vuosi paketissa

Tammikuun alussa kirjoitin toivelistan nyt kuluneelle vuodelle:

Vuonna 2012 toivon saavani liikuntarutiinini ja päiväkirjakirjoituksen taas oikeasti rullaamaan, saavani informaatiotutkimuksen aineopinnot käyntiin, lukevani viimeinkin Oksasen Puhdistuksen sekä muutaman aiemmin skippaamaani klassikon lisää ja pyrähtäväni ulkomaille kerran tai pari. Lisäksi tavoitteena on purkaa loputkin muuttokamat, muistaa puhdistaa lattiakaivo säännöllisesti (ja tarpeeksi usein), uudistaa vaatekaapin sisältöä maltillisesti sekä muistaa pitää järkeviä välipaloja mukana töissä kahvitauoille (eli vältellä liikoja kakkuja). Ja olla elämättä yli varojeni.

Liikuntarutiini rullasi todella hyvin loppusyksyyn asti, jolloin iski "kiire". En tiedä, kuinka kiireinen oikeasti olin, mutta aikaa liikkumiselle ei tuntunut löytyvän mistään. Tosin kevät ja kesä meni tällä rintamalla niin hyvin, että uskoisin kyseen olevan vain väliaikaisesta lahnastelusta. Päiväkirjaan en kirjoittanut kertaakaan, mutta aineopinnot ovat hyvässä käynnissä ja muutama kurssi on jo kiitettävästi suoritettuna.

Luin kuin luinkin Puhdistuksen. Lisäksi klassikoiksi laskettavia opuksia oli ainakin Kuin surmaisi satakielen, Pimeyden vasen käsi, Mirdja, Love Story, Fine van Brooklyn ja Teurastamo 5. Itse asiassa laskin eilen lukeneeni tänä vuonna 52 kirjaa (plus tenttikirjoja). Se ei ehkä lukutoukka-asteikoilla ole mitenkään vaikuttavaa, mutta minulle se on viime vuosien lukuaktiivisuuden valossa aikamoinen saavutus.

Ulkomaille pyrähdin kerran pari kolmesti! Pietari, Tallinna-Pärnu ja Kööpenhamina olivat kaikki täynnä ihania paikkoja ja matkaseura oli kutakin kohdetta ajatellen mitä parhainta. En voi valittaa - paitsi siitä, että kaikki olivat alle viikon reissuja. Pitempäänkin olisin viihtynyt.

Huonot poseeraajat Pietarissa huhtikuussa.

Kohti aurinkoa Pärnun rannalla heinäkuussa.

Syyskuu: 30 vuotta ja Kööpenhamina. Melko HC. Pun intended.

Lomailin myös Helsingissä! Suomen kylmä kesä yllätti matkailijan.

Listan loppuosa on enemmän kiikun kaakun. Muuttokamat makoilee edelleen laatikoissa purkamatta ja lattiakaivon putsaun on tapahtunut harvakseltaan ja epäsäännöllisesti. Vaatekaappi ei ole uudistunut niin paljon kuin olisin toivonut eli vähän liiankin maltillisesti olen toiminut. Järkevät välipalat ovat sentään pysyneet töissä mukana, mutta olen syönyt myös kakkuja. En ole vieläkään oppinut hahmottamaan, miten paljon minulla oikeasti on rahaa, joten elän säännöllisesti yli varojeni. Tai ilmaistaan ennemmin niin, etten vieläkään osaa säästää niin paljon kuin haluaisin.

Säästämisen opettelussa voisikin olla tavoitetta ensi vuodelle. Muita tavoitteita listaan sitten vuoden vaihduttua. Tervemenoa 2012, vuosi jolloin täytin 30, luovutin ensimmäistä kertaa verta, missasin kaksi pitkään haaveilemaani keikkaa, sain uuden roolin työharjoittelun ohjaajana, päivitin blogini historiallisesti yli sata kertaa ja pidin elämäni ensimmäisen palkallisen kesäloman.

lihansyöjän näköinen nainen

Koska päätin jouluna, että nyt alkaa tämän neidin keittiössä semijärkevien ruokien ajat, olen luonnollisestikin käynyt tällä viikolla kahdesti ulkona syömässä. Ihan hyvät pöperöt, ei siinä, mutta kummallakin kerralla olen huomannut joutuvani ulkonäköstereotypian uhriksi.

Jos ei lasketa Britannia-kuplaa, jonka sisällä näytin auttamattomasti hipin ja rekkalesbon sekasikiöltä, olen aina kokenut olevani aika tavallisen näköinen. En edusta mitään vahvaa tyylisuuntaa, enkä ole poikkeuksellisen suuri tai pieni, kalju tai afrokiharainen. 

Miltä mää näytän? kysyin äsken apuja naapurisohvalta. Ensimmäinen vastaus oli "mitä helvettiä?", sen jälkeen sain seuraavan listan:

Naiselta, kauniilta, ruskeelta ("Mitä? Ruskeelta??!" "Siis ruskeelta as in brunetelta").

Vaikka turpopäivinä olo on huomattavan vähän naisellinen tai kaunis ja mieleltäni olen ikuisesti punapää, pointtini tuli todistetuksi. Siksi tuntuu erityisen hämmentävältä, kun tulee arvioiduksi ulkonäköperustein.

Aiemmin viikolla kävin Amarillossa itseäni huomattavasti hoikemman ystävän kanssa. Ystävä söi päivän ensimmäistä ruokaa, minä toista. Kyselemättä tarjoilija iski salaattini ystävän eteen ja seuralaisen tilaaman habaneroburgerin minulle. Torstainen joulusta turpea PMS-hirviö pahoitti mielensä. 

Äsken Veronassa kikherne-kasvispitsani annettiin kyselemättä rastatukkaiselle poikaystävälle, poikaystävän vakiotilaus kinkku-ananas-aurajuusto minulle. 

Pieniä sattumuksia, joihin en muuten ehkä kiinnittäisi huomiota, mutta aihe on ollut pinnalla viime aikoina, etenkin ennen joulua yhdellä lounastauolla kuulemani ajatushelmen jälkeen. Lounasseura oletti tutun tytön olevan kasvissyöjä, "kun on niin pienikokoinen ja hintelä". Huvittavaa sinänsä, koska en ole ikinä nähnyt kyseisen henkilön syövän mitään epälihaa, jos riisiä, pastaa tai lihan peittävää tomaattikastiketta ei lasketa. Joka tapauksessa keskustelun jälkeen harkitsin painattavani Dove-mainosten hengessä plakaatteja otsikolla "Elän pääasiassa kasvisravinnolla". 

Johtopäätöksiä: 

Kasvissyöjä ei voi olla iso (lihansyöjä ei voi olla pieni). Iso ihminen ei syö salaattia. Jos seurueessa on rastatukkainen, se ainakin on vege, oli koko mikä tahansa.

(Voi jos saisinkin euron jokaisesta kerrasta, kun Markolta kysytään vegaaniudesta. Olisi sillä jo ainakin yhden kikhernepitsan lunastanut.)

Aihetta voisi jatkaa loputtomiin ja aika paljon katkarapusalaattia vakavammille asteille. En tässä kontekstissa edes viitsi aloittaa siitä, kun ystävän pikkusiskolta evättiin opiskelupaikka ulkomuotonsa perusteella.

Stereotypioihin sortuminen on omakin helmasyntini ja siitä on vaikea päästä eroon, vaikka mieli pahoittuukin helposti puolin ja toisin. Toistaiseksi olen ainakin työn puolesta turvassa, koska nykyisessä aspa-ammatissani ei helposti tule ketään loukattua. Mutta jos minä olisin tarjoilija, olisin tietysti viisaampi ja tahdikkaampi. Ja aina muistaisin kaikkien tilaukset. Ihan varmasti.

vähemmän eeppinen joulu

Tähän piti tulla eeppisen hieno ja tunnelmallinen joulupostaus postikorttimaisine valokuvineen ja hauskoine anekdootteineen. Koska totuus kuitenkin on, että tänä(kin) vuonna vietin suurimman osan joulusta verkkarit jalassa ruokapöydässä tai sohvalla, eeppisille linjoille on vaikea päästä.

Ajatusteni joulukuvien henki.

Ollaan Markon kanssa ihmetelty, miten vähällä yleisellä hössöttämisellä kaikki meni, vaikka toki sekä Milla että minä hössötettiin hieman tahoillamme. Mikään ei mennyt pilalle, joten raivareiltakin vältyttiin - mitä ihmettä, tehtiin sentään juustoa. Lisäksi tein ihan jumalaista taatelikakkua, josta tullee tulevaisuuden pimeän ajan vakkarileivonnainen. Sain vain hyviä lahjoja ja lisäksi ehdin lukea, pelata lautapelejä ja siinä sivussa juoda muutaman lasin hyvää punaviiniä, joten viime vuonna kaipailemani joulufiilis taidettiin ihan kiitettävästi saavuttaa.

Juustopuuhissa.

Näiden kahden melkein julkaisukelpoisen kuvan lisäksi olisi vielä kasa yritelmiä ikuistaa puoliksi syöty piparinen joulukuusenkoriste, mutta niiden laatu on näitäkin otoksia sumeampi. Melkoinen herkkusuu taitaa olla tuo Paavo. Ihan kuin olisi sukuunsa tullut. Eh.

Piparkakkupuuhissa.

Herkuista puheen ollen, paras tänä vuonna antamani joululahja (Dymo-jääkaappimagneetin ja hattivattipiparimuotin lisäksi, mutta ne olivatkin joulukeijun tervehdyksiä) taisi mennä iskälle. Aatonaattona valtasimme iskän keittiön vajaaksi kolmeksi tunniksi ja lopputuloksena oli pakastin täynnä apetta kevättalvelle: 3 annosta tomaattikeittoa, 3 annosta janssoninkiusausta, 4 annosta makkarakeittoa ja 5 annosta lihapullia. Ja koska puuhastelu oli paitsi hyödyllistä myös varsin hauskaa, lupasin täydentää pakastinta vuoden mittaan. Harvoin kuitenkaan on mahdollista tehdä perusruokia isoissa annoksissa niin, ettei joudu itse syömään samaa pöperöä viikkoa (oma pakastin kun on täynnä marjoja ja soseita).

Omaan keittiöön on myös sovittu semiterveellinen kuukausi. Siinä sivussa voin opetella käyttämään lahjaksi saamaani pakuriteetä.

muistoja matkan varrelta, tai: jokela

Vein tiistaina itseni töiden ja leffaillan välissä syömään ulos. Tarkoituksena oli tilata annos, jota Katja lauantaina kuvasi "täydelliseksi ruuaksi". Tilasin siis kuhaa, perunamuusia ja Pöllö-oluen. Ruoka oli niin hyvää, että melkein itketti. En tosin ollut ainoa, jonka silmäkulmissa kyyneleitä näkyi tiistai-iltapäivän kunniaksi. Badding soi jukeboksista ja herkistyin muistelemaan vanhaa ystävää.

Ei minulla Jokelasta mitään eeppisiä tarinoita kerrottavaksi ole, mutta iso kasa muistoja kuitenkin.

Jokela oli joskus toinen kotini. Sinne mentiin iltaisin yhdeksältä ja poistuttiin kolmelta. Soitettiin jukeboksia, parannettiin maailmaa, kerrottiin puujalkavitsejä ja juotiin milloin kaljaa, kahvia tai kolaa. Kunhan ei tarvinnut olla kotona.

Jokelassa kävin ensimmäisellä livekeikallani Joensuussa kevättalvella 2004. Artistit olivat Ville Härkönen ja Ville Leinonen, jotka silloin käsittääkseni esiintyivät yhdessä ensimmäistä kertaa. Viimeiseksi ei jäänyt. Päälläni oli äidin vanha Rauhanpuolustajien paita. Aiemmin samana päivänä kävin katsomassa Puhu hänelle nyt epämääräisellä tauolla olevassa Elokuvakerho X:ssä, joka toimi Montussa, jonne ei enää ole pääsyä. Ostimme Suvin kanssa irtokarkkeja Niskakadun kioskista, sitäkään ei enää ole.

25-vuotissyntymäpäiväni. Nuorilta näytämme.

Vuosien varrella olen tavannut Jokelassa käsittämättömän määrän uusia ihmisiä, monet paikallisia, joihin ei muualla oikein päässyt tutustumaan. Osasta on muotoutunut tärkeitä ihmisiä elämääni (moi vaan, Aino). Viimeksi kaverustuin uuden ihmisen kanssa Jokelassa kolmisen viikkoa sitten.

Samojen seinien sisällä on myös monta vanhaa tuttavuutta syventynyt ystävyyksiksi. Välillä olen kuullut paljon enemmän kuin olisin halunnut, välillä taas iloisesti juuttunut suustani kiinni niin, että olen myöhästynyt seuraavasta sovitusta tapaamisesta (olettaen että vanha Amarillo lasketaan tapaamiseksi). Koskaan narikkaan lähtiessä ei tiennyt, minne päätyy seuraavaksi.

Kaupungin paras portsari jäi jo eläkkeelle, mutta muistan tämän kantaneen huolta hyvinvoinnistani, ainakin silloin, kun Katja lähti eri aikaan pois muussa seurassa. Jos aina tulee samaan aikaan, lähtee samaan aikaan ja jättää takinkin vielä samaan narikkaan, en ihmettele, jos henkilökunta vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Kun viimeinkin valmistuin, siirsin valmistujaiseni Jokelaan. Meillä oli pöytävaraus. Söin etanoita, muikkuja ja köyhiä ritareita. Loppuilta istuttiin karvalakkipuolella. Laitoin jalkaan retrokorkkarit, joista irtosi pohja jo matkalla.

Etanapannu maisteriutumisen kunniaksi. Maijan kuva.

Olen vienyt Jokelaan kaikki muualta käymään saapuneet vieraat. Pelasin Annan kanssa sunnuntaishakkia ja monen muun kanssa Master of Musicia. Kahvi on automaatista, mutta hyvää.

Kerran innostuimme pöytäliinapuolella soittamaan pöytärumpuja kunnon toviksi. Meitä ei heitetty ulos, jos ei nyt arvostettukaan. Sen jälkeen kukin poseerasi vuorollaan kuin Christian Bale. Suurta hupia.

Jokelan seinien sisällä ihastuin, petyin ja nurisin pettymyksiäni. Toisinaan minuunkin ihastuttiin ja jouduin tuottamaan pettymyksen, josta varmasti nuristiin jossain toisessa pöydässä. Kukin vuorollaan.

Nolasin itseni monesti. Vain kerran tulkitsin Tuvalua.

Maisteri ja Venla taidevalossa. Maijan kuva.

Kerran jäätiin Katjan kanssa kansantanssin alle. Kirjaimellisesti.

Kun muutin keskustaan, asuin Jokelan naapurissa. Olin iloisesti vessajonossa, kun Millalta tuli viesti, että nyt kotiin, Sinulle on postia alkoi juuri telkkarista. Kävin vessassa ja olin silti alkutekstien aikaan kotona. "Ei kukaan asu noin lähellä!" kuului Millan viestikommentti tähän.

Jokela on talviravintola, koska siellä on kesäisin tuskaisen kuuma. Yhtenä kesäiltana istuimme Markon kanssa tutkimassa NYT-liitteestä Helsingin kesämenoja ja päätimme suunnata läheiseltä mattolaiturilta uinnille. Virta oli viedä. Toiste en samaan paikkaan ole uskaltautunut. Kesämenot osoittautuivat oivallisiksi.

Jos osaisin siirtää puhelimestani rakeisia kännykkäkuvia internetin ihmemaahan, tähän väliin tulisi kuvia siitä illasta, kun sekalaisessa seurueessa poseerasimme Naked-yhtyeen oheistuotteiden (tai lähinnä penaalin) kanssa. Samana iltana seurueelleni on ainoan kerran huomautettu käytöksestä, varsin oikeutetusti. Vanhan nojatuolin selkänoja ei ole tehty edes Allun painoisen miehen istuttavaksi.

Keskeneräinen Christian Bale -imitaatio kesältä 2008.
Katjan kuva. Huomaa Metal-Mika-pinssi.

 

Jokelan mukana menee kaupungin ainoa soittamisen arvoinen jukeboksi. Vuosia laitoin siitä soimaan Derek and the Dominoesin version Laylasta. Myös Ville Leinosen Kristiinojen yö on kuulunut kestovalintoihin. Muistan, kuinka Marko lauloi minulle tutustumisvaiheessa Juicea jukeboksin säestyksellä. Yhdessä vaiheessa Led Zeppelinin Immigrant Song kuului aukottomana osana iltaan, eikä sitä koskaan tarvinnut laittaa soimaan itse.

Viimeksi toissa iltana istuin sohvalla ja pahoitin mieleni puhelinriidasta. Piristykseksi minulle äänitettiin puhelimella herkkä laulu Vankilahäät. Se löytyy nyt YouTubesta - huom! ei sovi kaikille.

Näitä valuisi sormista niin paljon kuin jaksaisi kirjoittaa. Ei mullistuksia vaan pieniä hetkiä elämästä. Luulen että elämään jää samanlainen ulkoistetun olohuoneen kokoinen aukko, kun Kuppilan sulkeutuessa. Koska Palaveri lähtee seuraavaksi, en oikeasti enää tiedä, missä niitä muistoja tästä lähin tehdään.

karjalaisen kulttuurin puolesta

"Vanhat talot kuuluu kaupunkiin!"
"Karjalaisen kulttuurin puolesta!"
"Turha kylä ilman Jokelaa!"

Kävin eilen kurjan työpäivän päätteeksi rymistelymarssimassa itselleni tärkeän asian puolesta. Jokelan kohdalla ei ole kyseessä "joku baari", vaan palanen elävää kulttuurihistoriaa, merkittävä jopa valtakunnallisella asteikolla. Vaan niin äänesti kaupunginvaltuusto suojelupäätöksen vastaisesti. Alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa asua kaupungissa, jossa julkisia päätöksiä ohjaa melkein poikkeuksetta raha, eikä vanhalle kulttuurille ja sen moninaisille ilmentymille anneta mitään arvoa.

Kunnallispoliitikon näkökulmasta asiaa on esitelty esim. Krista Mikkosen oivallisessa blogikirjoituksessa.
 
Koska olen aivan liian pahoillani ja tuohtunut tästä päätöksestä ja aivan liian lannistunut muista ympäröivistä kuvioista, keskityn nyt siihen, että kävin sunnuntaina elokuvissa.

Hobitti on siis nähty.

Hyvää: Martin Freeman, comic sidekickistä poikkeavat kääpiökuvaukset, Andy Serkis ja kauniit maisemat (tai siis: voi v*tun Uusi-Seelanti).

Huonoa: Loputtomat kamera-ajot, halvat sienivitsit, kokonaisuudesta irralliset kohtaukset ja lisäykset, elokuvantekijöihin yleisesti iskenyt ahneus.

Kuva napattu Hesarin arviosta.

Bonushupina toimi Bret McKenzie, jonka hahmolla oli nyt jopa nimi ja repliikkejä. Lisäksi iloitsin siitä, että menimme yksimielisesti katsomaan 2D-version. Joensuussa ei käsittääkseni ole tarjolla sitä fiineintä 3D-tekniikkaa, mutta jopa kaksiulotteisina kuvat olivat välillä pyörryttäviä.

Melko ristiriitaisin tuntein elokuvateatterista poistuin: viihdyin vajaat kolme tuntia paikallani varsin mainiosti, mutta en nyt silti tiedä, tykkäsinkö siltikään elokuvasta. Alkuperäinen Hobitti on tyyliltään saturomaani, mutta Jacksonin filmatisaatio tuntui ja näytti alkukohtausten jälkeen enemmän Sormusten herra -elokuvien kopiolta kuin itsenäiseltä teokselta. Tai kuten asian salista poistuessa ilmaisin: "En muistanutkaan, että kirja olisi ollut näin eeppinen."

Toki on myönnettävä, etten ole lukenut Hobittia yli kymmeneen vuoteen ja tarinan tilkkeinä toimineet Sormusten herran appendixit ovat suurimmaksi osaksi tainneet jäädä kokonaan lukematta. Wikipedia on siis pitkin viikkoa saanut paikata niitä aukkoja, joita tietämyksessäni ja muistissani on esiintynyt. Ihan vähän sääliksi käy niitä, joille kirjat ovat täysin vieraita.

Vaikka en allekirjoitakaan Markon kommenttia, että olemme liian vanhoja ollaksemme kohdeyleisöä, jotain jäi fiiliksestä uupumaan. Sormusten herrojen ja jopa niinkin hiljattain kuin viimeisten Pottereiden aikaan odotin kuumeisesti seuraavan osan saapumista teatteriin. Nyt epäilen luulen pelkään vuoden hujahtavan ohi turhankin nopeasti.

(Tämä muuten näyttäisi olevan sadas tänä vuonna julkaisemani teksti. Olenpas ollut ahkerana.)

plip plap

Nurjaa. Mukavia miesartisteja olisi tänään tarjolla Jokelassa, mutta palautin juuri tentin (jonka toisen kirjan sain käsiini vasta eilen), aivot sanoo plipplap ja huomenna on edessä työpäivä 7/7. Olisi äärimmäisen suotavaa, etteivät kevään tenttipäivät osuisi seitsemän päivän työputkien kohdalle. Kun siihen lisää kaikki työ- ja opiskelukuvioiden ulkopuoliset asiat ja huonot uutiset, joita tälle viikolle kasautunut enemmän kuin laki sallii, on lopputulos arvattavissa.

Kohta 00:35-00:56 sovellettavissa myös tämän illan tenttiin. Kirjoituselehdintää en tunnusta.

Sääli. Mutta kai se on tunnustettava, etten hyödytä omaa tai yleistä tunnelmaa nuupahtamalla naama edellä tuoppiini ennen kuin keikka edes kunnolla alkaa.

Tästä huolimatta aion nyt jakaa tämän viikon tärkeän havaintoni:

Katja kirjoitteli aiemmin syksyllä oivan jutun murreasioista. Olen asunut Joensuussa yli 9 vuotta, mutta puhe alkoi ratkaisevasti muuttua vasta joskus neljä, viisi vuotta sitten. Nykyään olen murteellinen sekasikiö: tuplaan konsonantteja ja käytän pi-päätteitä. Housuloita en kuitenkaan käytä ja normipuheessa olen rehdisti mää. Imperfektissä miätein asioita, mutta helevetissä on kyllä kolme e-kirjainta. Pidemmät reissut kotipaikkakunnalle kuulee puheesta heti, mutta pian särmät myös hioutuvat pois, kun pääsen takaisin karjalanpiirakkavyöhykkeelle. Vaan taas olen ilmeisesti ottanut pysyvämmän askeleen pohjoiskarjalaiseen suuntaan, halusin tai en.

Viikon aikana ollaan soiteltu edelleen tiiviisti etelässä majaa pitävien siskon ja tädin kanssa iskän asioista harva se päivä. Olen ollut tosi hämmentynyt siitä, miten halventavasti molemmat isästä puhuvat. Sitten tajusin, missä mättää. Ja kyllä, omista korvistahan se syy löytyi.

Siellä vanhalla murrealueellani on nimittäin oikeasti ihan korrektia sanoa "se" eikä "hän"! Täällä ei ole. Omassa korvassa se jo kalskahtaa pahasti, mutta ei hän-sanankaan käyttö luontevasti taivu - muuten kuin virallisissa yhteyksissä. Huomasin siis itse toistelevani sanaa "iskä" huomattavasti enemmän kuin oikeasti olisi tarpeellista.

Voihan pyllerö, sanon. Kotikaupunki-identiteetin häilymisen kestän kyllä kunnialla, mutta puhe on paha. Joskus ihan todella väsyneenä saatan lipsauttaa myö, mutta muuten olen yrittänyt pitää edes persoonapronomineista kiinni. Pitänee tehdä enemmän töitä, se-pronomini kun näyttää olevan jo menetetty. 

herkästi syttyvää

Vaivihkaisesti joulumieli on vallannut minut. Tekee mieli istuskella kynttilänvalossa, askarrella kaikenmoista ja kirjoitella joulukortteja (viimevuotinen rauhallisen aloittamisen taktiikka taisi tosiaan toimia). Yhdistettynä pimeän vuodenajan herkkumielitekoihin mieli tekee ennen kaikkea tehdä ja syödä luumuleivonnaisia. Eilen jouluinen leivontainnostus kanavoitui isona luumugalettena ja juustosarvina. Päivälliseksi oli briepatonki. Ai miten niin luen taas Pariisiin sijoittuvaa kirjaa?

Perjantai oli tarkoitus omistaa joululahjaostoksille, mutta perinteiseen tapaan onnistuin investoimaan lähinnä uusiin hiustuotteisiin itselleni. Älkää kysykö, kuinka paljon niihin upotin rahaa, en nimittäin halua itsekään tietää. Mutta nyt on lämpösuojaa ja kunnon hoitoainetta ja suoristusrautaa ja hiuspuuteria ja mitä kaikkea. Tiedän kiittäväni itseäni hankinnoistani vielä monesti tänä sähköistyvän tukan vuodenaikana, mutta - myöskin perinteiseen tapaan - pienoinen lahjapaniikki on kohta täällä.

Sain sentään listattua, mitä on jo konkreettisesti olemassa ja mitä ajatuksen tasolla. Vain muutama tärkeä on enää kysymysmerkki, joten ehkä paniikista vielä selvitään. Asiaa auttaisi, jos saisi työhön liittyvät stressitekijät minimoitua ajatuksista edes vapaa-ajalla, ettei ympärillä leijailisi koko ajan harmaa sumupilvi - paitsi siellä kynttilänvalossa, sitä vaan ei harmillisesti voi ottaa mukaan kaupoille.

(Päähäni pomppasi kuva minusta viikko sitten testatuissa Austen-kiharoissa ja kynttelikkö kädessä kävelemässä ylväästi ympäri keskustan kauppoja. Ehkä ihmiset sitten jopa viitsisivät väistää! Olen houkuttunut kokeilemaan.)

Jos jollakin on antaa vinkkejä, kuinka a) kytkeä kello kuudentoista jälkeen työajatukset pois päältä ja b) toimistoaikaan pysyä viilipyttynä ja antaa ärsyttävien asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, olisin kovin kiitollinen. Olen jonnekin onnistunut hukkaamaan molemmat taidot. Jatkuva valittaminen alkaa nimittäin kiukuttaa jo itseänikin, etenkin kun lähtökohtaisesti pidän työstäni, eli valittaminen johtuu pienemmistä tekijöistä.

Rekrysin ystävän hakemaan Anttilan alesta minulle uuden muumimukin, jos suinkin ehtii ennen sulkemisaikaa. Nuuskamuikkunen voisi toimia ainakin akuuttiapuna aamuissani juuri nyt.

// edit: Tekstin julkaistuani päätin keskittyä vastaan tuleviin mukaviin asioihin ja kah, ulkona olikin mainio ilma ja kaiken kukkuraksi näin Robottitädin bussipysäkillä! Lisäksi sain puhelun, että uudet mukitkin tulivat hankituiksi. Monikossa. Vilijonkasta ei tosin aamun zen-avuksi ole.

marraskuun lukupäiväkirja

Boel Westin: Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä

Luin tämän tavallaan lukupiirihengessä. Tove Jansson on hahmona äärimmäisen mielenkiintoinen: kaikkien tuntema, mutta silti samalla jotenkin yksityinen. Opin kirjasta paljon uutta (kuten heilastelun Sam Vannin kanssa) ja teos eteni varsin yksityiskohtaisesti, mutta silti tuntui, että Tove itse puikkelehti aina askeleen edellä päästen lopulta 460 sivunkin jälkeen pakoon. En itse asiassa tiedä, olisinko halunnut tietää kaikkia tarinoita eri muumihahmojen takana. Vähän vaivasi myös se sama ilmiö kuin muitakin elämänkertoja lukiessa: minusta on lähtökohtaisesti väärin, että kaikki kuulit tyypit tuntevat toisena. Sam Vanni sikseen, on nimittäin olemassa kuvia, joissa Tove Jansson hengailee Astrid Lindgrenin kanssa. Kirjallisesti eniten ehkä kuitenkin vaivasi se, että Westin on kirjallisuudentutkija ja eri kirjoja käsitellessä sorruttiin usein esseetyyppisiin analysointeihin. Ei se toisaalta haitaksikaan ollut, sillä kirjan edetessä tajusin, miten vähän Janssonia loppujen lopuksi olen lukenut - ei-muumikirjojen määrä oli noin kolme kertaa suurempi kuin koskaan tiesinkään. Asia pitänee korjata tulevaisuudessa.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove-kirjaa lukiessani tajusin, että paitsi niitä aikuisille kirjoitettuja kirjoja, en ole ikinä itse lukenut Muumipapan urotöitä, vaikka varmasti olen sitä lapsena ainakin pätkissä kuullut. Tämä oli aikuisten tuotantoa huomattavasti nopeampi hoitaa pois päiväjärjestyksessä, lukeminenhan on tunnetusti suorittamista. Onneksi tartuinkin toimeen heti, olen nimittäin lapsesta asti uskotellut itselleni, että Pappa-kirjat ovat tylsiä. Kuinka väärässä olinkaan. Ja opin jopa samalla yhtä sun toista, esimerkiksi sen, että hattivatit elävät turmioelämää.

"Turmiolemää?" minä sanoin kiinnostuneena. "Millä tavalla?"
"En oikein tiedä", sanoi Juksu. "Ehkä ne turmelevat toisten keittiöpuutarhat ja juovat olutta."

Melkoisia remueetuja nuo hattivatit. Myös sarjakuvissa.

Erich Segal: Love Story

Päätin liittää Love Storyn osaksi klassikkoprojektia, koska minun on annettu ymmärtää sen olevan moderni klassikko. Istuessani seminaarissa joskus vuonna peruna, ryhmässäni oli tyttö, joka tutki Love Storya. Siitä asti se on sekoittunut päässäni jostain syystä elokuvaan Parhaat vuotemme - ehkä melko ikonisten leffatunnarien takia - ja olen ajatellut, ettei tätä tarvitse lukea. Aavistan, että että jos vain olisin tarttunut tähän kymmenisen vuotta sitten, olisin varmasti ollut aivan fiiliksissä. Visuaalisena lukijana nautin nytkin kovasti siitä, miten elokuvallinen romaani Love Story oli. Jälkeenpäin kävi ilmi, että romaani tuli ennen elokuvaa, mutta käsikirjoituksen pohjalta. Eli ihmekö tuo.

Ehkä se ikonisin tulkinta?

Jonathan Carroll: Naurujen maa

The Timesin kriitikko on kuulemma sanonut, että mikäli Carroll olisi latinalaisamerikkalainen kirjailija, jolla on kolmiosainen nimi, kirjojen tyylilajia kutsuttaisiin maagiseksi realismiksi. Päätin olla samaa mieltä. Naurujen maata suositteli kirjastotuttava jo alkusyksystä, josta lähtien se on pyörinyt yöpöydälläni - lähinnä siksi, että kirjan nimi yhdistettynä kannen bullterrieriin ei jotenkin ajatuksena napannut. Taas hyvä esimerkki siitä, että kannattaa joskus antaa pelkälle tekstille mahdollisuus, sillä olin auttamattoman koukussa noin kymmenen sivun jälkeen. Minusta tässä liikuttiin sekä teemallisesti että tyylillisesti jossain Austerin Illuusioiden kirjan ja Reidar Palmgrenin välimaastossa. Eli sujuvaa, mielenkiintoista ja jännyysjutuilla maustettua luettavaa, josta ei oikein voi kertoa mitään paljastamatta olennaisuuksia. Sanon siis vain, että mainio opus, kannattaa lukea. Sopinee erinomaisesti joulun ympäristöön: ei liian hömppää, mutta ei nyt ihan venäläisklassikoiden sfääreissäkään kuljeta.

laululavan kutsu

Viime ajat pää on ollut ihan puuroa. En muista, mitä olen tehnyt muutama päivä sitten ja uneni ovat jännyysasteikolla "kerron Sannalle ostaneeni uudet jumppahousut" - jotka muuten ostin eilen. Oli jo aikakin, vaikkei välttämättä uniraportoinnin arvoista kuitenkaan.

Tämän seurauksena asioista kiinnostusasteikko ei ole ollut ihan huipussaan. Kunnes tänään tuli tieto, että Robbie Williamsin ensi kesän stadionkiertue ulottuu mm. Tallinnaan, Göteborgiin ja Kööpenhaminaan. Yhtenä järjestäjänä on luonnollisestikin suosikkipuljuni Live Nation Finland.

Fakta 1: Kahden perättäisen keikkafiaskon jälkeen päätin, etten enää Live Nationin tapahtumia tue.

Fakta 2: Robbie Williams on se artisti, jonka elämässäni haluaisin livenä nähdä.

Tätä pohtiessa.

Tällä hetkellä olen kallistumassa sille kannalle, että Robbie on riskin arvoinen. Sitä paitsi mahdollisen peruutuksen sattuessa olisin ainakin ulkomailla, se on sadasti parempi kuin sateinen Helsinki tai yöbussi kotiin. Jollei joku puhu minua maanantaiaamuun - jolloin Viron keikan liput tulevat myyntiin - mennessä ympäri, näillä mennään.

Venähtäneestä iltavuorosta kotituessani eteisen matolla odotti hömppälehden tilaajalahjana tullut kosmetiikkapaketti. Lumenen Blueberry Volume -ripsari, silmänympärysvoide (edellinen loppui eilen) ja elämäni ensimmäinen oikea kulmakynä. Mustanharmaa taitaa olla sävynä minulle auttamattoman tumma, mutta eihän se estä vähän kokeilemasta. Kelpaa.

naked truth

Suomen blogimaailmassa on meneillään kampanja, jossa bloggaajat esiintyvät käsittelemättömissä kuvissa ilman meikkiä. Tausta-ajatuksena on muistuttaa, että blogien takana on ihan tavallisia ihmisiä ihan tavallisine ongelmineen. Kuvankäsittely on karannut lapasesta sekä julkisessa mediassa että blogien puolella. Jos oikeasti ihmiset ovat niin pikkusieluisia, että jaksavat nillittää/valittaa/kuittailla/huomauttaa siitä, ettei bloggaaja näytä vähintään Huippis-finalistilta, niin kyllä se vastakampanjan ansaitsee.

Ällö Penelope näyttää melkein tavikselta, sietääkin parannella!

Lisää kampanjasta kannattaa lukea suoraan alkulähteiltä eli Tyyliä metsästämässä -blogissa, josta myös seuraava lainaus on peräisin. Niinpä niin. 

"Kysymykseni kuitenkin kuuluu, että miksi ihmeessä sen kuuluisi olla jokin oletus, että kaikki kuvat käsitellään virheettömiksi? Miksi on niin kamalaa, jos valokuvassa näkyy jotain sellaista, mitä on mahdollista nähdä livenäkin? Meistä jokainen näyttää jostain kulmasta katsottuna kauniimmalta kuin jostain toisesta"

Katja kysäisi, lähdenkö mukaan kampanjaan ja se tuntui vähän turhalta - ei asian vaan oman nykyisen väsähtäneen realismin takia. En ole tyyli-, meikki- enkä muotibloggaaja, meikkaan tosi vähän, en jaksa maskeerata näppyjä tai silmäpusseja piiloon ja hiuksetkin on yleensä sama harakanpesä päivästä toiseen. En juurikaan muokkaa kuvia, paitsi värejä ja kontrasteja tarpeen vaatiessa, koska kamerani on superkehno. En itse asiassa edes julkaise kuvia itsestäni kovin usein - viimeisen vuoden ajalta löytyy lähinnä kourallinen matkakuvia, piti ihan tarkastaa. Suurin osa lukijoista taitaa lisäksi lisäksi tuttuja ja näin ollen minut ilman meikkiä monesti nähneet. Ja jos tämän blogin perusteella joku epätuttu luulee, että bloggaajan elämä on täydellistä kiiltokuvaa, niin terve...

Ja kaiken tämän jälkeenkin päätin sitten toisin: kannan korteni kekoon erittäin terveelliseksi katsomani kampanjan nimissä. Vaikka osallistuminen olisi ollut kymmenen muutaman vuoden takaiselle minulle paljon isompi juttu, tunnustan vielä joskus ihan lähimenneisyydessä ahdistuneeni siitä, että kävin Sokoksella ilman meikkiä. Tulee siis henkilökohtaisellakin tasolla tarpeeseen.

Tänään.

Tässä minä tänään, työpäivän päätteeksi ja hieronnan jälkeen naama pestynä, tukka hieronnassa ja baskerissa vanuneena (vähän saatoin kammata otsista pari tuntia aiemmin, hupsan). Viime viikon stressikraaterifinneistäkin on vielä sopivasti muisto jäljellä ja silmänaluset huutaa kaamosaikaa.

Kuvan ottamisen jälkeen kurkkasin, mitä kamerasta löytyy, kun kuvat menee ympäri ja kah, heti ensimmäisenä oli teemaan sopivaa materiaalia kesältä 2011. Hajosin. Bonuksena muutenkin toispuoleisesta naamasta puolet hammaslääkärin jäljiltä niin turvoksissa, että kahvikin pitää juoda pillillä. Muistan pelästyttäneeni Citymarketin kassan, kun yritin puhua sille. Ässä meininki! 

Joskus.

Epäsymmetrisyyksistä, hapsottavista latvoista, näpyistä, kainalomakkaroista ja muista tähdellisyyksistä voivat kaikki elämättömät täydellisyydentavoittelijat kirjoittaa huomionsa kommenttiboksiin, itse kun en ole niitä ikinä älynnyt. Kaikille leppoisille netinkäyttäjille toivotan kaunista marraskuun jatkoa.

rokumentin recap

Rokumentti on taas tältä vuodelta ohi ja yksi toipumisiltakin pidetty välissä. Olo on tuttuun tapaan sekä haikea että helpottunut. Monta hienoa elokuvaa jäi näkemättä, mutta kieltämättä ehdin jo odottaa sitä, että ei tarvitse juoksennella kuvainnollisen minuuttikellon kanssa paikasta toiseen.

Nämä tuli siis nähtyä:
Pulp: The Beat is the Law - Fanfare for the Common People
Punaisen metsän hotelli
The Sacred Triangle: Bowie, Iggy & Lou 1971-1973
If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front
Something from Nothing: The Art of Rap
Marley
Cure for Pain: The Mark Sandman Story
Drive 

Tänä vuonna en onnistunut tekemään ainoataan hutivalintaa: kaikki elokuvat katsoin sujuvasti alusta loppuun. Eniten toivomisen varaa jättivät vähän yllättäen Sacred Triangle ja Something From Nothing - ensimmäisessä oli liian vähän artisteja, toisessa vähän liiankin kanssa. Ja sitten tietysti oli se Pulp-elokuva, joka ei itse asiassa juurikaan kertonut Pulpista ja kivan musiikkielokuvan sijaan päädyinkin todistamaan vähän lisää maailmantuskaa, tällä kertaa lähinnä kaivostyöläisten lakon muodossa. Vähän eriltä näytti arkistomateriaali kuin lakkokuvat Housut pois -leffassa, sen sanon.

Kaivostyöläisiä ja poliiseja. The Beat is the Law.

Kaivostyöläisiä, "poliiseja". Housut pois.

Ajatusten herättäjänä vahvin oli Punaisen metsän hotelli, jonka aiheuttaman ahdistuksen myötä kyynelehdin myös puolet seuraavan päivän If a Tree Falls -leffasta. Lisäksi tunnen vieläkin (tervettä) syyllisyyttä melkeinpä jokaisesta käyttämästäni paperituotteesta. Vastapainoksi Marley nousi hyvän mielen elokuvana ykköseksi, vaikka pitihän sielläkin kieltämättä hieman kyynelehtiä. Tunteet pinnassa ja silleen. Musiikillinen inspiraatio taasen löytyi tänä vuonna Cure for Painista. Driven, listan ainoan draamaelokuvan, olin onnistunut välttämään tähän asti enkä toki vieläkään kaikkia haarukkahenkisiä kohtauksia nähnyt, mutta olihan se hyvä.

Ensi vuotta odotellessa. Onneksi ranskalaisen elokuvan viikko on jo keväällä. Ja Doc Loungen Rokumentti-spesiaali tulevana torstaina :D

pesänrakennusvietti

En varsinaisesti ymmärrä kotoilua tai lifestyle-bloggausta trendeinä (tai välttämättä edes termeinä), mutta pakko arvostaa sitä, että niiden myötä sisustuksesta ja muusta kodinhoidosta ei enää puhuta pesänrakennusviettinä. 

Ei hyvä helvetti, miten olen aina inhonnut sitä sanaa. Onhan se myönnettävä, että tällekin sanalle on aikansa ja paikkansa, mutta jos joka ikinen sohvatyynyn ostaminen leimataan vaiheeksi, hapatukseksi tai jokaisen naisen sisällä automaattisesti tikittävän aikapommin ilmentymäksi, alan nähdä punaista sillä sekunnilla.

Ihan kuin olisi jotenkin väärin viihtyä kotonaan.

Olin ehkä 16 tai 17, kun ystäväni pohti, että miten siinä käykin niin, että Hannan huoneesta muotoutuu aina hyvä hengailuhuone. Paikka, jossa kaikki saavat viihtyä, löhötä ja viettää aikaa. Vaikka kyseisestä hetkestä on vierähtänyt aikaa jo melkein puoli elämää, olen vasta hiljalleen alkanut ymmärtää, että siinä tiivistyi minusta taas kerran jotain olennaista.

Minä oikeasti tykkään olla kotona. Nautin siististä kodista ja tuoreista leivonnaisista. Tykkään olla siellä yksin ja tykkään pyytää ihmisiä kylään. Tykkään myös käydä muilla kylässä juomassa teetä ja höpöttelemässä. Pitkään vähän häpesin tätä piirrettä itsessäni, menevä citynainenhan ei mitään erityisempiä tukikohtia tarvitse - maailmannaisista puhumattakaan: yksi ystäväni ei puoleentoista vuoteen purkanut ainoatakaan muuttolaatikkoa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin pitää taas nostaa kytkintä. Kansallista kotoiluinnostusta ja blogosfäärin sisustustrendejä on kuitenkin kiittäminen siitä, että enää ei ole kummajainen intoillessaan teepannuista, retroverhoista ja valokuvakehyksistä.

A Beautiful Mess - pahuuden pesä ja/vai inspiraation lähde?

Matkaa siihen pisteeseen, että oikeasti raaskisin ostaa mitään hintavampaa irtaimistoa on vielä kuljettavana. Onneksi halvallakin saa aikaan paljon kivaa. Jos siis ehtii. Tällä viikolla olen käynyt kotona lähinnä nukkumassa, joten tokikin mieleni pulppuilee kivoja ideoita, joilla piristää kotia. Lisäksi tungettuani vuoden satunnaista tavaraa ylimääräiseen kaapistoon, olen viimeinkin inspiroitunut tyhjentämään sen ja saamaan sen hyötykäyttöön. 

Koska voin hyvin kuvitella, miten ideoille ja inspiraatiolle käy ensi viikolla, kun toteuttamiseen olisi jopa mahdollisuuksia, turvaudun nyt vanhaan tuttuun. Listojen avulla asiat on ennenkin saatu tehtyä.

Ensi viikolla aion (realistinen lista):

- pestä lakanapyykkiä rohmuamasta kaikkea tilaa pyykkikorista

- laittaa kesäkengät ja -takit kaappiin ja siirtää talvivarusteet tilalle

- siivota ainakin yhden hyllyn mainitusta turhakekaapista

- käydä kaupoilla katsomassa muutamaa irtohyllyä keittiöön ja pimeänvaloja olkkarin ikkunaan
- kantaa parvekekalusteet kellariin kuivumaan

- haudutella piktästä aikaa kunnon borsch-keiton

- neuloa, polttaa tuoksukynttilää ja juoda kauniissa pannussa haudutettua teetä

this is hardcore

Minut tuntevat ja blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät, että rehdisti rakastan Rokumenttia. Elokuvissa käyminen on ihanaa, musiikkidokumenttien katsominen on ihanaa, arjen karnevaalin tuntu on ihana ja Rokumentti on mitä mainioin syy nauttia kaikista edellä mainituista.

Työvuorot poistivat listalta pari must see -elokuvaa - Kimmo Pohjonen -dokkari ja Calamari Union, nou! - mutta kyllä siltikin onnistuin seitsemän kahdeksan leffaa valitsemaan (alun kirjoittamisen jälkeen minulle noudettiin vielä lippu Pulp-dokkariin). Bonuksena päälle maanantaina muuten vain nähty Looper. Eilen virittäydyttiin musiikkielokuvien taajuuksille kotioloissa katsomalla Magical Mystery Tour.

Nyt kun tunnelmaan on päästy, ohjelmassa siis paikasta toiseen rientämistä, toivottavasti hyviä ja voimauttavia elokuvakokemuksia sekä muutama maailmantuskadokkari, enempää en uskaltanut tällä kertaa valita. Ja Kerubin burgeri. Jos en saa sitä loppuviikkoon mahtumaan, saatan pahoittaa mieleni.

Elokuvakarnevaalin ja viime hetken valinnan kunniaksi ehkä lemppari Pulp-biisini, joka löytyy lemppari Pulp-levyltäni.
 

Ajatukset liitelevät automaattisesti vuoteen -98 ja Trocaderon HMV:lle, jossa tämän ensimmäistä kertaa kuulin. Tosin nyt on varsin hyvä aika pitää jalat ja ajatukset tukevasti Joensuun kamaralla muutama päivä.

pronssi - pronks - bronze

Minua ei lakkaa riemastuttamasta stereotyyppisen naisellinen puoleni, joka nousee esille aina, kun sitä vähiten odottaa. Viimeksi torstaina.

Sen lisäksi, että heräsin ärsyyntyneenä, päiväni täyttyi moninkertaisilla ensimmäisen maailman ongelmilla. Hyvin suunniteltu aikatauluni heitti häränpyllyä lähinnä hieronta-ajan siirtymisen takia (ongelma 1) ja toki vastassani oli vaatekriisi. Illalla oli smart casual -pukukoodin juhlat ja koska tässä kuussa piti alkaa loma- ja mahdollinen lomautussäästäminen ja ylimääräisiä menoeriä ollut vaikka kuinka (ongelma 2), tavoitteena oli mennä vaatekaapin sisällöllä. Sitten tajusin, että juhliin kaavailemani mekko auttamatta liian suuri (yhdistettynä ongelmat 3 & 4).

Hetki tuskailua, kiroilua ja kyyneleitä myöhemmin lähdin hierojalle ja "etsimään isänpäivälahjaa". Sain kuin sainkin paketin postiin ajoissa, mutta palasin kotiin mukanani mm. nämä:

Sanon "muun muassa", koska ostin myös uutta ihanaista luomiväriä ja Rimmelin uuden huulitussin - minä, joka en ikinä käytä huulipunaa!

Enkä voi edes väittää, että harmittaisi, vaikka tämä pistikin säästösuunnitelman ihan uusiksi. Kai se on tunnustettava, että toisinaan ostostelu oikeasti piristää. Sitä paitsi mekko on varsin ajaton ja uusille meikeillekin oli tilausta. Tussiin olen ihan rakastunut ja rusehtavan/pronssiin taittuvan luomiväripaletinkin kanssa olo oli taas parin vuoden tauon jälkeen kumman kotoinen. Uudistuneen minän voimin valloitinkin Murun tanssilattiaa sitten pikkutunneille. Jotenkin huomasi, etten ole päässyt tanssaamaan lähemmäs vuoteen...

Tyttöilyn vastapainoksi vetäisin toki eilen varsin miehekkään kokoisen mezeannoksen Kreetassa. Vähemmän romangiset ruokaöverit alkavat olla vuosipäiväperinne.

syysuupumus

Istuin eilen perjantaituopposella - jos sattuu olemaan viikonlopun töissä, keskiviikko on perjantai - vanhan kaverin kanssa.

- Mä en nykyisellään kyllä muutaman tunnin varoajalla ehdi ikinä.

- Vaikka olisi kuinka kiire, niin kyllä mä pyrin järjestämään tilaa vapaa-ajalle.

- Sitten kun oot töissä kaheksan tuntia päivässä, yrität seurustella  [as in: ylläpitää parisuhdetta, jälkihuomautus], harrastaa edes jotain liikuntaa ja opiskella osa-aikaisesti, niin kerro toki miten se onnistuu.

Nukuin pitkän yön kuin tukki ja heräsin silti ahdistuneena koko tilanteesta. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Luulin handlaavani arjen ihan hyvin, mutta ilmeisesti olin väärässä.

On ollut niitä viikkoja, jolloin ollaan ehditty nähdä Markon kanssa muutama tunti joskus arki-iltapäivänä, en ole ehtinyt Islolle lainkaan, enkä silti ole onnistunut olemaan myöskään kotona.

On ollut niitä tehokkaasti aikataulutettuja viikkoja, jolloin kaikki tuntuu olevan balanssissa ja asiat etenevät.

On ollut niitä hetkiä, jolloin onkin ilmaantunut yllättäen aikaa ja ollut sosiaalinen olo, mutta kaikilla tavoittelemillani ihmisillä on ollut älytön kiire ja olen nököttänyt yksin sohvalla tuntein olevani yksin universumissa.

On ollut jokunen myös varsin hyviä viikkoja, jolloin kaikki tuntuu loksahtavan mukavasti kohdilleen ilman enempää panostusta ja vahingossa saattaa vapaana hetkenä törmätä ystävään kaupungilla ja päätyä kahville.

Ja sitten on ollut roimasti näitä päiviä.

Garfield minus Garfield.

Nykyisellään harrastuksia tai sosiaalista elämää sisältävät päivät venyvät helposti yli 12-tuntisiksi. Näin myös eilen. Ihan oikeasti en tiedä, mistä sitä aikaa järjestäisin ex tempore. Jos kello soi 6.15, ennen kymmentä on oltava kotona.

Minulla ei ole liukuvaa työaikaa, joten työpaikalla ollaan silloin, kun lista niin määrää. Jos karsin opiskelusta, en pääse läpi kursseja, joita ei käytännössä voi uusia (paitsi maksamalla uudet 600 euroa ensi vuonna). Jos karsin liikunnasta, kroppa menee jumiin ja mieli kärsii. Parisuhdeajasta en haluaisi karsia, koska en halua ja yhteistä aikaa on muutenkin vähän. Ja koska tavoitteena on selvitä kaikesta järjissäni, pitää myös varata aikaa kotona olemiseen, lähinnä lukemiseen ja nukkumiseen. Muistan sen ajan, kun en tehnyt kumpaakaan, eikä kovin valoisaa aikaa ollut se. Tällä hetkellä kärsii kotielämä, siivoaminen, pyykkääminen ja ruuanlaitto, mitä en myöskään oikein arvosta.

(Aivot sulaa, kun ajattelen niitä kaikkia opiskelevia uraäitejä? Mitä helvettiä, miten?)

Eli ennen kuin keksin, miten tämän palapelin pitäisi toimia, olkaa ystävät kanssani kärsivällisiä. Tekemisten merkitseminen kalenteriin noin viikkoa ennen on ainoa selviytymiskeino, jonka tähän mennessä olen huomannut toimivan. Ei kovin spontaania, mutta minkäs teet.

ruokakuvia ja guinness-tossuja

Oho, saatoin nyt kyllä yllättää itseni: opiskeluviikonloppu oli oikeasti tuloksellinen. Näppis on laulanut kiitettävästi kaksi päivää ja nyt on molemmat infolukutaidon kurssin (pari päivää sitten vielä aloittamattomat) raportit johdantoa ja loppupäätelmiä vailla, ryhmätyö jäsennelty uudestaan, luetteloinnin ennakkotehtävät palautettu ja tiedonhakuharjoituksiakin saatu eteenpäin. Jostain syystä nyt ei ärsytäkään enää ihan niin suurilla asteikoilla, kumma homma.

Lisäksi ehdin viettää hengailuaikaa parin ystävän kanssa, katsoa neljä elokuvaa (yhden jopa teatterissa), aloittaa uusien säärystimien neulomisen ja ennen kaikkea olemaan rauhassa kotona. Koska screenshotit Optimasta ovat tylsää kuvitusta, keskityn sen suhteen nyt tähän jälkimmäiseen vapaa-ajan osioon.

Isäntäväen Guinness-tohvelit testissä. Kyllä.

Kuoharia, vaahtokarkkeja, macaroneja ja torttuja.
Ne tulivatkin tarpeeseen, koska...

...illan ohjelmassa oli Magic Mike jättimäiseltä kotiscreeniltä. Baccaa!

Ruippacroissantien voimin sunnuntain rupeamaan. Tein
ekaa kertaa, enkä tajunnut, minkä mallisia taikinakolmioita
tarvitaan. Nyt tiedän. Hyviä nämäkin olivat!

Herkkubanaanipitsa raporttiurakan päätteeksi. Tässä vielä ilman juusto(j)a.

Kaikki eivät banaanista perusta.

Minun puolestani useamminkin saisi olla pyhäinpäivän viikonloppu.

lokakuun luetut

David Safier: Happy Family

Kirjan lähtökohta: itäeurooppalainen noita muuttaa Stephenie Meyerin kirjajulkkareista saapuvan riitelevän perheen naamiaisasujensa mukaisiksi hirviöiksi. Hilarity ensues. Tavallaan. Hölmön tarinan alle piiloutui isoa asiaa perhesuhteista, tyytymättömyydestä elämään, karanneista haaveista sekä työ- ja kotiminän yhteensovittamisesta. Omalla tavallaan realistinen siinä, että kukaan ei ollut virheetön: välillä teki mätki itse kutakin korville ja käskeä miettimään edes vähän. Lukukokemuksena kevyt ja harmiton, mielestäni ihan ok, kunnes harvinaisen typerä loppu sabotoi kaiken.

David Lebovitz: The Sweet Life in Paris

Amerikkalainen jälkiruokakokki muutti Pariisiin ja kirjoitti muille amerikkalaisille suunnatun humoristisen opuksen siitä, miten Pariisissa pitää ja ei pidä käyttäytyä. En ole jenkki, mutta lukiessa tuli vähän epämukava olo: apua, syyllistyinkö kaikkiin kulttuurillisiin epäkohteliaisuuksiin? Ilmeisesti en, koska muistaakseni minulle ei koskaan nihkeilty Pariisissa, vaikka en olekaan erityisen tyylikäs. Tämän kirjan jälkeen en silti välttämättä uskalla mennä sinne enää ikinä uudestaan. Paitsi että on pakko, koska kaikki ne herkut pitää maistaa! Puolet ajasta oli sokerihumala pelkästä tekstistä, puolet ajasta teki mieli alkaa leipoa ties mitä. Vaarallista luettavaa!

Onneksi tämän painoksen kannessa ei ollut kakkuja.

Kathryn Stockett: Piiat

Ihan yhtä vahvaa tunnereaktiota tämä ei saanut aikaan kuin leffaversio aikanaan, mutta himppusen piti junassa lukiessa kyynelehtiä kuitenkin. Hyvä romaani, tärkeä tarina, mahtavia hahmoja. Eipä tästä sen enempiä.

James Franco: Palo Alto

James Franco, tuo 34-vuotias, ulkoisesti James Deania muistuttava elokuva-alan moniottelija, huumorimies, muusikko, runoilija ja näemmä ihan pätevä kirjailija. Perketi. Palo Alto on kasa nopealukuisia novelleja teinien elämästä jossain lähimenneisyyden tuntumassa Kalifornian Palo Altossa, varmastikin mukana on myös omaelämäkerrallisuutta. Melko synkkää ja lohdutonta maailmaa Franco kuvaa, mutta on mukana myös valonpilkahduksia. Omalla tavallaan aika inspiroiva teos. Yhtä novellia lienee syyttäminen siitä, että harkitsen taas vakavasti piirustuskynän ottamista kauniiseen käteen pitkästä aikaa, kokonaisuutta siitä, että ylipäätään minkä tahansa luovan harrastuksen parissa työskentely tuntuu mielekkäältä. Eli toimii, vaikka kirjaa lukiessa sisäinen kukkahattutätini olikin paikoin kauhuissaan.

James näyttää mallia Movemberiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kirja kaikille, jotka ovat ikinä asuneet Karkkilassa pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Tai jotka ovat kiinnostuneet suuryritysten rakenteista ja poliittisista vaikutuksista kansantajuisesti. Tai jotka muistavat 80-luvun kunnolla. Muistaisinpa minäkin - koko ajan mietin, miten paljon enemmän saisin kirjasta irti, jos henkilökohtainen ajanlaskuni ei alkaisi vuodesta 1989. Nousiainen osaa kirjoittaa isoista asioita kevyesti, eikä lukiessa ahdistu ihan kuoliaaksi, vaikka ihan kamalaa maailmaa tässä kuvataan. Pelkäsin loppua ihan tuhottomasti, mutta onneksi turhaan. Pieni ihminen voi selvitä maailman rattaissa sittenkin.

Jupu: Koirapuistojen nainen

Päätin nyt laskea sarjakuva-albumin mukaan lukupäiväkirjaan, koska luin sen kannesta kanteen melkeinpä yhdeltä istumalta. Tykkäsin (ja tykkään) Jupun (Vuodatuksen romahduksen kautta kaikki sarjakuvat kadottaneesta) blogista ja etenkin ensimmäisestä albumista ihan älyttömästi, eikä tämä uusi ole ihan yhtä vahva. Ensimmäistä albumia varten oli tietysti paljon materiaalia, josta piti vain poimia parhaat päältä, toinen piti oletettavasti kerätä kasaan nopeammin. Muutamia ihan helmiä (ks. edellisen postauksen persetehdas), aika paljon ihan hyvää juttua ja reippaasti myös täytetavaraa. Mutta on se silti Jupu, sukupolveni (ja yhteiskuntaluokkani) naisten tunteiden tulkki.

parempi lista

Viime aikojen positiivisia kaiken keskellä:

- Huomenna pääsen testaamaan uusia ohutpohjaisia aerobiclenkkareitani, jotka Intersportin superalesta löysin.

- Ostin kauden ensimmäisen granaattiomenan.

- Tilkkutäkki valmistui ajoissa ja tuli tarpeeseen.

Olen Lyyli ja internetissä äipän luvalla!

- Sain viimeinkin Houkutuksen cupcaken ja tajusin, ettei minun kannata siitä enää haaveilla. Liian äitelä.

- Minulla on viimeinkin Jupun toinen albumi.

- Siinä on muun muassa tämä sarjakuva:

- Sain vietettyä löhö-leffaillan ystävän kanssa ja viikonloppuna on luvassa lisää.

- Tuntuu, että olen jaksanut ja ehtinyt lukea eritiyispaljon romaanikirjallisuutta.
- Löysin juuri tämän biisin:

Hengitän.

elämän suuria kysymyksiä

Mahdankohan olla nipo, kun minusta olisi mukava, että tenttikysymykset pitäisi olla a) suoraan tenttialueelta ja b) oikoluettu niin, ettei niissä olisi ymmärtämistä vaikeuttavia kirjoitusvirheitä? Aavistuksen stressaavia seikkoja tuommoiset, kun yrittää saada muutenkin vaikeaan asiaan selkoa. Keskittymistaktiikkana kittasin kahden tunnin aikana neljä (4) kuppia vihreää minttu-melissateetä. Sitä on kiittäminen, jos tentti läpi menee.

Tenttiketutusta nollasin prässäämällä tilkkuja ja katsomalla alun ikuisuuden boksilla lojuneesta Pearl Jam 20 -dokumentista. Onneksi prässääminen on aika mekaanista puuhaa, sillä ehdin siinä sivussa pohtia, mahdanko olla myös irstas täti, kun puolet ajasta keskityin ihkuttelemaan Eddie Vedderiä vuosimallia -92. Onneksi aamun googletus kertoi, että Vedder onkin vuonna -92 ollut jo 28 (eikä arvioni mukainen kymmenisen vuotta nuorempi, melkoinen babyface tuo Eddie), joten lienen turvassa irstaan tädin leimalta tällä erää. Etenkin kun tuo dokkarin kuvausaikainen, parin vuoden takainen, seesteisempi Vedder on minusta ehkä vielä ihanampi.

Seesteinen Vedder sprinttaa rannalla ukulele kädessä. (Kuva täältä.)

Hanna: 

Nollasin katsomalla Pearl Jam -dokkaria. Haittaako, jos vaihdan sinut viisikymppiseen, mutta vain jos se on Eddie Vedder?

Marko:

heh

saattais egon päälle käydä

mut ehkä annan sen anteeksi koska eddie vedder

tilkkujen takaa

Viime aikoina olen lähinnä inhonnut negatiivisuuden keskittymiä, noita energiasyöppöjä mustia aukkoja, joita ympärilläni toisinaan leijailee. Pidän edelleen yhtenä parhaana puolenani kykyä innostua asioista, mutta sitä on verrattain hankala pitää yllä, jos joku melkein pelkällä läsnäolollaan onnistuu sabotoimaan yritelmät. Koska universumi ei päästä minua jumppaamaan, ei auta muu kuin hammasta purren ottaa Battle for the Sun mantraksi ja yrittää päästä eteenpäin päivä kerrallaan.

En edes jaksa potea huonoa omaatuntoa siitä, että tenttiin lukeminen on jäänyt valitettavan vähälle, kun irtoavan vapaa-ajan olen viettänyt tilkkujen parissa. Kaksi vielä, sitten pääsee prässäämään ja ompelemaan. Tentin voi aina uusia, ystävän esikoisen tapaa ensimmäistä kertaa vain kerran.  

Veikkaan, että ääni muuttuu kellossa, jos oikeasti joudun uusimaan. "Joskus sekin pitää kokea", totesi astetta lungimpi poikaystäväni. Hymähdin tilkkujeni takaa ja vilkaisin ylimalkaisesti bibliografista valvontaa käsittelevää opusta. Vaan huomennahan sen näkee, miten oikeasti tilanteeseen reagoin. Tavoitteena on toki zen, mutta tosiasiassa löisin vetoa kiukkuakan puolesta.

kierrolla

Kierronmukainen (kiero ja kierto ovat melkein sama sana, varmasti syystä) "ühüü olen yksin universumissa"-olotila saapui eilen, aivan aikataulussa. Koko ajan lyhenevät päivät eivät auta.

Hyvää: Oli ihanan mielekäs ja puuhasteluntäyteinen päivä töissä.

Huonoa: Mielekkyydestä huolimatta ehdin kurjistella käsittämättömiä määriä. Vaikka oikeasti tähän ikään mennessä ymmärrän, että olotila kaikkoaa pian, myöskin aikataulussa.

Koska sain ne maailman hienoimmat purkit ystäviltä lahjaksi, olen nyt onnistunut vakuuttamaan itseni, että lopullinen avain (ensin meinasin kirjoittaa ratkaisu, ehkä ei kuitenkaan) kaamoksen torjuntaan olisi mehulinko. Siinä sitten istuisin aamuisin seesteisenä juomassa tuoreita juuresmehuja aamuisin tuijotellen kauniita purkkejani. Koska tottahan toki vitamiinipommit takaisivat sen, että jaksaisin herätä juuri sen verran aikaisemmin, että ehtisin tehdä mehua aamuisin.

Koska olen liian a) pihi ja b) realisti ostaakseni mehulingon heräteostoksena, päätin akuuttilääkitä henkisiä PMS-oireita ennen virallista kaamostaistoa. Maailma näyttää aina himpun valoisammalta, jos jaksaa siivota ja palkintona päivällislautaselta löytyy bataattia, lehtikaalia, fetaa ja valkosipulibruschettaa. Maha täynnä sitten löhösin sohvalla, neuloin kasan tilkkuja ja katsoin aavistuksen kehnon Eric Bana -elokuvan. 

Sinällään toimiva ratkaisu, että nyt on toivoa saada tilkkutäkki uudelle vauvatuttavalle valmiiksi ensi viikoksi, jonka lisäksi jätin tavanomaiset suklaasyöpöttelyt väliin eli en ole tänään turvonnut balloksi. Juhuu. Ja kotikin on siisti, joten tänään voin viettää ihan oikeasti vapaapäivää. Enpäs muista, koska tällainen mahdollisuus olisi viimeksi ollut.

Mehulinkohaave kytee kyllä edelleen jossain takaraivossa. Jos joku tietää niistä jotakin hyödyllistä, otan kiitollisena viisaudet vastaan! Paitsi sen, että ne on painajaismaisia puhdistettavia. Sen tiedän jo.

löydetty: rodriguez

Kävin eilen katsomassa Kerubin Doc Loungessa Searching for Sugar Manin. Pakko arvostaa sitä, että saa elokuvissa löhöillä nojatuolissa oluen ja bataattiranskalaisten kanssa.

Ihana elokuva! Ja mikä parasta, ei yhtään niin karu kuin suurin osa "tämä ihminen olisi ansainnut olla tähti, mutta ei ollut"-genren elokuvista. Meinasin laittaa tähän trailerin, mutta enpä laitakaan. Siinä spoilataan käsittämättömän tarinan kaikki käänteet.

Hanna: Haluan nuo levyt.

Marko: Arvasin. Oli ihan sun juttu.

Hanna: No aijaa.

Jos Eskot eivät innostu levyjä minulle ja muulle elokuvayleisölle jostain syystä tilaamaan, ne saa onneksi Amazonista. Tarkastin jo.

kulttuurimatkalla kuopiossa

Piti hyödyntää ainoa kalenteriini sopiva päivämäärä ja suunnata maanantaivapaan kunniaksi Kuopioon. Tärkein motiivi oli VB-valokuvakeskuksen Beatles-näyttely, mutta koska 60 euron bussilippujen maksaminen yhden päivän aikana tuntui ikävältä ajatukselta, lähdettiin Markon kanssa matkaan jo sunnuntaina ja yhdisttettiin reissuun myös vähän kyläilyä.

Mutta se näyttely, oijoi. Paitsi että valokuvakeskus sijaitsi mahdollisesti sympaattisimmassa puurakennuksessa ikinä, kävi ilmi, että Robert Whitaker on ottanut suuren osan lempivalokuvistani - ja roiman kasan lisää. Hyvää osviittaa saa kirjoittamalla Googlen kuvahakuun "Robert Whitaker Beatles". Taustalla soi, luonnollisesti, Beatles-rallit. En tiedä, onko tarkoituksella painotettu akustisia versioita vai osuimmeko paikalle vain niiden aikaan, mutta mielestäni ne toimivat puutalomiljöössä aivan erityisen hyvin.

Mikäli olisin hieman rahakkaammissa töissä, olisin ehdottomasti ostanut printin. Hintahaitari liikkui pienin poikkeuksin lähinnä 2000-8000 euron hintahaitarilla, joten nöyrryttävä oli. Onneksi postikortit olivat halvempia. Mukaan tarttui - täysin pihistelytapojeni vastaisesti - myös 39 euron julkaisu. Olkoon se ilonani pimeinä talvi-iltoina kun Kuopion syysaurinko on muisto vain.

Itse näyttelyssä ei saanut kuvata, mikä on ehkä hyväkin, sillä nyt tuli kunnolla keskityttyä katsomiseen. Näyttelyn osalta on kuitenkin panostettu kiitettävästi myös lähiympäristön mainontaan ja sen kohdalla ei ollut kamerasormeani pysäyttäminen.

Kellaritilaan oli rakennettu Cavern Club. Omasta puolestani en keksinyt mitään kirjoitettavaa, joten raapustin sitten hopeatussilla klassikkosanat "Äitini nimi on Marja Leena ja nuorena äidin ihanteena oli Beatles ja George Harrison". Äiti! Olet edustettuna Kuopiossa, tiedoksi vain. Ihan mahtavia muistoja olivat muut sinne kirjoittaneet, seinän lueskelu kruunasi muutoinkin tunteikkaan näyttelykokemuksen.

Kellariin pääsi sisäpihalta, josta löytyi vähemmän Beatles-teemaa kunnioittava tinttamareski.

Kuvaussession jälkeen oli hyvä suunnata pitsalle, kirpparille ja kotiin. Käykää ihmiset rakkaat tuolla näyttelyssä, jos siihen suinkin on mahdollisuus! Se oli vähintäänkin bussimatkojen arvoinen. Lisäksi minun silmilleni avautui valokuvakeskukseen seikkailemisen myötä ihan uusi Kuopio kauniine kirkkoineen ja puistoineen. Ehkä seuraavallekin reissulle voisi siis ujuttaa himppusen kulttuuria.