taisi olla kotimatka Joensuun hiljaisilla ja viileillä kaduilla 00.30. Harvinaista herkkua. Silloin joskus unettomana harrastin joskus yökävelyitä. Nykyään nukun.
