vuosikatsaus

Tapanani on ollut listailla toiveita uudelle vuodelle ja sitten vuoden lopuksi kerrata, miten kävi ja kuinka paljon toteutui. 7.1. 2013 kirjoitin seuraavaa:

Toivon, että jaksaisin panostaa omaan hyvinvointiini: liikkua ilokseni, nukkua tarpeeksi, syödä hyvin sanan kaikissa merkityksissä. Että muistaisin käyttää kasvovettä ja hammaslankaa säännöllisesti. Saisin opinnot pakettiin ilman suurempaa stressiä - mihin kuuluu olennaisesti tehtävien tekemisen aloittaminen vähän aiemmin kuin deadlinen jo vaaniessa nurkan takana. Lisäksi haluaisin viettää laatuaikaa ihmisten kanssa myös arjen keskellä ja varata aikaa itselle: lukea ja katsoa hyvä sarjoja, käydä elokuvissa ja syödä kasapäin avokadoja. Pitää kodin suurin piirtein siistinä ja muistaa ostaa itselleni leikkokukkia aika ajoin. Ja viimeinkin sisustaa makuuhuoneeni loppuun, se jos mikä on olennaista hyvinvoinnille.

[...]

Viimeinen toiveeni alkaneelle vuodelle siis saada taas keho ja mieli keskenään tasapainoon. Ilman nipottamista ja toivottavasti myös ilman ravintoainelaskureita.

Jos joku meni tänä vuonna kunnialla, niin opiskelu. Tunnollisesti heräsin viikonloppuisinkin aikaisin lukemaan tenttiin, ettei jäisi kaikki tahkottavaksi viimeisinä päivinä. Sain hyviä numeroita ja kirjallisista töistä asiallista palautetta. Stressaamatta tämä ei tietenkään onnistunut, mutta ehkä kaikkea ei voi vaatia. Sarjoja katsoin enemmän kuin aikoihin ja kirjojakin meni varsin ansiokkaasti, laskentatavasta riippuen tasan (äänikirjat mukana), vähän yli (tenttikirjat mukana) tai vähän alle 60 (vain luetut, ei-tenttikirjat).

Kasvovettä muistin käyttää, hammaslankaa vähän laiskemmin, mutta melko hyvin sentään. Laatuaika tuntuu hävinneen varsinkin loppuvuodesta kuin tuhka tuuleen ja elokuvissakin olen käynyt vähenevässä määrin. Siivosin vaihtelevasti, leikkokukkia ostin ehkä kahdesti, makuuhuone on edelleen sisustamatta. Liikuin enemmän velvollisuudesta, nukuin enimmäkseen liian vähän. Söin ihan liian vähän avokadoja ja muutenkin olen stressannut syömisestä normaalia enemmän. Keho ja mielikään eivät siis ole ihan niin tasapainossa kuin voisivat olla.

Ehkä kuvallinen onnistumisprosentti on parempi?

Kuusi yhdeksästä. Hmm. En ole pettynyt, koska tärkeimmät, kuten Robbie, Pariisi ja kirjastonhoitajaopinnot tuli saavutettua. Vihersmoothiet, zenit ja makuuhuoneen uudet kivat kalusteet siirtykööt ensi vuoden haaveisiin.

Mietin asiaa eilen illalla ja olin varma, että tänä vuonna panostin kotimaanmatkailuun. Sitten muistin tosiaan käyneeni Tallinnassa. Ja siellä Pariisissa. Oho. Kesällä reissasinkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ihanan paljon, kun näin jälkikäteen muistelee esimerkiksi helatorstain teatterimatkaa, kesälomalla tehtyä roadtripiä, viikonloppua Mikkelissä ja kulttuurilomasta pääkaupunkiseudulla.

Tinttamareski Kansallisteatterin pienen näyttämön aulassa toukokuussa.

Sannan ikuistamana Orsayssa kesäkuussa.

Markon kuvavisio Turun tuomiokirkolta heinäkuussa.

Selfie Tallinnan vanhankaupungin muurilla elokuussa.

Hyviäkin hetkiä siis ehdottomasti löytyy, mutta kaiken kaikkiaan vuosi 2013 on tuntunut tosi raskaalta, enkä varmasti tule muistelemaan sitä hyvällä. Koko ajan on pitänyt olla huolissaan jostakin ja ahdistuskertoimet ovat huidelleet pilvissä. Töissä on ollut stressaavaa milloin mistäkin syystä, enkä vieläkään ole oppinut jättämään kaikkia murheita työpöydän ääreen kotiin lähtiessäni. Ainakin nyt siis tuntuu siltä, että koko ajan on käynyt ylikierroksilla ja romahdus on vain nurkan takana.

Oma terveys on sentään pitänyt kutakuinkin puolensa, mutta lähellä on myllertänyt ihan liikaa. Ei enää yhtään minkään maailman myyräkuumeita, munuaisaltaan tulehduksia saati niitä vakavampia asioita ensi vuonna, kiitos. 

2014 olkoon siis kaikin puolin parempi. Mutta se ei ole vielä tämän päivän asia.

huimaa

Palautin tänään viimeisen opiskelutehtäväni. Nyt on taas omaa asiantuntijuutta reflektoitu sivukaupalla. Huimaa. Jos olisin ollut viisas, olisin palauttanut sen perjantaina ja pitänyt pari täysin tyhjaa vapaapäivää. En ollut. Sen sijaan viikonloppuun mahtui mm. näitä asioita:

Great Gatsbyn enskari.

Ensimmäinen ravintolapäivä herkuttelun sijaan ravintoloitsijana. Katja kuvasi.

Viisufinaali on parhaimmillaan ystävien kanssa meuhkattuna.
Eurooppa saattoi äänestää väärin, mutta Suomi ei.

Pesin myös pohjoispuolen ikkunat ja kävin pyöräretkellä Mutala-Rantakylä-akselilla, mutta menköön ne kuvitta. Miten siellä Rantakylässä tuntuukin aina niin oudolta? Paikat eivät ole radikaalisti muuttuneet keskustaan siirtymiseni jälkeen, mutta minun on silti vaikea ymmärtää, että olen asunut siellä melkein kaksi vuotta. Se oli joku toinen Hanna jossain toisessa todellisuudessa.

Toisen todellisuuden nainen oli sekin, joka ravintolapäivästä selvisi. Tiukka päivä olisi ollut muutenkin, mutta menin toki sopimaan ravintolan ja viisufinaalin väliin sosiaalista elämää. Hieno päivä joka tapauksessa, eikä varmaankaan jää viimeiseksi ravintolapäiväkseni. Suurimmalta stressiltä vältyttiin, pelattiin hyvin yhteen päästiin omillemme ja kaikki tarjottavat onnistuivat erinomaisesti. Ja kyllä se kahvila museoon kuuluu, ei siitä mihinkään pääse.

Ja sitten elokuviin.

Minusta Gatsby oli hieno ja näyttävä kokonaisuus. Suurimmat ongelmat liittyivät mielestäni (tälläkin kertaa) ohjaukseen. Kuten Marko totesi, on se kumma, että Baz Luhrmannilla on käytössään älyttömän hyvät näyttelijät ja uskomattoman hienot lavasteet, ei ohjaaja uskalla käyttää kumpiakaan kunnolla. Tai kuten itse tuoreeltaan jo ehdin sanomaan, tämä elokuva tekee tulevaisuuden opiskelijoille SparkNotesin melko turhaksi. Lue: turhankin hyvin oli asiat selitetty auki.

Näkemisen arvoinen elokuva tämä ehdottomasti oli ja minusta 3D-tekniikkaa oli käytetty harvinaisen kivasti. Roolitus kuitenkin ilahdutti ehkä kaikkein eniten, eikä vähiten sen takia, että ensimmäiset muistikuvani Leonardo DiCapriosta ja Tobey Maguiresta ovat näiltä ajoilta.

Oi tui tui, Tobey ja Leo! Sukupolveni naiset ovat kasvaneet teidän kanssanne. Minusta on ihan parasta, että yli 15 vuotta samat naamat ovat edustaneet söpöjä vanhempia miehiä. Paitsi nyt 2013 pitänee korvata sana söpö jo hiljalleen vaikka charmikkaalla, tämän puolesta puhuu Gatsbyn ensi-illan ja promokiertueen parratkin. Elkää ajako niitä pois!

Eilen katsoin vapaapäivän päätteeksi Wrightin Ylpeyden ja ennakkoluulon. Tulikin vahingossa Carey Mulligan -teemaviikonloppu. Se on harvemmin huono asia.

olenko se minä?

Puhuttiin joitain viikkoja sitten vanhan ystävän kanssa tunteja. Ei oltu nähty noin kuuteen vuoteen, joten siinä oli kuuluminen jos toinenkin kerrottavana. Ystävä on hiljattain eronnut ja mietittiin myös sitä, hukkaako jokainen uuteen suhteeseen astuessaan palasia itsestään, ihan vahingossa.

Nyt olen alkanut miettiä, onko ajatus laajennettavissa kaikkiin elämäntilanteen muutoksiin. Esimerkiksi kokopäivätyön ja opintojen yhteensovittamiseen.

Muutama viikko sitten sain Maijan ja Jennan kylään lauantai-iltana ja pyörähdettiin Sointulassa. En meinannut malttaa lähteä, koska olin seurasta niin innoissani. Aamulla katkaisin kuukausia kestäneen musiikin kuivan kauden kuuntelemalla Backstreet Boysin Unbreakablea ja Never Gonea. Koin ihan todella järisyttävän ahaa-elämyksen: minähän olinkin se sosiaalinen tyyppi, joka kuuntelee popmusiikkia!

Torstaina taas raahauduttiin Jannen läksiäisistä (nou!) Ismo Alangon keikalle. En ollut ihan yhtä lieskoissa itse keikasta kuin useimmat tutut, mutta jossain välissä ehdin tuntea itseni enemmän minuksi kuin aikoihin. Minähän olin myös se tyyppi, joka käy rokkikeikoilla filtterit korvissa ja tuoppi kädessä!

Eilen vietettiin iltaa Katjan ja kaupungissa visiteeraavan Virpin kanssa ja puhuttiin näistä herätyksistä. Ja taas löysin yhden unohtuneen itseni. Olen valvomisesta aivan raato, mutta muuten mieli on taas monta astetta piristyneempi. Sen kunniaksi aion tänään olla hyvällä omallatunnolla se tyyppi, joka käy aurinkokävelyllä ja sen jälkeen makaa sohvalla, katsoo sarjoja ja juo tolkuttomasti teetä. Ja ehkä vähän Dr Pepperiä.

Tämän illan jälkeen löytyneet minät on kuitenkin syytä laittaa taas hetkeksi horrostilaan, koska viestinnän analyysitehtävä ja oppimispäiväkirja pitää palauttaa mieluusti ennen vappua. Olkoon motivaatioporkkanani se, että kirjallisia töitä on enää kolme jäljellä. Niiden jälkeen voin antaa tilaa itselleni vaikka joka ilta. Tuskin maltan odottaa.

näen keltaista

Hermot ovat venyneet ja paukkuneet nyt parin viikon verran pahasti. Hyvä tuuli muuttuu huonoksi pienestäkin käänteestä ja pahoitan mieleni aivan kaikesta. Olisipa kevät 2013 jo paketissa, edes minä en enää jaksa kuunnella juttujani.

Kirsikkana kakun päällä tajusin, että viimeinen opiskelujen deadline on 26.5. Yksi iso työprojekti puolestaan julkaistaan 20.5., toinsen h-hetki koittaa 29.5. Pakko varmaan rutistaa nyt huhtikuun puolella jo niin paljon valmiiksi kuin suinkin mahdollista, muuten saattaa koitua kohtalokkaaksi tuo touko-kesäkuun taite, jolloin toki olisi tarkoitus olla lomamatkalla, mieluiten terveenä. 

Positiivista kaiken stressin keskellä:

Ostin (luottokunta osti) uudet kevätverhot. Oikeasti motiviina oli pelko siitä, että iskältä saadut, ihanaiset Kaivo-kuvioiset verhoni palavat puhki, koska en puolessatoista vuodessa ole saanut aikaiseksi hankkia a) toista verhokiskoa ja b) vaaleita verhoja Marimekkojen suojaksi taustalle. Mutta kun nuo uudet Tähkäni torstainasilitin ja paikalleen ikkunaan ripustin, on pakko tunnustaa, että ne ovat tuottaneet toistaiseksi joka päivä kasvaneen määrän iloa arkeeni.

Puutarhaohjelman täti on kateellinen verhoistani.

Miten niin materia ei tuota onnea? Moisia typeryyksiä väittänyt ei varmasti ole ikinä mennyt pikkupakkaseen varustautuneena varhain lauantaiaamuna töihin ja poistunut rättiväsyneenä odottamattomassa kaatosateessa iltapäivällä uuden, vapaapäivien aikana kaappiin ilmestyneen Gustav Klimt -sateenvarjon suojissa.

Jaa mikä keltainen kausi?

Adele-varjo ja minä haistatimme pitkät universumin vatipäille ja kipitimme kokkaamaan burgereita illan ratoksi. Mutta se onkin jo toinen tarina.

apofenia

Yleensä en koe yksin asumista ongelmaksi, lähinnä nautin siitä. Telkkarista näkyy enimmäkseen niitä ohjelmia, joita minä haluan katsoa ja tavarat asettuvat sinne, minne minä haluan ne laittaa. Tiukkoina kuukausina tietysti olisi kiva, jos joku olisi jakamassa kustannukset. Ja sitten on ne hetket, kun tulee tärkeää asiaa, eikä paikalla ole ketään, kelle kertoa.

Niitä hetkiä varten on onneksi blogi ja kamera.

Ostin pitkästä aikaa hapankorppuja ja kun nyt sain monsteritenttialueen (vuoden 2006 tekijänoikeuslainsäädäntöä lukuun ottamatta) kahlattua läpi, päätin tehdä vähän iltapalaa.

Voi ei, apea pieni hapankorppupakettiparka! Ihan tuli syyllinen olo viedä muutama korppu parempiin suihin, paketillahan on selvästi nälkä. Hetken ehdin harkita iltapalan vaihtamista sämpyläksi, mutta tulin järkiini. 

Tänään aikaisin nukkumaan. Erinomainen suunnitelma.

back to basics

Viime aikoina olen iloinnut asioista, jotka olivat arkipäivää vielä 90-luvulla. Ensinnäkin teetin ensimmäistä kertaa sitten kesän 2011 ison kasan paperivalokuvia. Teetin myös valikoiman ystäville ja sukulaisille, ja olen nyt lähetellyt niitä postissa kevätylläreinä ympäri Suomea.

Oi paperiposti, miten olen sinua kaivannut! Onneksi sitä tulee myös minun suuntaani. ChocoChilin Elina teki keittokirjahyllyn kevätsiivouksen ja kerrankin aamukukkumisestani oli jotain hyötyä: sain varattua yhden kirjan itselleni postikulujen hinnalla. Vaikka tiesinkin sen saapuvan hetkenä minä hyvänsä, oi miten ihanaa olikaan löytää Vegan - Over 90 Mouthwatering Recipes -opus eteisen matolta odottamassa, kun viime viikolla piiiitkän päivän jälkeen viimeinkin kotiuduin.

Ja jos se oli ihanaa, vielä sata kertaa ihanampaa oli tänään löytää samaiselta matolta ihan oikea kirje. Tuoksupaperilla!

Piristystä tässä kaivataankin, koska edellisen entryn jälkeen iski hulluus ja päätin tehdä viimeisen kirjatentin sittenkin kiirastorstaina. Sen jälkeen onkin ollut ohjelmassa kolme kirjaa informaatiolainsäädäntöä ja etiikkaa viikossa, työn ohessa totta kai. Helppoa kuin heinänteko, eikä yhtään ole pinna kireellä. Eilinen kilahdus lounaan lisukkeeksi kaavailemani kermaviilikastikkeen käyttämisestä pitsatäytteeksi oli jotain ihan muuta, ehdottomasti.

lista

Tein alkuvuodesta kalenterin sisäkanteen kevään opiskeluaikataulun, johon voin yliviivata tehdyt hommat. Alkuviikosta ehdin hetken jo riemuita kuvassa olevaa näkyä.

Sitten tajusin, että kyseessä on tosiaan tammikuussa tehty versio, josta puuttuu vielä vino pino PR-viestinnän asiaa ja viimeinen kirjatenttikin on väärällä päivällä. Oodikin sinnikkäästi väittää minun suorittaneen syksystä lähtien yhteensä 11 opintopistettä. Yritän olla lannistumatta, voiton puolella tässä sentään jo selkeästi ollaan, sanoo Oodi mitä tahansa. Lienee parasta kuitenkin päivittää tekemättömät tehtävät myös kalenteriin, etten vielä vahingossa mene kääntämään aivoja kokonaan nolla-asentoon.

viikon kulku

Alan olla aika harjaantunut siihen tunteeseen, kun on pitkään innolla odottanut jotain tiettyä arjen piristystä ja sitten se peruuntuu/siirtyy viime hetkellä. Silti se harmittaa joka kerta ihan vietävästi. Nyt kaikki peukut pystyyn ja taikatalismaanit esiin, ettei pienen pojan kuume enää nouse ja perhe pääsee lomareissulle, vaikka vähän myöhässä. Hanna-täti odottaa jo!

Muutoin tällä viikolla on ollut jotenkin ihan poikkeuksellisen hyvä dynamiikka. Paitsi että töissä on ollut harvinaisen viihdyttävää ja haastavaa, olen ehtinyt liikkumaan, lukemaan tenttiin, viettämään omaa aikaa siivouksen ja telkkarin parissa, näkemään ystäviä, käymään keikalla ja viettämään parisuhteen laatuaikaa, katsomaan kolme elokuvaa, teettämään ison kasan valokuvia ja jollain ilveellä nukkumaankin ihan hyvin.

Jos saan jotenkin kiinni siitä, miten tämä kaikki tapahtui, patentoin konseptin ja rikastun. Jos en, ei voi mitään. Ero reilun viikon takaiseen olotilaan (jolloin en ylikierroksiltani edes muistanut, mikä viikonpäivä on menossa) on joka tapauksessa melkoinen.

hektinen helmikuu

Olen jo ajat sitten päättänyt, miten palkitsen itseni, kunhan aineopinnoista selviän. Tänään aamulla noin klo 6.35 sitten - lopulta! - oivalsin, että myös välipalkitsemiset ovat tarpeen, koska tämä alkuvuosi on aivan kammottava.

Opiskeluvalitus alkaa nyt:

Torstaina on yhden kurssin kirjatentti. Lukualue oli melko lyhyt (170 sivua), mutta samasta kirjasta samalle tentaattorille tehty tentti toi kaikesta pakertamisesta huolimatta arvosanaksi 2, koska asia on vaikeaa ja tentaattori vaativa. Samalle kurssille on ihan järjetön kasa tehtäviä, joita olen tehnyt kymmeniä tunteja pitkin tammikuuta ja vieläkin puuttuu osa. Ja tietty vielä kurssiraportti, mutta sitä murehdin vasta lähempänä palautuspäivää (28.2.).

28.2. on myös kirjatentti, johon pitäisi jossain välissä lukea kaksi kirjaa ja kolme artikkelia. En ole vielä ehtinyt aloittaa, koska olen lukenut kolmannen kurssin tenttiin. Tentti on vasta 7.3., mutta 1.3. pitää palauttaa itse laaditut tenttikysymykset. Siihen on yksi kirja, 7 artikkelia ja sekalaisia muistiinpanoja. Tentin jälkeen on vielä raportti ja vertaisarviointi. Luottamusaiheinen keskustelu ilmeisesti pyörii jo, en ole jaksanut tarkastaa tilannetta.

Tämä lukemisen määrä minua lähinnä lannistaa, sillä kaiken tuon tarpeellisen asian hahmottaminen pelkästään lukemalla tuntuu ihan mahdottomalta. Inhoan kirjatenttejä. Ennemmin tekisin tehtäviä ja esseitä, vaikka vievätkin enemmän aikaa. Lisäksi kirjatenteissä turhauttaa, ettei tehtävälistalta voi ruksia mitään yli viikkoihin, vaikka hommia tekee koko ajan.

Eihän tuo muuten erityisen paljon olisi, mutta koska samaan aikaan pitää istua töissä 38,15 tuntia viikossa (plus ruokatauot), alkaa päässä kuulua huolestuttava surina jo nyt ja helmikuu on vasta aluillaan. Onneksi tänään sain ihanaa ja odottamatonta kiitosta tehdystä työstä, joten sorvin ääressä jaksan sen voimin istua taas hyvillä mielin. Tiedän, että opiskelujenkin suhteen hengittäminen helpottuu tämän viikon jälkeen, kun ensimmäinen kirjatentti on tehty. Lisäksi palautin jo yhden setin tehtäviä viikonloppuna, loput yritän palauttaa vielä tällä viikolla. Sitten voi jo ruksia kohtia vähän enemmän.

Niin ja se palkinto? Jalkahoito Ecobeautyssa. Voi olla, että siirrän palkintoni lunastamisen keväämmälle, mutta rahat siihen varaan jo seuraavasta palkasta. Akuutimpana palkitsemiskeinona saan odotettuja vieraita helmikuussa ja itsekin pyrähdän Helsinki-Hämeenlinna-akselilla parin viikon päästä. Tuulettuminen tulee tarpeeseen.

Sitä paitsi junassa tulee luettua tenttikirjoja helpommin. Haahaa.

hyvinvoinnin toivehia

Olen viettänyt viimeisen viikon on-off-kuumeessa ja kaikkialta särkevänä kipupallona. En siis ole ollut kovin inspiroitunut pohtimaan toiveitani tulevalle vuodelle. Eilen aamulla aloe vera -mehun äärellä ennen töihin lähtöä sitten sain kiinni siitä, mikä kipeilyä ja toiveita yhdistää.

Toivon, että edessä on rennompi hyvinvoinnin vuosi 2013.

Toivon, että jaksaisin panostaa omaan hyvinvointiini: liikkua ilokseni, nukkua tarpeeksi, syödä hyvin sanan kaikissa merkityksissä. Että muistaisin käyttää kasvovettä ja hammaslankaa säännöllisesti. Saisin opinnot pakettiin ilman suurempaa stressiä - mihin kuuluu olennaisesti tehtävien tekemisen aloittaminen vähän aiemmin kuin deadlinen jo vaaniessa nurkan takana. Lisäksi haluaisin viettää laatuaikaa ihmisten kanssa myös arjen keskellä ja varata aikaa itselle: lukea ja katsoa hyvä sarjoja, käydä elokuvissa ja syödä kasapäin avokadoja. Pitää kodin suurin piirtein siistinä ja muistaa ostaa itselleni leikkokukkia aika ajoin. Ja viimeinkin sisustaa makuuhuoneeni loppuun, se jos mikä on olennaista hyvinvoinnille.

Ja sitten on se paino. Minähän laihdu(t)in viime keväänä kuutisen kiloa. Määrä ei ole huikaiseva, mutta riittävä ja psykologisesti sitäkin merkittävämpi. Olin sinut kehossani, kun ulkoinen olemus pitkästä aikaa vastasi sitä kuvaa, joka pääni sisällä on. Ja ennen kaikkea: en ollut yhtään turvoksissa. Sitten tuli kaamos, uupumus ja täydellinen motivaation puute yhtään minkään suhteen. Kilot eivät tulleet takaisin, mutta olo on turpeampi kuin aikoihin ja tuntuu, että sekä kroppa että ajatukset ovat ihan tukossa.

Viimeinen toiveeni alkaneelle vuodelle siis saada taas keho ja mieli keskenään tasapainoon. Ilman nipottamista ja toivottavasti myös ilman ravintoainelaskureita.

Loppuun vielä tavoitekuvakollaasi edellä mainituista ja vähän muistakin.

Kuvat röyhkeästi napattu eri paikoista Googlen kuvahaulla.

 

Huomasin nauttivani kuvankäsittelyohjelmalla näpertämisestä pitkästä aikaa. Ehkäpä vuosi 2013 tuo tullessaan myös itse tehdyn leiskan blogiin ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

plip plap

Nurjaa. Mukavia miesartisteja olisi tänään tarjolla Jokelassa, mutta palautin juuri tentin (jonka toisen kirjan sain käsiini vasta eilen), aivot sanoo plipplap ja huomenna on edessä työpäivä 7/7. Olisi äärimmäisen suotavaa, etteivät kevään tenttipäivät osuisi seitsemän päivän työputkien kohdalle. Kun siihen lisää kaikki työ- ja opiskelukuvioiden ulkopuoliset asiat ja huonot uutiset, joita tälle viikolle kasautunut enemmän kuin laki sallii, on lopputulos arvattavissa.

Kohta 00:35-00:56 sovellettavissa myös tämän illan tenttiin. Kirjoituselehdintää en tunnusta.

Sääli. Mutta kai se on tunnustettava, etten hyödytä omaa tai yleistä tunnelmaa nuupahtamalla naama edellä tuoppiini ennen kuin keikka edes kunnolla alkaa.

Tästä huolimatta aion nyt jakaa tämän viikon tärkeän havaintoni:

Katja kirjoitteli aiemmin syksyllä oivan jutun murreasioista. Olen asunut Joensuussa yli 9 vuotta, mutta puhe alkoi ratkaisevasti muuttua vasta joskus neljä, viisi vuotta sitten. Nykyään olen murteellinen sekasikiö: tuplaan konsonantteja ja käytän pi-päätteitä. Housuloita en kuitenkaan käytä ja normipuheessa olen rehdisti mää. Imperfektissä miätein asioita, mutta helevetissä on kyllä kolme e-kirjainta. Pidemmät reissut kotipaikkakunnalle kuulee puheesta heti, mutta pian särmät myös hioutuvat pois, kun pääsen takaisin karjalanpiirakkavyöhykkeelle. Vaan taas olen ilmeisesti ottanut pysyvämmän askeleen pohjoiskarjalaiseen suuntaan, halusin tai en.

Viikon aikana ollaan soiteltu edelleen tiiviisti etelässä majaa pitävien siskon ja tädin kanssa iskän asioista harva se päivä. Olen ollut tosi hämmentynyt siitä, miten halventavasti molemmat isästä puhuvat. Sitten tajusin, missä mättää. Ja kyllä, omista korvistahan se syy löytyi.

Siellä vanhalla murrealueellani on nimittäin oikeasti ihan korrektia sanoa "se" eikä "hän"! Täällä ei ole. Omassa korvassa se jo kalskahtaa pahasti, mutta ei hän-sanankaan käyttö luontevasti taivu - muuten kuin virallisissa yhteyksissä. Huomasin siis itse toistelevani sanaa "iskä" huomattavasti enemmän kuin oikeasti olisi tarpeellista.

Voihan pyllerö, sanon. Kotikaupunki-identiteetin häilymisen kestän kyllä kunnialla, mutta puhe on paha. Joskus ihan todella väsyneenä saatan lipsauttaa myö, mutta muuten olen yrittänyt pitää edes persoonapronomineista kiinni. Pitänee tehdä enemmän töitä, se-pronomini kun näyttää olevan jo menetetty. 

syysuupumus

Istuin eilen perjantaituopposella - jos sattuu olemaan viikonlopun töissä, keskiviikko on perjantai - vanhan kaverin kanssa.

- Mä en nykyisellään kyllä muutaman tunnin varoajalla ehdi ikinä.

- Vaikka olisi kuinka kiire, niin kyllä mä pyrin järjestämään tilaa vapaa-ajalle.

- Sitten kun oot töissä kaheksan tuntia päivässä, yrität seurustella  [as in: ylläpitää parisuhdetta, jälkihuomautus], harrastaa edes jotain liikuntaa ja opiskella osa-aikaisesti, niin kerro toki miten se onnistuu.

Nukuin pitkän yön kuin tukki ja heräsin silti ahdistuneena koko tilanteesta. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Luulin handlaavani arjen ihan hyvin, mutta ilmeisesti olin väärässä.

On ollut niitä viikkoja, jolloin ollaan ehditty nähdä Markon kanssa muutama tunti joskus arki-iltapäivänä, en ole ehtinyt Islolle lainkaan, enkä silti ole onnistunut olemaan myöskään kotona.

On ollut niitä tehokkaasti aikataulutettuja viikkoja, jolloin kaikki tuntuu olevan balanssissa ja asiat etenevät.

On ollut niitä hetkiä, jolloin onkin ilmaantunut yllättäen aikaa ja ollut sosiaalinen olo, mutta kaikilla tavoittelemillani ihmisillä on ollut älytön kiire ja olen nököttänyt yksin sohvalla tuntein olevani yksin universumissa.

On ollut jokunen myös varsin hyviä viikkoja, jolloin kaikki tuntuu loksahtavan mukavasti kohdilleen ilman enempää panostusta ja vahingossa saattaa vapaana hetkenä törmätä ystävään kaupungilla ja päätyä kahville.

Ja sitten on ollut roimasti näitä päiviä.

Garfield minus Garfield.

Nykyisellään harrastuksia tai sosiaalista elämää sisältävät päivät venyvät helposti yli 12-tuntisiksi. Näin myös eilen. Ihan oikeasti en tiedä, mistä sitä aikaa järjestäisin ex tempore. Jos kello soi 6.15, ennen kymmentä on oltava kotona.

Minulla ei ole liukuvaa työaikaa, joten työpaikalla ollaan silloin, kun lista niin määrää. Jos karsin opiskelusta, en pääse läpi kursseja, joita ei käytännössä voi uusia (paitsi maksamalla uudet 600 euroa ensi vuonna). Jos karsin liikunnasta, kroppa menee jumiin ja mieli kärsii. Parisuhdeajasta en haluaisi karsia, koska en halua ja yhteistä aikaa on muutenkin vähän. Ja koska tavoitteena on selvitä kaikesta järjissäni, pitää myös varata aikaa kotona olemiseen, lähinnä lukemiseen ja nukkumiseen. Muistan sen ajan, kun en tehnyt kumpaakaan, eikä kovin valoisaa aikaa ollut se. Tällä hetkellä kärsii kotielämä, siivoaminen, pyykkääminen ja ruuanlaitto, mitä en myöskään oikein arvosta.

(Aivot sulaa, kun ajattelen niitä kaikkia opiskelevia uraäitejä? Mitä helvettiä, miten?)

Eli ennen kuin keksin, miten tämän palapelin pitäisi toimia, olkaa ystävät kanssani kärsivällisiä. Tekemisten merkitseminen kalenteriin noin viikkoa ennen on ainoa selviytymiskeino, jonka tähän mennessä olen huomannut toimivan. Ei kovin spontaania, mutta minkäs teet.

elämän suuria kysymyksiä

Mahdankohan olla nipo, kun minusta olisi mukava, että tenttikysymykset pitäisi olla a) suoraan tenttialueelta ja b) oikoluettu niin, ettei niissä olisi ymmärtämistä vaikeuttavia kirjoitusvirheitä? Aavistuksen stressaavia seikkoja tuommoiset, kun yrittää saada muutenkin vaikeaan asiaan selkoa. Keskittymistaktiikkana kittasin kahden tunnin aikana neljä (4) kuppia vihreää minttu-melissateetä. Sitä on kiittäminen, jos tentti läpi menee.

Tenttiketutusta nollasin prässäämällä tilkkuja ja katsomalla alun ikuisuuden boksilla lojuneesta Pearl Jam 20 -dokumentista. Onneksi prässääminen on aika mekaanista puuhaa, sillä ehdin siinä sivussa pohtia, mahdanko olla myös irstas täti, kun puolet ajasta keskityin ihkuttelemaan Eddie Vedderiä vuosimallia -92. Onneksi aamun googletus kertoi, että Vedder onkin vuonna -92 ollut jo 28 (eikä arvioni mukainen kymmenisen vuotta nuorempi, melkoinen babyface tuo Eddie), joten lienen turvassa irstaan tädin leimalta tällä erää. Etenkin kun tuo dokkarin kuvausaikainen, parin vuoden takainen, seesteisempi Vedder on minusta ehkä vielä ihanampi.

Seesteinen Vedder sprinttaa rannalla ukulele kädessä. (Kuva täältä.)

Hanna: 

Nollasin katsomalla Pearl Jam -dokkaria. Haittaako, jos vaihdan sinut viisikymppiseen, mutta vain jos se on Eddie Vedder?

Marko:

heh

saattais egon päälle käydä

mut ehkä annan sen anteeksi koska eddie vedder

suuri kurpitsa

Tänään on ensimmäinen tenttini sitten vuoden 2009. Alkusyksyyn kasautuu muutenkin menoja aika reippaasti ja ylikierrokset alkavat hyrrätä ihan huomaamatta. 

Reilu vuosi sitten nykyisen työpaikkani haastattelussa minulta kysyttiin, miten rentoudun. "Menen elokuviin tai laitan jotain hyvää ruokaa", kuului hatusta vedetty vastaukseni. Siihen mennessä kun ei pitkään aikaan ollut tarvinnut erikseen rentoutua, kun aikaa oli rajattomasti.

Olen tässä vuoden aikana tullut tulokseen, että hyvin itseni tunnen. Eiliselle olin sopinut leffastelua tenttiin lukemisen lomassa, mutta harvinaisen huonosti nukuttu yö takasi sen, etteivät silmät olisi kestäneet valkokankaantäydeltä miesstrippareita.

Menin siis töistä kokoukseen, kokouksesta kauppaan, kaupasta kotiin. Kotona tein herkkusalaatin lautaselle ja ostamastani jättikurpitsasta sosetta pakkaseen. En kestä, miten kauniin väristä soseesta uunissa tuli! En koskaan enää tee kurpitsasosetta kattilassa.

Ostin oikeasti vain yhden. Kuva täältä.

Ehtiessäni ajattelin pyöräyttää vielä toisen satsin, littanoille sosepusseille kun on vielä hyvin tilaa pakastimen jääpalalokerossa. Sitä ennen voisin tosin paahtaa eilisestä jääneet siemenet. Rousk, rousk.

hello manchester, remember me?

Vanha ainejärjestöni muisti minua eilen ikinakkimerkillä. Toki muistaminen tuntui varsin mukavalta, mutta hienointa on ehdottomasti merkin kuvitus.

Omastani en vielä erityisesti liikuttunut, mutta onneksi ei Seppo ollut paikalla noutamassa  kunnianosoitustansa, olisin varmasti vollottanut kuin lapsi. Olin muutenkin ilmeisesti aika herkässä tilassa, sen todisti Take That jo ennen nakkibileisiin jalkautumista.

Sunnuntai-iltana TV2 teki siis kulttuuriteon ja näytti Yle Live -sarjassa Take Thatin toissakesäisen konsertin., Katselin sitä hetken eilen puuhastellessani. Ekat pari biisiä lavalla heilui epäilyttävästi vain neljä miestä. Sitten tapahtui tämä.

After all these years, Robbie Williams and the Take That baaaand! Kyllä! Kylmät väreethän siinä meni pitkin selkää ja puuhastelukin loppui kuin seinään. Flood mykisti lopullisesti. Oijoi. Ei se neljällä vain toiminut. Aikuisen fanihetken keskellä vahvistui lisäksi entisestään ymmärrys siitä, että kyllähän se Robbie vielä joskus on livenä nähtävä. Mies ei tunnetusti ihan älyttömän paljon Suomen kamaraa kuluta, joten oikeaa aikaa ja paikkaa odotellessa.

Onneksi ylihuomenna sentään näen Placebon. Siellä lienee lupa avoimesti vähän kyynelehtiäkin, jos sille päälle sattuu.

tule takaisin

Taas on meneillään ne päivät, kun mikään uni ei riitä ja aina kun tunnun saavan sujuvasta arjesta otteen, se kipittää vahingoniloisesti hihitellen pois. Eilen piti jo epätoivon hysteriaitkut tirauttaa, kun pieni mutta harvinaisen ärsyttävä asia katkaisi kamelin selän (ks. esimerkki 4).

Esimerkki 1: Päätin kuivata talvi-iltojen ratoksi omenoita, kun priimakuntoisia jäi hillon ja soseen keittämisen jälkeenkin. Vuorokausi myöhemmin niissä asui ainakin kolmisenkymmentä banaanikärpästä, joita olen sittemmin etikalla pyydystänyt. Omenat päätyivät biojätteeseen.

Esimerkki 2: Opiskelut alkoivat viime viikolla, mutta verkkotunnukseni ei päästä minua oppimisympäristöön. En voi tehdä mitään. 

Esimerkki 3: Ehdin innostua zumba circuitista tapana huijata itseni tekemään myös lihaskuntoa. Aamulla tajusin, että pääsen seuraavan kerran tunnille ehkä lokakuun puolivälin jälkeen. 

Esimerkki 4: Tehtiin eilen sosekeittoa ja (ei omasta) kädestä livennyt suolapurkki hajotti kahvipannun pirstaleiksi pitkin tiskipöytää ja keittiön lattiaa. Toistaiseksi sentään haavoilta ollaan vältytty. Tänä aamuna pääsin liittymään siihen kuoroon, joka toitottaa kahvinkeitinteollisuuden epäoikeudenmukaisuudesta. Uusi pannu maksaisi Boschin verkkokaupasta postikuluineen 35 euroa. Uuden samanlaisen keittimen kannuineen saisi Prismasta kahdellakympillä. En ymmärrä. Valistakaa kierrätyshalukasta ihmisparkaa!

Onneksi Ikea-kuriirini sentään toimitti minulle kaipaamiani hyllyjä lauantai-iltana. Kotona odottaa siis puhdetyönä petsausurakan jatkaminen. Terapeuttista puuhaa on se, taltutti lopulta mainitun epätoivokohtauksenkin. Toisin sanoen hyllyn valmistuttua petsausta odottavat vanhat kenkä- ja viinipullotelineet. Lisää kodin pieniä DIY-projekteja miettiessä.

syyskauden mantrat

Elämässä opittua: huonosti nukutun yön jälkeen ei kannata aloittaa aamuaan vegaaniliiton sivuilta. Olen potenut eläinmaailmantuskaa nyt muutaman päivän eikä loppua näy. Asiaa ei auta vegaanituttavan kanssa keskusteluun juuttuminen tunneiksi. 

Mantra: syön juustosta huolimatta melko eettisesti, kaikesta ei voi luopua, kaikesta ei tarvitse luopua. 

Onneksi sain käsiini supertuoreita mustatorvisieniä. Herkkukeitto ja keittiössä kuivuvat sienet vähentävät tuskastelua edes vähän. Lisäksi leivoin työpaikan nyyttäri-iltaan kauniin ja kirkkaan kasvispiirakan. Jaan henkisiä hyvä ihminen -pisteitä itselleni. Kävin myös eilen noukkimassa ystävän pihalta kaksi kassillista omenoita. Lisää pisteitä jaossa, kunhan ehdin niiden kimppuun.

Ehkä maailmantuskaa pahentaa se, että olen onnistunut jotenkin jo etukäteen stressaantumaan syksyn vapaa-ajan vähyydestä. Ehdin kevään aikana tottua siihen, että on aikaa nähdä ihmisiä, maata sohvalla, katsoa sarjoja, leipoa ja käydä liikkumassa silloin kun sattuu huvittamaan. Olen kaikesta huolimatta ilmoittautunut mukaan uusiin vapaa-ajan asioihin: jostain sitä aikaa on pakko repiä, pää siinä leviää jos elämän sisältö on työajan ulkopuolella informaatiotutkimus.

Toinen mantra: kyllä tästä selvitään, aikataulut järjestyvät ajan mittaan.

Pakko noiden on hiljalleen alkaa tepsiä. Sitä odotellessa lupauduin ostamaan vielä vähän torvisieniä.

syksyn tuoksu

Tänään nukuin pommiin ja olin silti ensimmäisenä töissä. Matkalla tuoksui ensimmäistä kertaa alkusyksy. Kesää ja aurinkoa mitenkään väheksymättä, tämä on kevyesti lempivuodenaikani. Ulkona on raikasta ja ilma helppoa hengittää. Kohta vuodenajan kruunaa kaikkialla leiskuvat kauniit värit.

Teki mieli mennä ostamaan koulutarvikkeita. Miten sattuikaan, 13 vuotta palvellut Eastpak-reppuni on hajoamispisteessä. Ja koska minulla on melkein oikeastikin koulusyksy alkamassa, tarvitsisin uuden vihon muistiinpanoja varten. Jostain syystä lukuaikataulun tekemisestä en ole ihan yhtä fiiliksissä.

versoo

Kevät on mennyt minulta jotenkin ihan ohi. Kesäkuu on jo ihan ovella, enkä ole tajunnut koko asiaa! Siitepölyn olen rekisteröinyt, mutta tuomet ja hedelmäpuut ovat alkaneet kukkia vaivihkaa, ilman lupaani.

Onneksi kotonakin kohta kukkii, sillä ensimmäistä kertaa ikinä olen innostunut istuttamaan asioita. Kaksi yrttipurkkiani viettävät edelleen viikon jälkeen hiljaiseloa, mutta basilika ja auringonkukka vihertävät jo iloisesti. Sormet syyhyävät uusien purkkien pariin, mutta toki voisin myös miettiä, mitä oikeasti haluan, mille on tarvetta ja mikä näyttäisi kivoimmalta.

Epätarkkoja versoja.

Äh, tekisi mieli investoida kunnon kameraan. Turhauttaa, kun sisäkuvat ovat aina epätarkkoja tai niissä on vähintäänkin todella ruma valo. Tai pikkuisten auringonkukkieni tapauksessa molemmat. Muutoin vanha toimii vielä, joten sitä voisi toki kantaa mukana huolettomana pokkarina silloin, kun kuvien laadulla ei ole niin väliä.

Isoja investointeja on kuitenkin tullut tehtyä viime aikoina sen verran, että taitaa kamerakin jäädä haavelistalle futonin seuraksi. Valintojahan nämä ovat: nyt valitsin informaatiotutkimuksen aineopinnot (595 EUR). Pelottaa jo nyt se työmäärä, jonka joudun ensi vuonna tekemään päivätyön ohella. Mutta jos suinkin jaksan pakertaa, vuoden päästä minulla on ihan oikea ammattipätevyys. Ehkä se on investoinnin arvoista.

1001 elokuvaa

Kävin torstaina uudemman kerran Suomalaisen alessa. Olin ajatellut tehdä harkitun täsmäiskun, mutta kassalla minulle ilmoitettiin, että jos ottaa kaksi kirjaa, halvemman saa ilmaiseksi. Eihän siinä auttanut kuin lähteä penkomaan.

Vaihtoehtoja olisi ollut ihan liiaksi, mutta arpomisen jälkeen päädyin Markon löytöön 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään.

Ei hitsi, mikä kirja! Lista elokuvista (suomennettuun painokseen on otettu myös kotimaisia elokuvia mukaan), paljon kuvia, elokuvien esittelyt ilmestymisjärjestyksessä, elokuvien tärkeimmät tiedot ja lyhyet artikkelit jokaisesta. Hihkumiselta ei vältytty opusta plärätessä. Tosin "plärätä" saattaa olla virheellinen termi, koska kirja painaa ihan tuhottomasti eikä siis sovellu kevyeksi viihteeksi millään tavalla.

Vaikka trivia onkin minulle erityisen rakasta, listoista - ja etenkin listan kohtien yliviivaamisesta - elävä toki arvostaa myös alun aakkosellista hakemistoa. Siitä vain tarkastamaan, monta tuhannesta ja yhdestä on plakkarissa. Olihan niitä. Alustava laskenta osoitti minun nähneen listatuista elokuvista yhteensä 179. Yllättävän hyvä tulos. Samassa piilee kyllä myös listoja rakastavan painajainen. Voinko nyt enää katsoa mitään muita elokuvia ennen kuin kaikki kohdat tuolta on ruksittu, mitä?

Kapinoin valmiita listoja vastaan ja kävin heti torstai-iltana katsomassa J. Edgarin.

Nyt vasta monta vuotta jälkikäteen alan ymmärtää, kuinka yleissivistävää koulutukseni Bristolissa olikaan. Silloin luulin, että katsotaan hämäriä lajityyppien edustajia, mutta kyseisiä elokuvia tulee vastaan ties missä yhteyksissä vähän väliä. Leffakirjan listasta ruksailun tuloskin olisi ilman Bristolia jäänyt huomattavasti laihemmaksi. Ja löytyihän sieltä myös Harold & Maude, yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Siihen elokuvaan ei kerta elämässä riitä.