awesome!

Yleensä minua ärsyttää ihan suunnattomasti kaikki "Näin ja näin monta syytä olla onnellinen"-henkiset opukset. Syy ei ole niiden funktiossa, sillä mielestäni ne ovat ehdottoman tarpeellisia ja olen vakaasti sitä mieltä, että arjesta on mahdollista selvitä vain, jos muistaa aina toisinaan (mieluummin tietysti useammin kuin harvemmin) löytää iloa pienistä asioista.

Ärsytys juontaa juurensa ennemminkin kirjojen yliseesteisessä ja alleviivaavassa sävyssä. Listoista löytyvät asiat ovat aivan liian usein jotain hengessä "pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista" (oikea esimerkki) tai "lapsen heleä nauru aurinkoisena päivänä" (itse keksitty klassikko). Brrrh.

Varmaan toimivat jollekin, mutta eivät minulle. Minua ilahduttaa muunlaiset asiat. Ihan mahtavia juttuja ovat esimerkiksi:

Tyhjä tiskipöytä.

Telkkarin avaaminen juuri samalla hetkellä kun ohjelma alkaa (bonusta HBO:n ohjelmista).

Hyvältä tuoksuva saippua.

Huonosti kirjoitetujen mainosten bongaaminen (esim. vakkarikauppani helmi, JamieOliver Ruukku Yrtit).

Tuorepuristettu appelsiinimehu.

Ehkäpä juuri näistä sävysyistä olen nyt viikon verran fiilistellyt blogia 1000 Awesome Things. Viimeinkin joku vaivautuva taho on samoilla linjoilla kanssani. Awesome!

hyvin suunniteltu on iloiten tehty

Lopputyörutistuksen lopputuloksena oli se, että eilen en jaksanut tehdä yhtään mitään. Istuttuani koneella kiukuttelemassa maailmalle riittävän kauan sain sentään kanavoitua energiani erinnäisten viestien kirjoittamiseen ja nyt on ensi viikon reissukuviot selvillä. On hankittu kyytejä, keikkaseuraa ja majapaikka. Aktiivisuuspuuskallani taisin myös juuri säästää noin 30 euroa, mikä on varsin tervetullutta (ja saatan selvitä siis etelän pyrähdyksen matkakuluista noin satasella). Lisäksi ehdin myös ensi viikon tanssitunnille, hoitamaan paperiasiat rauhassa, Helsinkiin todennäköisesti hyvissä ajoin ja Karkkilassa sukuloimaan rauhassa.

Nyt pitää vielä jännittää, milloin kiertävä kuumetauti iskee minuun ja ehtiikö se alta pois ennen perjantaita. Mutta on sitä buranan voimalla keikkaintoiltu ennenkin.

Voi miten tykkäänkään suunnitella asioita ja rakentaa alkuvaikutelmaltaan yhteensopimattomista osasista siistiä palapeliä. Suunnittelu on ihanaa! Viikon paras hetki on (itse asiassa yllättäen) maanantaiaamuna, kun voi suunnitella kauppalistan. Tavoitteena on ruokaa melkein koko viikoksi, mielessä se, että osan viikkoa ruokin kaksi ihmistä, kauppalaskun hinnaksi ei saisi tulla yli 20 euroa. Mukana erilaisia ruokia, eikä saa unohtaa proteiiniasioita. Onneksi suunnittelu ja budjetointi tosiaan on ihanaa, muuten olisin aika pulassa. Nyt olen vain innoissani.

Suurin riemun tunne on, kun kassalla kuuleekin summan olevan vaikka 17,25e - melkein kolme euroa alle tavoitteen! Eihän ne viikon ruokakulut todellisuudessa ikinä kahdessakympissä pysy, mutta viis siitä. Viimeistään torstaina pitää suunnata ostoksille ja silloin yleensä meininki karkaa lapasesta ("ei se haittaa, jos ostan ihan vähän homejuustoa ja eksoottisia hedelmiä, joita en osaa käyttää"). Keräänpä aivopankkiini järkevän ja taloudellisen ihmisen omatuntopisteitä edes puolet ajasta.

haaksirikoista ja arkeologiasta

"Gulliverin retket on Jonathan Swiftin kirjoittama, neljään osaan jaettu satiiri merimiehen haaksirikoista kummallisiin maihin. Tunnetuimmat ovat kaksi ensimmäistä osaa, joista ensimmäisessä Gulliver joutuu kääpiöihmisten asuttamalle Lilliputin saarelle ja toisessa jättiläisten maahan. Synkimmässä neljännessa osassa Swiftin ihmisviha näkyy ihmisten kuvaamisena kuvottaviksi yahoo-olennoiksi. Etenkin ensimmäisistä osista tehtyjen lasten kuvakirjojen myötä Gulliverin retket mielletään usein lastensaduksi, mutta se on alun perin tarkoitettu satiiriksi hallitsijoista, politiikasta ja ihmisluonnosta." (Wikipedia)

Nyt meille on sitten lahjoitettu Jack Black -komedia aiheesta. Kiva juttu. Minulla oli epäilykseni ja avautumiseni aiheesta jo huomattavasti ennen Nyt-liitteen arvostelua, mutta nyt olen vain kauhuissani.

"[...] kirpeästä yhteiskuntasatiirista Gulliverin matkoissa ei ole mitään jäljellä. Elokuvan varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole tämä, vaan sisällön puute. Huumori on pääosin ala-arvoista, kerronta meuhkaamisesta huolimatta kankeaa ja opetukset itseensä uskomisesta sekä kansojen rauhaisasta yhteiselosta väkisin väännettyjä. Puolinokkelien popkulttuuriviittausten viljeleminen ei auta." (Anna Möttölä)

Miksi, Hollywood, miksi? Eikö Jack Blackille, Jason Segelille, Emily Bluntille ja Billy Connolylle muka ole muita töitä tarjolla? Ei varmaan pitäisi arvostella ennen kuin näkee, mutta ennakkoaavistuksen ja arvostelujen lisäksi IMDb:n 4.7/10 tähteä kertoo myös jotain.

(Nyt-liite ei toki ole erehtymätön. Pajukallio antoi Dirty Dancingille juuri kaksi tähteä. Tuo ymmärtämätön mies.)

Onneksi menossa ja tulossa on kasa muita elokuvia, joiden suhteen olen toiveikkaampi. Tänään sain jo kutsun karkottamaan maanantaiärsytystä Kuninkaan puheeseen, mutta torstain kampaajakeikka vie tämän viikon huvittelubudjetin. Sääli, Kuninkaan puheen haluan todellakin nähdä teatterissa. Ehkä onnistun tämän tässä vielä sumplimaan.

Oli kotona pysymisessä hyväkin puolensa, sain nimittäin sen kammottavan harjoitustyöni loppuraportin lähes palautuskuntoon.

Maanantaiärsytyksenkin hävitti sitten lopulta The Arkin Spotifyyn ilmestynyt kokoelmalevy, joka samalla päätti melkein kaksi viikkoa kestäneen taukoni musiikin kuuntelussa. Tulkittuani siivoilun yhteydessä kaikki kahdeksan vuoden takaiset maailmanparannustunnarini jättivolyymilla, oli jo paljon parempi mieli. Sitten pystyinkin fiilistelemään singlekokoelman loppua: ei ollenkaan hullumpi paketti. Halusin klikkailla Last.fm:n Love This Track -nappulaa jokaisen kohdalla. Voi kunpa tuo koko levy soitettaisiin ensi viikolla läpi! En ole koskaan kuullut Diseasea livenä ja olin taas äsken täällä tippa linssissä sitä kuunnellessa. Ja Little Dysfunk You, ah! (Keskityn nyt olemaan onnessani keikasta, aion surra bändin lopettamista vasta myöhemmin.)

Aloin kyllä tuossa samalla epäillä, ettei State of the Ark ollutkaan kamala levy, en vain ehkä saanut siitä kiinni. Ainakin äsken Deliver Us From Free Will sai tanssijalan vipattamaan niin, etten meinannut nahoissani pysyä. On se jännä.

pöpö

Valmiin pussipastan haju saa mahan melkein kääntymään ympäri. Mutta ainahan ne vähän pahalle haisee.

Väsymys meinaa lannistaa mukavissa illanistujaisissa. Mutta en ole kyllä nukkunut pariin yöhön kovin hyvin.

Guinnesskakun syöminen on vähintääkin haasteellista. Mutta onhan se aika tuhti pala.

Tai sitten löytäessään itsensä hengailemasta pää vessanpöntössä, voi ymmärtää kyseen olevan mahapöpöstä tai ruokamyrkytyksestä tai vastaavasta. Aika voittajaolo taas. Terveisin nimimerkki "Tunnen kehoni -82".

Kurkistin kaappeihin vatsaystävällisten, nopeasti valmistettavien ja ei turhan raskaiden ruokien toivossa. Puuroja! Ruisleipää! Raakoja juureksia! Eli huonolta näytti. Onneksi arjen enkeli Jani vastasi hätähuutoon ja toimitti kotiini kuppikeittoa, raejuustoa, banaaneja, patonkia ja hullut määrät jaffaa. Nestemuotoinen sokerilitku kunniaan, ilman ei taaskaan olisi selvitty. 

Kipeilyssä on se hyvä puoli, että voi hyvällä omallatunnolla pötköttää, katsoa telkkaria ja nukkua kun nukuttaa. Eihän aikataulut estä minua toimimasta niin normaalistikaan, mutta pieni ääni pään sisällä käskee pysyä tehokkaana. Enkä oikeasti varmaan jaksaisikaan tätä kovin usein, mutta nyt taisi tulla tarpeeseen päivä, jolloin ainoa tavoite on syödä vähän ja jaksaessaan hakea kaupasta jugurttia ja muroja. Toisaalta päivän tavoitteena oli tehdä tiedonhaun harjoitustyöni loppuraportti, mutta ehkä tämän lepäilyn jälkeen hyökkään sen kimppuun vasta huomenna.

Oksentamisen ja yleisen kurjistelun lisäksi kipeilyssä on puolestaan kurjaa se, ettei pysty juomaan kahvia. Päänsäryn vielä kestäisin, mutta muutenkin lapasista karkaileva myötäliikutukseni telkkaria katsoessa on tänään kofeiinivajeessa noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ehdin jo alkuillasta kyynelehtiä vuolaasti läpi Notre Damen kellonsoittajan ja nyt pohdin, mikä olisi turvallista iltakatsottavaa, että pystyn vielä liikutuksen jälkeen nukkumaankin kunnolla. Jos en muuta keksi, pitää varmaan viimeinkin nöyrtyä ja katsoa Bond, se ei voi olla turhan liikuttava, eihän?

k-e-r-u-b-i

Ja niin avattiin uusi Kerubi. Perjantaista asti jalat ovat vieneet Ilosaaren kulmille joka päivä, milloin ihmettelemään uusia tiloja, milloin avajaiskekkereihin, milloin vaihtotorille ja milloin lounaalle. Toistaiseksi en ole pettynyt kuin naistenvessoihin (mutta missäs ne toimii?) ja tuopposen hintaan (5 euroa).

Lauantain avajaisilta oli kyllä melkoista juhlaa. Tunnelma oli korkealla, happi vähissä ja ystävän tarjoama piikki auki. Tanssin jalkani irti ja pieniä poikkeuksia lukuunottamatta olin oikeastaan koko ajan fiiliksissä kaikesta. Ja tämä oli siis ennen kuin Sielun Veljien Rokkikiinnitys julkaistiin ja illan viimeinen Elmoro-yhtye paljastuikin Neljäksi Ruusuksi. 

Jotain mystistä salissa tapahtui eikä omalla tai seurueen kollektiivisella riehunnalla ollut enää rajaa. Olisin itsekin normaalisti onnellisin, jos bändi vain soittaisi Haloon ja Pop-uskonnon tyylillä läpi, mutta nyt sekä minä että Neljää Ruusua inhoavat ihmiset ympärilläni tanssimme onnellisina läpi keikan - jopa ne kammottavat Uuden aallon rallit. Tai siis tanssin ne hetket, kun en halaillut ja meuhkannut ihmisiä kumoon fiiliksissäni. Sitä paitsi tuli sieltä sentään muutama biisi Haloolta ja Pop-uskonnoltakin suosikkini eli Idänprinsessa, että nyt taas Neljä Ruusua zenin löydyttyä (kyllä, minulla on sellainen olotila - ja sen vastakohta, joka tulee esiin yleensä huonoissa tilanteissa) voin olla suht tyytyväinen.

Tarjotut oluet ja yltiömäiset onnen kukkulat kyllä kostautuivat seuraavana päivänä. Jo aiemmin jumissa ollut yläselkäni riemastui lauantaista lopullisesti ja lisäksi muistin taas, miksi olenkaan nauttinut vähäalkoholisemmasta linjastani. Aion myös nauttia siitä siis jatkossa ja keskittää Kerubi-budjettini toistaiseksi vaikka keittiön antimiin. Onni nimittäin jatkui vielä eilen lounastoiminnan pyörähdettyä käyntiin. Kasviswokissa oli (paljon!) metsäsieniä, paprika ihanan rapsakkaa ja päällä paistettu halloumisiivu. Superherkkua ja nostaa odotuksia à la carten suhteen entisestään.

Eli vaikuttaisi siltä, että kohta ollaan vararikossa. Jospa siis tänään pysyisin poissa itse rakennuksesta ja kävisin katsomassa vaikka vain Ilosaaren valoshow'n.

Tekee muuten koko ajan mieli soijamaitoa. Vaikuttaako asiaan se, että Pirjo Muranen on jälkiäänittänyt Alpron mainoksensa uudestaan ja olen mainoksen uhri vai koittaako kehoni kenties kertoa minulle? En tiedä, mutta en viitsi tapella vastaan. Eilen tosin sorruin Rainbow'n luomuun soijajuomaan, sillä purkki näytti houkuttavalta ja oli Alpro Soyaa halvempaa. Vaikka halpisversiossa kasvivoima on ihan yhtä lailla luonnonvoimaa, se on näemmä myös vähän pahaa. Pystyn huijaamaan purkin alas mustikoilla ja puurossa, mutta sitten on palattava varmaan taas AS:n valikoimiin. Se on oikeasti herkullista. Pirjo ei valehtele.

hyvä päivä luovuttaa?

Löysin Uusiotorilta keskiviikkona Veripalvelun (ilmeisesti) humoristisia puhallettavia niskatyynyjä. Niissä luki punaisella pohjalla isoin valkoisin kirjaimin "Tänäänkin on hyvä päivä luovuttaa". Repeilin asialle tovin, mutta jonnekin tuonne takaraivoon se oikea asia jäi kytemään ja nyt on luonnollisesti vähän huono omatunto.

En ole koskaan luovuttanut verta. Se on vähän omituista, koska verenluovutus on asia, joka vähän niin kuin kuuluisi asiaan, jos minusta puhutaan. Siinä ollaan vilpittömästi yhteisellä asialla ja muutenkin aina filosofoin, että jos minä teen mukavia tekoja muille, muutkin (toivottavasti) tekevät niitä minulle. Arkikarman laki.

Ideologinen syy luovuttamattomuuden taustalla on ärsytys. En ymmärrä, miksi vieläkin tässä ajassa verenluovutus syrjii homoja. Ja se joka käyttää argumenttina riskialtista anaaliseksiä, niin saa kivuliaan potkun osakseen. Se on tässä kontekstissa perusteluna yhtä mielekäs kuin esimerkiksi "Elollisena olentona porkkanakin kärsii, kun sitä syö",

Toisaalta pieni syyllistävä ääni sanoo, että jos homotkaan eivät pääse luovuttamaan, niin potentiaalisia luovuttajia on vähemmän ja kyllä nyt kuolee joku verenhukkaan ihan varmasti, kun yksin juuri minä en luovuta.

Ehkä olenkin oikeasti vain arka. Tai muuten vaan saamaton. Tai sitten turhamainen, koska onhan vielä nämä kosmeettiset syyt. 

Pretty!

Minulle hyvä päivä luovuttaa ei ole kuitenkaan ihan joka päivä. Mustelmani paranevat hitaasti ja ovat hyvän aikaa todella kivuliaita. Narkkarilook on tuloksena vähintään neljänä neulalla sorkkimisesta viidestä, suonien mennessä piiloon parhaimmillaan molemmissa käsissä. Se tarkoittaa kärsivällisyyttä, kivunsietokykyä ja pitkähihaisia paitoja vuodenajasta riippumatta. Viimeisen voi korvata tilanteella, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä viikkoon. Ilmastoimaton kirjaston asiakaspalvelu kesäaikaan oli melkoinen haaste.

Kummallisiin katseisiin kyllästyneenä jatkan pienen äänen kanssa keskustelua vasta sitten, kun tämän kierroksen verikokeeni ovat varmasti ohi. En kuitenkaan ole yksin ärsytykseni kanssa, joten Veripalvelu, olkaa järkeviä ja poistakaa se älytön homokielto. Se tuo monen monta luovuttajaa lisää.

pahan suudelma

Ei keksitty lauantaina oikein mitään tekemistä, joten ex tempore käveltiin Tapioon katsomaan uusi Vares. Itse en olisi sitä valinnut, koska en erityisemmin pidä Reijo Mäestä ja leffa oli täynnä inhokkinäyttelijöitäni (Matti Onnismaa! Maria Järvenhelmi! Mikko Leppilampi!). Mutta jos poikaystävä nyt välttämättä haluaa käydä katsomassa elokuvan, jonka pääosassa on Antti Reini, en aio valittaa.

Tarkoituksenani oli makustella leffaa muutama päivä ja sitten kirjoittaa viiltävän nerokas analyysi suomalaisen elokuvan nykytilasta. Ongelmana on se, etten muista rainasta enää juuri mitään. Pannahinen.

Suurin syy siihen, että elokuva on sujahtanut muististani on käsikirjoitus oli harvinaisen heppoista tekoa. Juoni oli kököhkö, loppuratkaistu tuli nopeasti ja oli suurelta osin täysin epäuskottava. Tuotesijoittelu hyppi silmille joka välissä, kertojanääni ei istunut tunnelmaan ja roolihahmot jäivät enimmäkseen latteiksi. Antti Reini oli ihan hyvä Vares, mutta ei yhtään niin hunningolla kuin Veijonen ensimmäisen leffan aikaan (en kai ole sitä toista nähnytkään). Yleiskuva näytti enemmän CSI Miamilta kuin Turkuun sijoittuvalta dekkarilta.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. CSI Miami -efektit aiheuttivat tunteen, ettei kyseessä ollut tarkoituskaan olla rikosdraama vaan suomalaisen elokuvan ylipitkä mainosvideo. Zoom! Meilläkin osataan tehdä tällaista! Woosh! Vitsi mitä kamera-ajoja! Enkä voi kieltää, etteikö se olisi tyylikkäältä näyttänyt ja siinä samalla viihdyttänyt. Sitä paitsi, kuten Markolle totesinkin, jos kyseessä olisi amerikkalainen tuotos, emme edes ihmettelisi heppoista käsikirjoitusta. Se olisi ollut taas yksi ylibudjetoitu toimintajännäri (tosin sitten olisi ollut enemmän toimintaa).

Vaikka hahmoille ei annettu oikein minkäänlaista painoarvoa, roolitus oli tehty hyvin ja huolella. Se on aina ilahduttavaa. Oli sitä paitsi hienoa nähdä, että Mikko Nousiainen sai kerrankin oikeasti vastenmielinen ja pahis. Jopa inhoamani näyttelijät oli hyvin roolitettu harkiten: Mikko Leppilammen lismaisuus ei haitannut, koska roolihahmokin oli harvinaisen lismainen. Ja Ville Virtanen on ihana. Piste.

Kuoret olivat siis kunnossa. Toivon, että tulevat neljä (vai viisi?) Vares-elokuvaa panostavat myös sisältöön ja ennen kaikkea alkavat rakentaa hahmoja vähän paremmin - ja Reini päästetään renttuilemaan. Sitten reilusti yli miljoonan euron upottaminen tähän tuntuu oikeutetummalta. Sitä ennen en koe tarvetta suositella Pahan suudelmaa yhtään kenellekään, Ville Virtasta ja Antti Reiniä näkee (jopa yhdessä) vähän paremmissakin tuotannoissa. 

sunnuntaieväitä

Sunnuntai menee aina lahnatessa. Se ei ole levollista lahnaamista, lähinnä turhaa jumittamista. Tänään raahauduimme aurinkoiseen aikaan pakkaskävelylle ja sieltä palatessamme päätin hoitaa tämän sunnuntain kerrankin toisin. Ensi viikolla on kaikenmoista haipakkaa, joten miksei hoitaisi tänään jo vähän pakollisia asioita alta pois. Lukaisin jo tiedonhaun tulosten evaluointiin liittyvät viikkomateriaalit, tehtäviin aion palata huomenna. Työn alla on myös pari Rokkikäännöstä ja kirpparikamojen setvimistä. Ei mitään älyttömiä tavoitteita, on kuitenkin sunnuntai.

Tehoilua ja reippailua ei tietenkään jaksa ilman kunnon eväitä. Eli jos luulit lukevasi kirjoitelmaa tehokkaasta sunnuntaistani, luulit väärin. Tänään puhutaan ruuasta. Taas. Ja koska Katja oli oikeassa siitä, että kuvitetut blogit ovat mukavampia lukea, päätin unohtaa laiskuuteni ja lisätä vähän kuvia tekstiä siivittämään.

(Puolen päivän jälkeen syödyksi) aamiaiseksi paistoin banaanilettusia, hyvin myöhäiselle lounaalle tein vihdoinkin sitä haaveilemaani keittoa, jota Toivo Sukari kuulemma luuli telkkarissa maa-arkisoppakeitoksi. Soveltelin vähän Voisilmäpeliä-blogin ohjetta ja varsin hyvää tuli, jos ei nyt ihan Teatteriravintolan keittoa kuitenkaan. Talviseen päivään kuitenkin ihan mahtava lounas, jota voi höystää makunsa mukaan lisukkeilla.

Taustalla häämöttää kaunis
kirpparille menevä Ikea-kassi.

Olen yleensä reseptien orja ja poikkean niistä ensimmäisellä kokkauskerralla vain, jos on ihan pakko. Kaapin valikoimilla kuitenkin mentiin, joten pieniä myönnytyksiä oli pakko tehdä. Laitoin viinin/appelsiinimehun tilalla tuorepuristettua appelsiinimehua. Kuohukerman tilalla meni ihan tavallista ruokakermaa, joka tietysti vei vähän luksuksen tuntua keitosta, mutta ajoi kyllä asiansa. Suolaa tuossa keitossa on turha säästellä. Päälle paahdoin kurpistansiemeniä ja täysjyväpaahtoleivästä valkosipulikrutonkeja. Ja sitten reilusti mustapippuria ensin itse keittoon ja vielä koristeeksi päälle, rouh rouh. Annoksen kaverina näkyy edellisessä postauskessa mainittuja sämpylöitä. Kaikesta päätellen annokseni ei sovi hiilarikammoisille, mutta suosittelen kyllä muille kokeilunhaluisille, ainakin S-kaupat myyvät maa-artisokkaa 3,30e/500g ja siitä tekee jo neljä annosta keittoa.

Ehkä joskus opin käyttämään
kamerani asetuksia oikein.

Rokkikäännösten suhteen motivaatio on taas alkuun nollassa, mutta keittiöstä löytyi herkkuteen lisäksi tsemppaajaksi samasta blogista löytyneet puolukkapikkuleivät, joita leivoin perjantai-iltani ratoksi (ja naapurien ratoksi, vaahdotinhan täällä iloisesti voita ja sokeria kello 23). Hyviä ovat ja tekevät puolukalle oikeutta - nämä maistuivat kiitettävästi myös yleensä karvaita marjoja karttavalle miehelle. Itse kirpeiden makujen ystävänä tein myös sitruunakakkua, joka maistui kerrassaan fantastiselta ja ihanan sitruksiselta. Ulkonäkö sen sijaan oli vähemmän fantastinen, koska epätasaisesti paistava uunini jätti kaikista varotoimenpiteistä huolimatta keskelle raa'an kohdan. Tämä oli siis se toinen, onnistuneempi versio. Ensimmäinen velliksi jäänyt "kakku" päätyi suoraan roskiin. Jos kehityskaari jatkuu samanlaisena, ehkä viides sitruunakakkuni jo onnistuukin. Näin puhuu optimisti.

Ensi viikon ruokatavoitteeni on syödä vähän kaappia tyhjäksi. Siivosin nimittäin kuiva-ainekaappiani viikko sitten ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Ensimmäisenä voisin ottaa kokeiluun alkusyksystä hankitut soijapohjaiset pyttipannupalat. Vähän meinaa jännittää. Ja tähän liittyen: Learning to Cook.

aivodetox

Kuulin tutun tytön blogista, joka kuulemma aiheuttaa jonkinasteista huono ihminen -syndroomaa, mutta on samalla tosi mielenkiintoista luettavaa. Olen viettänyt siellä viime päivinä tovin jos toisenkin.

Olen huono ihminen. En ole tarpeeksi luomu ja kemikaaliton ja seesteinen. 

Mutta olipa muutoin ihan todella mielenkiintoista luettavaa!

Opin miten tehdään itse kasvovettä, samoin kookosöljyn noin 1001 käyttötapaa. Lisäksi pääsin vakoilemaan kuvamuodossa kaunista kotia ja sain tietää, etten todellakaan ole ainoa, joka viettää kaupan teehyllyjen kohdalla ihan luvattoman pitkiä aikoja.

Nyt keskitän energiaani siihen, että ottaisin hyvät vinkit korvan taakse ja koittaa olla ahdistumatta siitä, että käytän edelleen deodoranttia ja syön aamiaiseksi muutakin kuin tuunattuja superkuituisia luomupuuroja. Jotenkin pääsee unohtumaan, että dödöni on Lushin paladeodorantti ilman ylimääräisiä kemikaaleja ja että syön kyllä kuitua, kasviksia, hedelmiä ja luomua ihan kiitettävästi kuitenkin. Että voisi tässä omatuntoni kanssa huonomminkin varmasti asiat olla.

Hyvistelyajattelun karkaaminen lapasesta ei ole mikään ihme. Tokihan blogi oli pakko bongata samaan aikaan kun kuulin toisen tutun olevan kuukauden kestävällä detox-kuurilla. Ja samana päivänä, kun Voima-lehteä selatessani tajusin, etten ole ikinä älynnyt keittää kuivahtaneita appelsiineja hillokkeeksi. Mikä tuhlari!

Vaikuttaisi siltä, että aivoni kaipaisivat kunnon detoxia kroppaani enemmän.

Kasaan siis mielenrauhaani parhaani mukaan. Leivoin juuri jo toista kertaa tällä viikolla itse sämpylöitä. Äidin sponsoroimat Ylämyllyn (luomu, hoh) sämpyläjauhot on nyt testattu. Vaativat opettelua, ovat tavallisia höttöjauhojani kitkerämpiä. Bonuksena kuitenkin sämpylöiden ehdottoman kaunis ulkomuoto. Tekisi mieli kuvata ne näytille, vaikka en uskallakaan niitä kenellekään syöttää.

Ja koska painin päässäni suurehkon päätöksen kanssa, menen kohta Punnitse ja säästä -kauppaan ja ostan jotain hullun hyvää teetä ajatusten kirkastamiseksi. Ja ehkä vähän siemeniä, mausteita ja herkkuja.

tomaatteja, tomaatteja!

Kauniit ja värikkäät asiat houkuttavat talvikauden tallaajaa. Fakta.

Tunnettu tosiasia on, että aina lokakuun kääntyessä marraskuuksi alan himoita viinikumikarkkeja. Ne ovat niin värikkäitä ja ihania. Pakko olla siis hyväksi minulle. Punnitse ja säästä -kaupassa kuivatut kasvislastut (siellä on keltaista, oranssia ja vihreää lastumuodossa) huutelevat seireeninkutsuaan kauppaan eksyvälle. Värisinfoniansa kanssa kuivattu papusekoituskin näyttää huomattavasti mielekkäämmältä kuin harmahtavat kikherneet, vaikka en oikeastaan edes tiedä, mihin papusekoitusta käyttäisin.

Nyt on vakkariruokakauppanikin keksinyt heikkouteni. Sieltä saa pikkutomaatteja irtokarkkiperiaatteella! Monenlaisia (eurooppalaisia, ei israelilaisia) pieniä tomaatteja eri väreissä ja punaisen sävyissä saa annostella pussiin juuri haluamansa määrän - tietenkin reippaasti isommalla kilohinnalla kuin valmiiksi pakatut.

Rakastan pikkutomaatteja kaikissa muodoissaan. Syön niitä talvisin jatkuvasti. Toisin sanoen K-Supermarket Metropolin tomaatti-innovaatio tulee todennäköisesti koitumaan kohtalokseni, ellen opi sulkemaaan tomaattihoukutusten kohdalla silmiäni vähän samaan tapaan kuin niillä perinteisemmillä irtokarkkihyllyillä.

Uutuuden hurmassa oikeutin kuitenkin vielä tertussa olevien kirsikkatomaattien ja sekä punaisten että keltaisten miniluumutomaattien (268g/2,14e) heräteostokseni ympäristötekona. Kerrankin sain ihanaisia pikkutomaatteja kotiini paperipussissa sen iänikuisen ja kierrätyskelvottoman muovirasiahirvityksen sijaan. Se ei ole kehnompi pointti ollenkaan.