Potterin korvaava kirjallisuustuote

Sukulointireissun sydäntäsärkevin osuus on se, kun yrittää vakuuttavasti selittää Harry Potter -maniasta kärsivälle 6-vuotiaalle, miksi ihan tosi ei vielä tässä vaiheessa voi lukea kuin kaksi ensimmäistä Potteria. Ja yrittää lennosta keksiä kivoja vaihtoehtoisia fantasiakirjoja tarjolle.

Alustava ehdotus suosituksista kaikui käytännössä kuuroille korville, mutta päätin silti yrittää.

Nyt listalla on Diana Wynne Jonesin Chrestomanci-sarja ja linnakirjat, L. Frank Baumin Oz-kirjat, Pikku vampyyrit, Tolkienin satukirja, Michael Enden Tarina vailla loppua, Mary Nortonin Kätkivät, Philippa A. Pearcen Tom ja keskiyön puutarha sekä varauksella Neil Gaimanin lastenkirjat, Sari Peltoniemi ja Terry Pratchett. Ja genren ulkopuolelta bonuksena David Walliams.

Mitä olen unohtanut, mitä en ole tajunnut? Eikö The Worst Witchiä ole oikeasti suomennettu? Mitä hyviä suomalaisia on? Suorituspaineita!

Etsin muuten itsellenikin luettavaa sarjaa, nyt kun Potterit on paketissa. Että ihan samassa veneessä lopulta ollaan, kuusivuotias ja minä. Itse tosin olen toistaiseksi avoimempi ehdotuksille. 

10 + 1 kuvaa muulta lomareissulta

Kotona. Tämä on ollut turhin päivä ikinä, jollei lasketa sitä, että kävin aamutuimaan muuttoapuna. Muuten päivä on mennyt lähinnä nukkuessa, kiukutellessa ja sohvalla. Ehkä huomenna on jo tasaisempi olo. Ainakin toivon niin, ettei mene koko viikko ihan harakoille.

Teboil Tähtihovi. 300 ajokilometriä takana, 1400 edessä.

Tiukka Mario Kart -turnaus viihdyttää lapsia ja aikuisia sen aikaa, että
täti saa ruuan pöytään.

Olin aiemmin tosi katkera, että olin liian pieni osallistuakseni tähän
mielenilmaukseen. Vähän olen vieläkin.

Jos force majeure iskee, brunssi on aina oiva vaihtoehto. Lämmin suositus
Ekbergin brunssista, joka on Helsingin mittapuulla puoli-ilmainen.

Sompasaunasta on panoraamanäkymä Katajanokalta Tervasaaren, Pohjoisrannan,
Merihaan, Kalasataman ja Mustikkamaan kautta Korkeasaareen. Älyttömin paikka.

Albertinkadun Pii Poo.

Pyhäjärven (UL) rantaraitti.

1-vuotias halusi tarjota Riitta-kissallekin mustikoita.

Jälkeispolttareissa mökillä pienen suolammen rannalla. Opin juuri että läheisen
isomman vesistön nimi on Kolmperse, sen vieressä olevan Tämäkohdun jo tiesin.
Lähistöllä on myös Kökköpää. Karkkilan paikannimet ftw.

10-vuotishääpäiväjuhlat Aitorannassa Pyhäjärven (Pirkanmaa) rannalla.
Horisontissa siintää Näsinneula.

Taisin tehdä tämän vuosituhannen uintiennätyksen uimalla noin viikossa kuusi kertaa. Mukaan mahtui järvi, lampia ja Itämeri. Jokeen en ole vielä tänä vuonna ehtinyt pulahtaa.

Näyttelyitä taas kolusin ennätyksellisen vähän. Fiskarsin kesänäyttelyn lisäksi kävin kurkistamassa Taidehallin Minä: Omakuva ajassa -näyttelyn ja Helsingin kaupunginmuseon Helsexinki-näyttelyn. Siinä se. Ellei kahveja Karkkilan Pakarissa lasketa.

Ehkä ihan hyvä keikauttaa kesämenojen suhde näinkin päin. Sitä paitsi näkeehän sitä taidetta kaupungillakin.

+1 Arvo Parkkilan patsas Lapinlahden puistikossa Helsingin
Forenom-kämppämme välittömässä läheisyydessä.
Ihminen nousee roskalaatikosta.

Reissussa parasta oli kiireetön elo Karkkilassa, vanhat ystävät ja perjantai-illan hepuli. Raskainta oli matkalaukkuelämä, joka vei veronsa, vaikka itse pidin asemapaikkaa samana paljon pidempään kuin Marko. Kello on puoli seitsemän. Onko ok mennä jo nukkumaan? Muutakaan tekemistä en keksi.

Vuoden 2016 viimeinen

Uudenvuodenaatto. Monena vuonna päivä on kulunut töissä, mutta tänään olen vapaalla. Olo on kummallisen apea. Tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä ensi vuonna, mieluiten vasta maanantaina. Jalkauduin kuitenkin joen toiselle puolelle uudenvuodenbrunssille ja illaksikin olisi tarkoitus suunnata kyläilemään.

Vastoin yleistä mielipidettä vuosi 2016 ei ole mielestäni ollut kamalin ikinä, mutta onhan siinä kieltämättä ollut sulateltavaa Suomen kammottavasta nykypolitiikasta maailman tapahtumiin ja lukuisten lapsuuden ja nuoruuden sankareiden poismenoihin. Menetyksiä on tullut lähipiirissäkin - onneksi isompien kokoontumisten suhde on kuitenkin ollut kahdet häät, yhdet hautajaiset.

Vuosi sitten esitin vuodelle 2016 tällaisia toiveita: 

Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä. 
Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin.
Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla. Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Aloitin syksyllä aamusivujen kirjoittamisen. Jaksoin muutamia viikkoja ja nyt kirja makoilee ikkunalaudalla unohtuneena. Huomasin kuitenkin, että kun aamulla kirjoitti pari sivua asioita mielen päältä pois, muutakin tekstiä syntyi paljon kivuttomammin. Hyvä havainto. Kesällä aloin myös SPR:n kuukausilahjoittajaksi, loppuvuodesta olen tehnyt kertalahjoituksia ainakin Amnestylle ja Suomen Luonnonsuojeluliitolle. Vaatekaapista on poistunut paljon turhaa, mutta kehittämisen varaa löytyy vielä. Toisaalta kaksi haavemekkoa on löytänyt tiensä luokseni ja toinen on päällä tälläkin hetkellä (uskalsin ottaa laput lopulta pois).

Stressinhallinta. Niin. Tärkein toive ja suurin kompastuskivi. Syksyn mittaan olen muuttunut taas harmaaksi stressipalloksi, enkä osaa toimia sen kanssa. Kotona olen sentään ollut leppoisampi ja vähemmän kiukkuinen eli kai tätä onnistumisena voisi pitää. Joensuussa en ole pelännyt, mutta stressin mukana yleiset pelkotilat maailmantilasta, tulevaisuudesta ja ihan kaikesta ovat kyllä olleet pinnalla. 

Hyvää ja huonoa siis. Tosin taas on todettava, että tavoitekuvat oovat pahuksen hyviä! Niiden suhteen on jälleen huomattavasti parempi saavutus- / onnistumisprosentti. Ensi vuodellekin sellainen on jo tekeillä.

Olisin voinut laittaa puolikkaan täpän sekä ulkoiluvaatteisiin että teatterikuvaan. Ostin siis ulkoilutakin (mutta en housuja) ja kävin tänä vuonna kiitettävästi teatterissa (mutta en kuvan Kansallisoopperassa). En oleskellut juurikaan luonnossa tai tehnyt käsitöitä itselle, mutta oma talous ja sen kirjanpito ovat aika hyvin mallillaan, uusi ruokapöytä ja tuolit tulivat taloon (ei ehkä se haaveilemani pyöreä malli, mutta kuitenkin), pääsin Lontooseen, Portoon ja Lissaboniin, pari kertaa Tallinnaan sekä hotellilomaselle Helsinkiin, Markon kanssa ehdittiin viettää enemmän yhdessä aikaa ja ihania, oikeasti ravitsevia nuudelikeittojakin söin kiitettävissä määrin.

Lontoossa äidin kanssa tammikuussa.

Päiväreissulla Kolilla maaliskuussa.

Markon kanssa Portossa kesäkuussa.

Paavon kanssa kesäteatterissa heinäkuussa.

Ensimmäiset silmälasit marraskuussa.

Eniten harmittaa se, ettei tänä vuonna ollut enempää aikaa ja energiaa ystäville ja perheelle. Jotenkin tuntuu, että aika on kadonnut johonkin ja minä olen jäänyt sen jalkoihin. Toisaalta olen tänä vuonna nähnyt monia vanhoja ystäviä, joita en ole tavannut vuosikausiin ja kävin myös koppaamassa kasan Siro-astioita serkussarjani ruuanlaittokisassa.

Ehkä tunne ehtimättömyyden tunne johtuu siitä, että tänä vuonna olen kaivannut poikkeuksellisen paljon vaihtelua. Tekisi mieli muuttaa ja työelämässä kaipaan uusia haasteita. Arki on tuntunut tasapaksulta tarpomiselta, enkä ole oikein jaksanut innostua asioista. Paitsi vuosi sitten jouluna aloitetusta King's Questista, jonka pelasin (hieman Markon avustuksella) tänä vuonna kokonaan. Nyt haluaisin pelata jotain muuta, mutta en tiedä mitä, koska kiinnyin kovasti King's Questin Grahamiin. 

Olenkin elänyt tänä vuonna tylsästi pitkälti lomasta lomaan. Vuotta ovat rytmittäneet enimmäkseen matkat, keikat ja festarit. NOS Primavera Portossa oli yksi vuoden huippuhetkiä, mutta kesän aikana käytyä tuli myös Ilosaarirockissa, Beach Partyssa ja Flow'ssa. Vuoden lämmittävin keikkakokemus oli Placebo lokakuussa Hartwall Areenalla.

Vuoden parhaista kulttuuririennoista mainittakoon lisäksi Rokumentti, Poika-valokuvanäyttely, HAMin näyttelyt pitkin vuotta ja teatterireissut Kuopioon ja Kotkaan. Katsoin myös Game of Thronesin kokonaan.

Alkuvuodesta hankin elämäni ensimmäisen salijäsenyyden, jota on jäljellä vielä kuukausi. Olen yllättänyt itseni ja saanut raahattua itseni ohjattujen tuntien lisäksi kerran tai kahdesti viikossa kuntosalille, mikä on edelleen mielestäni tappotylsää mutta hyödyt ovat ilmiselvät. Muutos kropassani ei taida olla silmin nähtävä, mutta tunnen kyllä itse, missä ja kuinka paljon lihakset ovat vahvistuneet. Kävin myös alkusyksystä inhassa kehonkoostumusmittauksessa, jossa positiivisena yllätyksenä tuli ilmi lihasmassan yllättävän kova prosentti.

Loppuvuodesta sain myös hankittua silmälasit, joita minulle suositeltiin jo pari vuotta sitten. Totuttelu on vielä kesken. Ne ovat ensisijaisesti lähikäyttöön: töihin, neulomiseen ja lukemiseen. Ärsyttävää on, etten optikon lupauksista huolimatta näe niillä kovin hyvin kauas eli vaikkpa telkkarin katsominen neuloessa on lasit päässä hankalaa. Siksi varmaan töissä muistan laseja käyttää, kotona en. Silti on hassua, miten vähän omistuiselta olo lasit päässä on tuntunut.

Mainitsemin arvoista on myös, että loppuvuodesta 2016 nuoressa 34 vuoden iässä oivalsin primerin käytön nerokkuuden. Nyt on valaistunut ja vähän typerä olo samaan aikaan.

Luin muuten tänä vuonna taas viikkomäärään istuvan 52 kirjaa. Mukaan mahtui monta hyvää ja kasa kehnompiakin. Sekalaiset suosikit vuoden saldosta ovat kuitenkin tässä:

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joe Hill: Sarvet
Alice Hoffman: Punainen puutarha

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Lämmin suositus kaikista. Punaiseen puutarhaan palaan vielä ensi viikolla.

Jouluflunssan jäljiltä en yski enää paljoakaan, joten seuraava etappi on siirtyä eteläiselle ruutukaavalle laittamaan vuosi pakettiin kuohuviinin siivittämänä. Jää nähtäväksi, onko yleinen tunnelma enemmän haikea vai riehakas. Kaiken tähän vuoteen liittyvän takia veikkaan tasaisesti molempia.

Tänä vuonna aion tehdä yhden uudenvuodenlupauksenkin. Mutta palataan siihenkin sitten 2017.

Kulttuuritäti matkoilla

Olen viimeisen viikon sisään käynyt kahdella teatterimatkalla. Lauantaina suunnattiin äidin kanssa Kotkan kaupunginteatteriin katsomaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, eilen piipahdin Millan ja Paavon seurana Helsingissä katsomassa HKT:n Shrek-musikaalin Peacockissa.

Kumpikaan reissu ei harmita, mutta jos aikataulu olisi antanut periksi olisin mielelläni pitänyt vähän taukoa niiden välissä. Olen nimittäin etenkin eilisen päiväseltään tehdyn reissun jäljiltä ollut tänään aika ulapalla ihan kaikesta.

Ylpeys ja ennakkoluulo täytti enemmän ja vähemmän kaikki odotukset. Näyttämösovitus toimi hyvin, joskin siinä oli luonnollisesti pitänyt oikoa mutkia aika lailla. Enimmäkseen oikominen ja yhdistäminen meni oikein mallikkaasti ja varmasti vähän töksähtävämpiin valintoihinkin oli syynsä. Roolitus oli erittäin onnistunut, puvustus ja lavastus huikean hienot. Kaiken kaikkiaan oli käsittämättömän lämmittävää seurata itselle niin tuttua ja rakasta tekstiä uudessa formaatissa ja vielä osittain tuttujen ihmisten esittämänä.

Jos en olisi hiljattain käynyt vaikuttumassa Kuopion kaupunginteatterista, olisin varmasti myös ihan innoissani Kotkan teatterirakennuksesta. Katsomo oli kuitenkin ihan poikkeuksellisen hyvä. Istuttiin alas ysirivin keskelle ja todettiin, että sattuipa hyvät paikat. Samankaltaisia kommentteja kuului myös edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Nyt olen vain fiiliksissä teatterin ohjelmistosta ja näyttelijäkaartin ikärakenteesta.

Shrek-musikaalissa taas istuttiin kakkosrivissä ja vähän tekisi mieli nurista täyden hinnan (54 €!) maksamisesta niiltä paikoilta. Katsomon etuosaan äänet kuuluivat vähän hassusti, eikä lavaa tietenkään pystynyt seuraamaan kokonaisuutena. Mutta meni se näinkin. Älyttömän taitavat esiintyjät ja hieno puvustus olivat esityksessä parasta, varsinaisena musikaalina Shrek ei minusta kuitenkaan ollut erityisen onnistunut. 

En myöskään tiedä, kelle musikaali on suunnattu. Suositusikäraja on kouluikäisistä ylöspäin ja seurueemme viisivuotias jaksoi seurata koko näytelmän hienosti. Mutta kuten leffassakin, teksti ei olen paikoin edes kaksimielinen vaan kellahtaa rehdisti härskin puolelle, enkä tiedä miten jutut aukeavat lapsiyleisölle. Itse ainakin olin tyytyväinen, että olin kotimatkalla yksin, enkä joutunut vastaamaan kysymysten tulvaan..

Paavo oli kuitenkin varsin fiiliksissä koko kokemuksesta, joten kyllä reissuun kannatti yksi vapaapäivä käyttää - ja ehtipähän yhdeksän junassa vietetyn tunnin aikana myös kiitettävästi lukea, neuloa ja kuunnella hyviä radio-ohjelmia. Kotkan-reissuun yhdistin myös kasan vanhoja ystäviä, joten kannatti sekin etappi. Itse kaupunkia näin valitettavan vähän, joten ensi vuonna voisin yrittää sinnekin uudemman kerran, mieluiten kesäaikaan.

Kahdeksan hössöttäjää

Viikkoja (kuukausia) stressaamani serkusten ruuanlaittokilpailu taputeltiin kasaan viikonloppuna. Pelkäsin kauheaa suorittamista, itkua ja hammastenkiristelyä ja tietysti itseni nolaamista epäonnistuneella annoksella. 

Tai ehkä eniten pelkäsin sitä, että muut epäonnistuvat ja pääpalkintona oleva Siro-astiasto lähtee mukanani kotiin, säilytystilaa kun ei oikeasti ole.

Ensimmäinen helpotus tuli aikataulupuolelle, kun sain kilpailun järjestäneeltä sedältäni luvan leipoa osuuteni perjantai-iltana kotona. Meidän osuudeksi jäi siis hankkiutua lauantaina paikalle, syödä sekä auttaa tarjoilussa ja siivoamisessa. Niin sitten lähdettiin aamuseitsemältä kohti Pirkanmaata 30 hengen luumupiirakka Ibizan takapenkillä.

Henna-serkku ikuisti leivonnaiseni. Toimii myös ilman vaniljakastiketta.

Matkan aikana kasvanut jännitys ja stressi laukesivat oikeastaan heti, kun päästiin paikalle. Tunnelma oli lämmin, eikä vartin myöhästyneitä edes katsottu pahalla silmällä. 15 kutsutusta serkusta kilpailemaan saapui kahdeksan ja suvusta koostuvaa tuomaristoa oli paikalla päätuomarina toimineen järjestäjän lisäksi 20. Olipa jotenkin ihana päästä puuhastelemaan kunnolla samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa, se tietynlainen hössöttäminen kun taitaa olla meidän suvun määrittävin piirre (kuulemma pallinaamaisuuden lisäksi, ahem).

Ruokalistalle päätyi neljä alkuruokaa, yksi pääruoka ja kolme jälkkäriä, joista omani tarjoiltiin viimeisenä. Järjestyksessään nautitut ruokalajit olivat saaristolaisleipä savulohitahnalla, katkarapukasari, gratinoitu sipulikeitto ja juustoiset teeleivät, savutofu-parsakaalipiirakka, kermainen broileripasta (josta minulle oli erikseen ystävällisesti tehty noin neljän hengen annos erikseen ilman kanaa), paahtovanukas, vanilja-suklaatrifle ja kahvin kanssa tarjotut kookoksiset luumu-kauraneliöt.

Vettä! Suolaa!

Ihania ruokia, mutta etenkin jättimäisen triflen jäljiltä sokeriöveri oli tosiasia ja illalla oli oikean ruuan puutteesta ihan törkeän paha olo. Ajomatkan aikana syöty suklaa ei varsinaisesti auttanut asiaa. Onneksi Jaska-setä oli tehnyt pöytään salaattia tasapainottamaan vähän. En halua ajatella, mikä vointi olisi ollut ilman sitä.

Eniten koko päivässä harmittaa, että yritin tehdä leivonnaisesta pähkinäallergiselle kummipojalleni sopivan version, mutta metsään meni. Vasta leipoessa huomasin kookospussin kyljessä varoituksen pähkinäjäämistä. Paavo sai siis tilalla Fazerin muumilakun, joka näytti tekevän kauppansa, mutta kyllä silti hävetti.

Tsemppiäänestys. En edes tiedä, ketkä olivat viisi kirpsakan
luumuleivonnaisen ystävää, lahjomaton tuomaristo äänesti anonyymisti!

Osasin salaa etukäteen epäillä, ettei kenenkään tarvitse reissulta ihan tyhjin käsin poistua. Kun lopulta tajusin, että meistä joka ikinen lähtee kotiin 12 hengen Sirojen ja lukuisten tarjoiluastioiden kanssa, oli pakko vähän liikuttua. Niin pakattiin laatikot autoon ja ajeltiin sunnuntaina hyvin, hyvin varovasti kotiin. Seuraavaksi pitää sitten järjestellä varasto ja kaapit uudestaan, että ne saadaan pois lattialta. Hyviä konmarittajia otetaan mieluusti projektiin avuksi.

Tai vaihtoehtoisesti voisi suosiolla muuttaa isompaan asuntoon, jossa on tilaa kunnolliselle Siro-kaapille. Astiastoon kuuluu jopa sillivati.

ps. Luumu-kauraneliöt syntyivät Fannin & Kanelin aprikoosi-kauraneliöiden pohjalta. Pähkinän tilalla oli kookoshiutaleita, aprikoosin tilalla sesongissa olevia luumuja. Rasvaa laitoin taikinaan vähän enemmän ja tupsauttelin sekaan kardemummaa ja kanelia.

Poika

Kävin viikonloppuna näyttelyavajaisissa. Koska näyttelyn joka ikisessä kuvassa on mallina oma kummipoika, reagoin asiaan pienellä hysterialla ja huomattavalla tunteellisuudella. Kuvaaja on ystävällisesti antanut kuviaan lähipiirin käyttöön jo vuosien ajan ja useampikin löytyy isossa koossa teetettynä, joten ajattelin, että hankinnoilta vältytään. 

Olinpa väärässä.

Mukana oli muutamia, joita en ole ikinä ennen nähnyt. Vanhat tututkin olivat käsiteltyinä ja kehystettyinä uuden oloisia. Lyhyehkön sisäisen kamppailun antauduin lopulta Cadillac-teemaisen kuvan vietäväksi.

Tätä harkitsin myös.

On se kuvaajan ja minun yhteinen kummipoika aika valloittava tapaus, kuvissa ja kasvotusten. En ole pariin kuukauteen päässyt moikkaamaan, joten yritin tällä reissulla kerätä taas poikaenergiaa varastoon. 

Eilen käytiin kahdestaan minun kummitädilläni kylässä. Matkalla puhuttiin nokkosista ja juostiin nopeampaa kuin skootteri (ainakin melkein). Nopeasti se jo juoksee ja 5-vuotiaan energialla vielä. Pitää varmaan alkaa treenata seuraavaa kertaa vasten. Ja hankkia housuihin kunnollinen vyö.

ps. Olen toki puolueellinen, mutta suosittelen siitä huolimatta näyttelyä, kellä ikinä onkaan asiaa Karkkilan suunnalle tai lähimaastoon alkukesästä. Näyttely on esillä 1.6.-3.7. välisenä aikana ke-su klo 12-17. Sitä paitsi Työläismuseo ja Pakari ovat ihania paikkoja. Ja vain kolmisen kilsaa kakkostieltä.

Toodeloo 2015

Tai tooraloo, kuten Australiassa on ilmeisesti korrektia toivottaa! Pitäisi varmaan muuttaa Australiaan, kun uusi vuosi osuu aina pahimpaan väsymysaikaan ja pää on sumussa. Veikkaisin, että nämä vuosikertaukset olisivat sävyltään huomattavasti positiivisempia aurinkoisena aikana. Nytkin olen pari päivää palauttanut mieleeni vain stressiä ja murhetta, vaikka vuoteen on mahtunut hyviä hetkiä vaikka kuinka.

Toisaalta Australiassa pitäisi kestää kaikkia inhoja öttimönkiäisiä arjessa. Ehkä Joensuu on sittenkin Wagga Waggaa parempi. Olkoon se ensimmäinen hyväksi listattu asia vuodelta 2015!

Tammikuun alussa naputtelin itselleni jo perinteeksi muodostuneet toiveet tulevalle vuodelle:

Vuonna 2015 annan itselleni luvan siis hankkia uusia vaatteita. Mitä monikäyttöisempiä ja ajattomampia, sen parempi. [...]  Väsyneelle olemukselle on tehtävä jotain. Voisin samalla innolla etsiä ratkaisua myös iho-ongelmiini. [...] Muutenkin fyysiseen - ja sitä kautta henkiseen - hyvinvointiin haluaisin panostaa. Käydä edes silloin tallöin hieronnassa, muistaa syödä hankkimiani superfoodeja vähän säännöllisemmin ja välttää luisumasta taas aneemisiin veriarvoihin. Haluaisin myös käydä enemmän teatterissa, kirjoittaa enemmän kirjeitä, opetella tekemään blinejä, keskittyä paremmin siihen mitä olen tekemässä niin töissä kuin vapaa-ajalla ja murehtia tulevaisuutta huomattavasti vähemmän. Ainakaan yksin keskellä yötä.

Keväällä ja kesällä hankin jonkin verran käyttövaatteita ja heivasin vanhoja kirpparille kassikaupalla. Olen nukkunut koko vuoden pääasiassa hyvin ja veriarvot ovat kohdallaan, itse asiassa todella hyvällä mallilla. Teatterissakin olen käynyt ennätyksellisen monesti, muistaakseni yli kymmenen kertaa.

Toisaalta superfoodit makaavat edelleen enimmäkseen koskemattomina, hieronnassa en ole käynyt kertaakaan ja iho on ennallaan. En ole tehnyt blinejä tai kirjoittanut yhtään kirjettä. Töissä olen pystynyt keskittymään kiitettävästi, vapaa-ajalla en. Murehdin kaikkea jatkuvasti, toisinaan myös yöaikaan.

Kuvapuolella on tänäkin vuonna vahvempi onnistumisprosentti:

Harrastin kiitettävästi liikuntaa ja sain hankittua vähän uusia jumppavaatteitakin. Kotoa löytyy nyt uusi sänky ja läppäri, ruudulla vilahtavan Downton Abbeynkin ehdin katsoa kokonaan - kahta viimeistä jaksoa lukuun ottamatta (en kestä!). Reissasin niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja ehdin pari kertaa myös kylpylätouhuihin sekä rentoilemaan että polskimaan. Ruokaa laitoin etenkin keittokirjahaasteen myötä alkuvuodesta aktiivisesti, mutta syksyn tultua en ole enää jaksanut kokkailla. Koti-Marko on kuitenkin pitänyt huolta, että olen väsyneenäkin syönyt hyvin ja monipuolisesti.

Levyjä sen sijaan en ostanut kuin pari, kodin sisustaminen on pahasti ja kaoottisesti vaiheessa, ja alkuvuodesta hyvin startannut vaatekaapin sisällön uusimisprojekti lopahti kesän jälkeen kokonaan. Ajattomia mekkoja en hankkinut ainuttakaan. 

Toivoin vuosi sitten, että tämä vuosi olisi edeltäjäänsä tasaisempi ja valoisampi. En tiedä siitä sitten. Olen ollut ihan ylistressaantunut ja potenut syyllisyyttä milloin siitä, etten tee tarpeeksi asioita, milloin siitä, etten ole tarpeeksi kotona. Myös maailman tilanne ahdistaa enemmän kuin koskaan ja olen potenut voimattomuutta sen edessä.

Omassa elämässä isoin asia on kuitenkin se, että muutimme viimeinkin virallisesti yhteen. Se on vaatinut näin monen vuoden jälkeenkin paljon totuttelua ja hermoja, mutta myös helpottanut elämää monin tavoin.  Muuton myötä myös heivasin paljon vanhaa roinaa nurkista pois ja henkinen painolasti keveni joka säkillisellä. Asiaan sinällään liittymättä on mainittava, että Marko kevensi päätään ja leikkasi rastat pois. Vastoin kaikkia odotuksia mies komistui silmissäni, vaikka muutamat kyyneleet saatoinkin hiusten muistolle tirauttaa.

Isä täytti kesällä 70 ja juhlimme lähisuvun kesken. En juurikaan koe yhteenkuuluvuutta laajemman suvun kanssa, mutta juhlissa oli lämmin olo ja tajusin kuuluvani siihen yhteisöön.

Muutenkin perhe ja ystävät pitivät pään joten kuten kasassa hektisimpinäkin aikoina. Marko muistutti, ettei ole pakko jumpata, jos ei jaksa, ja kiikutti minut sopivasti pois kaupungista aina siinä vaiheessa kuin silmät pyörivät hyrrinä päässä ja peruuttamattomat ylikierrokset uhkasivat. Totesin jälleen kerran Kuopion olevan tähän tarkoitukseen maailman paras matkakohde.

Näin sekä Don Huonot että Lemonatorin ja hullaannuin Rokissa Tom Odellista. Alkuvuodesta pyörähdimme tyttöjen rentoutumismatkalla Tallinnassa, kesälomalla kävin muun muassa Muumimaailmassa ja Prahassa. Joulukuussa hotellilomailin Helsingissä. Nyt lomakatse on jo tulevassa ja Britteinsaarilla.

Työporukan matkassa Kolilla helmikuussa.

Mysteerikuva 60's Palaverin hämärissä uusista kuontaloista toukokuussa.

Varaiskäilemässä Naantalissa heinäkuussa.

Virpin kanssa Brewdogin samplereilla elokuun alussa.

Vuoden olennaisimmat: uusi avokki, uusi sänky ja uudet muumilakanat syyskuussa.

Bonuskuva öttimönkiäisistä vapaasta Joensuusta yhtenä elokuun yönä:

Joskus tämä on paras paikka asua.

Tulevan vuoden toiveita ja tavoitteita listaan ajan kanssa myöhemmin. Tälle vuodelle on kuitenkin vielä yksi tavoite. Juoda sen verran viisaasti hyvää olutta, ettei 2016 starttaa päänsärkyisenä ja kärttyisenä, eikä varsinkaan krapulassa. Pitäkää peukkuja.

Nådendal

Muistan lapsena ihmetelleeni suuresti Muumimaailman sijaintia. Miksi kiva potentiaalinen matkakohde oli jossain ihmeen Naantalissa? Sitkeästi juurtuneen ennakkoluulon taustalla oli tietysti se tosiasia, etten tiennyt, millaista Naantalissa oli, koska en ollut ikinä tullut käyneeksi siellä.

Nyt olen. Huh huh.

Harvoin näkee Suomessa paikkaa, jossa historiaa syleillään näin avoimesti ja hyödynnetään häpeilemättä mutta hyvällä maulla matkailuvalttina.

Ehdittiin ihmetellä vanhaa kaupunkia reilu tunti omalla porukalla ja sen jälkeen tutkin paikkoja vielä Risto Räppääjä -kierroksen liepeiltä (en toki virallisesti osallistunut kierrokselle, sehän oli aikuisilta kielletty).

Paljon jäi vielä näkemättä ja ilmoitinkin Markolle, että Naantaliin pitää tulla joskus parin päivän rakkauslomalle. Sitten kyllä yövytään jossain kaupungin pienistä boutiquehotelleista, tällä kertaa kaupunkimajoitus Turun keskustassa palveli paremmin.

Olin kieltämättä vaikuttunut myös Muumimaailmasta. Liput tuntuivat järjettömän hintaisilta, mutta mielestäni rahalle sai myös vastinetta. Järjestelyt toimivat ensiluokkaisesti ja tutkittavaa, tuijotettavaa ja tehtävää riitti neljövuotiaalle muumifanille helposti koko päiväksi. 

Aikuisellekaan ei ehtinyt tulla tylsää ja välillä tulikin mietittyä, kumpi on enemmän riemuissaan, minä vai Paavo. En yhtään ihmettele, että monet ostavat kahden päivän lipun. Se tosin vaatii mukana olevilta aikuisilta melkoista kestävyyttä, täällä ainakin oltiin ihan naatteja jo kuuden tunnin jälkeen. Mainittakoon, että neljävuotiaalla sama kuusi tuntia ei tuntunut missään...

Omat suosikkini olivat rannassa oleva uimahuone ja sen viereltä lähtevä Muumipapan muistelmapolun alkupää komeine kallioineen. Myös Yksinäisten vuorien ympäristö oli ihana, itse Muumitalosta puhumattakaan. Parasta kuitenkin oli, että edetä sai itselle sopivaan tahtiin ja Muumilaakson asukkaat olivat helposti löydettävissä pitkin päivää eli vaikkapa Hemulin missaamista ei tarvinnut suuresti murehtia, pian tuli kuitenkin uusi mahdollisuus.

Sen verran päivä vei tädistä mehut, että ehkä ihan heti ensi vuonna en halua Muumimaailmaan uudestaan. Joskus mielelläni lähden vielä kuitenkin. Ehkä sitten pääsen itsekin kaverikuvaan. 

Seuraavassa matkakohteessa arvostetaan ja hyödynnetään historiaa Naantaliakin vaikuttavammassa mittakaavassa. Varhain huomenaamulla siis nokka kohti lentokenttää, perillä Prahassa jo puolitapäivin.

Saa nähdä, paljon tulee blogattua tien päältä. Tämänkin kirjoitin kahdesti, koska puhelimeni söi ensimmäisen version lauantai-illan päätteeksi.

Suku, seitsemänkymppiset ja Serial

Joskus parin päivän vapaakin voi tuntua todella pitkältä. Viime viikonloppu sattui lukeutumaan niihin hetkiin, vaikka varsinaista luppoaikaa ei ollutkaan.

Perjantaina iltajuna kuljetti minut Etelä-Suomeen iskän seitsemänkymppisten kunniaksi.

Synttärisankari joskus keväällä mietti, että jos parikymmentä vuotta sitten joku olisi sanonut iskän elävän 69-vuotiaaksi, saati täyttävän vielä seuraavatkin pyöreät, ei olisi itse uskonut. Näin kuitenkin kävi, joten juhlan paikka oli. Ja tietysti muutenkin. Yritin nimittäin muistella, onko iskä juhlinut itseään ikinä elinaikanani. En ainakaan muista.

Isommat kahvitukset oli hoidettu jo paria viikkoa aiemmin, joten nyt oltiin pienemmällä porukalla: isän sisarukset, siskoni, siskon perhe ja minä. Paikkana sukutila, tarjoiltavana salaattia ja perunamakkaraa, kahvia ja kääretorttukakkua. Ja puolukkapikkuleipiä, joista joskus ajattelin tehdä sukujuhlien tavaramerkkileivonnaiseni. Viimeksi taisin viedä niitä suvulle 2011. Vahva suoritus.

Lämminhenkinen tilaisuus kaikin puolin. Minä olen tyytyväinen ja ilmeisesti sankarikin. En ollut ainoa, jonka mielestä tällaiset lounastapaamiset pitäisi ottaa tavaksi, vaikka osa joutuukin tulemaan paikalle kauempaa. Toivotaan, että saadaan aikaiseksi! Tosin sitten en kyllä syö perunamakkaraa edes maltillista määrää. Niin hyvää kuin paikallusherkku taas olikin, rasvan määrä ja laatu oli pääasiassa kasvisravinnolla elävälle aika tuhti kokemus.

(Vähemmän fiinit mutta ehdottoman omannäköiset juhlinnat ovat onneksi perinne: Viisikymppisiksi vein iskän Korkeasaareen ja annoin sankarin valita ravintolan, jossa syödään. Mentiin Aleksanterinkadun Heseen kala-aterialle.)

 

 

 

Ehdin myös korkata edellisessä postauksessa tuskailemani kesäteatterikauden. Teatteri Perä, Lapatossun juttuja, 8 euroa - vielä on pelivaraa kesän budjetissa.

Takaisin kotiin minut kuljetti Onnibus, joka oli yllättävän mukava matkustaa: ihan oivallinen penkki ja toimiva ilmastointi. Matkustusmukavuutta olisi lisännyt, jos bussi ei olisi ollut tupaten täynnä. Onneksi One Direction ei keikkaile Suomessa ihan alvariinsa eli ehkä tätä kyytiä uskaltaa hyödyntää vielä vastaisuudessakin. En pysty bussissa lukemaan, mutta Serial podcast viihdytti matkaajaa koko matkan ja loppui sopivasti Sirkkalan liikenneympyrässä. Isoin miinus tulee saapumisajasta: vaikka olikin kuva, ettei Karkkilasta tarvinnut aamutuimaan lähteä ja sai kyläillä rauhassa, 23.40 perillä on kyllä aamulla töihin menevälle ihan turkasen myöhään.

Olen nyt nukkunut pari yötä kuin tukki ja päivät odottanut sitä, että pääsen nukkumaan. Ehkä vapaiden pituuteen (tai vaikutelmaan niiden pituudesta) ei vaikutakaan matkailuetäisyys vaan simppelisti se, ettei lapsiperheessä tule nukuttua ihan järjettömästi.

Perhekeskeisesti meni tämä reissu, enkä valitettavasti ehtinyt nähdä kavereita ollenkaan. Toisaalta en ollut nähnyt siskon perhettä melkein kahteen kuukauteen, joten laatuaika oli tarpeen. Ja kamera lauloi.

Kesälomalla ohjelmassa sitten toivottavasti molempaa sosiaalisuutta. Ei siihenkään ole enää kuin kaksi viikkoa!

kuvioita karussa

Jos kaipaa irtiottoa omasta arjesta, voin suositella ulkomaanmatkaa, laivan buffetlounasta, vanhan lempiyhtyeen keikkaa, sukulaisia ja  vanhoja ystäviä neljän päivän aikajanalla. Jos siinä ei aivot naksahda eri asentoon, se ei onnistu millään.

Ihmeen hyvin olen itse pysynyt mukana siirtymissä aamujunasta kissakahvilan ja drinkkibaarin kautta teinivuosiin ja sieltä Risto Räppääjään. Nyt kieltämättä väsyttää niin paljon, että silmiin sattuu ja nuokahtelen sohvalle jatkuvalla syötöllä. Vaan ehtiihän sitä levätä ja toipua vielä huomenna Pendolinon hellässä huomassa.

Palaan siis Tallinnaan, jäähalliin ja muihin parhauksiin hieman palauduttuani. Sitä ennen sipsejä ja UMK:n finaali.

Telliskivi Loomelinnak, we meet at last.

ps. Bloggasin ekaa kertaa puhelimella. Surffaan melkeen teknologian aallonharjalla.

jäsenkorjauksessa

Tuttu huuteli taannoin Facebookissa, että tarvitsee harjoitusasiakkaita ennen kalevalaisen jäsenkorjauksen seuraavaa koulutusjaksoa. Koska kyseisen hoitomuodon kokeileminen on pyörinyt mielessä jo pidemmän aikaa, ilmoittauduin toki reippaana tyttönä mukaan. 

Eilen viimeinkini bussiseikkailin Reijolaan korjailtavaksi jännittynein mielin. Kokemus osoittautui erikoiseksi varsin monella tasolla.

Olin varautunut venymään hoitopöydällä selkäni kanssa vaikka mihin suuntaan, mutta loppupeleissä selkää vilkaistiin vain nopeasti lopuksi. Pääosa ajasta eli varmaan tunnin verran tutkittiin ja hoidettiin jalkoja. Enimmäkseen jalkateriä.

The horror! The horror!

Tietämättömille kerrottakoon, että vihaan yli kaiken sitä, että jalkoihini kosketaan ja ehkä vielä enemmän sitä, että niitä katsotaan. Maailmassa on noin kolme ihmistä, jotka saavat jalkoihini koskea (Marko, äiti, pieni kummipoikani) ja nekin vain siksi, etten kehtaa kieltää.

Ilmoitin toki asiasta ennen hoitoa. Yhdessä sovittiin, että jämäkkä ote on parempi kuin varovainen hipsuttelu ja päätin kestää vaikka hammasta purren. Ja ihmeiden ihme, yhtään en sätkinyt tai kiljunut, vaan hoito saatiin ihan asianmukaisesti tehtyä. Rennompikin olisin voinut olla, mutta ihan hyvä alku tämä mielestäni silti oli.

Kieltämättä oli aika lannistavaa oikeasti kuulla, miten paljon selässä ja jaloissa on vialla, vaikka itse näitä asioita ounastelinkin. Esimerkki: tipuin pahasti portaissa reilu neljä vuotta sitten ja siitä on ilmeisesti jäänyt alaselkään lihasjumi, joka aiheuttaa alarankaan lievää skolioosia, joka puolestaan saataa hyvinkin olla syynä keski- ja yläselän jumittaville nikamille (ja sille, että yksi on painautunut alemmas). Hopeareunuksena olkoon se, että nämä kaikki viat ovat kuulemma ajan kanssa hoidettavissa, jos ei tällä hoitajalla niin sitten jossain muualla.

Jalkoja tuttu osasi itse asiassa jo tässä vaiheessa auttaakin, mutta selästä tehtiin vasta alustava analyysi. Käsittämätön tunne, kun vasemman jalan varpaat rusahtelivat äänekkäästi omille paikoilleen ilman mitään kipua. Myös ylikireät akillesjänteet höllenivät käsittelyssä hieman, mutta polven jänteissä on riittää vielä työtä useampaankin hoitokertaan.

Hoidosta poistuin spagettijaloin ja pää sumussa. Innoissani lupasin palata asiakkaaksi myös seuraavan koulutusjakson jälkeen muutaman viikon päästä. Tänäänkin olo on ollut fyysisesti hyvä, mutta mieli tosi apea. Psykosomaattisuuteen uskova on sitä mieltä, että kudosnesteiden lisäksi liikkeelle lähti jotain muutakin. Ei sekään varmaan haitallista ole.

aikainen syysloma

Koska en päässyt New Yorkiin, suuntasin syyskuun lomaviikollani Karkkilaan ja Helsinkiin. En ehkä nähnyt Empire State Buildingia tai käyskennellyt Greenwich Villagessa, mutta sain laulaa Mokomaa 3-vuotiaan ukuleleartistin säestyksellä ja seurata, kuinka viisikuukautinen siskontyttö söi ensimmäistä kertaa päärynäsosetta. Eikä tarvinnut edes lentää Atlantin yli!

Helsingissä oli luvassa lähinnä synttäreitä, mutta perjantaina vietin välipäivää kaupungissa. Jotenkin huomasin istuvani aurinkoisessa Ruttopuistossa aamukymmenen aikaan kaipaamassa epätoivoisesti kotiin. Minulle ei käy ikinä näin - ei ikinä! Helsingissä tykkään mennä tukka putkella, tutkia museoita, kierrellä kauppoja, kävellä vanhoja katuja, katsella taloja, ajaa ratikalla ja juoda loputtomia määriä lattea. Nyt ei huvittanut mikään näistä.

Hämmentävä vihreys ei ole muokkauksen tulosta.

Koska lauantain juhlien skippaaminen olisi kuitenkin harmittanut liiaksi, en lähtenyt rautatieasemalle selvittämään sarjalipun paikkavarauksen muuttamista, vaan Markon tsemppaamana  bussiseikkailulle Kuusisaaren suuntaan. Perillä odotti hulppea rantatalo lasiseinineen ja retrovessoineen (siellä oli sellainen vanhanaikainen bidee!).

Terve vaan, Didrichsenin taidemuseo ja Edvard Munchin näyttely.

Koska Munch ei lukeudu mihinkään mielitaiteilijoihini, näyttely solahti osastoon "ihan kiva". Suosikkejani olivat 1900-luvun alun naiskuvaukset ja kokonaisuutena tykkäsinkin enemmän alakerran litografioista, joita jaksoin tuijotella huomattavasti kauemmin kuin yläkerran öljymaalauksia.

Vaikka museossa oli perjantaiaamuksi hämmentävän paljon väkeä, kuuluisten teosten edessä ei silti - ilahduttavaa kyllä - parveiltu eli nekin oli mahdollista nähdä. Tämä oli äärimmäisen mukavaa siksi, että Huuto ja Madonna olivat mukana "vain" litografioina ja oudosti perimmäisessä nurkassa umpikujassa piilossa. Parveilijoiden paikalle sattuessa niitä ei siis olisi nähnyt lainkaan.

Enemmän osui jo upposi lauantaina ennen synttärijuhliin suuntaamista tarkastamani Hilma af Klint Taidehallissa. Olen käynyt Taidehallissa viimeksi ehkä 15 vuotta sitten ja olin unohtanut, miten hieno tila se on! Näyttelykin tuntui juuri sinne tehdyltä, vaikka lainassa olikin. Kaiken kaikkiaan kiinnostava kokonaisuus, jonne hakeuduin ennen kaikkea kiinnostavan tarinan takia (summa summarum: af Klint maalasi abstrakteja maalauksia vuosikymmeniä ennen kuin taidesuuntaus ns. keksittiin, ja kielsi teosten julkisen esittämisen testamentissaan 20 vuodeksi). Vaan enpä odottanut uppoutuvani töihin ihan täysillä, oikeasti aika järisyttävä kokemus. Eniten fiilistelin Evolutionen-sarjaa, joka vangitsi minut eteensä hyväksi toviksi. Jostain syystä suosikkityötäni sarjasta en kuvannut ja nyt korpeaa, koska en löydä sitä internetistäkä. Olisi varmaan pitänyt investoida julkaisuun.

En tiedä, ravaisinko näin ahkerasti Helsingin taidenäyttelyissä, jos asuisin siellä. Tuskin. Mutta tiedän kyllä, mita varmasti tekisin. Katsoisin KAVIn As if! -sarjan alusta loppuun. Torstai-illan kunniaksi raahauduimme yliväsyneinä Orioniin katsomaan Linklaterin läpimurron Dazed and Cofused, joka taisi olla sarjan ainoa elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Teatterissa oli paljon epäilyttävän nuoria hipstereitä, mutta ei se paljon iloa pilannut. Lähinnä harmitti, etten ollut tajunnut ostaa jotain ysärihenkisiä karkkeja. Edessäni istuvalla tytöllä oli pussillinen Dracula pilsejä. Nerokasta!

Ehkä silti oli asiat paremmin ilman leffakarkkeja. Päällimmäisenä muistona reissusta on nimittäin kammottava närästys. Tai kuvittelisin, että jos herää mahakipuun aamuyöllä ja luulee olevansa mahataudissa, ei kaikki ole kunnossa. Koska en halua ajatella mahahaavamahdollisuutta, syytän ruokavaliota. Söin enemmän eineksiä ja uppopaistettuja asioita kuin aikoihin ja koska sekä perjantai- että lauantai-iltoihin kuului jokunen olut, se varmaan sinetöi asiaan.

Nyt olen siis lempeiden ruokien dieetillä ja jouduin kieltäytymään leipomotuoreesta suklaamunkistakin varmuuden vuoksi. Onneksi maha on jo hieman rauhoittunut, joten eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu. Ja Joensuun elokuva-arkistosarjakin on tänä syksynä mitä  mainioin.