2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Sup, sup

Minulla oli aikanaan kämppis, joka oli sitä ihmistyyppiä, joka kehtasi pyytää ja vaatia itselleen kaikenlaista - ja usein saikin haluamansa. Itselleni tyypillisesti olin lähinnä hämmentynyt ja pöyristynyt moisesta röyhkeydestä. 

Samoin olen aina pitänyt vähän hassuna sitä, että toivotaan asioita universumilta ja yhtäkkiä juuri toivotut esineet, asiat tai ihmiset ilmestyvät elämään ilman sen suurempaa vaivannäköä. Samoin kuin olen ihmetellyt sitä yhtä ystävää, joka pyysi aina pienen vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa apua Jeesukselta, ja pian kaikki järjestyikin parhain päin.

Eikö kaikki maailman ihmiset vain pakerra hiljaa omien juttujensa parissa ja toivo salaa parasta? Kaikkea sitä.

En nyt ole kokonaan kelkkaani kääntämässä tässä asiassa, mutta aina joskus elämä yllättää. Olen esimerkiksi tänä syksynä ollut aktiivisen harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa, kärsivällisyyttä tai energiaa lähteä sienimetsään (tai opetella tunnistamaan uusia sieniä, repertuaariini kuuluu vain kourallinen), vaikka tykkään sienistä kovasti. Ja kas, eilen naapuri laittoi viestin ja kysyi, syödäänkö meillä suppilovahveroita, oli nimittäin saanut kaverilta pussillisen ja osa oli jäänyt yli.

Kaksi minuuttia myöhemmin sienet olivat minulla. Osa tarkoitti tässä tapauksessa puolta muovikassillista, varmaan lähemmäs kymmenen litraa ainakin. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä paljon suppiksia kerralla, itku meinasi päästä sekä ilosta että siivousahdistuksesta. Onneksi tänään oli lomapäivä, keittiön nurkassa kasvikuivuri pöhisi iloisesti muutaman tunnin ja nyt on sieniä niin paljon, ettei niitä tarvitse vaalia, vaan niitä voi oikeasti surutta käyttää. Ja sienin kanssa puuhailu myös tuntui aika palauttavalta, vaikka ei nyt varsinaista lomalta kaipaamaani lepäämistä ollutkaan.

Kyllä minä vielä suppiksensyöjiä perheestäni koulin, vaikka sieniskeptikkoja ovatkin. Tänään tein pikaisen shepherd's pien soijarouheesta ja ujutin soossiin mukaan suppilovahveroita. Marko ihmetteli, millä olin saanut tylsään kastikkeeseen niin paljon makua ja lapsikin söi hyvällä halulla. Myhäilytti.

Kiitos elämä, universumi ja ihana naapuri. Josko sitä vielä uskaltaisi toivoa jotain muutakin.

Lomamoodi

Kesäkuu on ollut reissukuukausi.

Alkukuusta käytiin kymmenen päivän reissulla sukuloimassa, Helsingissä ja pikaisesti Tampereella. Välissä vietettiin viikko kotona ja sitten startattiinkin jo seuraavalle reissulle Savon suuntaan.

Hyvää: Perillä on mukavaa! Vauhtia, huomiota ja uutta ihmeteltävää kaipaavaa vaapero saa tarvitsemansa ja vanhemmat hetkeksi kädet vapaaksi.

Huonoa: Matkalaukkuelämä väsyttää, siitä varsinaisesta matkustamisesta puhumattakaan.

Nyt ollaan oltu muutama päivä kotona ja toivon, että majaa pidetään täällä ainakin muutama viikko. Lomahommia voi onneksi harrastaa Joensuussakin ja koska lomakausi on alkanut nyt muillakin, seuraa riittää onneksi lapsellekin. Tällä viikolla olen ehtinyt jo Botanialle ja Houkutus-aamiaiselle, leffa ja puistohengailu on vielä suunnitteilla. 

Nyt vaan toivoisin, että osaisin kesän ajan elää hetkessä ja nauttia lomatunnelmasta ja kiireettömyydestä. Syyskuussa häämöttävä töihinpaluu kummittelee jo aktiivisesti mielessä ja vaikka järki sanoo, että siihen on niin paljon aikaa, että se vastaa ainakin kolmen normaalin vuoden kesälomiani yhteensä, tunne meinaa silti panikoida. 

Otin taas Yogaian käyttöön. En minä sillä varmaan kroppaani kuntoon saa, mutta jospa vaikka oppisi ihan vaan hengittelemään.

Kesähaaveita

Kesä taitaa olla täällä. Kärryiltiin eilen Salmen kanssa kotona Botanialle  ja sen jälkeen ja vielä raviradan ja laululavan takaa keskustaan. Ei tehnyt mieli mennä sisälle ollenkaan.

Kirjoitin kuukausi takaperin seinäkalenterin viereen tarralapulle listan kesän haavekohteista. Siinä on klassikoiden - Kuopio, Karkkila, Helsinki, Tampere - lisäksi myös Turku, Kotka ja Savonlinna. Ainakin. Jotenkin kuvaannollista, että pari päivää myöhemmin lapsi oli natustellut haaveistani parempiin suihin.

Meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa elellä ihan omien aikataulujen mukaan, kotona pidättävät lähinnä satunnaiset lääkärit, neuvolat ja muut sovitut menot. Nyt olisi siis hyvä sauma matkustaa ihan kaikkialle ennen kuin hyppään taas syksyllä osaksi arkisen aherruksen oravanpyörää. Jos vaan olisi rahaa. Ja jaksamista. Ei se kohteissa oleminen mitään, mutta se paikoillaan istuminen, jotta perille pääsee.

Ja mikä vielä parempaa, se pakkaaminen. Tultiin edelliseltä reissulta maanantaina ja kun tänään taas piti palata yhden yön sukulointia varten, ei enää paljon napostele suunnitella kesäkuun alun pakkauslistaa, kun ollaan tien päällä ainakin viikko. Send help!

Vuoden viimeinen

Tänä vuonna perinteisen vuosimuistelon kirjoittaminen tuntuu erityisen hankalalta. 2018 on ollut mullistusten vuosi, enkä edes tiedä, mistä päin alkaisin vyyhtiä purkaa. 

Kenollaan viihtyvä kaveri vielä mahassa kesäkuun lopulla.

Vauvan syntymä on totta kai isoin muutos, mutta sen myötä elämään on tullut paljon muitakin uusia asioita. Ostettiin asunto, tehtiin remppaa, yhdistettiin taloudet virallisesti yhdeksi, vaihdettiin vanha ja rakas kaksiovinen Ibiza tylsään ja turvalliseen perheautoon. Työrintamallakin tapahtui kummallakin tervetullutta myllerrystä, vaikka omalta osaltani se alkaakin vaikuttaa käytännössä vasta joskus ensi vuonna. Vauhti hidastui syyspuolella merkittävästi, mutta silti tuntuu, että uutta tulee lähes päivittäin - pärinää, murinaa, taitoja, liikkeitä ja makuja.

Uuden kodin läheisellä uimarannalla joskus alkukesästä.

Vuoden alussa toivoin seuraavaa:

Uudenvuodenaaton lupausten ja toiveiden ringissä vastentahtoisesti kerroin lupaavani yrittää pitää keväällä pään kylmänä töissä ja toivovani hyvää fyysistä terveyttä itselleni sekä humaanimpaa politiikkaa maailmalle. 

En paljon kattavammin osaa tämän vuoden toiveita tai tavoitteita vieläkään ilmaista. 

Näin henkilökohtaisella tasolla toivon kyllä, että kevään muuttokuviot saadaan edes suurin piirtein kivuttomasti pakettiin, saan hoidettua kaikki tärkeät asiat ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, osaan olla ahdistumatta raha-asioista ja että viime kuukausina vaivanneet uniongelmat jäävät pian taakse. 

Lisäksi toivon tasaisuutta ja lempeää asennetta arkeen, pitkää pinnaa sekä tasaisuutta parisuhteessa ja ihmissuhderintamalla muutenkin. 

Tykkäsin tosi paljon olla raskaana, mutta tästä vuodesta en jää kaipaamaan verensokerimittaria enkä helvetillisiä imetyskipuja, joiden takia ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä epätoivon partaalla. Muuten onneksi ollaan pysytty terveenä koko kööri, tosin uniongelmat vaivasivat aina äitiysloman alkuun asti. Asunnon etsiminen, lainaneuvottelut ja tarjousten tekeminen oli stressaavaa ja lainan ottaminen myös ahdistavaa, mutta vielä en ole valintaamme ehtinyt katua, vaikka laittamista riittäisi vieläkin vaikka kuinka. 

Paras ystävä ja pahin vihollinen aina tammikuun lopulta heinäkuun puoliväliin asti.

Muutto sen sijaan sujui kaikin puolin mallikkaasti, koska lähipiiristä ilmaantui niin paljon innokkaita auttajia, ettei minun tarvinnut murehtia muuttopäivänä enää yhtään mistään. Ihmeellisiä ja ihania ovat ihmiset! Mullistuksista on selvitty myös ilman suurempaa turbulenssia parisuhteessa, mikä on sekin aika ihmeellistä. Ilmeisesti imetys (näin kuulin) myös tyynnyttää, sillä kaipaamani lempeä asenne ja tasaisuus ovat nyt läsnä arjessa käytännössä joka päivä. Onneksi alkoivat tissit lopulta toimia oikein, muuten olisin jäänyt tästä olotilasta täysin paitsi.

Kuvatoiveiden osalta jatkan tuttua linjaa 5/9.

Talous meillä on toistaiseksi suurin piirtein balanssissa, olen ehtinyt lukea ja kuunnella kirjoja jopa 44 kappaletta, pääsin keväällä kylpylälomalle Tallinnaan, koti on enemmän tai vähemmän sisustettu ja sain hankittua äitiysuikkarit, joita jopa käytin useita kertoja! Sen sijaan sekä fyysiset että digitaaliset valokuvat ovat edelleen ihan hujan hajan, jalkojeni terveys on ottanut kesän jälkeen ihan järjettömästi takapakkia ja kärsin taas kivuista, en vieläkään ole kokannut sinisimpukoita ja ystäviäkin olen ehtinyt tavata ihan liian vähän todella tietääkseni, mitä ihmisille kuuluu. Etenkin jalka- ja ystäväosastolla on syytä petrata ihan oikeasti.

Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen patikoimassa
grillausretkellä Kuhasalossa.

Mutta se on sitten ensi vuonna. Nyt valvon lapsen unta viereisessä huoneessa ja nautin päivän menojen jälkeen hiljaisuudesta. Vuodenvaihteen aion viettää joko nukkuen, lukien tai sohvalla periodidraaman parissa sukkaa neuloen. 

Kuukauden ikäinen nukkui päikkäreitä parhaiten näin.

En nyt keksi, mitä muutakaan ennemmin juuri tällä hetkellä haluaisin tehdä.

Elokuvat on ihmisen parasta aikaa

Asia joka ei olisi ollut uutinen vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt tuntuu lähinnä utopistiselta: olen ollut tällä viikolla kaksi (2) kertaa elokuvissa. Elokuvissa käyminen on yksi lempiharrastuksistani ja leffateatteri on yksi parhaista paikoista minulle olla.

Täytyy olla onnellinen ja kiitollinen Savon kinoista. Toki tarjonta kalpenee Helsingin mahdollisuuksien rinnalla, mutta melkoisen hyvää huolta meistäkin täällä itärajalla pidetään kaupungin kokoon nähden. Tänään näin islantilaisen LUX-palkintoehdokkaan ilmaiseksi, keskiviikon Vauvakinossa oli äänestyksen perusteella elokuvana Bohemian Rhapsody ja kympin pilettiin sisältyi vielä pullakahvitkin.

Ihanaa istua leffateatterin hämärässä! Ihanaa että jälkikasvu jaksoi koko Bohemian Rhapsodyn! Vielä kun olisi voinut samalla ahtaa naamaan poppareita, mutta ihan kaikkea ei tämänkään ihanuuden keskellä voinut saada. 

Uusia ihmeotuksia en kyllä taida päästä valkokankaalta katsomaan, koska kaikki näytökset ovat ihan tuhottoman myöhään nykyistä rytmiä ajatellen. Sillä kai yritetään karsia liian pienet katsojat yleisöstä, mutta entäs me pienten ihmisten vanhemmat, joiden pitäisi olla nukkumaanmenoaikaan jo kotona?

Vauhtivauva

On hämmentävää, miten nopeasti pieni ihminen muuttuu ja oma elämä siinä samalla. Mittakaava on toki ulkomaailman näkökulmasta pieni, mutta meille jättimmäinen.

Jos miettii peruspäivääni nyt ja kolme viikkoa sitten, ne eivät juurikaan eroa toisistaan. Herään aamulla liian aikaisin katkonaisen yön jälkeen, omien ja lapsen aamupesujen ja aamupalan jälkeen leikitään, köllitään, vaunulenkkeillään, torkutaan, syödään ja pestään pyykkiä sekalaisessa järjestyksessä.

Tosin enää ei tarvitse juosta sängystä silmät ristissä sohvalle imettämään, vaan vauva haluaa istua sitterissä ja seurustella sillä aikaa, kun vanhemmat juovat aamukahvia. Vaunulenkille ei tarvitse myöskään sännätä suoraan syötön jälkeen, sillä vaikka uni vie lapsen kyllä sitten kun on viedäkseen, huuto ei ylitä vaarallisia desibelirajoja, vaikka kävisin pissalla ensin. Vielä hetki sitten jokainen poistuminen kodin ulkopuolelle vaati melkoisen määrän taktikointia ja säätämistä, mutta tänään lähdettiinkin puolen tunnin varoajalla vaunuilla keskustaan - ja myöhemmin päivällä uudestaan, kun päätettiinkin hypätä autoon koko perhe. Tyttö jaksoi hengailla hyväntuulisena niin lounastreffeillä kuin museo-opastuksellakin, eikä ilta sen jälkeen ollut edes kauheaa väninää.

Kaikkea sitä. Tietysti tässä kehityksen miinuspuolena tulee kaikenlaisia muita muutoksia. Esimerkiksi päikkäreitä ei pysty enää ennakoimaan oikein mitenkään ja tutut nälkäsignaalit loistavat poissaolollaan. En silti vaihtaisi tätä uutta tilannetta kuukauden takaiseen menoon enää, vaikka jollain tasolla surettaakin, millä vauhdilla vauva kasvaa, eikä ole yhtään niin pieni enää.

Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävät jo nekin päivät, kun uskallan esimerkiksi paistaa jotakin, vaikka oltaisiin kaksin kotona! Sellaisia ihmeaikoja odotellessa.

Ensimmäisiä kertoja

Paljon elämäni nykyisessä mittakaavassa jännittäviä asioita on tapahtunut ja tapahtumassa lähiaikoina.

Reilu viikko sitten olin ensimmäistä kertaa pitemmän aikaa erossa vauvasta, kun kävin kuuntelemassa ystäväni väitöksen ja illalla osallistuin vielä karonkkaankin. Samalla viikolla harjoittelin napanuoran venyttämistä ensin jumppatunnilla ja toisena päivänä kampaajalla. Tytöllä ei tietysti ollut minkään ekskursion aikana mitään hätää, enkä sen puolesta stressannutkaan, itseni vain. Yllättävän helpolla selvisin, vaikka ennen väitöspäivää sain nukuttua vain muutaman tunnin pätkissä, kun jännitin niin kovasti. Aika maagiselta tuntui pyöräillä Penttilässä syyskuun pimenevässä lauantai-illassa! Eipä olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, miten sellaista tunnetta voikaan alkaa huomaamattaan kaivata.

Menneenä viikonloppuna taas vietettiin nimiäisiä. Ulkoistettiin makeiden leivonnaisten tekeminen, minkä lisäksi saatiin korvaamatonta järjestelyapua Maijalta. Juhlat oli ihanat ja kaikki meni sujui kaikin puolin mallikkaasti, mutta sunnuntaina kyllä huomattiin, että tilaisuus vei veronsa niin juhlakalulta kuin vanhemmiltakin. Oman lisänsä toi se, että nimeä tietysti arvottiin vielä edellisenä iltana ja vaikka olenkin tyytyväinen valittuun nimeen, pääni ei ole nyt ihan sisäistänyt sitä, ettei enää voi eikä tarvitse venkslata. Eli päässä ruksuttaa vaikka minkälaiset nimiyhdistelmät ja muutenkin käyn vähän ylikierroksilla.

Nyt olisi varmaankin tarpeen olla muutama päivä ihan hissuksiin kotona, mutta tälle viikolle on sovittuna omaa lääkäriaikaa, matkarattaiden hankintaa ja ties mitä puuhaa oikeastaan viikon jokaiselle päivälle.

Eilen autoilin vauvan kanssa kaksin enimmäistä kertaa. Otettiin kevyt aloitus kaupunginosan sisällä kyläilemään, että tänään selvitään rauhallisemmin mielin lääkäriin asti. Huomenna lapsi taas saa ensimmäisen rotarokotteen, minkä lisäksi päätin vielä lähteä junalla sukuloimaan perjantaina. Eli paitsi että on pakko selvitä ilman apua junaan perjantaiaamuna ajoissa, pitää myös selvitä se 4,5 tunnin junamatka. Halp! Hyvällä tuurilla tenava nukkuu matkasta ainakin puolet, mutta viime päivinä päikkärit ovat olleet rytmimuutosten takia enemmän tai vähemmän henkimaailman hommia.

Yhteiskunnan aikatauluihin emme voi vaikuttaa, mutta muuten pitänee ottaa lungimmin. Muistutus koskee ensisijaisesti minua.

Rokiton viikko

Ollaan vuosia puhuttu, että joskus olisi kiinnostavaa skipata itse Ilosaarirock ja suorittaa oheisohjelmaa koko viikko. Tänä vuonna ajatus tuli toteutettua puoliksi vahingossa. Lauantaina en tosin jatkoklubeille enää jaksanut, kun päivä meni vieraiden kanssa ja ilta univajetta paikatessa. Sunnuntain rokkibrunssikin jäi väliin, vaikka kävinkin moikkaamassa bussia odottavaa kaveria Ilosaaressa mitä parhaimpaan brunssiaikaan. 

Tiistaista perjantaihin suoritin kuitenkin Popkatua kiitettävästi: näin joka päivä vähintään yhden keikan ja useampana päivänä monta. Tapasin paljon tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Lisäksi kävin kaikissa Popkadun päätapahtumapaikoissa ja ehdin kerrankin hengata Rytmipuistossa pitkän kaavan mukaan. Ei huono. Sen lisäksi lempikeikat taisivat olla paikallisin voimin toteutettuja: (proto)Torvinen torstaina Kerubissa ja Cane Vuorjoki Surakan pihassa perjantaina. Faarao Pirttikangas oli takuuhyvä, samoin Pekko Käppi olisi ollut, jos Lasiterassin happitilanne olisi sallinnut pysyä paikalla kauemmin kuin kolme biisiä.

Jalatkin ovat festarinjälkeisessä olotilassa melkein sattumalta. Menin nimittäin lainaamaan pyöräni rokkitalkoolaisille ja puhelimeni askelmittari kertoo minun kävelleen maanantaista sunnuntaihin lähes 102 000 askelta. Se tekee keskimäärin reilu kymmenen kilometriä päivässä. Halleluja. 

Miinuksena syötiin ulkona käytännön syistä ja mukavuudenhalusta niin monta kertaa, että omatunto kolkuttelee molempia ihan urakalla. Eli luonnollisesti käytiin tänään kauppareissun yhteydessä Heinosen leipomossa syömässä. Hyvin lähti viikko käyntiin! Mutta kuka ihme jaksaa tällä helteellä laittaa ruokaa, vieläpä useamman kerran päivässä? Kysynpä vaan. Ja jos ei käytä rahaa pääsylippuun, voi ehkä tukea paikallisia yrittäjiä senkin edestä.

Kaiken kaikkiaan siis rokittomuudesta huolimatta varsin hyvä viikko - Joensuun heinäkuu on ihana. Olen silti ihan huojentunut, että aktiivisin aika on nyt takana ja voi lööbata sohvalla kaikessa rauhassa, sillä sosiaalinen ähky on tosiasia. Ihan kuin Rokin jälkeen konsanaan.

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

Pientä pintaremonttia

Pieni on suhteellinen käsite. Jollekin seinien ja lattioiden uusiminen voisi olla helppo nakki, mutta kaksi remonttinoviisia on joutunut kyllä koetukselle.

Kolme yötä vanhassa kodissa jäljellä. Olo on yllättävän haikea, vaikka muuttoa olenkin odottanut viikkoja kuukausia vuosia. En ole aikuisiällä asunut missään niin pitkään kuin tässä. Valtaosa tavaroista on pakattu, muutama hassu laatikko keittiössä odottaa vielä urakointia. Paniikki ehtii toki iskeä vielä perjantaina, mutta muuta en olettanutkaan.

En voi kyllä suositella tätä alle kahden viikon pintaremonttiaikataulua. Päätettiin maksaa remppafirmalle olkkarin lattian vaihtamisesta, mutta kaikki muu ollaan tehty "itse". Marko onkin tehnyt hommia ihan oikeasti, mutta itse olen ollut lähinnä hyödyksi kevyissä tapetinpoisto- ja muonitushommissa. Ilman remppataitoisia ja poikkeuksellisen kilttejä ystäviä oltaisiin oltu pulassa, mutta onneksi apua kysyvälle löytyy. 

En pysty uskomaan, miten pitkällä remonttihommat on - kaikki akuuteimmat tavoitteet taidetaan jopa saavuttaa ennen h-hetkeä. Olo on epäuskoinen. Tätä kiitollisuudenvelkaa tosin ei pysty millään ikinä kuittaamaan.

Tietysti edellinen ei tarkoita sitä, etteikö hommia riittäisi makkareiden pinnoissa ja alakerran vessassa vielä muuton jälkeenkin, mutta se on sivuseikka. Olkkarin lattia ja seinät oli tavoitteena ja niitä paljon enemmänkin on viimeisen puolentoista viikon aikana ehditty.

Vaikeinta on ollut kestää se, että kaaos vain muuttuu koko ajan pahemmaksi ennen kuin tilanne konkreettisesti paranee. Ja se että on pitänyt jaksaa käydä töissä samaan aikaan, kun on ollut tämä härdelli päällä. Onneksi huominen ja perjantai on lomaa, niin voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Huomenna toivottavasti näen uuden lattiankin valmiina. Sitä odotellessa.

Puhaltelua

Laminaatti, vinyylilankku, vinyylikorkki, muovimatto, tapetti, liisteri, liima, höyrytin, mattamaali, kuultomaali, kaakelimaali, kalkkimaali, lakka, vetimet, hiekkapaperi, hiomakone, muovilaatikko, pahvilaatikko, jätesäkki, pohjalevy, vedinsarjat, apua.

Keinutuoli, TV-taso, sohvapöytä, kirjahylly, senkki, vuodesohva, tyynyt, peitot, pyykkikone, pölynimuri, uusi moppi, jätevaunu, rullakori, kenkähylly, siivouskaappi, naulakkoratkaisu, apua.

Lempiohjelmani televisiossa on tällä hetkellä Remppa vai muutto. Valitettavasti meillä ei ole vaihtoehtoa, edessä kun on vääjäämättä molemmat. Oma valintahan se on ja periaatteessa hyvillä mielin ollaan projektiin ryhtymässä. Olen myös odottanut muuttoa kovasti, mutta nyt pitäisi viidessä viikossa pusertaa ja päättää aika paljon asioita. Vaikka aikataulu on ollut tiedossa jo pari viikkoa, asia konkretisoitui nyt, kun irtisanoin vanhan asunnon. Nyt ei passaa enää vaiheilla, pitää alkaa toimia.

Olen päättänyt, että teen ainakin viitenä päivänä viikossa jotain hyödyllistä asian edistämiseksi, oli se sitten asioiden listaamista paperille, realistista budjetointia, materiaalihankintoja, tapettien hypistelyä, tavaroiden kantamista kierrätykseen tai ihan konkreettista pakkaamista. Olen jo järjestänyt irtovalokuvat albumiin, tutustunut lattiamateriaaleihin ja käynyt läpi tärkeiden papereiden kansiot viimeisten vuosien ajalta. Vielä olisi työsarkaa jäljellä.

Askel kerrallaan, vaikka eihän tässä paniikilta voida välttyä mitenkään. Pitää nyt vaan vähän puhallella. Onneksi monet asiat hoituvat nettilomakkeilla ja puhelinsoitoilla. Ja huonekaluhankinnat ehtii sitten myöhemminkin.

Ruoka-, kahvi- ja kaljapalkalla työskentelemään suostuvia apukäsiä otetaan vastaan, työaika sovittavissa yhdestä tunnista ylöspäin. 

Katse vielä Rokumenttiin

Rokumentti vei taas mehut, vaikka piti ottaa iisisti. Olen palautunut pari päivää tekemällä kaalilaatikkoa ja pysymällä enimmäkseen kotona.

Alkuperäinen suunnitelma oli katsoa leffoja vain yhden lippupaketin edestä, kuten normaalit ihmiset. Päätösvaikeuksien, sattumusten ja yhden ilmaisnäytöksen myötä kokonaissummaksi muodostui kuitenkin taas se perinteinen yhdeksän (lasken Roskan lumouksen ja siihen liittyvät lyhärit yhdeksi). Onneksi keskimääräinen tahti oli kaksi elokuvaa päivässä, joten jonkin verran kiireetöntä aikaa ja nukkumistakin mahtui viikonloppuun.

Nämä näin:

Lauluja Utopiasta

The Goodiepal Equation

Score: A Film Music Documentary

Every Everything: The Music, Life and Times of Grant Hart

Suomi Filmi Singalong

Tuhansien raitojen miehet

CHRZU: Roskan lumous

Faithfull

Tokasikajuttu

Kiitän itseäni valinnoista sikäli, että yhtään maailmantuskadokumenttia en tänä vuonna katsonut. En tehnyt myöskään erityisen huonoja valintoja, joskin Goodiepalin ja Grant Hartin myöhäiset esitysajat aiheuttivat keskittymisvaikeuksia ja siksi niistä jäi lattein fiilis.

Moitin puolestaan kanssakatsojia. Tykkään siitä, että Rokumentissa katsotaan läpi sormien kaljan juomista ja viime tingassa tai sen jälkeen saliin tulemista, mutta tänä vuonna festariväki tuntui kovin levottomalta. Oli pälättäjää, rouskuttajaa, heilujaa, kuhertelijaa, roskaajaa, epäasiallisuuksien naurajaa, kännykän räpälääjää ja ties mitä. Missä välissä ihmisiltä pääsi unohtumaan, ettei leffateatteri ole olohuone? Miksi tilanne pahenee vuosi vuodelta? Kenen on vastuu?

Onneksi päällimmäisenä jäivät mieleen elokuvat itse. Parhaan mielen dokumentin kunniamaininta Tuhansien raitojen miehille, inspiroivimman persoonan kunniamaininta Marianne Faithfullille ja eniten kylmiä väreitä aiheuttaneen elokuvan kunniamaininta Lauluille Utopiasta. Tosin nyt kun tätä kirjoitan, alan olla sitä mieltä, että Sinikka Sokka voisi jakaa Faithfullin kanssa tuon inspiraatiomaininnan, Sinikka rokkaa.

Hyrrr, hilloa

Ulkona on ollut hiljattain sillä tavalla kylmä, että se tuntuu pureutuvan ytimiin asti. Pahimmin kärsii ääreisverenkierto, eikä vielä ole edes kunnon talvi! Palelen töissä päivät ja iltaisin on vaikea nukkua, kun jalat on jääkalikat.

Matkalla töihin viime viikon sunnuntaina.

Eilen illalla ei kyllä paleltanut, kun vietin tuntikausia hillomanian kourissa keittiössä. Tutun tutulla oli talviomppuja ongelmaksi asti ja kävin hakemassa niitä sangollisen. Siitä syntyi eilen kymmenen purkkia hilloa viidellä eri mausteyhdistelmällä ja reilun kilon jätin vielä odottamaan jatkojalostusta. Rommi-vaniljahillon keitin perinteiseen tyyliin kattilassa, mutta muut lykkäsin uuniin tekeytymään.

Karamelisointi toimi parhaiten alatasolla olevissa astioissa, ylempänä olevat omput meinasivat vähän kärtsätä. Päätin kuitenkin tummuneiden kärkien tuovan makuun lisävivahteita ja purkitin ne muiden mukana.

Matkalla töistä kotiin tänään.

En nyt tiedä, oliko uunissa hillon tekeminen ratkaisevasti helpompaa kuin kattilassa keittäminen, mutta hillosta tuli kieltämättä todella herkullisen väristä. Ja eilen oli aikaa kaikessa rauhassa antaa omppujen uunissa muhia eli pidempi tekeytymisaikakaan ei ollut ongelma. Ihan onnistunut kokeilu siis muuten, mutta mausteiden määrää oli vaikea arvioida. Ainoastaan muskotti-neilikkahillo maistui jo purkitusvaiheessa siltä, miltä piti. Nyt täytyy toivoa, että inkivääri, kaneli ja vanilja syventävät aromejaan vielä purkissa.

Normaalisti tykkään kyllä keittää hilloa, mutta sitä tulee syötyä ani harvoin. Nyt on kuitenkin eri kuviot, jo ajatuksena hillo lämmittää ehkä enemmän kuin mikään. Aamulla lykkäsin ruispuuroon tahmean persikkahillosilmän. Odottamaton yhdistelmä, mutta maistui talvisen täyteläiseltä.

Taas kerran suunnitelmallisemmin keittiössä

Pari viikkoa sitten perjantaina istuttiin Markon kanssa Prisman Leiketuvassa syömässä, koska ei enää huvittanut tehdä ruokaa kotona ja kaikki harmitti.

Tilanne on tuttu monilta vuosilta ja siihen ajautuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Silti on aika nurinkurista, että kaksi ihmistä, jotka oikeasti jopa nauttivat ruuanlaitosta, eivät keksi enää mitään muuta syötävää kuin tomaattiset papusörsselit. 

En ihan hahmota, miten tilanne on ennen saatu ratkaistua, mutta nyt ensimmäistä kertaa tajuttiin pyytää jopa laajemmin apua. Siitäpä siis Facebookiin statusta naputtelemaan ja omat luottoreseptit jakoon. Vaihdossa tuli nopeasti ilahduttavan paljon käyttökelpoisia vinkkejä. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut reseptien saaminen, vaan yleinen inspiraatio. Innostuttiin oikeasti pitkästä aikaa pähkäilemään tulevien viikkojen ruokalistaa ja käytiin kunnolla kaupassa. Rahaa upposi ostoksiin enemmän kuin olin suunnitellut, mutta toisaalta sen jälkeen ei ole ihan älyttömästi tarvinnut ruokaa ostaakaan, mitä nyt hakea täydennyksiä silloin tällöin.

Ollaan syöty esimerkiksi tabboulehia, ranskalaista sipulikeittoa ja kookos-tofusoppaa. Tehtiin jopa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin isompi satsi seitania, jota syötiin sekä pihveinä että curryssa ja osa jäi vielä pakkaseenkin. Uunipotut chilipaputäytteellä olivat vähän huti, koska kalliimpi papupurkki ei ollutkaan parempi. Sain kuitenkin tungettua ankeat pavut eilen ihan kelvolliseen pastapaistokseen. Tänään aamulla surruuttelin aamulla paistoksen ylijäämäkikherneistä maapähkinävoihummusta.

Hummus ei ole se kaunein kuvituskuva, mutta muutakaan ei ole.

Tänään ruokalistalla onkin vähän mielikuvituksettomampi sosekeitto, mutta ainakin tein sen itse. Ja onhan noita kokattavia vielä odottamassa. Juuri nyt huvittaisi testata soijarouhepyörykät uudella reseptillä, linssidaal, vege-Wellington... Ikuisuuksia odotellut kuhakin pitäisi varmaan pakastimesta käyttää. Ja ensilumi toi tullessaan tarpeen väsätä Shepher's Pie pitkästä aikaa.

Kunhan tästä ruuanlaiton uudesta ensihuumasta selviän, voisin ottaa projektiksi selvittää, miten pärjäisimme ilman keittiömme peruspilareita eli juustoa ja banaania. Ihan jo siksi, ettei niiden loppuminen aiheuttaisi joka kerta pienen skaalan katastrofia.

Väsyttää

Olen ollut viimeisen viikon ihan tosi väsynyt. Sammun iltaisin kuin lamppu ja aamulla kellon soidessa olen edelleen täydessä unessa. Eilen illalla en meinannut pystyä enää mihinkään ja alkoi jo huolestuttaa.

Tänään aamulla aloin hahmottaa kokonaisuutta. Tein sairastapauksen vuoksi noin viikon ajan 1,5 ihmisen työt. Sen lisäksi aloitin viime viikolla uudet tanssitunnit ja joogakurssin, muusta saleilusta ja liikunnasta tietenkään tinkimättä. Viime viikolla kävin alkuviikosta kahdesti päivässä kissavahtihommissa ja loppuviikosta näin poikkeuksellisen paljon kavereita pariin päivään, yhden kanssa ehdin jopa elokuviin. 

Jossain välissä olen myös varannut lomamatkan Roomaan, bingettänyt Outlanderin kakkoskauden loppuun, katsonut kaksi missaamaani DCU-elokuvaa, keittänyt hilloa, neulonut yhdet junasukat ja lukenut 800 sivua Harry Potteria.

Että ilmankos uuvuttaa iltaisin, tyhjiä minuutteja tai hidasta olemista ei paljon päivään tuon kaiken jälkeen jää. Iltojen pimetessä kun muistaisi, että kivaojakaan juttuja ei tarvitsisi olla tekemässä tauotta 17 tuntia vuorokaudessa.

Ja tästä eteenpäin ainakin jonkin aikaa ihan vain oman tontin hoitaminen töissä saa luvan riittää.

Kesällä minulle suositeltiin Headspacea rahoittumiseen. Jos sillä pääsisi edes alkuun?

En högtid att fira

No niin. Nyt kävi näin.

Vähän hassu olo. Toki tiesin, että ruotsin tehtävät lähenevät kovaa vauhtia loppuaan, mutta nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Saksaa on Duolingolla tahkottavana vaikka kuinka ja ranskaakin huvittaisi taas palautella mieleen, mutta kaipaan myös ruotsin kanssa uusia haasteita.

En vieläkään usko, että Duolingolla voi kovin tehokkaasti opiskella täysin uutta kieltä, mutta kertaustyökaluna se on erinomainen.

Kuluneen puolen vuoden aikana olen saanut yllättävän hyvin taas kiinni ruotsista ja sanastoakin on tarttunut mukaan ihan mukavasti, vaikka petrattavaa toki riittää reilusti edelleen vähän joka saralla. Pelkään pahoin, että jos nyt jätän kielen harrastamisen pois, olen lähtötilanteessa alta aikayksikön.

Mitä tässä vaiheessa kuuluu tehdä? Ladata joku uusi sovellus, lainata kasa ruotsinkielisiä lastenkirjoja, hankkia kirjekaveri? Hjälp!

The Heavy Entertainment Show

Robbie Williams oli Ratinan stadionilla vajaa viikko sitten, niin myös minä.

Tykkäsin itse stadionista kovasti. Miten ihan Tampereen keskustaan mahtuukin noin iso paikka, joka ei kuitenkaan haittaa liikkumista mitenkään tai ole visuaalinen haitta? Taisin tajuta koko stadionin olemassaolon vasta alle viisi vuotta sitten, vaikka Tampereella olen kyllä pyörinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosikaudet.

 

Robbien lippuhintojen porrastus oli tällä kertaa olematonta ja päädyin maksamaan neljä (4) ylimääräistä euroa inner pit -paikasta läheltä lavaa. Se kannatti. Lämppärinä toiminut Erasure oli juuri aloittanut, kun käveltiin alueelle ja suoraan käytännössä lavan eteen. Tsekkaa jos et usko - valtaosassa kuvista ei ole zoomia tarvinnut painella (mistä johtuen kuvat kyllä kannattaa klikata täysikokoisiksi, jos oikeasti haluaa nähdä, mitä niissä tapahtuu). Itse oikeastaan tajusin, miten lähellä oltiin vasta siinä vaiheessa, kun huomasin näkeväni Robbien käsikarvat miehen kävellessä lavan eteen rakennetulla catwalkilla vielä lähemmäs. Kyllä, keskityin olennaiseen.

Liput olivat kuitenkin mielestäni myös kohtuuttoman kalliit ja tulikin olo, että vaikka niin artisti kuin fanit ovat ikääntyneet, ei se automaattisesti heijastu kaikkien tulotasoon. Toisaalta keski-ikäisille suuntaamisesta otettiin myös kaikki ilo irti niin välispiikeissä kuin lämppärivalinnoissakin. Kyllä, siellä soitti Erasure. Julistin jo paikan päällä Andy Bellin olevan uusi housu- ja jorausidolini, eikä tämä käsitys ole viikossa mihinkään horjunut.

Screenit olivat taas huikean hienot, enkä perillä enää ihmetellyt, miten tuotanto oli rakentamassa paikkoja jo viikkoa ennen keikkaa. Jaksoin myös viihdyttyä odotellessa screeneillä näkyvistä työmiehistä, jotka liisteröivät kokonaiskuvaa kiitettävästä paikoilleen ainakin puoli tuntia. Samalla pystyi seuraamaan, kuinka kauan keikan alkuun arviolta on aikaa. Ja sehän alkoi minuutilleen ilmoitettuna ajankohtana. Kiitän! Alkunauhana oli jostain syystä Eminemin Lose Yourself, jonka merkitystä en ihan vielä ole onnistunut koodaamaan.

Vähän tekisi kyllä mieli nurista keikan kestosta. 11 + 1 (soolo)studioalbumia käsittävä ura toki takaa sen, etten olettanutkaan kuulevani kaikkia suosikkibiisejäni, mutta olin varautunut bailaamaan ainakin reilut kaksi tuntia ja siihen nähden 1h 45min tuntui auttamattoman lyhyeltä ja setti suppealta. Toisaalta bussiliikenne oli keikan jälkeen niin tukossa, etten halua edes ajatella, miten myöhään oltaisiin oltu nukkumassa, jos Robbie olisi heilunut lavalla pidempään.

Nämä kuultiin:
The Heavy Entertainment Show
Let Me Entertain You
Monsoon
Party Like a Russian
Minnie the Moocher
Freedom
Love My Life
(Medley)
Come Undone / Never Forget
Millennium
Somethin' Stupid
Rudebox
Kids
Sweet Caroline
Feel
Rock DJ

+
She's the One
Angels
My Way

Jos Robbien käsittämätöntä karismaa, upeita taustalaulajia, bändiä ja tanssijoita ei lasketa, Heavy Entertainment Show, Party Like a Russian ja Feel olivat minulle ehdottomasti konsertin parasta antia, Freedom ja sen aikana screenille heijastettu George Michaelin kuva taas koskettavinta. Isi Williams kävi jälleen fiittaamassa ja sydän pyörähti ympäri, Robbie itse liikuttui silminnähden Love My Lifen aikana - minkä lisäksi keikkakokemus aiheutti sen, ettei biisi ole enää omissa korvissanikaan ihan kauheaa tuubaa. 

Iloisin yllätys taisi kaikesta tästä huolimatta olla Rudebox, jonka myös vastoin kaikkia tapojani kuvasin Markoa ajatellen videolle. Voi miten arvostankaan sitä, ettei sen levyn olemassaolo ole enää vaiettu salaisuus. Muusta yleisöstä päätellen sen hienous ei silti vieläkään ole laajalti ymmärretty asia.

Yhden yön reissut tuppaavat olemaan raskaita, mutta kyllä se taas kannatti ja kavereitakin tuli nähtyä rauhassa ilman liiallista kellon kyttäämistä.

Eli loppujen lopuksi harmillisin puoli tässäkin keikassa oli se, että monta kuukautta on ollut koko ajan jotain, mitä odottaa. Robbie oli niistä viimeinen ja nyt on vähän tyhjä olo. Mitä sitä keksisi seuraavaksi?

10 + 1 kuvaa Raaseporista

Maanantaina piti lähteä ajamaan kohti Savoa, mutta ei sitten jaksettukaan. Jäätiin siis pyörimään Katajanokalle vielä hetkeksi. Tiistaina pakattiin pojat autoon ja lähdettiin päiväreissulle kohti Raaseporia.

Olen käynyt Fiskarsissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, mutta hämmentävän hyvin muistin kaikki rakennuksetkin. Koska lähtö oli kankea ja seurueen ruokataktikointi huonoa, joten ensimmäisenä piti suunnata syömään. Fine dining oli budjettisyistä right out ja haaveilemamme Laundry Café lähinnä katastrofi. Onneksi jo sieltä muinaiseltlta edelliseltä reissulta tuttu Café Antique palveli lopulta kaikkia tyydyttävästi ja kohtuuhintaan.

Aika söpöjä hotelleitakin alueella olisi ollut, mutta kyllä Fiskarsin päivässä halutessaan suorittaa.

Maailma tarvitsee lisää slakitiilirakennuksia.

Käytiin myös kurkkaamassa Petri Ala-Maunuksen ja Minna Suoniemen kuratoima Greetings from SUOMI -kesänäyttely. Tykkäsin ehkä enemmän näyttelyn ideasta kuin itse näyttelystä, mutta olisi harmittanut jättää väliin. Harmillisesti rakennuksen ikkunoita rempattiin samalla ja jyskeessä oli vaikea keskittyä erityisesti videoteoksiin.

Liisa Hietanen, Veli (2014)

Marko katsoi taidenäyttelyn sijasta sorsia ja maisemaa.

Fiskars Villagen jälkeen halusin vielä piipahtaa samalla vaivalla Raaseporin linnassa, jossa olen käynyt viimeksi alle kouluikäisenä. Google Maps ohjeistaa perille jotain ihan kummallista reittiä, joten kannattaa ennemmin käyttää silmiä ja luottaa kyltteihin.

Linna ei tietysti Turun linnaan tai Olavinlinnaan verratessa ole erityisen iso tai vaikuttava, mutta itse tykkäsin kyllä. Linna ei näy tielle, joten perillä on hiljaista ja se tuntuu sijaitsevan jossain ihan omassa todellisuudessaan. Melkein kaikkialle saa mennä ja ympäristö on todella kaunista. "Ihan hyvä vitosen linna" kuului seurueenkin arvio, kun alun nurinasta päästiin yli.

Raaseporista tuli kyllä hauskan ja haikeankin nostalginen olo, koska yhdistin maiseman ja tunnelman vahvasti lapsuuden kesiin ja niihin kotimaan lomareissuihin, jota silloin perheen kanssa tehtiin. Voisin kyllä kuvitella, että alle kouluikäisenä linnan rauniot ovat tuntuneet paljon isommilta. Kuten koko Etelä-Suomi ylipäätään. Eihän täällä ole pitkä matka minnekään!

Vielä sananen Fiskarsin kesänäyttelystä. Suosikkini oli Jarno Vesalan hieno ja himpun karmiva videoteos / installaatio ja muutenkin videot tuntuivat olevan näyttelyn puhuttelevinta antia. Alla olevaa Kim Simonssonin Maja-teosta (2017) olisin siitä huolimatta voinut katsella pidemmänkin tovin.

Ilmeisesti työpaikan syysretken kohteena olisi juurikin Fiskars ja tämä näyttely. En tiedä, onko sinne pointtia enää tämän reissun jälkeen lähteä, mutta ehkä matkaan päätyessä voisi fiilistellä rakennuksia ja kahviloita koko rahan ja vaivan edestä.