Pientä pintaremonttia

Pieni on suhteellinen käsite. Jollekin seinien ja lattioiden uusiminen voisi olla helppo nakki, mutta kaksi remonttinoviisia on joutunut kyllä koetukselle.

Kolme yötä vanhassa kodissa jäljellä. Olo on yllättävän haikea, vaikka muuttoa olenkin odottanut viikkoja kuukausia vuosia. En ole aikuisiällä asunut missään niin pitkään kuin tässä. Valtaosa tavaroista on pakattu, muutama hassu laatikko keittiössä odottaa vielä urakointia. Paniikki ehtii toki iskeä vielä perjantaina, mutta muuta en olettanutkaan.

En voi kyllä suositella tätä alle kahden viikon pintaremonttiaikataulua. Päätettiin maksaa remppafirmalle olkkarin lattian vaihtamisesta, mutta kaikki muu ollaan tehty "itse". Marko onkin tehnyt hommia ihan oikeasti, mutta itse olen ollut lähinnä hyödyksi kevyissä tapetinpoisto- ja muonitushommissa. Ilman remppataitoisia ja poikkeuksellisen kilttejä ystäviä oltaisiin oltu pulassa, mutta onneksi apua kysyvälle löytyy. 

En pysty uskomaan, miten pitkällä remonttihommat on - kaikki akuuteimmat tavoitteet taidetaan jopa saavuttaa ennen h-hetkeä. Olo on epäuskoinen. Tätä kiitollisuudenvelkaa tosin ei pysty millään ikinä kuittaamaan.

Tietysti edellinen ei tarkoita sitä, etteikö hommia riittäisi makkareiden pinnoissa ja alakerran vessassa vielä muuton jälkeenkin, mutta se on sivuseikka. Olkkarin lattia ja seinät oli tavoitteena ja niitä paljon enemmänkin on viimeisen puolentoista viikon aikana ehditty.

Vaikeinta on ollut kestää se, että kaaos vain muuttuu koko ajan pahemmaksi ennen kuin tilanne konkreettisesti paranee. Ja se että on pitänyt jaksaa käydä töissä samaan aikaan, kun on ollut tämä härdelli päällä. Onneksi huominen ja perjantai on lomaa, niin voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Huomenna toivottavasti näen uuden lattiankin valmiina. Sitä odotellessa.

Mitä syön? 10 x aamiainen

Ruokavalion kyttäämistä on jatkunut nyt kolmisen kuukautta. Olen jo aika hyvin sinut erilaisten ruokien kanssa, mutta rentoutumisen myötä tulleen huolettomuuden takia annoskoot ovat kasvaneet eli tarkkuustyötä riittää vielä.

Moni läheinenkin murehtii minua nykyään ruokaviereaana, eivätkä jotkut uskalla tarjota mitään. Pääpiirteittään tämä on kuitenkin helppoa: ei puhdasta sokeria, ei valkoista vehnää. Kaikesta muusta  on vastuu syöjällä eli minulla. Käytännössä pitäisi vain malttaa syödä vähän kerrallaan. Monissa tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty, kun väsymyskierrokset painavat päälle.

Olen jostain syystä kuvannut aamiaisiani pitkin kevättä. Niistä saa yllättävän hyvin osviittaa paitsi sopivista ruoka-aineista, myös tuosta hiljalleen höllentyneestä asenteesta.

Perusleipä: jälkiuunipala margariinilla, juustolla ja kurkulla.

Niihin hetkiin kun esanssisuus ei ahdista.

Porkkala ja Real maistuivat luksukselta, harvoin on kumpaakaan.

Puuroista paras on puoliksi kauraa ja puoliksi ruista. Manteli käy kaikkeen.

En juurikaan tykkää paistetuista munista, mutta avokadolla sen saa huijattua alas.

Go On -soijarahkoja söisin mielelläni enemmänkin, mutta poden purkkiahdistusta

Tuliaisiksi saatu Vionan savutofu loppuu kohta. Mikä sitten avuksi?

Huonoin esimerkki. Ra-kas-tan Weetabixin rakennetta, mutta nälkää se ei pidä.

Pro tip: jos herkkumurot laittaa mukiin, niitä muistaa syödä maltillisesti.

Bonus: hotelliaamiaisestakin selviää, jos tosissaan yrittää.
Rehellisyyden nimissä tämä oli round one.

Havaintoja:

- Kuvissa ei esiinny käytännössä lainkaan pähkinöitä tai hummusta, vaikka molempia olen syönyt kevään mittaan todella paljon.

- Banaania en syö edes viikottain, siihen nähden sitä näkyy kuvissa suhteettoman paljon.

Nyt nuo ihan ensimmäisten kuvien annokset näyttävät hurjan pieniltä. Ja ovathan ne. Sinne suuntaan kannattaisi kuitenkin taas viritellä aivoja ja pakata jokaiseen kassiin mukaan järkeviä välipaloja.

En nyt tiedä, onko näistä mahdollisille kylään kutsujille mitään apua, mutta itselleni kyllä. Voi kun olisin ollut yhtä fiksu kuvaaja myös lämpimien ruokien, väli- ja iltapalojen kanssa. Ehkä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Maaliskuun kirjat

Sady Doyle: Ihmisrauniot

Ihmisraunioiden alaotsikko on "Naiset, joita rakastamme vihata, haukkua ja pelätä... ja miksi" ja se kertookin sisällöstä tiiviissä muodossa kaiken olennaisen. Blogimaailmasta ponnahtanut Doyle puhuu kirjassaan täyttä asiaa ja avaa kiinnostavia näkökulmia kulttuurimme ihmisraunioihin aina Mary Wollstonecraftista Britney Spearsiin. Harmittaa vain, ettei kieli siirry mediasta toiseen kunnolla. Itselläni ainakin sinällään blogeissa toimiva ilmaisu kirjan sivuilta luettuna ainakin vei huomiota itse asiasta ja laski kokonaisuudelta ainakin yhden tähden.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Kiitos Ellibsin äänikirjapalvelu, joka toimii kuin toimiikin puhelimen selaimessa! Tummiin vesiin siivitti monta lenkkiä ja junamatkaa, mutta pakko kyllä sanoa, että teksti olisi varmaankin toiminut paremmin luettuna. Kuunneltuna kesti aika pitkään päästä kärryille siitä, kuka on kuka ja missä ajassa milloinkin liikutaan. Tästä formaattikompastuksesta huolimatta Hawkinsin uusin toimi höttöaivoilleni erinomaisesti: ensin tuntui, ettei tarina etene ollenkaan, mutta kirja rakensikin jännitystä ansiokkaasti pikkuhiljaa, enkä minä ainakaan arvannut syyllistä ennen kuin loppumetreillä. Vahva 3/5 siis yleisellä tasolla, mutta minulle tämä sattui vastaan poikkeuksellisen hyvään aikaan.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Tämä on pyörinyt yöpöydällä pitkään, kun tykkäsin Punaisesta puutarhasta kovasti ja Pinterest tuntuu olevan sitä mieltä, että Ihmeellisten asioiden museo on sitä kaikkein parasta Hoffmania. En allekirjoita, enemmän sujahti "ihan ok"-asteikolle, joskin sen yläpäähän. Kirjassa on kaksi päähenkilöä ja kaiken keskiössä friikkisirkus eli temaattisesti kirjassa oli vahvoja yhtymäkohtia The Greatest Showmaniin. Sävy oli kuitenkin synkempi ja etenkin Hoffmanin romaanissa tulee vahvasti esille, että pahimpia hirviöitä ovat ne tavallisimmilta näyttävät ja rahakkaimmat ihmiset. Toisen päähenkilönsä kautta Hoffman valottaa ja arvostelee myös siirtolaisten ja työläisten oloja rankallakin kädellä eli hötön puolelle Ihmeellisten asioiden museo ei pääse luiskahtamaan romanttisista sivujuonteista huolimatta. Minusta kirjassa ehkä parasta oli 1900-luvun alun New Yorkin kuvaus, josta olisi varmasti saanut paljon enemmän irti, jos olisi kaupungissa käynyt. Suosittelen, jos kaipaa sujuvaa lukuromaania yhteiskunnallisilla ja historiallisilla teemoilla höystettynä.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Valkea kuin lumi ei ollut minusta ihan yhtä tenhoava kuin Simukan ensimmäinen Lumikki-kirja, mutta oivaa viihdettä silti. Edelleen päähenkilö tuntuu aikuislukijasta vähän turhankin näppärältä kaikessa, eikä tarina ei vieläkään päästä kovin lähelle Lumikin persoonaa, mutta vähän lisää kerroksia tulee kuitenkin kaivettua esiin. Hyvä niin. Ja koska tämä onkin nuorille suunnattu trilogia, ei pidä antaa liki yli-inhimillisen selviytymisen häiritä - nuortenkirjana Valkea kuin lumi nimittäin toimii edeltäjänsä tavoin paremmin kuin hyvin. Eniten miinusta siitä, että kirja tuntui paikoin Prahan matkailumainokselta. Ainakin kaupungissa käyneelle tehokkaalta sellaiselta, mutta kuitenkin.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja

Luin tätä tietoisesti Tallinnan-reissulla ja se olisikin kevyesti paras tapa fiilistellä Melchior-kirjoja. Sarjan neljäs osa oli mielestäni muutenkin paras tähän mennessä: se nappasi tarinan vietäväksi heti, eikä edellisessä osassa vaivanneet historialliset taustoitukset olleet enää niin päälleliimattuja. Myös dekkarina tämä toimi minusta paremmin kuin pari edellistä ja vähän surettaakin, ettei suomennettuna ole enää kuin yksi Melchior odottamassa! Surettaa kyllä vähän myös tässä kirjassa tulleet juonenkäänteet, mutta yritän pysyä optimistisena tulevien osien suhteen.

Luin tämän kohdan pari päivää liian myöhään.
Eli todellakin käveltiin Lyhige jalgia ylös Toompealle. Maaliskuussa.