Chainsaw everyone and chainsaw everything - what?

Miten lempikappale määritellään?

Jos kriteereinä on, että

a) vuosienkin jälkeen ilahtuu aina yhtä paljon biisin kuullessaan
b) ei ärsytä, vaikka se soisi päässä viikkoja putkeen
c) se jaksaa herättää jokaisella kuulemiskerralla vahvoja tunteita

niin minun lempikappaleeni maailmassa saattaa olla Jon Lajoien F**k Everything.

Nyt taitaa olla hymiön paikka: :D

Tämä on soinut Keru-B-Moviesin Demolition Man -näytöksen takia päässä nyt lähemmäs kaksi viikkoa, eikä vieläkään harmita. Ja miksi harmittaisikaan!

And fuck toasters, I don't need to cook my bread

And fuck coasters, I use a little plate instead

And fuck roosters with your useless cock-a-doodle-doo

We invented alarm clocks, we no longer need you

Don't give a fuck about chairs, I prefer to stand
And fuck air conditioners, I got a ceiling fan
And fuck the movie The Fan starring Wesley Snipes
Demolition Man's the only Snipes movie I like

Samoilla kriteereillä muita lempikappaleitani ovat ainakin Kanye Westin Stronger, Olly Mursin Heart Skips a Beat, Simon & Garfunkelin Sound of Silence, Apocalyptican I'm Not Jesus ja Charlotte Gainsbourgin Everything I Cannot See.

Ehkäpä emme tee mitään persoonallisuusanalyysiä tästä.

:D

Rentouttavaa vapaa-aikaa

(Otsikossa on sarkasmivaara.)

Palauduin eilen pääsiäisreissusta. Kivaa oli ja siirtymät suijuivat jouhevasti, mutta alkuperäisen matkasuunnitelman mukainen lepopäivä kotona olisi kieltämättä ollut tarpeen. Selvisin työpäivästä sentään näinkin, vaikka aamun väsymyskertoimet olivatkin ihan toisesta maailmasta. Onneksi tälle viikolle osuu arkivapaat, niin voin nukkua vähän varastoon.

Heti kotiin palattuani kuitenkin iski stressi - vapaa-aikastressi. Eikä se hävinnyt yöunien myötä, kuten vielä illalla toivoin.

Sekä Markon että minun vanhemmilla olisi tarkoitus visiteerata lähitulevaisuudessa. Lisäksi siskon lapset täyttävät molemmat vuosia huhti-toukokuussa ja haluaisin olla paikalla.

Lisäksi haluaisin ihan oman mielenterveyteni takia seuraavan parin kuukauden aikana käydä Tampereella, Kotkassa ja mahdollisesti Jyväskylässäkin sekä nähdä edes jonkun keikan VHB:n Approach-kiertueelta.

Eihän tuossa edes ole kahdelle kuukaudelle erityisen paljon menoja, mutta sopivat ajankohdat kasautuvat päällekäin ja olen useamman viikonlopun taas töissä - ja Marko luonnollisesti töissä ne lauantait, jotka mulla olisi vapaita. Epätoivo on tosiasia.

Taitaa olla aika ottaa taas Excel käyttöön. Mitäs vapaa-aikaa se muuten olisi, ellei olisi minuutilleen taulukoitu.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

Kirjoitin viime viikon lopulla Messengerissä seuraavan viestin:

En oikeesti tiedä oonko ahdistuneempi säästö-Suomesta, pakolaistilanteesta, ISISistä vai Trumpista. Näin esim.

Tiistain räjähdykset eivät siis enää merkittävästi lisänneet epätoivoa. Kaikki on kamalaa. 

Koska arjessa on kuitenkin pakko jaksaa, on aika kaivaa järeät aseet esiin. Ja mikäs sen järeämpi kuin lista.

Ainakin nämä asiat ovat hyvin juuri nyt:

• Aurinko herää jo kanssani aamuisin.
  
  
• Uskaltauduin tällä viikolla hammastarkastukseen ensimmäistä kertaa sitten kesän 2011, korjattavaa ei löytynyt.
  
  
• Löysin Ian McEwanin uudestaan. Kiitos, Pinterest.
  
  
• Sain tanssitunnilla palautetta, että olen kehittynyt jalanheitoissa.
  
  
• Prisma myi vielä Leijonakuningasta DVD:llä, pääsiäistuliaiset Karkkilaan on siis hommattu.
  
  
• Otettiin HBO Nordic koekäyttöön, koska haluttiin ahmia True Detectiven kakkoskausi. Tykättiin siitä molemmat.
  
  
• Siellä on myös 30 Rock.
• Olen töissä yllättävän hyvässä aikataulussa. Rästit on tehty ja tiedossa olevien hommien osalta tuleva kuukausi valmiiksi aikataulutettu.
  
  
• Äiti lähetti vanhat legoni Joensuuhun.
  
  
• Sain tänänä blinejä. Jouduin sen takia miettimään viikonlopun reissuaikataulut uusiksi, mutta mmm, smetanaa.

ps. Nokkelimmat ehkä jo ymmärsivät, etten enää luovu HBO Nordicista. Minulla kesti asian sisäistämiseen noin kolme minuuttia. Marko ei ole vielä ehkä ihan samalla sivulla.

Kevät

Aurinkomania ja kevätväsymys ovat harvinaisen kurja yhdistelmä.

Aurinko paistaa ja tekisi mieli ulkoilla ja jumpata ja pestä ikkunoita ja tehdä keväisiä salaatteja ja hengailla kahviloissa ja aloittaa harrastuksia ja siivota koti lattiasta kattoon ja varata matkoja ja tehdä jalkahoitoja!

Mutta kun en jaksa. 

Aamupäivisin vielä riittää puhtia johonkin, mutta iltapäivisin olen niin väsynyt, että itkettää. Pää täyttyy murheista, jotka eivät ole millään muotoa ajankohtaisia. Tekee mieli ahmaista suklaalevy, hautautua sohvalle ja jäädä sinne ikiajoiksi.

Kilttinä tyttönä menen kuitenkin ajoissa nukkumaan ja luotan siihen, että seuraavana päivänä jaksaa taas. Ja ihan hyvältähän se aina muutaman tunnin näyttääkin.

Miten kaikki päivät hommat saisi hoidettua aamuyhdeksän ja puolenpäivän välillä?

Pieni oodi Joensuulle

Olen viime aikoina pohdiskellut paljon sitä, miltä tuntuisi muuttaa Joensuusta pois. Olen asunut täällä 12,5 vuotta, joten on ihan sama, minne maailma kuljettaisi. Muutos olisi iso.

Toisinaan kaupunki tuntuu kaatuvan päälle ja ahdistaa. Toisinaan se taas hemmottelee erityisen paljon. Kuten vaikka nyt keväällä.

Kävin reilun viikon sisään mm. tarpomassa Kolilla, katsomassa Cluelessin valkokankaalta ja Max Cavaleraa livenä.

Cavalera ei ollut minulle samanlainen iso odotuksen aihe tai sielua sykähdyttävä kokemus kuin monelle muulle paikalle saapuneelle, mutta mahdollisuutena kuitenkin aika rouhea. Enpä olisi joskus 14-vuotiaana Roots Bloody Rootsia kummastellessani ajatellut käyväni katsomassa solistia kivenheiton päässä kotoa.

Cavalera ja Cluelessin ysärinostalgia sikseen, eniten tässä fiilistelyvaakakupissa painaa Koli.

Osaisinko vielä asua jossain, mistä ei voisi tunnissa hurauttaa tällaisiin maisemiin bensakustannusten hinnalla? 

Varmaan osaisin. Eri asia sitten onkin, haluanko.

Helmikuussa luettua

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Kirjan alussa 15- ja 12-vuotiaat skottisisarukset Marnie ja Nelly hautaavat inhottavat vanhempansa takapihalleen, jotta sossu ei saisi tietää vanhempien kuolleen. Alkujaan oletin tarttuvani absurdiin, vähän makaaberiin, humoristiseen ja ehkä yliluonnolliseen taittuvaan kirjaan. Etenkin viimeisen kohdalla jäin kauan maalista, mutta aika päräyttävä lukukokemus tämä kyllä oli. Mehiläisten kuoleman maailma on armoton. Hyvikset eivät ole yksiselitteisen hyviä ihmisiä, mutta pahikset ovat kyllä pahoja. Sisarusten välinen kontrasti, erilaiset tavat hahmottaa ympäröivää todellisuutta ja ottaa vastuuta on puhuttelevaa, mutta myös oikeasti aika karua luettevaa. Marnien ja Nellyn kautta lukija on joutuu pohtimaan hyväksikäytettyjä, pahoinpideltyjä ja oman onnensa nojaan jätettyjä lapsia - ja yhteiskuntaa, jossa tilanne on mahdollinen. Vaan palatakseni alkuodotuksiin. Mehiläisten kuolema on varmasti mahdollista lukea mustalla huumorilla höystettynä, absurdina tarinana, jos niin haluaa. Minä mitä ilmeisimmin valitsin toisin.

Ryan Gattis: Vihan kadut

Pysäyttävä kertomus Los Angelesin mellakoista 1992. Tarina etenee, vaikka jokainen kertoja on äänessä vain hetken. Yhdeksi nivoutuvat mellakoita eri näkökulmista kokevat ihmiset: pikaruokapaikan työntekijä, sairaanhoitaja, palomies, eri puolilla olevien latinojengien jäsenet. Vihan kadut ei ole totta, mutta se yhtä hyvin voisi olla. Gattis on haastatellut kirjaa varten kasapäin ihmisiä ja asettuu kirjoittajana eri rooleihin uskottavasti. Vaikka teksti on kylmää, raastavaa ja graafista, Vihan kadut ei ole ylitsevyöryvän ahdistava lukukokemus. Se tuntuu ajankohtaiselta, herättää ajatuksia, suututtaa ja pakottaa etsimään tietoa. Suosittelen.

Pamela Harju: Etäisesti sinun

Jos vanha tuttu julkaisee omakustanteena e-kirjan, on aika hylätä muutosvastarinta ja ostaa ensimmäinen kirja puhelimeen luettavaksi. Etäisesti sinun on ehtaa chick litiä ja sijoittuu Britannian rockmaailmaan. Puhelimia työkseen kauppaava Lea ajautuu epämääräiseen salasuhteeseen nousevan rocktähden kanssa ja kirja seuraa parin ylä- sekä (enimmäkseen) alamäkiä vuosien ajan. Kepeää luettavaa, vaikka välillä kahlataan syvissäkin vesissä. En kuitenkaan tahtonut saanut kiinni päähenkilöstä, enkä siksi monestikaan ymmärtänyt Lean tekemiä ratkaisuja Viimeisessä luvussa kertoja vaihtuu ja lankoja sidotaan yhteen. Vaihteleva kertojanääni koko romaanin ajan olisikin ehkä tuonut tarinaan enemmän nyansseja. Rehellisyyden nimissä en olisi jaksanut raskaampaa teosta puhelimen ruudulta lukeakaan, mutta Etäisesti sinun toimi tervetulleena nollauksena kiireisempinäkin päivinä - kirja kun kulki kivasti aina mukana taskussa! Tosin omakustannekin olisi hyvä oikoluetuttaa etukäteen luottohenkilöllä, kielelliset huolimattomuusvirheet kun eivät tartu kirjoittajan omaan silmään, vaikka yrittäisi pysyä kuinka skarppina.

Itse ostin Etäisesti sinun Google Playsta, mutta se on saatavilla myös Elisan e-kirjana, iTunes Storesta ja Kindle-versiona.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ns. unohdetun mestariteoksen tarina kiinnosti minua enemmän kuin kirjan premissi. Tyhmä neitsyt on julkaistu ensimmäistä kertaa 1959 ja pääsi uusintakierrokselle muutama vuosi sitten, kun kustantaja löysi kirjan äitinsä hyllystä, ihastui ja päätti julkaista sen uudelleen. Mutta ihan ansaitusti kirja nyt onkin kaikkien huulilla! 20-30-luvun juutalaisperheen tytön tarina on yhtäältä omakohtainen, toisaalta universaali kasvukertomus. Natsiaikojen kauhut häämöttävät vielä nurkan takana, mutta elämä ei silti ole ruusuilla tanssimista. Tyhmä neitsyt on raikas romaani ja saa minulta pisteitä myös pituudestaan (alkusanoineen 190 sivua): vaikka olisin mieluusti seurannut Gittelin elämää varhaisteinivuosien suuren käännekohdan jälkeenkin, kirjaa ei ole venytetty väkisin yhtään liian pitkäksi ja tämän tarinan valossa kaikki  olennainen tulee kyllä sanottua.