pinaattipasta

Olen viime päivinä pohtinut paljon suhdettani rahaan, tai lähinnä niitä välineitä, joilla venytän kuntatyönantajan ja kulttuurialan palkkani elämiseen viikosta ja kuukaudesta toiseen - ja joiden järkevyys kyseenalaistettiin ohimennen mutta varsin mieleenpainuvasti viime viikolla. Luonnostelin aiheesta blogitekstiksi naamioidun kiukunpurkauksenkin eilen.

Koska olen vieläkin vähän ärsyyntynyt, enkä saanut asiaani muotoiltua tarpeeksi maltilliseen muotoon, julkaisenkin pitkästä aikaa reseptin.

Päivänä muutamana teki nimittäin ihan kauheasti mieli pastaa ja pinaattia. Googlettelin pinaattipastan ohjeita ja yhdistelin niistä omaan makuun ja ruokakaappien sisältöön soveltuvan version. Niin nopeaa, helppoa ja halpaa. Miksi en ole tajunnut tätä ennen? Siltä varalta, ettei joku muukaan ole, tässä siis resepti seurattavaksi.

Nopea pinaattipasta (yhdelle)

- n. 75g (tummaa) spagettia

- 4 "palaa" pakastepinaattia

- valkosipulinkynsi

- salottisipuli

- maun mukaan tuoretta punaista chiliä (itse laitoin noin neljäsosan)

- oliiviöljyä

- suolaa ja mustapippuria

1. Laita spagetti kiehumaan suolattuun veteen.

2. Sulata pinaatti pannulla.

3. Kun pinaatti on sulaa, lisää pannulle arkailematta kunnon loraus oliiviöljyä. Lisää pilkottu chili, valkosipuli ja salottisipuli (tavallinenkin käy, eikä ole sipuli edes pakollista). Kuullota pehmeäksi.

4. Mausta suolalla ja pippurilla.

5. Kun spagetti on kypsää (ja valutettu, ha!), sekoita se pinaattihärpylän kanssa kattilassa ja kippaa sievälle lautaselle.

6. Päälle voi laittaa mitä ikinä, itse laitoin fetaa ja pilkottuja kirsikkatomaatteja.

7. Syö.

Söin herkkuruuan heti, joten kuvaa ei ole. Tässä sen sijaan toinen pinaatinsyöjä.

Cuteoverload.
ps. Älkää vahingossakaan googlettako "spinach rabbit" :'(

Raha-asioihin palataan sitten vaikka maaliskuussa, kunhan olen leppynyt.

matkustelua

Ah, ykkösvapaapäivät. Ne ovat yksi arjen suurimmista inhokeistani, mutta kyllähän alkuviikon perhevierailu oli tämän arvoinen. Yksinäisen perjantaivapaan saa tuntumaan sitä paitsi paljon pitemmältä, jos jo edellisenä iltana tekee jotain sosiaalista ja etenkin jos varsinaisena vapaapäivänä lähtee piipahtamaan jossakin.

Matkaan harvemmin ehtii ja jaksaa, mutta tällä viikolla saimme aikaiseksi reissun Kuopion suuntaan Matkuksen ja Ikean ihmemaahan. Edellisestä visiitistä alkoikin olla jo vuoden päivät, joten ihan piristävää vaihtelua, vaikka päivä veikin lopulta veronsa ihan korotetulla prosentilla.

Ikean ravintolan antimien sijaan lautaselle valikoitui dinerin punajuuri-
vuohenjuustohampurilainen. Hyvin jaksoi tämän jälkeen taivaltaa.

Kalusta nukkekotisi Ikean pienoiskalusteilla.

Alakerrassa vastassa oli ensimmäisenä spesiaalikrääsän taivas. En ollut varautunut.

Pakkohan se oli ostaa tuo isompi varjostin, kun sormi sen kerran varta vasten osoitti.

Tarp, tarp.

Kolmen naisen ostokset sisältävät kaikennäköistä
rosmariinista jalkalamppuun.

Välitankkaus.

Tigerin valikoima ei osoittautunut ihan edellisen reissun veroiseksi hitiksi.

Lähdettiin reissuun aamulla yhdeksältä, iltaseitsemältä olin kotipihalla. Pitkä päivä tuntui paitsi väsymyksenä, myös fyysisenä kipuna, sillä jalkoja pakotti ihan hulluna. Ei auttanut venyttely, jalat seinää vasten makoilu eikä pohjehieronta. Matkus, olet petollinen. Mukava silti nähdä näin kerran vuodessa. Useammin olisi jo liikaa.

Tällä kerralla opittua:

• Viitisenkymmentä euroa on oikein passeli Ikea-budjetti, jos ei ole suurempia huonekalutarpeita. Sillä saa jo kaikenmoista kivaa kotiin, mutta voin vielä elää kulutuksen kanssa.
• Ostoshysteria on omituisella tavalla tarttuvaa. Olimme kaikki liikkeellä maltillisin mielin ja tarvelistan kanssa. Jostain syystä jokaisella on kuitenkin nyt myös uusi matto kylppärissä.
• Seuraavalla kerralla kun kahvilaketjuun tulee uusi, ihanalta kuulostava tuote, maista heti. Olen haaveillut Spinnystä jo pari vuotta. En voi kieltää, etteikö lämmin kanelikierre tuorejuustokastikkeella olisi ollut tuossa hetkessä paikallaan, mutta odotuksiin nähden se oli melkoinen pettymys.
• Taidan oikeasti kyetä ostamaan mieleiseni sängyn vielä tämän vuoden puolella. Hurraa!
• Parin euron investointi uusiin erityislautasiin todellakin kannattaa.

Ja terkkuja hei sille tulevaisuuden minälle: et sinä sieltä Matkuksesta neljässä tunnissa selviä. Piste.

inner poise

Muistutus itselle: jos elämä tuntuu hetkellisesti tosi nurjalta, kannattaa käydä kampaajalla, ihan vaan vaikka hiustenpesussa ja muotoilussa. Eilen toki kampaajavisiitin oikea syy oli latvojen siistiminen, mutta luottokampaajani parissa minuutissa loihtimat arkikiharat saivat minut tuntemaan itseni Bridget Jonesiksi tässä kohtauksessa.

Ja siis haluan huomauttaa, ettei kyseessä ole mikään radikaali tyylimuutos, vaan se kuuluisa inner poise tulee joskus esiin ihan pienillä eleillä.

Kauppakeskusvalaistus taikoo kulmakarvat kadoksiin.

Jos ei ole varaa kampaajaan, kietomalla ison kaulahuivin kaulaan oikealla tavalla voi päästä lähelle samaa efektiä. Sen sijaan Paheen kirsikka-marsipaanikakusta ei näemmä välttämättä ole ratkaisevasti apua. Kakkuhan oli tällaiselle marsipaani- ja kirsikkaintoilijalle ihan järjettömän ihana löytö, mutta aiheutti melkoisen öklön olon loppuillaksi. No, kerrankos sitä ja mitä niitä nyt oli.

hemoglobin is the key

Päänsäryn todennäköisiä aiheuttajia on löytynyt parin päivän sisään useampi. 

Kävin eilen jumpassa, eikä sen jälkeen sattunut niin paljon. Tänään paljastui, että hemoglobiinini on rautakuurista huolimatta alhainen ja tällä hetkellä mennään anemian puolella olevissa lukemissa. Ja sitten näöntarkastuksessa suositeltiin lähilaseja työskentelyyn. Kappas vaan.

Hemoglobiini joutuu jälleen kerran erityistarkkailuun, mutta muuten veriarvot ovat oikein hyvät. Jopa viimeksi murhetta aiheuttanut kolesteroli on laskenut normaaleihin lukemiin. Verenpaine on alhainen, mikä on kuulemma muuten hyvä, mutta "voi vähän huimata". Selittyipä sekin. Mutta asioiden tässä valossa ilmeisesti ei siis tarvitse turhaan kammota suolaa ja juustoa. Työterveyshoitaja antoi myös kiitosta yleisesti hyvistä elintavoista. Ihan ropina vaan kuului, kun hyvä ihminen -pisteitä sateli.

Jännitin veriarvoja niin paljon, että aamun silmälasiuutiset otin aika tyynesti. En ole ennen käynyt näöntarkastuksessa, joten eniten hirvitti ne kaikki härvelit, mutta optikko oli ihan tosi kiva ja kaikki meni varsin helposti. Lasit eivät ymmärtääkseni ole vielä ihan välttämättömät, mutta saattavat auttaa päänsärkyihin, eikä niistä pienillä vahvuuksilla kuulemma ainakaan haittaa ole.

Lasien muistaminen tuntuu minusta ajatuksena vaivalloiselta, mutta plussapuolena on toki se, että voin nyt kaikkien netin ohjelmien avulla miettiä uutta tyylikästä lookia. Ensimmäisenä testiin pääsivät Specsaversin sivut valikoimineen.

Huomaamattomat?

Huomattavat?

Äidin ysärilookin hengessä?

Kuuskytluvun hengessä?

Moderni kirjastonhoitaja?

Chic?

Lady Alatalo?

Tässä vierähtäisi tovi jos toinenkin. Kauppaan taidan silti ottaa ihan makutuomarin

särkyä

Pahuksen alkuvuosi ja Oscar-humu. Eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun teatterissa menee turhauttavan paljon kiinnostavia elokuvia, eikä aika ja varallisuus riitä kaikkien katsomiseen mitenkään. Elokuvia ei myöskään voi vältellä, koska niitä ruoditaan kaikissa medioissa tauotta. Parhaiden valitseminen päältä on mukavaa, mutta tällaisissa tapauksissa minulle yleensä mahdotonta

Islolla on ollut puolentoista viikon aikana paljon poikkeuksia tunteihin, joten olen omistanut aikaani jumppailun sijaan kulttuurille. Kiitos helpottuneiden aikataulujen, kaksi must see -elokuvaa on nyt  nähty ja niiden lisäksi käväisin liiton kirjailijaillassa ja lukupiirissäkin. Hyviä kokemuksia kaikki.

Elokuviksi valikoitui toistaiseksi Philomena ja Her. Molemmat antoivat rutkasti ajattelemisen aihetta ja ovat mielestäni ehdottomasti Oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Muita katsojia tuntui molemmat paikoin naurattavan kovasti, mutta itse en näitä komedioina nähnyt. Koin molemmat elokuvat ensisijaisesti pelottaviksi ajankuviksi - toinen (lähi)menneisyydestä, toinen jostain, ei välttämättä niin kaukaisesta tulevaisuudesta. Philomenan tapausta ei auttanut tieto siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Aina yhtä ihana Judi Dench helpotti katsomiskokemusta huomattavasti, ja Steve Coogankin on hiljalleen salakavalasti kivunnut mahdolliseksi suosikki-Stevekseni elokuvien maailmassa (sori, Carell). Puistattavan kauhea tarina, hieno elokuva, mahtavaa roolityötä ja liikaan reposteluun sortumaton käsikirjoitus ja ohjaus. 

Her taas tiivisti varsin onnistuneesti pelkojani siitä, kuinka edistyvän teknologian myötä olemme koko ajan niin tavoitettavissa, ettei kukaan oikeasti enää kommunikoi keskenään. Ilmeisesti en ole ainoa, jota arveluttaa. Leffan jäljiltä puhelin unohtuikin sitten onnellisesti loppuillaksi laukun pohjalle. Seuraavaksi voisin opetella pitämään sitä oikeasti joskus kiinni.

On tainnut mennä paljon Joaquin Phoenix -elokuvia ohi viime vuosina ja olikin hienoa nähdä mies kankaalla pitkästä aikaa, etenkin tällaisessa pienieleisessä draamaroolissa. En edes osaa kuvitella, miten tarina olisi toiminut kellään muulla näyttelijällä - Phoenixin karisma kuitenkin riittää siihen, että jaksaa katsoa minuuttikaupalla lähikuvaa näyttelijän kasvoista, eikä kohtauksessa tapahdu oikeastaan mitään toiminnallista. Kiitos tästä kuuluu luonnollisesti myös käsikirjoitukselle ja ohjaukselle. Piristävän erilaista ja silti tunnistettavasti Spike Jonzea. 

Heristä piti kuitenkin iso osa ajasta tuijotella kattoon, kun muutoin mielestäni mainiot lähikuvat tuntuivat silmissä pahalta. Mukavia tekemisiä on tässä muutenkin varjostanut torstaiaamusta asti vaivannut päänsärky, johon särkylääkkeet vaikuttavat vaihtelevasti. Muistini vuotaa entisestään ja keskittymiskyky kärsii. Lähinnä tekisi mieli istua pimeässä, hiljaisessa huoneessa ja juoda välillä jotain rauhoittavaa teetä. Tähän tarkoitukseen ei taida töistä vapaata saada, joten sen sijaan olen akuuttihoitona yrittänyt kävellä paljon, venytellä ja maata piikkimatolla päivittäin, juoda riittävästi vettä ja välttää ylimääräisen tekstin lukemista ruudulta. Vähän alkaa jo helpottaa.

Seurailen vielä pari päivää ja katson, miten jumpparutiinin palaaminen normaaliin vaikuttaa. Jos ei, on kai nöyrryttävä ja varattava sarjakäynti hierojalle. Mukavaa tekemistä tietysti sekin, vaikkei säästölinjaan istukaan.

tammikuun luetut

Kjell Westö: Kangastus 38

Joululahjat, mikä ihana syy tarttua uutuuskirjoihin huomattavasti normaalia nopeammin! Marko on ärsyttävän hyvä valitsemaan lahjakirjoja, ja vaikka Kangastus 38 ei ollutkaan ihan parhaiden nappiosumien veroinen, oiva valinta se oli silti. Dekkarimainen lähestysmistapa koukutti, vaikka kirja ei imaissutkaan mukaansa kuten Älä käy yöhön yksin aikoinaan teki. Alkuun minun oli vaikea saada päähenkilöistä otetta, mutta kiinnyin molempiin lopulta. Tiivistettynä Kangastus 38 on kaunis ja vähän turhauttava kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä suurempien poliittisten kuvioiden ja kuohunnan keskellä. Toimii todennäköisesti niin erilaisten jännityskertomusten, poliittisen historian, human interest -tarinoiden kuin ajankuvakertomusten ystäville. Westön Helsinki-kuvauskaan ei petä. Voi niitä aikoja, kun Munkkiniemi oli kaukaista esikaupunkialuetta, jonne edes taloudenhoitaja ei jaksanut päivittäin matkustaa. Varoitus: aiheuttaa kaipuuta kesäiseen kantakaupunkiin.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Liityin lukupiiriin, jossa käsitellään tätä teosta huomenna ja voi hyvin olla, että tapaamisen jälkeen olisi erilaista sanottavaa tästä Kurkovin harmillisen vähän mainetta saaneesta kirjasta. Päähenkilö on vielä eläville ihmisille muistokirjoituksia eli ristejä kirjoittava kirjailija, jolla on lemmikkinä kerrostaloasunnossaan eläintarhasta pelastettu pingviini. Sitten ristien aiheina olleita ihmisiä alkaa kuolla. Pingviini alleviivaa koko tarinan absurdiutta, mutta tuo samalla tarinaan ihmeellistä inhimillisyyttä. Jostain syystä paras sana kuvaamaan romaania olisi minun mielestäni "mutkaton". Tämäkin oli tarina yksinäisyydestä ja politiikasta, mutta paljon Westötä kevyempi lukukokemus. Tekstissä on mutkattomuudesta ja keveydestä huolimatta kuitenkin paljon karua asiaa yhteiskunnasta ja entisen itäblokin tilanteesta. Mieleeni tuli vahvasti Viktor Pelevinin Generation P, mutta sen sijaan, että puolivälissä oltaisiin äidytty syömään kärpässieniä ja sekoilemaan lukija kartalta, tarina pysyi mutkattomana ja luettavana loppuun saakka. Ilahduttavaa.

Dan Simmons: Hyperion

Minulla on ihan järjetön määrä scifiklassikoita lukematta ja olen yrittänyt selättää niitä kohtaan tuntemaani kammoa askel kerrallaan. Hyperion tuntui enemmän pitkältä lenkiltä kuin askeleelta, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kirja herätti myös kysymyksiä vanhasta opiskeluyhteisöstäni: ovatko miespuoliset englanninopiskelijat sattumalta kiinnostuneita laajasti scifistä vai vaikuttavatko Hyperioinin kaltaiset teokset lukijakunnan hakeutumiseen englanninkielisen kirjallisuuden opintojen pariin? En kyllä ihmettelisi jälkimmäistä. Hyperion oli nimittäin kirjallisin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Selvitystyö osoittikin, että Simmons on koulutukseltaan (ja pitkän linjan ammatiltaan) englanninopettaja - ja se näkyy. Vaikka siis jännittävillä planeetoilla, aluksilla ja TekoÄlyjen maailmassa liikutaankin, vilisee teos viittauksia jos jonkinlaiseen vanhan maailman klassikkoon ja sitoo tottumattomammankin scifin lukijan teoksen tapahtumiin. Tunnistin monia viittauksia, Romeo ja Julia suosikkina (ja helpoimpana), mutta veikkaisin sen olevan vain pintaraapaisu siihen kaivoon, josta Simmons on tarinaansa ammentanut. Lisäksi tarina kulki dekkarimaisesti eteenpäin, eikä episodirakenne tuntunut alkuoletuksista huolimatta lainkaan raskaalta. Virkistävä lukukokemus ja klassikko syystä.