Se

Käytiin viime viikon perjantaina katsomassa uusi It-filmatisointi heti ensi-iltapäivänä.

Olen nyt viikon verran makustellut uutta Pennywisea ja muutakin tulkintaa, ja jopa satunnaisen nettisurffailun perusteella päätellyt, että tästä elokuvasta kuuluu sanainen arkkunsa avata.

Alkuun on mainittava, että minusta se vuoden 1990 minisarja ei ole mikään turaus. Roolitus on oikeasti hyvä (vaikka en Richard Thomasia voi kestääkään) ja Tim Curry Pennywisena niin hyvä ja kauhea, että oksat pois. On siinä kuitenkin ongelmansa ja siksi päivitys on minusta paikallaan.

Elokuva oli muuten kauniisti kuvattu, mutta toiminnallisemmissa kohtauksissa nykyelokuville tyypillinen shaky cam oli hitusen ärsyttävää. Myös tarinaa oli päivitetty 80-luvun lopulle, mikä tietysti puhuttelee oletettua kohderyhmä - minä ja Samu emme suinkaan olleet ainoat 30+ katsojat ensi-iltayleisössä. New Kids -viittaukset kyllä naurattivat minuakin ja onnistuin bongaamaan ainakin yhden, jota seurassani ollut Karkkilan toinen NKOTB-fanikerhon perustajajäsenistä ei huomannut. Siitä huolimatta tapahtuma-aikaa oli turhaan alleviivattu, minisarjan vahvuus kun on tietynlainen ajattomuus.

Koska Itistä puhutaan, ilmeisin vertailukohta on tietysti Pennywise itse. Bill Skarsgård on rooliin mielestäni aika nuori kaveri, jolla oli mahdottoman isot pellejalkineet täyttettävänään ja vastaanotto kriitikoiden taholta onkin ollut ristiriitaista.

Minä tykkäsin Skarsgårdin Pennywisesta, ihan oikeasti. Ääni vaati vähän totuttelua, mutta elekieli puhutteli heti alusta. Samu oli onnistunut jo ennen leffaa onkimaan tietoonsa, ettei Pennywisen silmäefektit on tehty ilman CGI:tä, mikä oli oikeasti aika vaikuttavaa. Itseäni puhutteli silti eniten liikekieli. Pennywise on tietysti tanssiva klovni, mutta itse "tanssi"kohtaus oli harvinaisen pöljä ja tämä Gangnam Style -video on olemassa ihan syystä. Kaikki muu liikkuminen olikin sitten ihan kultaa ja erotti Pennywisen selvästi Curryn tulkinnasta. Hyvä näin.

Vaan tanssivista pelleistä viis. Koska Eddien äiti oli latistettu lähinnä koomiseksi kevennykseksi, Beverlyn isä on tässäkin versiossa minulle se kaikkein ahdistavin hahmo ja Bevin kotikohtauksia katsoessa teki lähinnä mieli kävellä teatterista ulos ja jatkaa samaa tietä kotisohvalle katsomaan kissavideoita.

Elokuvan ikäraja on Suomessa K16 eli 13-vuotias pääsee täysi-ikäisen kanssa sen katsomaan. Mietittiinkin, että etenkin Bevin kohtaukset aiheuttavat varmasti sellaista keskustelua, jota ainakaan itse en ainakaan haluaisi 13-vuotiaan kanssa käydä. Eli meidän kahden katsojan henkinen kukkahattutiimimme liputtaisi kyllä korkeamman ikärajan puolesta.

Muuten oikeasti onnistuneen filmatisoinnin kohdalla harmitti yksi iso muutos: miksi historianörtin rooli on annettu Miken sijaan Benille? Viime vuosina (viimeinkin) ilahduttavan paljon palstatilaa saaneen Hollywoodin valkopesukeskustelun valossa ratkaisu oli outo ja odottamaton. Toivon että asia oikaistaan seuraavassa osassa, joka onneksi on näillä näkymin luvassa.

Tässä ensimmäisessa oli muuten poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät - kukaan ei ärsyttänyt kertaakaan. Jatko-osan aikuiset voivat kysyä vinkkejä Skarsgårdilta, uusilla näyttelijöillä on nimittäin vähintään yhtä isot saappaat täytettävänä.

tl;dr 

Pienistä ongelmista huolimatta uusi IT vahva 4/5, katson uudestaan.

kukkahattu maailmalla

Maija kirjoittelikin Tallinnaan suunnatusta kevätlomasesta kaiken informatiivisen. Itse voinkin siis keskittyä enemmän tunnelmiin ja valokuviin. Ei haittaa.

Minä osaan navigoida vieraissakin paikoissa aika hyvin. Tallinnan vanhassakaupungissa taitoni ei kuitenkaan toimi, vaikka siellä on jo useamman kerran tullut reissattua. Onneksi Maija handlaa sen, en ollut koko ajan eksyksissä. Hotellikin valittiin järkevästi vanhankaupungin itäiseltä laidalta, joten uudempi keskusta oli lähellä ja satamaan lyhyt matka. Hotelli oli simppeli ja siisti, sänky taivaallinen. Viisi yötä kehnosti nukkunut ja aamujunalla kotoaan lähtenyt matkaaja kiitti kovin. Nyt haaveilen hotellilomasesta ihan vain nukkumisen takia. Ja hotelliaamiaisen, tietty.

Taanilinna Hotelin aamiaishuoneessa. Bongaa turistit peilistä.

Yritin tällä kierroksella olla tutkimatta liikaa tekemisiä etukäteen. Toki keikat ja muut menot tarkastin, mutta itsenäisyyspäivän jäljiltä kaupungissa oli hiljaista. Ainoa etukäteen sovittu meno oli varaus Kassikohvik Nurriin, joka sattumoisin sijaitsi aivan Robbie-reissumme asumuksen naapurissa. Voi niitä kissoja! Yksi oli ehkä kuuro ja sillä on jäänsiniset silmät. Yksi oli ihan pentu. Yksi tuli Maijan syliin ja vaihtoi sieltä pöydän ali minun polvilleni. Yksi paheksui ilmeellään kaikkea, mutta kellahti ruokalistani päälle ennen kuin ehdin reagoida.

Käymisen arvoinen paikka siis, mutta suosittelen lounastamaan muualla ja keskittymään kahvilassa juustokakkuun ja juomiin. Vähän tyyriiltä tuntui kaupungin hintatasoon nähden vierailumaksun, salaatin, teen ja kakun yhdistelmä. Toisaalta salaatissani oli reippaasti hyvin maustettua kvinoaa, arvostan. Kun se saataisiin täkäläisiinkin kasvisruokiin vakkarirooliin, tanssisin riemusta. Naapuripöydän suomalaistädit joivat tyylikkäästi sherryä. Vielä joskus olen sellainen täti.

Koska harmaa päivä ei houkuttanut bussiseikkailulle Piritan suuntaan, Nurriin viralliset visiteerauskohteet jäivätkin. Haahuiltiin enimmäkseen ympäri kaupunkia ja kauppoja, tutustuttiin Telliskiven alueeseen ja pysähdyttiin Must Puudeliin päiväkaljalle. Hyvä oli Põhjalan IPA, hummusbruschetoista puhumattakaan.

Ehti jo nolottaa, kun hämmennyksessäni kerroin hotellissa ensimmäistä päivää töissä olevalle pojalle, että meistä kaikki tuntuu Virossa liiankin halvalta ja se on outoa, kun hotellista lähtiessä tuli puhetta Suomen hintatasosta. Sitten tietysti ahdistuin miettiessäni, että olenko ollut tökerö tai muuten epäkohtelias.

Mutta ihan tosi. Vegaaniravintola V:ssä sain illallisen, joka saattoi hyvinkin olla yksi parhaista ikinä syömistäni ravintola-annoksista. Se sisälsi maustettua tofua, grillattua ananasta, jättimäisen kasan kvinoaa höysteineen ja kermaista maapähkinäkastiketta, jälkkärinä suklainen karamellipallo piparminttukreemillä. Lisäksi iso lasi ei-halvinta punaviiniä, haudutettua rooibosta ja vähän överihintaista pullovettä, laskun loppusumma 18,95. Se tuntuu oudolta. Ja vähän rikolliselta. Kyllä, jätin tippiä.

Tapananihan ei tietysti ole salakuunnella, mutta esimerkiksi ensimmäisenä iltana Peppersackissa nelihenkisen perheen pöydästä kuului lausahduksia kuten "jos mä jätän vaikka tän euron? tai nää hilut?". Ei ihme, että suomalaisia pidetään kitsaina tippaajina. Eihän se suomalaisen kulttuuriin kuulu, mutta 10% tipin laskeminen ei ole kovin vaikeaa edes humanistimatikalla ja noilla hinnoilla ei myöskään nosta loppusummaa kohtuuttomasti. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olen saanut Tallinnassa vain hyvää palvelua, joten mielelläni siitä myös maksan.

Tippaus toki oli vain yksi kuvainnollisen kukkahatun katalysaattoreista matkan aikana. Valitsinkin matkaseurani hyvin: sain rauhassa ihmetellä huonosti käyttäytyviä ihmisiä ja kaveri oli koko ajan kartalla. Lisäksi käytettiin laittautumiseen ja lepäilyyn suurin piirtein sama aika, eikä kumpikaan paheksunut, jos toinen halusi pysähtyä syömään tai oluelle. Perfect.

Rennosti drinkkibaarissa, feat. appletini.

Keskiviikkona kaupunkiin saapuessa oli aurinkoinen kevätpäivä, samoin perjantaina. Torstaille osui harmaa ja kostea sää, mutta urheasti taivalsin hameessa aamusta iltaan. Toisaalta muistelin viime vuoden kevätmatkaa, joka ajoittui maaliskuun puoliväliin, ja silloin tuli räntää vaakatasossa. Eli ihan hyvä näin. Sitä paitsi nyt oli syy käydä lämmittelemässä Viru-keskuksessa, jonka jättimäisessä kirjakaupassa haahuilu on aina viehättävää, vaikka kuinka olisi päättänyt olla ostamatta kirjoja.

Takaisin seilattiin Baltic Queenilla ja sen aiheuttamista kukkahatuista en edes aloita. Tehtiin ovela peliliike ja paineltiin ihmisiä pakoon lounasbuffetin toiseen kattaukseen, eikä poistuttu kasariestetiikan kehdosta ennen kuin paatti oli turvallisesti satamassa. Toivon tämän ratkaisun poistaneen myös ruotsinlaivakaihon systeemistäni. Aika näyttää.

Joku unohti kertoa perjantaiselle Tallinnalle, että helmikuu on vielä talvikuukausi.

Oma ilmeeni oli alkupalalautasen edessä vähintään yhtä muikea.

Olin jo aikeissa uhota, että nyt on Tallinnan-reissut hetkeksi tässä, mutta Piritan luostarin rauniot jäivät kaivelemaan. Lisäksi ostin - kun en kirjoja kerran voinut - Markolle tuliaisiksi Niguliste-kirkon Danse Macabre -maalaukseen perustuvan pelin, joten nyt hotsittaisi nähdä maalaus ihan livenä. Ja ettei kuulostaisi liian kultturellilta, myönnettäköön, että Telliskivi Loomelinnak, F-Hoone ja se V:n ruokalista huutelevat nimeäni edelleen.

Jo Tallinna itsessään olisi ollut onnistunut irtiotto, mutta totta kai tehoilijan piti tunkea samaan reissuun muutakin, kun kerran itärajalta poistui. Perjantaina minua odottivat siis vielä Don Huonot, Egotrippi ja Maj Karma jäähallilla. Mutta niistä tarkemmin huomenna.

naked truth

Suomen blogimaailmassa on meneillään kampanja, jossa bloggaajat esiintyvät käsittelemättömissä kuvissa ilman meikkiä. Tausta-ajatuksena on muistuttaa, että blogien takana on ihan tavallisia ihmisiä ihan tavallisine ongelmineen. Kuvankäsittely on karannut lapasesta sekä julkisessa mediassa että blogien puolella. Jos oikeasti ihmiset ovat niin pikkusieluisia, että jaksavat nillittää/valittaa/kuittailla/huomauttaa siitä, ettei bloggaaja näytä vähintään Huippis-finalistilta, niin kyllä se vastakampanjan ansaitsee.

Ällö Penelope näyttää melkein tavikselta, sietääkin parannella!

Lisää kampanjasta kannattaa lukea suoraan alkulähteiltä eli Tyyliä metsästämässä -blogissa, josta myös seuraava lainaus on peräisin. Niinpä niin. 

"Kysymykseni kuitenkin kuuluu, että miksi ihmeessä sen kuuluisi olla jokin oletus, että kaikki kuvat käsitellään virheettömiksi? Miksi on niin kamalaa, jos valokuvassa näkyy jotain sellaista, mitä on mahdollista nähdä livenäkin? Meistä jokainen näyttää jostain kulmasta katsottuna kauniimmalta kuin jostain toisesta"

Katja kysäisi, lähdenkö mukaan kampanjaan ja se tuntui vähän turhalta - ei asian vaan oman nykyisen väsähtäneen realismin takia. En ole tyyli-, meikki- enkä muotibloggaaja, meikkaan tosi vähän, en jaksa maskeerata näppyjä tai silmäpusseja piiloon ja hiuksetkin on yleensä sama harakanpesä päivästä toiseen. En juurikaan muokkaa kuvia, paitsi värejä ja kontrasteja tarpeen vaatiessa, koska kamerani on superkehno. En itse asiassa edes julkaise kuvia itsestäni kovin usein - viimeisen vuoden ajalta löytyy lähinnä kourallinen matkakuvia, piti ihan tarkastaa. Suurin osa lukijoista taitaa lisäksi lisäksi tuttuja ja näin ollen minut ilman meikkiä monesti nähneet. Ja jos tämän blogin perusteella joku epätuttu luulee, että bloggaajan elämä on täydellistä kiiltokuvaa, niin terve...

Ja kaiken tämän jälkeenkin päätin sitten toisin: kannan korteni kekoon erittäin terveelliseksi katsomani kampanjan nimissä. Vaikka osallistuminen olisi ollut kymmenen muutaman vuoden takaiselle minulle paljon isompi juttu, tunnustan vielä joskus ihan lähimenneisyydessä ahdistuneeni siitä, että kävin Sokoksella ilman meikkiä. Tulee siis henkilökohtaisellakin tasolla tarpeeseen.

Tänään.

Tässä minä tänään, työpäivän päätteeksi ja hieronnan jälkeen naama pestynä, tukka hieronnassa ja baskerissa vanuneena (vähän saatoin kammata otsista pari tuntia aiemmin, hupsan). Viime viikon stressikraaterifinneistäkin on vielä sopivasti muisto jäljellä ja silmänaluset huutaa kaamosaikaa.

Kuvan ottamisen jälkeen kurkkasin, mitä kamerasta löytyy, kun kuvat menee ympäri ja kah, heti ensimmäisenä oli teemaan sopivaa materiaalia kesältä 2011. Hajosin. Bonuksena muutenkin toispuoleisesta naamasta puolet hammaslääkärin jäljiltä niin turvoksissa, että kahvikin pitää juoda pillillä. Muistan pelästyttäneeni Citymarketin kassan, kun yritin puhua sille. Ässä meininki! 

Joskus.

Epäsymmetrisyyksistä, hapsottavista latvoista, näpyistä, kainalomakkaroista ja muista tähdellisyyksistä voivat kaikki elämättömät täydellisyydentavoittelijat kirjoittaa huomionsa kommenttiboksiin, itse kun en ole niitä ikinä älynnyt. Kaikille leppoisille netinkäyttäjille toivotan kaunista marraskuun jatkoa.

lokakuun luetut

David Safier: Happy Family

Kirjan lähtökohta: itäeurooppalainen noita muuttaa Stephenie Meyerin kirjajulkkareista saapuvan riitelevän perheen naamiaisasujensa mukaisiksi hirviöiksi. Hilarity ensues. Tavallaan. Hölmön tarinan alle piiloutui isoa asiaa perhesuhteista, tyytymättömyydestä elämään, karanneista haaveista sekä työ- ja kotiminän yhteensovittamisesta. Omalla tavallaan realistinen siinä, että kukaan ei ollut virheetön: välillä teki mätki itse kutakin korville ja käskeä miettimään edes vähän. Lukukokemuksena kevyt ja harmiton, mielestäni ihan ok, kunnes harvinaisen typerä loppu sabotoi kaiken.

David Lebovitz: The Sweet Life in Paris

Amerikkalainen jälkiruokakokki muutti Pariisiin ja kirjoitti muille amerikkalaisille suunnatun humoristisen opuksen siitä, miten Pariisissa pitää ja ei pidä käyttäytyä. En ole jenkki, mutta lukiessa tuli vähän epämukava olo: apua, syyllistyinkö kaikkiin kulttuurillisiin epäkohteliaisuuksiin? Ilmeisesti en, koska muistaakseni minulle ei koskaan nihkeilty Pariisissa, vaikka en olekaan erityisen tyylikäs. Tämän kirjan jälkeen en silti välttämättä uskalla mennä sinne enää ikinä uudestaan. Paitsi että on pakko, koska kaikki ne herkut pitää maistaa! Puolet ajasta oli sokerihumala pelkästä tekstistä, puolet ajasta teki mieli alkaa leipoa ties mitä. Vaarallista luettavaa!

Onneksi tämän painoksen kannessa ei ollut kakkuja.

Kathryn Stockett: Piiat

Ihan yhtä vahvaa tunnereaktiota tämä ei saanut aikaan kuin leffaversio aikanaan, mutta himppusen piti junassa lukiessa kyynelehtiä kuitenkin. Hyvä romaani, tärkeä tarina, mahtavia hahmoja. Eipä tästä sen enempiä.

James Franco: Palo Alto

James Franco, tuo 34-vuotias, ulkoisesti James Deania muistuttava elokuva-alan moniottelija, huumorimies, muusikko, runoilija ja näemmä ihan pätevä kirjailija. Perketi. Palo Alto on kasa nopealukuisia novelleja teinien elämästä jossain lähimenneisyyden tuntumassa Kalifornian Palo Altossa, varmastikin mukana on myös omaelämäkerrallisuutta. Melko synkkää ja lohdutonta maailmaa Franco kuvaa, mutta on mukana myös valonpilkahduksia. Omalla tavallaan aika inspiroiva teos. Yhtä novellia lienee syyttäminen siitä, että harkitsen taas vakavasti piirustuskynän ottamista kauniiseen käteen pitkästä aikaa, kokonaisuutta siitä, että ylipäätään minkä tahansa luovan harrastuksen parissa työskentely tuntuu mielekkäältä. Eli toimii, vaikka kirjaa lukiessa sisäinen kukkahattutätini olikin paikoin kauhuissaan.

James näyttää mallia Movemberiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kirja kaikille, jotka ovat ikinä asuneet Karkkilassa pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Tai jotka ovat kiinnostuneet suuryritysten rakenteista ja poliittisista vaikutuksista kansantajuisesti. Tai jotka muistavat 80-luvun kunnolla. Muistaisinpa minäkin - koko ajan mietin, miten paljon enemmän saisin kirjasta irti, jos henkilökohtainen ajanlaskuni ei alkaisi vuodesta 1989. Nousiainen osaa kirjoittaa isoista asioita kevyesti, eikä lukiessa ahdistu ihan kuoliaaksi, vaikka ihan kamalaa maailmaa tässä kuvataan. Pelkäsin loppua ihan tuhottomasti, mutta onneksi turhaan. Pieni ihminen voi selvitä maailman rattaissa sittenkin.

Jupu: Koirapuistojen nainen

Päätin nyt laskea sarjakuva-albumin mukaan lukupäiväkirjaan, koska luin sen kannesta kanteen melkeinpä yhdeltä istumalta. Tykkäsin (ja tykkään) Jupun (Vuodatuksen romahduksen kautta kaikki sarjakuvat kadottaneesta) blogista ja etenkin ensimmäisestä albumista ihan älyttömästi, eikä tämä uusi ole ihan yhtä vahva. Ensimmäistä albumia varten oli tietysti paljon materiaalia, josta piti vain poimia parhaat päältä, toinen piti oletettavasti kerätä kasaan nopeammin. Muutamia ihan helmiä (ks. edellisen postauksen persetehdas), aika paljon ihan hyvää juttua ja reippaasti myös täytetavaraa. Mutta on se silti Jupu, sukupolveni (ja yhteiskuntaluokkani) naisten tunteiden tulkki.

ei enää 15

Näin unta, johon liittyi kaksi erillistä matkaa Markon kanssa Lontooseen. Molemmilla kävin elokuvissa, jonne mentiin hissillä, jossa oli Justin Timberlake, joka (kummallakin kerralla eri syystä) piti minua kädestä. Toisella hissimatkalla oli myös Jason Segel, jonka kädestä harmistuksekseni en saanut kiinni. Iso osa unesta kului pohtiessa, kehtaanko tägätä julkkisherrat twiittiini vai joudunko siitä kenties vaikeuksiin.

Jason Segel taisi tulla eilisestä American Idolista, leffat taas tämän viikon vapaa-ajan kuluttamisesta Tapion penkeillä. Lontoon ja Timberlaken laitan hämärien unitekijöiden piikkiin, mutta ehkä Twitter-pulmani oli alitajuntani tapa viestittää, että tauko sosiaalisen median käytöstä voisi olla paikallaan.

Vaan niistä Tapion penkeistä: nyt se on Titanic 3D:kin tosiaan koettu. Ei oikein vakuuttanut tuo 3D-efektien lisääminen vanhaan elokuvaan, eikä niitä leffan jälkeisellä lasillisellakaan oikein ruodittu. Ennemmin olisin töllötellyt vanhan kunnon Titanicin isolta kankaalta vuosien tauon jälkeen. Ja sitä kautta itse asiaan.

En muistanut, että leffa oli noin melodramaattinen. Mielikuvissani oli siis vähemmän meloa ja enemmän draamaa. Paljon muitakin asioita, joille ei nuorempana juuri painoarvoa antanut, pomppasivat nyt silmiin ihan eri tavalla. Yksi asia on kuitenkin pysynyt vankasti muuttumattomana: elokuvan sydäntä särkevin kohta on minusta tämä.

Enkä siis sano, ettenkö olisi ollut ihan fiiliksissä elokuvan joka ikisestä 194 minuutista, kokemus vain oli erilainen. Mikä tietysti on ihan hyvä juttu, sillä en ole enää 15. Toki Isador ja Ida Strausin lisäksi muitakin vanhoja tuntoja palasi mielen syövereistä aktiiviseen tietoisuuteen: Victor Garberin Thomas Andrews on ihana, voi Kathy Bates on ihan todella ihana, aaaaaa haluan olla Kate Winslet! Uutena kokemuksena oli hienoa bongailla sivuosista näyttelijöitä, jotka eivät vielä ensijulkaisun aikaan olleet erityisen tunnettuja.

Mutta olenko se vain minä vai onko elokuvateatterikulttuuri muuttunut viime aikoina? Mielestäni ennen sai leffansa katsoa satunnaista rapinaa lukuun ottamatta melko rauhassa. Harvassa on nämä leffateatterikokemukset nykyään ja melkein aina poistunkin teatterista kärttyisenä, kun leffan aikana on ollut juttelua, älytöntä rouskutusta, puhelimeen höpöttämistä, äänekästä kuorsausta ja mitä ikinä. Helppo olisi laittaa ilmiö huonosti kasvatetun sukupolven piikkiin, mutta ilmiö koskee kyllä kaikkia ikäluokkia. Alkuvuoden huippuhetki oli Vuosaari, jossa äänekäs pariskunta, joita Marko kohteliaasti pyysi olemaan hiljempaa, veti herneen nenäänsä ja kovaäänisesti vittuili meille loppuleffan ajan - tai ainakin siihen asti, kunnes poistuivat näyttävästi noin kymmenen minuuttia ennen elokuvan loppua.

Tänään jatkuu illalla Ghost of Cinemaren merkeissä, siellä ns. erikoiskäyttäytyminen ainakin kuuluu asiaan. Väsynyt aikuinen ei jaksa koko yötä valvoa, mutta War of the Dead käydään kuitenkin katsastamassa. Zombeja, sotilaita ja Antti Reini, niistä on perjantai-ilta tehty.