Tänään on tasan vuosi siitä, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme ensimmäisen kerran. Väliin on mahtunut hulvaton määrä tapahtumia, mutta samalla aika on mennyt kovin nopeasti eli en osaa päättää, onko mennyt aika vasta vai jo vuosi.
Toki moni tapahtuma on ollut paikasta riippumattomia, mutta paljon ollaan täällä kotonakin tehty ja teetätetty. Vanhat tapetit on revitty ja seinät maalattu, olkkarissa on uusi lattia, pesukoneliitäntä löytyy nyt yläkerran kylppäristä, keittiöön on saatu lisää tilaa poistamalla susirumat yläkaapit ja haitariovi. Viimeisimpänä koko alakerran vaaleanpunainen horrorvessa on revitty betonille ja rakennettu uudestaan.
Toisaalta yläkerrassa on edelleen ne samat kammottavat muovimatot ja lastulevykaapit, eteinen on rumasti paneloitu, keittiön katto maalaamatta ja koko keittiö yleisremonttia vailla, toisen makkarin seinäpinnat aloittamatta ja ovi irti. Ja mikä ehkä ärsyttävintä, kylppärin ovessa on edelleen edellisten asukkaiden siihen liimaama mauton kyltti. Miten tarrateipin saa siististi irti, kertokaa joku!
Toisen makkarin seinät on tarkoitus tehdä vielä tässä keväällä, eteinen ehkä kesällä, mutta muuten ovat toistaiseksi jäähyllä nämä projektit. Ei ole jaksamista, kiinnostusta eikä vessarempan jälkeen enää rahaakaan.
Tajusin tänään, että tämä ajan käsittämätön kuluminen tarkoittaa myös sitä, että asuntoon muuttamisen vuosipäivä häämöttää ihan nurkan takana. Muistan kun viime keväänä ahdistuneina vanhan kodin olkkarissa puimme ostotarjouksen tekemistä, sen jälkeen vastatarjouksen hyväksymistä ja lopulta päätimme sitoutua asuntoon ja Joensuuhun kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen tilannetta arvioitaisiin uudestaan. Ounasteltiin kyllä, etti ainakin ensimmäinen vuosi menisi siivillä, mutta silti tämä tuli puskista.
Juuri nyt tuntui, ettei meillä ole kiire minnekään.
Vauva-"arki" on täällä. Näin 9 kotona vietetyn päivän jälkeen ei vielä paljon voi rutiineista puhua, vaikka muutamia ihan toimivia ratkaisuja ollaankin jo keksitty ja toistuvasti sovellettu. Elämä on aika tapahtumaköyhää, mutta ainakaan ei enää tarvitse tehdä palapelejä ja kävellä päivittäin keskustaan ihan vain siksi, että saisi ajan kulumaan.
Tutustuminen on jännää, tavallaan nopeaa, tavallaan turhauttavan hidasta. Hiljalleen alkaa hahmottaa erilaiset signaalit ja ennakoimaan tilanteita, mutta paljon on vielä tuurin, arvailujen ja erehdysten varassa. Tänään osasin välttää iltaraivarit, vaan saapa nähdä mitä yö tuo tullessaan... Tai huomisilta, kun meillä on ensimmäistä kertaa yövieraita!
Toistaiseksi kuitenkin kaikki kunnossa ja äippäkin vielä järjissään. Toisin sanoen menee paremmin kuin uskalsin etukäteen edes odottaa.
Mutta tämä helle. Voi nyt helvetti. En yleensä jaksa valittaa säästä, mutta paahtava iltapäiväaurinko tekee tässä asunnossa kyllä tehtävänsä eli olo on tukala niin pienemmillä kuin isommillakin ihmisillä.
Lempiohjelmani televisiossa on tällä hetkellä Remppa vai muutto. Valitettavasti meillä ei ole vaihtoehtoa, edessä kun on vääjäämättä molemmat. Oma valintahan se on ja periaatteessa hyvillä mielin ollaan projektiin ryhtymässä. Olen myös odottanut muuttoa kovasti, mutta nyt pitäisi viidessä viikossa pusertaa ja päättää aika paljon asioita. Vaikka aikataulu on ollut tiedossa jo pari viikkoa, asia konkretisoitui nyt, kun irtisanoin vanhan asunnon. Nyt ei passaa enää vaiheilla, pitää alkaa toimia.
Olen päättänyt, että teen ainakin viitenä päivänä viikossa jotain hyödyllistä asian edistämiseksi, oli se sitten asioiden listaamista paperille, realistista budjetointia, materiaalihankintoja, tapettien hypistelyä, tavaroiden kantamista kierrätykseen tai ihan konkreettista pakkaamista. Olen jo järjestänyt irtovalokuvat albumiin, tutustunut lattiamateriaaleihin ja käynyt läpi tärkeiden papereiden kansiot viimeisten vuosien ajalta. Vielä olisi työsarkaa jäljellä.
Askel kerrallaan, vaikka eihän tässä paniikilta voida välttyä mitenkään. Pitää nyt vaan vähän puhallella. Onneksi monet asiat hoituvat nettilomakkeilla ja puhelinsoitoilla. Ja huonekaluhankinnat ehtii sitten myöhemminkin.
Ruoka-, kahvi- ja kaljapalkalla työskentelemään suostuvia apukäsiä otetaan vastaan, työaika sovittavissa yhdestä tunnista ylöspäin.
Festarikesä on nyt avattu Portugalissa. Tämä oli alkuperäisessä kesäsuunnitelmassani ainoa festari, mutta niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä. Nyt harkinnassa on 1-3 festaria loppukesälle ympäri Suomea, saa nähdä kuinka käy.
NOS Primavera oli kyllä hieno kokemus. Ulkomaalaisille festareille matkaamisessa näyttäisi minun kohdallani olevan etenkin se hyvä puoli, etten ota paineita nähdyistä aristeista. Matka on jo elämys, keikalta toiseen liikkuminen ihanaa bonusta.
Ainoat pakolliset esiintyjät omalla listallani olivat Algiers ja edes muutama biisi Brian Wilsonia. Niiden lisäksi tuli nähtyä kunnolla Sigur Rós, Deerhunter, PJ Harvey, Dinosaur Jr, AIR ja Shellac sekä sivukorvalla kuunnellen monia muita, joista päällimmäisinä jäivät mieleen Linda Martini ja Chairlift.
Kaikki ohimennen kuullutkin vaikuttivat oikeasti aika hyviltä bändeiltä. Käytännössä ainoa negatiivinen kommentti tuli ekana iltana liikennevaloissa tavatuilta festarikavereilta, jotka onnistuivat päätymään huonolle keikalle. Lisäksi annan miinusta ensimmäisessä kuvassa näkyvän "pikkuteltan" volyymista: siellä pärisi bassovoittoiset asiat niin kovalla, että tulpat päässäkin pelotti.
Kolmen päivän lippu maksoi helmikuussa 90 euroa, mutta aiemmin sen olisi saanut vielä halvemmalla. Ja koska lippu oli hankittu jo hyvissä ajoin - ja olin lomalla! - rahanmenoa ei jaksanut kauheasti viikonlopun aikana murehtia.
Eikä siellä alueella ihan hirveästi saanut rahaa menemäänkään. Kaikkien bongaamieni ruokien hintahaitari oli 3-8 €. Juomien ekomukin pantti maksoi 2 euroa ja sen sai halutessaan takaisin. Tuopit palautettiin, viinilasit pidettiin. Mukin hankkimisen jälkeen kaikki juomat (olut, siideri, sangria, mitä näitä nyt on) maksoivat 3,50 € - paitsi sitrussiideri 2 €, fiinimpi viini vitosen ja oikeat drinkin 4-5 €. Suhteessa kalleinta oli näilläkin festareilla vesi, joka maksoi alueella 1,50 €. Kurjaa oli myös se, ettei vesipullojen korkkeja saanut pitää eli käytännössä vesi oli juotava kerralla pois. Paitsi jos oli ovela kettu ja salakuljetti korkin alueelle taskussaan.
Hölmöjen sattumusten takia reissun ainoa portviini juotiin festarialueella,
mutta mikäs siinä! Yksi yhteinen lasi oli enemmän kuin tarpeeksi.
Toki Marko onnistui myös jotenkin hankkimaan meille puolen litran caipirinhat, joille tuli hintaa 9 euroa kappaleelta. Ne oli hyvät juomat ne.
Mutta voi mitä ruokia söinkään! Perusliharuokaa oli tarjolla toki runsaammin, mutta ei tarvinnut tälläkään ruokavaliolla nälässä olla. Ensimmäisenä päivänä en tajunnut kiertää kojuja etukäteen ja olin tietysti nälkäinen samaan aikaan kuin kaikki muutkin. Lautaselle päätyi siis vegelettu, joka oli inan liian pieni, vaikkakin ihan hyvän makuinen. Muina päivinä olin viisaampi ja sain syödäkseni hummuswrapin kokonaisilla maustetuilla uusilla perunoilla, tofutäyteleivän, avokadosämpylän ja - mikä parasta - tuoretta hedelmäsalaattia. Suomessakin ollaan tultu viimeisen kymmenen vuoden aikana festariruokien suhteen jättiharppauksin eteenpäin, mutta kyllä Portossa näkemäni valikoima lämmitti mieltä. Jossain tuoksui myös koko ajan viekottelevasti tuore popcorn.
Tee- ja macaronkärrit päälavan edustalla. Tietenkin.
Järjestelyt olivat paikoin tiukemmat, paikoin höllemmät kuin kotona. Hyvä ruokavalikoima selittyi osin sillä, ettei alueelle saanut viedä mitään, edes keksejä, energiapatukoita tai niitä hedelmiä. Portilla oli ensimmäisenä vastassa järkkäri, joka tarkasti rannekkeen. Seuraavana odotti poliisi, joka tutki laukun ja taputtelin kropan. Kolmantena oli vielä toinen, kortinlukijalla varustettu järkkäri, joka tarkasti rannekkeen uudestaan ja piippasi lippuna toimivan pienen, muovisen kortin - myös poistuessa!
Toisaalta taas kaljaa sai kaikkialta ja sen kanssa sai kaikessa rauhassa mennä kaikkialle. Lavojen edustoilla oli järkkäreitä, mutta ei uhkaavana vallina. Shellacin keikalla yksi itse asiassa diggaili bändiä ja poltteli tyynenä tupakkaa. Josta muistuikin mieleen, miten iloinen olen ollut telttatupakointikiellosta Suomen festareilla viime vuosina.
Tunnelma oli pääasiassa iloisen leppoisa. Lapsia oli paikalla vielä reilusti puolen yön jälkeen ja ihmiset perinteisiin suomalaisiin festareihin nähden hyvässä kunnossa, tosin viimeisenä päivänä lasittuneita katseita oli kyllä bongattavissa jo huomattavasti enemmän. Yhtään tappelua tai edes kärhämää en nähnyt.
Street food -alue pimenevässä illassa viinibaarilta katsottuna.
Bajamajoja oli koko alueella ehkä 20, loput olivat liikuteltavia vesivessakontteja. Se oli ensimmäisenä iltana mahtavaa, mutta kahtena jälkimmäisenä päivänä bajamajojen käyttö oli peliliike. Niitä ei juuri kukaan muu käyttänyt, mutta vesivessat olivat aika karussa kunnossa, elleivät kokonaan tukossa illan pimetessä. Vessoja kyllä siivottiin koko ajan, mutta reilu 70 000 myytyä lippua tekee kyllä tehtävänsä. Arvostan kuitenkin suunnattomasti käsienpesumahdollisuutta.
Itse alue oli kaunis puisto ja tarpeeksi iso, että sai halutessaan olla rauhassa, mutta sen verran pieni, ettei lavalta toiselle ollut ihan mahdottoman pitkä matka. Kolme neljästä lavasta sijaitsi vieläpä rinteissä eli kauempaakin näki lavalle todella hyvin. Ääni alkoi särkyä tuulessa vasta rinteen päällä.
Silti ehkä kaikkein paras oivallus liittyi käsiohjelmaan. FNACin kautta lippunsa tilanneille oli muun oheissälän lisäksi tarjolla avainnauhassa roikkuva ohjelmavihkonen, jossa oli myös mm. aluekartta ja paikallisliikenneinfo, mutta minäkin onnistuin kalastamaan sellaisen ensimmäisenä päivänä ylimääräisiä kappaleita jakelevalta pojalta. Se oli pelastus monta kertaa.
Huippukätevää, näkisin vastaavia mieluusti useammissakin tapahtumissa!
Loppuun vielä erityishehkutus Algiersille, jonka löysin joskus alkukeväästä, kun selviteltiin, mitä kaikkia bändejä festareilla esiintyykään. Etelän gospelin, New Yorkin noiserockin ja elektron yhdistelmä uppoaa minuun kuin häkä. Toistaiseki bändiltä menee vielä vähän liikaa aikaa biisien välissä tekniikan kanssa härppäämiseen, mutta uskoisin, että muutamassa vuodessa se sulautuu osaksi biisejä ja sitten ollaankin kultakaivoksen äärellä. Ah.
Laulaja, kiippari ja kitaristi kävelivät ohitsemme, kun siemailtiin mainittuja tuplakokoisia caipirinhoja Chairliftin soittaessa. Oli pari sekuntia reagointiaikaa, enkä uskaltanut mennä juttusille. Ehkä vielä joskus tulee uusi tilaisuus.
5/5 menisin NOS Primaveraan uudestaankin. Algiersin perässä hyvin muuallekin.
Minulta kysyttiin alkuviikosta alustavaa kiinnostusta mielenkiintoiseen luottamustehtävään. Pallottelin asiaa mielessäni vuorokauden ja vastasin kieltävästi. Saman tien harmitti. Ja itselleni tyypillisesti ajauduin sisäiseen kriisiin.
Vaikka asian vatvominen voi tuntua jonkun mielestä turhalta, itse olen ihan iloinen, että näin kävi. Ymmärsin nimittäin tällä viikolla itsestäni asioita, joita en ole aiemmin tiedostanut. Tai halunnut tiedostaa.
Olen vuosia seurannut siskoani, joka jaksaa hallinnollisten työtehtäviensä lisäksi istua vaikka missä toimikunnissa ja hallituksissa, pitää miljoonia lankoja hyppysissään. Olen tuntenut itseni jotenkin vajavaiseksi, koska koko ajatuskin uuvuttaa, vaikka itsekin haluaisin olla monessa mukana.
Tiedättekö mistä se johtuu? Minä tiedän nyt. Minä en ole järjestöjyrä. En ole parhaimmillani valmistelussa, ideoinnissa ja aivoriihissä. Sekin kyllä sujuu tarvittaessa, mutta pahimmillaan keräämäni ja luomani stressin, ahdistuksen ja negatiivisen energian määrä on ihan käsittämätön.
Minä olen tekijä, toteuttaja.
Olen se tyyppi, jolle kannattaa soittaa, jos tarvitsee rajatuksi ajaksi ahkeraa työmyyrää. Minulla on erinomainen paineensietokyky noin 12 tunniksi kerrallaan.
Juhlissa olen hyvä köksä, tapahtumissa mainio kahvilanpyörittäjä. Voin ottaa ohjat käytännön toteutuksessa, toimia itsenäisesti ja delegoida tehtäviä hetkessä muille. Osaan pitää huolta raha-asioista, infota kattavasti ja tasapuolisesti, ratkaista pulmatilanteita nopeasti. Kannan mielelläni tuolit paikoilleen, koristelen tilat ja pidän huolta, että kaikilla on asiat mallillaan ja aikataulut rullaavat. Loppuraivaus tai siivous ei ole ongelma, sen jälkeen voi hyvillä mielin nostaa jalat ylös ja iloita tehdystä työstä.
Keskiviikkona jouduin tunnustamaan ulos ja samalla itselleni, miten raskasta töissä on viimeisten viikkojen aikana ollut. En ole voinut tehdä asioita omassa aikataulussani, enkä hellittämään myöskään vapaa-ajalla. Olen tottunut tiiviseen intervalliharjoitteluun töissä, mutta nyt hektinen vaihe kasvoi pituudeltaan normaaliin nähden ainakin kolminkertaiseksi. Jos olisin joutunut töiden ulkopuolellakin kantamaan vastuuta asioita, ei olisi pää pysynyt enää kasassa. Sen ymmärtäminen tuntui pahalta, itkin. Sitten nukuin pienet päiväunet ja join kahvia.
Samana iltana nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoihin. En usko, että se on sattumaa.
Ehkä siksi aloin harkita luottamuspestiä torstaina uudestaan ja oli ihan millistä kiinni, etten asettunut ehdolle. Omien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottamisen jälkeen se ei nimittäin enää tuntunutkaan ylitsevyöryvän kuormittavalta. Vaikka mahdollinen hyppy tuntemattomaan jäikin osaltani tällä kertaa väliin, kaikki asettui parhain päin ja omakin olo on kevyempi.
Nyt istun junassa kirjan kanssa, Once Upon a Timen uudet jaksot ja muutama jakso Cabin Pressurea odottaa puhelimessa. Pariin päivään ei tarvitse tehdä yhtään ajatustyötä. Sehän sopii.
Olen viimeinkin modernissa ajassa. Eli Duetto Plus -paikalla.
Tuttu huuteli taannoin Facebookissa, että tarvitsee harjoitusasiakkaita ennen kalevalaisen jäsenkorjauksen seuraavaa koulutusjaksoa. Koska kyseisen hoitomuodon kokeileminen on pyörinyt mielessä jo pidemmän aikaa, ilmoittauduin toki reippaana tyttönä mukaan.
Eilen viimeinkini bussiseikkailin Reijolaan korjailtavaksi jännittynein mielin. Kokemus osoittautui erikoiseksi varsin monella tasolla.
Olin varautunut venymään hoitopöydällä selkäni kanssa vaikka mihin suuntaan, mutta loppupeleissä selkää vilkaistiin vain nopeasti lopuksi. Pääosa ajasta eli varmaan tunnin verran tutkittiin ja hoidettiin jalkoja. Enimmäkseen jalkateriä.
The horror! The horror!
Tietämättömille kerrottakoon, että vihaan yli kaiken sitä, että jalkoihini kosketaan ja ehkä vielä enemmän sitä, että niitä katsotaan. Maailmassa on noin kolme ihmistä, jotka saavat jalkoihini koskea (Marko, äiti, pieni kummipoikani) ja nekin vain siksi, etten kehtaa kieltää.
Ilmoitin toki asiasta ennen hoitoa. Yhdessä sovittiin, että jämäkkä ote on parempi kuin varovainen hipsuttelu ja päätin kestää vaikka hammasta purren. Ja ihmeiden ihme, yhtään en sätkinyt tai kiljunut, vaan hoito saatiin ihan asianmukaisesti tehtyä. Rennompikin olisin voinut olla, mutta ihan hyvä alku tämä mielestäni silti oli.
Kieltämättä oli aika lannistavaa oikeasti kuulla, miten paljon selässä ja jaloissa on vialla, vaikka itse näitä asioita ounastelinkin. Esimerkki: tipuin pahasti portaissa reilu neljä vuotta sitten ja siitä on ilmeisesti jäänyt alaselkään lihasjumi, joka aiheuttaa alarankaan lievää skolioosia, joka puolestaan saataa hyvinkin olla syynä keski- ja yläselän jumittaville nikamille (ja sille, että yksi on painautunut alemmas). Hopeareunuksena olkoon se, että nämä kaikki viat ovat kuulemma ajan kanssa hoidettavissa, jos ei tällä hoitajalla niin sitten jossain muualla.
Jalkoja tuttu osasi itse asiassa jo tässä vaiheessa auttaakin, mutta selästä tehtiin vasta alustava analyysi. Käsittämätön tunne, kun vasemman jalan varpaat rusahtelivat äänekkäästi omille paikoilleen ilman mitään kipua. Myös ylikireät akillesjänteet höllenivät käsittelyssä hieman, mutta polven jänteissä on riittää vielä työtä useampaankin hoitokertaan.
Hoidosta poistuin spagettijaloin ja pää sumussa. Innoissani lupasin palata asiakkaaksi myös seuraavan koulutusjakson jälkeen muutaman viikon päästä. Tänäänkin olo on ollut fyysisesti hyvä, mutta mieli tosi apea. Psykosomaattisuuteen uskova on sitä mieltä, että kudosnesteiden lisäksi liikkeelle lähti jotain muutakin. Ei sekään varmaan haitallista ole.
Päänsäryn todennäköisiä aiheuttajia on löytynyt parin päivän sisään useampi.
Kävin eilen jumpassa, eikä sen jälkeen sattunut niin paljon. Tänään paljastui, että hemoglobiinini on rautakuurista huolimatta alhainen ja tällä hetkellä mennään anemian puolella olevissa lukemissa. Ja sitten näöntarkastuksessa suositeltiin lähilaseja työskentelyyn. Kappas vaan.
Hemoglobiini joutuu jälleen kerran erityistarkkailuun, mutta muuten veriarvot ovat oikein hyvät. Jopa viimeksi murhetta aiheuttanut kolesteroli on laskenut normaaleihin lukemiin. Verenpaine on alhainen, mikä on kuulemma muuten hyvä, mutta "voi vähän huimata". Selittyipä sekin. Mutta asioiden tässä valossa ilmeisesti ei siis tarvitse turhaan kammota suolaa ja juustoa. Työterveyshoitaja antoi myös kiitosta yleisesti hyvistä elintavoista. Ihan ropina vaan kuului, kun hyvä ihminen -pisteitä sateli.
Jännitin veriarvoja niin paljon, että aamun silmälasiuutiset otin aika tyynesti. En ole ennen käynyt näöntarkastuksessa, joten eniten hirvitti ne kaikki härvelit, mutta optikko oli ihan tosi kiva ja kaikki meni varsin helposti. Lasit eivät ymmärtääkseni ole vielä ihan välttämättömät, mutta saattavat auttaa päänsärkyihin, eikä niistä pienillä vahvuuksilla kuulemma ainakaan haittaa ole.
Lasien muistaminen tuntuu minusta ajatuksena vaivalloiselta, mutta plussapuolena on toki se, että voin nyt kaikkien netin ohjelmien avulla miettiä uutta tyylikästä lookia. Ensimmäisenä testiin pääsivät Specsaversin sivut valikoimineen.
Huomaamattomat?
Huomattavat?
Äidin ysärilookin hengessä?
Kuuskytluvun hengessä?
Moderni kirjastonhoitaja?
Chic?
Lady Alatalo?
Tässä vierähtäisi tovi jos toinenkin. Kauppaan taidan silti ottaa ihan makutuomarin
Päätös oli muhinut jo pitkään, mutta kolmisen viikkoa sitten tulin lopultakin tulokseen, että viisi ja puoli vuotta palvellut Nokiani on nyt viimeinkin tullut aikansa päähän. Pitkään eri puhelimia tutkittuani tilasin uuden, sellaisen älymallisen. Valintaa auttoi huomattavasti se, että Samsungilta tuli markkinoille melko edullinen, mutta kriteerit läpäisevä malli. Maailman tyyliin osamaksulla sen otin, mutta pänkkä kun olen, en halunnut puhelinta, jota en olisi raaskinut maksaa kerralla pois.
Eli tervetuloa elämääni, Samsung Galaxy Trend. En vielä täysin ymmärrä sinua ja meillä on vielä omat alkukankeutemme, mutta ehkä meistä vielä ystävät tulee. Syytä olisi, sillä olemme sitoutuneet toisiimme vähintään 12 kuukauden aikajaksolle.
Iloisinta puhelimen hankinnassa oli se, että minulla oli viimeinkin syy ostaa myös tämä jo vuosia himoitsemani MouMoun pussukka. Nyt on puhelimella tyylikäs koti!
Ensimmäisenä latasin puhelimeen Twitterin, sitten Facebookin ja WhatsAppin. Nyt olen Instagramissakin. Koska olen minä, tykkäänkin eniten siitä, että melko hyvä kamera kulkee kaikkialle mukana ilman erillistä muistamista. Kuten pussukkakuvasta huomaa, sisäkuvat eivät vielä tahdo onnistua. Ulkokuvat tosin onnistuvat sitäkin paremmin. Tässä ensimmäinen ikinä kameralla ottamani kuva.
Karsikossa.
Nyt kun katsoo tuonne ulos lumisateeseen (vai onko tuo jo räntää), on vaikea ymmärtää, että kuvan ottamisesta on alle kaksi viikkoa. Voi kirpsakan raikas syyssää, olisit nyt pysynyt luonani vähän pidempään!
Niin, parisen viikkoa puhelin on tosiaan ollut käytössä. Vasta eilen kävelin päin tolppaa räplätessäni sitä kadulla. Tai liikennemerkki se oli. Mutta silti. Klassikko.
Näin unta, johon liittyi kaksi erillistä matkaa Markon kanssa Lontooseen. Molemmilla kävin elokuvissa, jonne mentiin hissillä, jossa oli Justin Timberlake, joka (kummallakin kerralla eri syystä) piti minua kädestä. Toisella hissimatkalla oli myös Jason Segel, jonka kädestä harmistuksekseni en saanut kiinni. Iso osa unesta kului pohtiessa, kehtaanko tägätä julkkisherrat twiittiini vai joudunko siitä kenties vaikeuksiin.
Jason Segel taisi tulla eilisestä American Idolista, leffat taas tämän viikon vapaa-ajan kuluttamisesta Tapion penkeillä. Lontoon ja Timberlaken laitan hämärien unitekijöiden piikkiin, mutta ehkä Twitter-pulmani oli alitajuntani tapa viestittää, että tauko sosiaalisen median käytöstä voisi olla paikallaan.
Vaan niistä Tapion penkeistä: nyt se on Titanic 3D:kin tosiaan koettu. Ei oikein vakuuttanut tuo 3D-efektien lisääminen vanhaan elokuvaan, eikä niitä leffan jälkeisellä lasillisellakaan oikein ruodittu. Ennemmin olisin töllötellyt vanhan kunnon Titanicin isolta kankaalta vuosien tauon jälkeen. Ja sitä kautta itse asiaan.
En muistanut, että leffa oli noin melodramaattinen. Mielikuvissani oli siis vähemmän meloa ja enemmän draamaa. Paljon muitakin asioita, joille ei nuorempana juuri painoarvoa antanut, pomppasivat nyt silmiin ihan eri tavalla. Yksi asia on kuitenkin pysynyt vankasti muuttumattomana: elokuvan sydäntä särkevin kohta on minusta tämä.
Enkä siis sano, ettenkö olisi ollut ihan fiiliksissä elokuvan joka ikisestä 194 minuutista, kokemus vain oli erilainen. Mikä tietysti on ihan hyvä juttu, sillä en ole enää 15. Toki Isador ja Ida Strausin lisäksi muitakin vanhoja tuntoja palasi mielen syövereistä aktiiviseen tietoisuuteen: Victor Garberin Thomas Andrews on ihana, voi Kathy Bates on ihan todella ihana, aaaaaa haluan olla Kate Winslet! Uutena kokemuksena oli hienoa bongailla sivuosista näyttelijöitä, jotka eivät vielä ensijulkaisun aikaan olleet erityisen tunnettuja.
Mutta olenko se vain minä vai onko elokuvateatterikulttuuri muuttunut viime aikoina? Mielestäni ennen sai leffansa katsoa satunnaista rapinaa lukuun ottamatta melko rauhassa. Harvassa on nämä leffateatterikokemukset nykyään ja melkein aina poistunkin teatterista kärttyisenä, kun leffan aikana on ollut juttelua, älytöntä rouskutusta, puhelimeen höpöttämistä, äänekästä kuorsausta ja mitä ikinä. Helppo olisi laittaa ilmiö huonosti kasvatetun sukupolven piikkiin, mutta ilmiö koskee kyllä kaikkia ikäluokkia. Alkuvuoden huippuhetki oli Vuosaari, jossa äänekäs pariskunta, joita Marko kohteliaasti pyysi olemaan hiljempaa, veti herneen nenäänsä ja kovaäänisesti vittuili meille loppuleffan ajan - tai ainakin siihen asti, kunnes poistuivat näyttävästi noin kymmenen minuuttia ennen elokuvan loppua.
Tänään jatkuu illalla Ghost of Cinemaren merkeissä, siellä ns. erikoiskäyttäytyminen ainakin kuuluu asiaan. Väsynyt aikuinen ei jaksa koko yötä valvoa, mutta War of the Dead käydään kuitenkin katsastamassa. Zombeja, sotilaita ja Antti Reini, niistä on perjantai-ilta tehty.
Ulkona paistava aurinko herätti tarpeen saada jotain uutta, pientä ja kivaa vaatekaappiin. Jotain keväistä ja kevyttä. Eli luonnollisesti iskin silmäni ensimmäiseksi tummanvihreään neulosmekkoon, joka on kaiken lisäksi vielä ilmeisesti jotain fiinimpää muotimerkkiä. Sen jälkeen kaikki muut vaatteet näyttivät ihan huonoilta.
Edelleen jännittää tämä sokkona netistä tilaaminen. Koska jos tuo mekko ei ole sopiva, saatan niin sanotusti pahoittaa mieleni. Ovh oli £144, mutta myynnissä alennushintaan £34.30. Eurovaluuttaan kääntäen ja kulujen kanssa hintaa tulee vajaa 44 euroa, mikä ei mielestäni ole yli 150 euron mekosta mitenkään kauhean kohtuutonta.
Nyt sitten jännätään postilähetyksiä viikko tai pari. Eeep!
