vuosikatsaus

Tapanani on ollut listailla toiveita uudelle vuodelle ja sitten vuoden lopuksi kerrata, miten kävi ja kuinka paljon toteutui. 7.1. 2013 kirjoitin seuraavaa:

Toivon, että jaksaisin panostaa omaan hyvinvointiini: liikkua ilokseni, nukkua tarpeeksi, syödä hyvin sanan kaikissa merkityksissä. Että muistaisin käyttää kasvovettä ja hammaslankaa säännöllisesti. Saisin opinnot pakettiin ilman suurempaa stressiä - mihin kuuluu olennaisesti tehtävien tekemisen aloittaminen vähän aiemmin kuin deadlinen jo vaaniessa nurkan takana. Lisäksi haluaisin viettää laatuaikaa ihmisten kanssa myös arjen keskellä ja varata aikaa itselle: lukea ja katsoa hyvä sarjoja, käydä elokuvissa ja syödä kasapäin avokadoja. Pitää kodin suurin piirtein siistinä ja muistaa ostaa itselleni leikkokukkia aika ajoin. Ja viimeinkin sisustaa makuuhuoneeni loppuun, se jos mikä on olennaista hyvinvoinnille.

[...]

Viimeinen toiveeni alkaneelle vuodelle siis saada taas keho ja mieli keskenään tasapainoon. Ilman nipottamista ja toivottavasti myös ilman ravintoainelaskureita.

Jos joku meni tänä vuonna kunnialla, niin opiskelu. Tunnollisesti heräsin viikonloppuisinkin aikaisin lukemaan tenttiin, ettei jäisi kaikki tahkottavaksi viimeisinä päivinä. Sain hyviä numeroita ja kirjallisista töistä asiallista palautetta. Stressaamatta tämä ei tietenkään onnistunut, mutta ehkä kaikkea ei voi vaatia. Sarjoja katsoin enemmän kuin aikoihin ja kirjojakin meni varsin ansiokkaasti, laskentatavasta riippuen tasan (äänikirjat mukana), vähän yli (tenttikirjat mukana) tai vähän alle 60 (vain luetut, ei-tenttikirjat).

Kasvovettä muistin käyttää, hammaslankaa vähän laiskemmin, mutta melko hyvin sentään. Laatuaika tuntuu hävinneen varsinkin loppuvuodesta kuin tuhka tuuleen ja elokuvissakin olen käynyt vähenevässä määrin. Siivosin vaihtelevasti, leikkokukkia ostin ehkä kahdesti, makuuhuone on edelleen sisustamatta. Liikuin enemmän velvollisuudesta, nukuin enimmäkseen liian vähän. Söin ihan liian vähän avokadoja ja muutenkin olen stressannut syömisestä normaalia enemmän. Keho ja mielikään eivät siis ole ihan niin tasapainossa kuin voisivat olla.

Ehkä kuvallinen onnistumisprosentti on parempi?

Kuusi yhdeksästä. Hmm. En ole pettynyt, koska tärkeimmät, kuten Robbie, Pariisi ja kirjastonhoitajaopinnot tuli saavutettua. Vihersmoothiet, zenit ja makuuhuoneen uudet kivat kalusteet siirtykööt ensi vuoden haaveisiin.

Mietin asiaa eilen illalla ja olin varma, että tänä vuonna panostin kotimaanmatkailuun. Sitten muistin tosiaan käyneeni Tallinnassa. Ja siellä Pariisissa. Oho. Kesällä reissasinkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ihanan paljon, kun näin jälkikäteen muistelee esimerkiksi helatorstain teatterimatkaa, kesälomalla tehtyä roadtripiä, viikonloppua Mikkelissä ja kulttuurilomasta pääkaupunkiseudulla.

Tinttamareski Kansallisteatterin pienen näyttämön aulassa toukokuussa.

Sannan ikuistamana Orsayssa kesäkuussa.

Markon kuvavisio Turun tuomiokirkolta heinäkuussa.

Selfie Tallinnan vanhankaupungin muurilla elokuussa.

Hyviäkin hetkiä siis ehdottomasti löytyy, mutta kaiken kaikkiaan vuosi 2013 on tuntunut tosi raskaalta, enkä varmasti tule muistelemaan sitä hyvällä. Koko ajan on pitänyt olla huolissaan jostakin ja ahdistuskertoimet ovat huidelleet pilvissä. Töissä on ollut stressaavaa milloin mistäkin syystä, enkä vieläkään ole oppinut jättämään kaikkia murheita työpöydän ääreen kotiin lähtiessäni. Ainakin nyt siis tuntuu siltä, että koko ajan on käynyt ylikierroksilla ja romahdus on vain nurkan takana.

Oma terveys on sentään pitänyt kutakuinkin puolensa, mutta lähellä on myllertänyt ihan liikaa. Ei enää yhtään minkään maailman myyräkuumeita, munuaisaltaan tulehduksia saati niitä vakavampia asioita ensi vuonna, kiitos. 

2014 olkoon siis kaikin puolin parempi. Mutta se ei ole vielä tämän päivän asia.

kylässä

Tasaisin väliajoin joudun muistuttelemaan itselleni että toisinaan on ihan ok kutsua itsensä kylään jonnekin. Parhaassa tapauksessa voi nimittäin käydä niin, että on juuri sitä kaivattua seuraa, mutta asunnon omistajan pää toimii yhtä hitaalla kuin omakin siellä sohvan pohjassa.

Jos kyläpaikka sattuu lisäksi sijaitsemaan vähän kauempana, saa samalla reippailtua ja raitista ilmaa. Lauantaina oli kyllä niin harvinaisen kurja sää, että mieluusti olisin kerrankin kulkenut bussilla - mutta kun niillä ei voi kulkea haluttuun suuntaan mitenkään järkevästi, reippailu oli väistämätöntä. No, ainakin illemmalla nukutti.

Muutenkin tuntuu, että viimeisten kuukausien aikana kotisohvalta yhtään minnekään poistuminen on ollut työn ja tuskan takana, eikä nämä erityisen harmaat välipäivät ole auttaneet yhtään. Pään ympärillä leijuu harmaa usva oli sitten sisä- tai ulkotiloissa.

Kun hyllyssä on vielä roppakaupalla teetä, viltin alla lämmin ja telkkarista tulee enemmän kuin tarpeeksi kiinnostavia asioita, nauliintuminen paikalleen vaikka joka ilta on turhankin helppoa. Arvostan Ylen tarjontaa ja hiljaisia koti-iltoja, mutta sosiaalinen kanssakäyminenkin on tunnetusti ihmiselle hyväksi. Eli kun kerran liikkeelle pääsin, kävin kyläilemässä myös sunnuntai-iltana! Aika villiä.

Turha varmaan pelätä, että moinen sosiaalisuus jatkuu, sillä saimme joululahjaksi Netflixin kahdeksi kuukaudeksi ja ilmainen koekuukausikin on käyttämättä. Voisinkin ajastaa jollain hienolla internetkellolla tämän postauksen ilmaantumaan tietoisuuteeni taas joskus huhtikuun alussa. Sitä ennen saa kutsua kylään. Minut löytää viltin alta.

joulureissulla

Joulun rengasmatka on turvallisesti takanapän. Eilen Parikkalan kohdalla junan odotellessa "hetken vastaantulevaa junaa" tuli sellainen olo kuin olisin istunut samankaltaisessa tilanteessa ihan lähiaikoina. Ei kyllä ihme, jos kahdeksan päivän reissuun mahtuu viisi matkustuspäivää.

Eli hoplaa, Joensuu-Kuopio-Lapinlahti-Karkkila-Rautjärvi-Joensuu. Mukava oli nähdä kaikki etapit, mutta onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Enkä siis oikeasti valita. Olen sen verran perhekeskeinen, että matkan väliin jättäminen tänä vuonna ei ollut vaihtoehto. Väsymys on silti tosiasia. 

Torstaina jäi lounas bussiaikataulujen takia väliin ja yhdistettynä matkapahoinvointiin tuloksena oli ihan järkyttävän paha olo koko loppupäivän. Perjantaina ilmoitin, ettei tämä sitten toistu ja Kuopion keskustasta löytyi hätiin nepalilainen ravintola Sherpa. En tiedä, oliko lounasruoka oikeasti miten nepalilaista, mutta pirun hyvää se oli. Kaikkiin annoksiin kuului salaattipöytä, riisi, naan-leipä ja kahvi tai tee. Kalavaihtoehtona oli paistettua kuhaa kermaisessa curry-kookoskastikkeessa, seuralaisen tikka masalan kanssa yhteishinta 18 euroa. Jos liikutte lounasaikaan Kuopiossa, kurkatkaa Sherpaan. Veikkaisin, ettette kadu.

Lapinlahdella odotti vanha tuttu parikymppinen kissaherra ja maailman innokkain koira. Lisäksi siellä oli ihan uusia, pieniä kissejä. Harmaasta Touhosta ja minusta tuli parhaimmat kaverukset, mutta muidenkin kanssa tultiin juttuun kiitettävästi. Matkan aikana ehdin lukea parikin romaania, mutta Remes ei kuulu omaan lukemistoon.

Kaikesta uhoamisesta huolimatta myös lauantaina jäi matkan päällä lounas syömättä ja niiden korvikkeena toimineet voileivät tulivat jo korvista ulos, joten sunnuntaina kieltäydyin painokkaasti juustoleipäeväistä. "Ravintolavaunussa on tyyristä," todettiin minulle ennen lähtöä. Voi olla, mutta kahdeksan euron sienikeitto oli siitä huolimatta peliliike. 

Pari päivää meni touhutessa ja iskän luo tehtävien vierailujen ujuttamisessa päiväohjelmaan. Neljä kertaa ehdin käydä ja hyvä niin. Vuodeosastot tuppaavat ankeita paikkoja, joten sieltä ei ole kuvia. Toisaalta Reinot ja tummasuklaaomenat saivat niin ilahtuneen uuden omistajan, että kuvista olisi saattanut kaikesta huolimatta tulla valoisia. 

Ainoa joululahja, jonka saapumista jännitin viimemetreille oli Paavolle toivottu Veera lääkärissä. Onneksi ehdin napata sen postista torstaina matkalla bussiin, se oli vähintääkin Reinojen tasoinen hitti.

Joulupäivänä teki lähinnä mieli maata, mutta ehtiihän sitä rentoilla junassakin. Once Upon a Time in Wonderland pyörimään ja kaksi rästijaksoa myöhemmin olinkin jo Imatran asemalla. Tiesin, että vaarin vanhassa talossa on tehty remppaa kuluneen syksyn aikana ihan urakalla, mutta silti sydän pomppasi, kun ensimmäisen kerran meni vessaan (ja vähän muillakin kerroilla). Hyvästi, yli 30 vuotta elämässäni ollut sinapinruskea kohomuovi, tervetuloa uusi valkoinen seinäpinnoite ja muutenkin uusittu varustus! 

Saunassakin oli uusi suihkukoppi. Suosikkini kolmesta suihkuvaihtoehdosta oli katosta lempästi valuva lämmin vesi.

Tapaninpäivä taisi olla perinteisin joulupäivä, koska nukahdin sohvalle ruuan ja kahvin välissä. Ennen lounasta käytiin satumetsässä kävelyllä, kuulemma oltiin ihan lähellä peikkojen asuinpaikkaa. Metsässä tätä ei ollut vaikea uskoa, eikä epäilemiseen ole tietysti syytäkään, äidillä on kuitenkin ensikäden tietoa peikkolinnasta jo noin kuudenkymmenen vuoden takaa.

Valitsin tietoisesti Rautjärven viimeiseksi etapiksi, Simpeleeltä Joensuun asemalle kun on (aikataulun mukaisesti) enää puolentoista tunnin matka. Reilun 15 kilon laukun kanniskelu kotiin teki kuitenkin tehtävänsä ja olin illalla ihan sippi. Kotona meninkin suoraan suihkuun ja vastoin kaikkia tapojani myös purin laukun heti. 

Olin jemmannut jääkaappiin vielä vähän herkkujakin. Kaupan perunalaatikko on vieläkin kuraa, mutta se ei haittaa niin paljon, jos jälkkäriksi on leipäjuustoa ja lakkoja. Ruuan päätteeksi Poirot pyörimään ja jalat ylös. Sydänhän tässä särkyy, kun tietää näiden olevan viimeisiä jaksoja, mutta koitan olla murehtimatta sitä vielä. Ainakaan liikaa.

En tiedä, jännäsinkö murhaajaa vai tulevaa aamuherätystä, mutta nukuin ihan todella huonosti. Onneksi töihin on pehmeä lasku, niin ehtii vähän kerätä voimia vielä kotonakin. Vapaa viikonloppu alkoi nyt.

purkkipäivitys

Tein marraskuun alussa purkin, jonne oli jemmattu ärsyttäviä pikkuhommia, joita en ikinä tahdo saada kotona tehdyksi. Seassa oli iso kasa rentoilulappuja ja pointtina se, etten ikinä tietäisi, kummanlainen purkista käteen sattuu.

Puolitoista kuukautta purkin täyttämisen jälkeen on esimerkiksi koko vaatekaappi siivottu, Lundiasta pyyhitty pölyt, parvekekalusteet saatettu talvikuntoon (viime talvenhan ne viettivät olohuoneen nurkassa), kylppärin peilikaappi siivottu ensimmäistä kertaa aikoihin ja olohuoneen ikkuna puhdistettu kunnolla steariinista. Kaikki laput sisälsivät asioita, joiden tekemiseen arvioin kuluvan noin tunnin. Oikeasti aikaa kuluikin yleensä paljon vähemmän, joten puuhakkaan olon iskiessä tulikin tehtyä useamman lapun sisältö kerralla.

Ehkä tärkein asia oli, että tiesin, mitä kaikkea tehtävää oli vielä jäljellä. Hyvän flow'n sattuessa en siis välttämättä nostanut lappusia purkista orjallisesti, vaan jatkoin hetkeen sopivien tekemisten parissa. Jos jo tehtyjä hommia tuli purkista vastaan myöhemmin, pystyi laput laittamaan suoraan roskiin ja ottamaan uuden. Parasta!

Viisaana tyttönä olin myös sisällyttänyt telkkarin katsomisen aika moneen tehtävälappuun ("käy läpi t-paidat + katso telkkaria"). The Wire osoittautui parhaaksi puuhastelusarjaksi, sen aikana ehti käydä useammankin vaatehyllyn ja silti pysyi hyvin kerronnan kärryillä. Wire toimii erinomaisesti myös silittäessä, joten polttava kysymys kuuluukin, mitä ihmettä teen, kun sarja joskus on katsottu kokonaan.

Tavoite oli saada purkki tyhjäksi jouluun mennessä. Jos en lähtisi reissuun, se varmaan onnistuisikin. Nyt pohjalle jäi kuitenkin vielä melkoinen kasa pesämunaksi tulevaa varten. Hienoa on, että jäljellä on käytännössä vain laiskottelulaput ja yksi mukava tehtävälappu ("teetä valokuvat"). Voisin kyllä lisätä purkkiin uusia lappuja, sillä puuhastelun lomassa keksin roimasti lisää tekemistä kaipaavia asioita ("käy läpi kuiva-ainekaappi").

Useampikin on kuluneiden viikkojen aikana kysynyt, miten tämä toimii. Kuulkaatten minua ja uskokaa, että hyvin toimii. Suosittelen lämpimästi.

hei sä oot lomalla

"Hei Hanna, sä oot lomalla", kuuluu  toteamus/epätoivoinen vetoomus, jonka olen Markon suusta kuullut useamman kerran kuluneen parin päivän aikana. Ei kuulemma tarvitse suorittaa kaikkia päiviä. En usko. Tänään olen muun puuhastelun ohella myös siivonnut siivouskaapin. Aika metaa.

Sotkuinen koti käy psyyken päälle ja siksi siivoaminen on paikallaan, mutta kieltämättä rauhoittumiselle olisi myös tarvetta. Äsken pakotin itseni hetkeksi istumaan ja irtautumaan touhuilusta kauneimpien joululaulujen parissa. Kaunis tila, hyvä akustiikka ja seurakunnan ihana orkesteri teki tehtävänsä ja eilen illalla kahdella oluella hankittu viiltävä päänsärky hellitti ensimmäistä kertaa koko päivänä.

Huomenna aion vielä suorittaa projektin "en poistu keskustasta ennen kuin kaikki loput joululahjat on hankittu". Voi mennä tunti, voi mennä koko päivä. Joka tapauksessa olen ansainnut lounaan ulkona. Ja sitten voikin - ainakin teoriassa - maata sohvalla rauhassa pari päivää.

hömppäkirja haussa

Apua, auttakaa! Luen jouluvapailla usein paljon öisin ja tänä jouluna tulen viettämään reippaasti aikaa myös erilaisissa liikennevälineissä. Nyt siis tarvitaan kirjasuosituksia. 

Maija ennätti tuossa jo suositella Paula Havasteen Kaksi rakkautta -romaania, joka vaikuttaa äärimmäisen mielenkiintoiselta ja aion tarttua siihen mahdollisimman pian. Taivaslaulu myös odottaa noutajaansa kirjaston varauksessa. 

Näiden vastapainoksi kaipaisin jotain rehellistä hömppäeskapismia, kuten aina näin pimeään vuodenaikaan ja etenkin joulun korvilla. Juonelta kaipaisin mielellään rakkautta, seikkailua ja jotain fantasiaelementtiä tai maagista realismia. Kerronnaltaan ei liian haastava ja ehdottomasti sellainen, ettei kirjaa malttaisi laskea kädestään. Mieluusti ei ihan tuhatsivuinen, mutta hätätapauksessa semmoinenkin käy.

Käytännössä haussa on siis joku Twilightin tapainen, mutta paljon vähemmän huono.

Scumbag Edward lainattu täältä.

Eikä enää yhtään Sookie-romaania. Ainakaan ennen ensi vuotta.

marraskuun luetut

Tuomas Lius: Haka

Lius on ollut Maijan suosituksesta lukulistalla ikuisuuden. Nyt viimeinkin sain lainattua Hakan kirjastosta ja kuinka sattuikaan, onnistuin vahingossa lainaamaan sarjan ensimmäisen osan. Huippuhauska kirja! Kovaksikeitetty dekkari, jossa seikkaillaan Pohjois-Karjalassa. Hihittelin junassa ääneen, kun käänteet veivät Liperiin, Käsämään, Kimmeliin ja Tiedepuistollekin (ja Varkauden Teboilille, mutta se ei ole Pohjois-Karjalassa). Kaikki erittäin sujuvalla suomen kielellä kirjoitettuna. Onneksi tämä on trilogia, niin ei tarvitse vielä heittää hyvästejä. Olen jo ehtinyt suositella monelle, suosittelen edelleen.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Itkonen on ollut lukulistalla vielä Liustakin pidempään. Jostain syystä Itkosen romaaneihin tarttuminen on kuitenkin ollut erityisen hankalaa ja lopulta kirjastosta sattuikin mukaan tämä novellikokoelma. Tykkäsin - välillä enemmän, välillä vähemmän. Pidin kovasti Itkosen kyvystä kirjoittaa sujuvasti eri näkökulmista. Parhaiten kolahti ehkä Ei minun elämäni, vaikka keski-ikäisen naistenlehtitoimittajan näkökulma taitaa olla minulle vähintään yhtä vieras kuin kirjailijallekin. Veikkaisin, ettei romaaniin tarttuminen ole enää tämän jälkeen niin hankalaa.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta

En ymmärrä, miten Erlend Loe on voinut kirjoittaa yhden lempikirjani, mutta kaikki muut tuotokset ovat olleet äärimmäisen hitaita ja hankalia lukukokemuksia. Kaikkia yrittämiäni en ole saanut edes loppuun. Tosiasioita Suomesta tipahtaa jonnekin kahden ääripään väliin. Teksti on tajunnanvirtaa ja jälleen kerran minun oli vaikea saada päähenkilöstä mitään tuntuvaa otetta. Lopulta pääsin kuitenkin kerronnan rytmiin kiinni ja kirjan loppupuolisko hujahtikin paljon kivuttomammin kuin alku, välillä jopa mukavasti. Silti päällimmäisenä tunteena on lähinnä "ihan kiva", hyvänä kakkosena vanha tuttu "ehkä taas jätän Loen rauhaan joksikin aikaa".

Sapphire: Precious: Harlemilaistytön tarina (ilmestynyt aiemmin nimellä Ponnista!)

Noteerasin Precious-elokuvan sen ilmestyessä, mutta en nähnyt sitä ja tarkemmat juonikuviotkin jäivät selvittämättä. Tartuinkin kirjaan tausta-ajatuksella "tämä oli kai vähän rankka, mutta ihan hyvä". Melkoista aliarviointia molemmat. Todella hyvä kirja, mutta niin kauhea tarina, että itku meinasi päästä noin vartin välein. Juuri siitä syystä tämä onkin tärkeä tarina kerrottavaksi. Precious saattaa olla fiktiivinen, muttei valitettavasti varmastikaan erityisen liioteltu hahmo ja todennäköisesti tavallisempi kuin ymmärrämmekään. Toivottavasti Precious sinnikkyydessään ja toiveikkuudessaan tavoittaa myös ne, joille tarinan asetelma on tutumpi. Yleensä en kestä puhekielisiä suomennoksia, mutta sekin oli mielestäni harvinaisen onnistunut. Sattumoisin päivää kirjan lukemisen jälkeen Teema näytti filmatisoinninkin telkkarista. Tallensin, katsomiseen kerään vielä voimia.

Frank Herbert: The Prophet

Jee! Viimeinkin on Dyyni luettu! Jee! Oli siinä kyllä merkillisen paljon kahlaamista, vaikka tämä kolmas osa olikin minulle helpoin ja tarinakin alkoi olla melkoisessa imussa. Kaiken kaikkiaan voin nyt todeta, että minustakin Dyyni on ihan oivallinen opus ja klassikko syystä. Ennen kaikkea opin kuitenkin sen, etten enää ikinä lupaa lukea jotain "ihan kohta". 

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Aivot sauhusivat edellisten jälkeen sen verran, että ajattelin lukea mukavan saturomaanin ennen siihen perustuvan tanssiesityksen näkemistä. En minä muistanut, että Pessi ja Illusia kertoo sodasta! Ihana saturomaani tämä lapsille lyhennetty versio olikin, jos ei lasketa esimerkiksi kertojan joulua rintamalla, kranaatinsirpaleiden surmaamaa herra leppälintua tai ojassa kuolleena makaavaa sotilasta, jolla olisi seuraavana päivänä alkanut loma. Huh. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tarinan pariin tuli noin 20 vuoden tauon jälkeen palattua, kaunis ja varsin filosofinen teos kuitenkin on kyseessä, enkä usko, että lapsena nyansseja tuli tarinan seasta poimittua (toistan: en minä muistanut, että tämä kertoo sodasta). Ei ihme, että Pessi ja Illusia on alunperin suunnattu aikuisille. Sen version voisikin ottaa lukulistalle seuraavaksi.

Charlaine Harris: Veren perintö

Tämä oli sitten oikeasti sitä nollausta. Tarpeeseen tuli, mutta pakko sanoa, että juonikuviot alkavat näin kuudennen kirjan kohdalla viimeistään karata lapasesta. Enkä ole vielä edes tähän mennessä ilmestyneiden puolivälissä.

tähdet, tähdet

Nuorena vihasin jouluvaloja inhohimoisesti. Jokavuotisen perinteen mukaisesti kiersimme siskon kanssa parhaiksi havaituilla asuinalueilla ihmettelemässä sinisiä valokaapelivirityksiä ja vilkkuvia kauhukokonaisuuksia. Olin vakaasti sitä mieltä, että omaan kotiini ei koskaan jouluvaloja tule. Samalla pannaan joutuivat kaikki tonttu- ja lumiukkoaiheiset koristeet ja muut krääsähirveydet.

Vieläkään en joulukrääsästä perusta ja kaikki vilkkuvat, siniset ja kaapeliasiat ovat edelleen mielestäni kammottavan rumia. Muutaman vuoden olen kuitenkin huomannut haaveilevani jouluvaloista, pienistä, sievistä ja kirkkaista valopilkuista pimeän keskellä.

Hypisteltyäni nyt kolmatta syksyä Clas Ohlsonilla samaa valosarjaa yllätin eilen itseni paketti kädessä ihan kassalta asti. Tähtivalosarja on aina tähän asti tuntunut kalliilta turhakkeelta, mutta ehkä kaksi vuotta on loppupeleissä tällaisessa ostoksessa tarpeeksi pitkä harkinta-aika. Tai ainakin voisi olettaa, että sarja miellyttää silmääni myös tulevina vuosina.

Livenä efekti on huomattavasti vähemmän vihreä.

Ja oi miten kivalta kotona nyt näyttääkään. Kun olin saanut viritettyä tähdet ikkunaan, innostuin myös kaivamaan kaapista loput kynttilälyhdyt ja pöydänkin esille sen vallanneen lehtivuoren alta. Kelpaa.

Mutta onko tämä nyt sellainen "anna pikkusormi, se vie koko käden"-tyyppinen skenaario? Viikonloppuna nimittäin huomasin haaveilevani myös joulukuusesta olohuoneen nurkassa. Sitä saa koti kyllä odottaa vielä ainakin seuraavat kolme syksyä. Tai ainakin sitä, että vietän joulun kotona.

dweezil soitti, minä havainnoin

Minua aina huvittaa, kun joku käy katsomassa mitä tahansa taidetta ja jälkipuinnin sanoilla "enhän minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta..." Jotenkin en jaksa muistaa, että joskus se on rehellisin mahdollinen reaktio.

Näin kävi minulle eilen, kun Markon synttärilahjan muodossa päädyin katsomaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolle. Lopputuloksena oli, paremman termin puutteessa, varsin antropologinen keikkakokemus.

Frank Zappa on minulle tuttu lähinnä hahmona ja muutamina Markon esitteleminä suosikkiralleina. Nostan hattua uralle, mutta oma-aloitteisesti en muista koskaan Zappaa kuunnelleeni. Eli enhän minä keikasta oikeasti mitään ymmärtänyt, mutta olihan se kovasti viihdyttävää seurata ihan järjettömän taitavia muusikoita ja vuosikymmenien fanituksen aiheuttaman hurmoksen vallannutta yleisöä.

Että onneksi mentiin.

Alkupuoliskolla tuli kaikki härötilutus, väliajan jälkeen kuultiin popimpaa tuotantoa. Keikka kestikin arviolta sata vuotta (3,5 tuntia) ja siinä sivussa ehti miettiä yhtä sun toista. Isoimmaksi miinukseksi koin selkeän johtohahmon puutteen. Ben Thomas oli käsittämättömän taitava, mutta ihan vielä karisma ei riittänyt pitämään hommaa kasassa, vaikka tyyppi näyttää olleen yhtyeen päävokalisti jo lähemmäs viisi vuotta. Muitakaan ottajia ei manttelille ollut. Harmi.

Ehkä tästä syystä intouduin myös miettimään mahdollista työpaikkailmoitusta: "Etsitään monia eri tyylejä ja rekistereitä hallitsevaa laulajaa, joka taitaa lisäksi kitaran, vetopasuunan, munniharpun ja beatboxauksen. Olethan valmis pistämään itsesi likoon myös tanssien ja hyväksyt, ettet ole show'n tähti! ps. syvä ymmärrys Frank Zappan tuotannosta pakollinen." Ehkä tässä tilanteessa ylitsehyökyvä karisma on jo liikaa vaadittu.

Kulttuuritalolla oli liian vähän henkilökuntaa, joten narikassa/baarissa kaikkia selvästi harmitti ja stressasi. Tunnelma salissa oli kuitenkin pääasiassa hyvä ja innostunut. Yleisön ikähaitari taisi liikkua välillä 10-75, mutta painopiste oli selkeästi 50-60-vuotiaissa miehissä, joista iso osa näytti siltä, ettei rokkikeikoille enää helposti lähdetä. Ihaninta olikin seurata yleisön lämpenemistä, menneen fanituksen nousemista takaisin pintaan ja paikoin suoranaista sekoamista. Pisteet siis yleisölle fiilistelystä, bändille taas erinomaisesta soitannasta ja näkyvästä rakkaudesta soitettuun tuotantoon. Lisäksi suomipisteet Satumaan mahduttamisesta ensimmäisen puoliajan loppuun. Näytti ja tuntui olevan tunnelma sekä lavalla että lattialla siinä vaiheessa korkealla katossa.

Siellä hihittelimme yhdessä, kauluspaitasedät, vanhat hipit, nuoret progenörtit, paljettitoppibilettäjät, 10-vuotiaat tenavat ja minä, kaikki sulassa sovussa.

sofian matkassa

Kohtalokkaaksi tangoksi naamioitu tanssillinen kuntoliikunta on erinomainen stressinpoistaja ja fiiliksennostattaja. Mutta mitä tehdä, jos kaukana ja usein myöskin kaukomailla majaileva ystävä ilmoittaa olevansa kaupungissa juuri - ja ainoastaan - viikkoja odotetun tanssitunnin aikaan?

Sanomattakin selvää, että ystävä, omenasacher ja santsiglögi kiilaavat edelle. Pari tuntia maailmanparannusta, höpäjöintiä popkulttuurista ja tuomitsematonta ymmärrystä arjen ankeuksista tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Koska kakkuja ja munkkeja on mahtunut muihinkin hetkiin lähipäivinä, tangoamisellekin olisi tarvetta. Olo on karu kovin tukkoinen. Loppuviikko menee maailmalla, mutta ensi viikon tangoja ja muuta ohjattua liikkumista odotellessa voisin edes yrittää pysyä erossa rasvaisista leivonnaisista.

Kahvihetkestä kotiuduttuani hyökkäsin taas digiboksin kimppuun. Boksiparka on muutenkin kovilla ja Teeman elokuvafestivaali lisäsi kierroksia entisestään. Katsottavaa olisi siis noin miljoonasti enemmän kuin aikaa, mutta josko tästä yksi kerrallaan selvitään. Lyhyen kestonsa takia tiistai-illan elokuvaksi valikoitui Sofia Coppolan Somewhere.

Hyvä valinta.

Lehtikirjoittelun luonteesta päättelen, että noin koko muusta maailmasta  poiketen, minulla ei ole erityistä viha- eikä rakkaussuhdetta Sofia Coppolaan. Somewhere on kuitenkin ollut katsomislistalla ilmestymisestään asti ja voi miten hyvin se minulle toimi. Elokuvassahan ei sinällään tapahdu yhtään mitään ja silti se vangitsi sohvannurkkaan puoleksitoista tunniksi varsin tehokkaasti. Jotain ohjaajan pitää tehdä todella, todella oikein, että ensimmäinen dialogiton 15 minuuttia hujahtaa ohi. 

Tai että jaksaa katsoa minuuttikaupalla tätä:

(Oikeasti en tiedä, kauan tämä naamiokohtaus kesti. Toisaalta se tuntui ikuisuudelta, toisaalta meni ohi liian nopeasti. Ja miksi Stephen Dorff kipsinaamiossa on niin pelottava? Kysynpä vaan.)

Ja tosiaan, se kesto. Voi miten piristävää katsoa puolitoistatuntinen elokuva. Siinäkin ajassa ehtii sanoa (tai Somewheren tapauksessa ehkäpä jättää sanomatta) ihan tarpeeksi. Kiireenkin keskellä ehtii istua siksi aikaa alas ja rauhoittua, kun taas 2,5-tuntiset, saati yli kolme tuntia kestävät, leffahetket on jo huomattavasti hankalampi järjestää.

maapähkinävoikakkunen

Marko täytti pyöreitä ja mikäs sen parempi tekosyy kokeilla viimeinkin jättimäisen Reese's Peanut Butter Cupin tekemistä. Itse tekeminen oli helppoa, mutta koska joka välissä piti pohjan/täytteen/kuorrutteen antaa levätä, vierähti leipomuksen parissa koko perjantai-iltapäivä ja vähän iltaakin.

Hyvää ja maapähkinäistä oli, mutta resepti kaipaa vielä vähän hiomista. Johtuiko suomalaisista raaka-aineista, liiallisesta vatkaamiseta vai mistä, mutta täytteen ja kuorrutteen koostumus jäi varsin löysäksi ja leikkaaminen oli sotkuista. Onneksi itse syömistä pehmeä rakenne ei haitannut.

Alkuperäinen ohje täältä.

Pohja:
115 g huoneenlämpöistä voita
1,25 dl tomusokeria
1 keltuainen
¾ tl vaniljauutetta
> 3 dl vehnäjauhoa
0,6 dl kaakaojauhetta

Täyte:
85 g huoneenlämpöistä voita
1,75 dl maapähkinävoita
1,2 dl siivilöityä tomusokeria
2 rkl kuohukermaa

Päällys:
1,2 dl kuohukermaa
100 g tumma(hko)a suklaata

Koristeeksi:
Sormisuolaa

1. Tee taikina: Vatkaa pehmeä voi ja tomusokeri yhteen (n. minuutti). Lisää keltuainen, vanilja ja vatkaa kunnes taikina on tasaista. Kääntele mukaan voi ja kaakaojauhe ja vatkaa rauhallisesti, kunnes seos on tasaista. Anna levätä kelmutettuna jääkaapissa ainakin tunti.

2. Lämmitä uuni n. 160 asteeseen. Kaulitse taikina kahden leivinpaperin välissä n. 35 cm pyöryläksi. Asettele taikina 24 cm piirakkavuokaan ja painele reunoille. Anna levätä jääkaapissa 20 minuuttia.

3. Paista pohjaa n. 15 minuuttia piirakkapainojen alla (myös kypsentämätön riisi tai kuivat herneet käyvät). Poista painot ja maista vielä n. 5-10 minuuttia. Jäähdytä.

4. Valmista täyte: sekoita yhteen voi, maapähkinävoi, tomusokeri ja kerma. Vatkaa kunnes seos on tasaista.

5. Levitä täyte mahdollisimman tasaisesti jäähtyneelle pohjalle. Anna levätä jääkaapissa n. 30 minuuttia.

6. Tee suklaakuorrutus: laita rouhittu suklaa kulhoon. Lämmitä kerma kiehuvaksi ja kaada suklaarouheen päälle. Anna levätä n. 2 minuuttia ja sekoita tasaiseksi. Kaada kuorrute täytteen päälle ja anna levätä huoneenlämmössä 2 tuntia tai jääkaapissa 30 minuuttia. Lisää sormisuola juuri ennen tarjoilua.

Suolahippuset päällä ovat erityisen olennainen osa herkkukokemusta.

investointeja elämään

Ah, veronpalautukset, nuo aikuiselämän vuoden kohokohdat. Tänä vuonna palautukset ovat kohdallani joitain satasia ja ajattelin investoida sen pääasiassa itseeni - jo etukäteen. Tällä viikolla olenkin siis käynyt suuhygienistillä (hurraa!) ja ottamassa pitkästä, pitkästä aikaa raitoja hiuksiin (hurraa!).

Lopputuloksena on huomattavasti paremmalta tuntuvat (ja näyttävät) hampaat ja astetta vaaleampi tukka, brittiasteikolla jo ihan oikea blondi. Samalla hauskasti oma värini alkoi taas näyttää paljon punaisemmalta - ja silmät sinisemmältä. Sain myös ihan mahtavia vinkkejä hiusteni föönaamiseen, mikä onkin hyvä, koska en tohtinut vielä kovin jyrkkää polkkaa kampaajan ehdotuksista huolimatta napsaista. Ehkä sitten keväämmällä. 

Yritin kuvata uuta kuontaloa Katjalle, mutta koska kännykkäkamerani ei oikein toimi sisävalossa, ei eroa juurikaan huomaa. Laitan kuvan kuitenkin tänne, koska näytän siinä mielestäni harvinaisen kivalta. Hähää.

Uusi neule keskiviikon löytö Fidasta, 4 €.

Koska päänahkani on kuulemma erityisen huolestuttavassa kunnossa, tarttui kampaamosta mukaan myös hoitotuotteita. Silver-vaikutuksella olevia muotoilujuttuja unohdin vielä ostaa. Se on kuitenkin edessä, koska haluan ennemmin viileän sävyiset raidat kuin kellervät. Sanomatta kuitenkin selvää, että kun yleensä käytän kampaajaan maksimissaan 40 euroa, nyt sinne upposi pieni omaisuus. Ja tulinhan toki vielä Eskojen kautta kotiin, koska Swings Both Ways ilmestyi tällä viikolla.

Loput rahat ajattelin pistää säästöön tai investoida osittain joululahjoihin. Tietysti suuhygienistin ja kampaajan varaamisen jälkeen tuli tietoon, että keväällä Suomeen saapuu sekä Backstreet Boys että Robbie Williams, eivätkö etenkään jälkimmäisen liput ole ihan halvat. Sisäinen 17-vuotiaani heitti kuitenkin sen verran ison voltin, että kävi  varsin selväksi, mihin ne loput palautusrahat uppoavat. 

Sisäisen 17-vuotiaan bailauksesta huolimatta aikuisminä potee kieltämättä raha-ahdistusta. Mutta eikös keikkaliput ole vähän kuin investointi tulevaan hyvinvointiin?

rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, arki edessä. Työvoimavajeen takia minulle lankesi viikkovapaa maanantaille ja se olikin varsin erinomainen sattumus, tai olisi ellei tarkoittaisi sitä, että vietän Markon syntymäpäivän töissä. Yksi palautumispäivä tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka leffafestarini jäi - jälleen työkuvioista johtuen - vain kolmen päivän mittaiseksi.

Nämä ehdin nähdä:

- Big Star: Nothing Can Hurt Me

- My Life With Liberace

- Sunset Strip

- I Am Divine

- Sound City

- Me ollaan parhaita!

Joka vuosi huomaan tahattomasti koonneeni listalleni temaattisesti yhteensopivia elokuvia. Näin tänäkin vuonna. Big Starissa, Sunset Stripissä, Sound Cityssä ja Divinessa kaikissa vilahteli samoja ihmisiä ja paikkoja. Ainakin olin kunnolla kartalla, vaikka vähän meinasi hihityttääkin.

Suosikikseni valinnoista nousi kevyesti I Am Divine. Elokuva ihmisestä, jonka koko elämä oli taideteos. Kaikinpuolin hurmaavan oloinen ja lahjakas ihminen, josta 90% nimen tunnistavistakin edelleen kysyy "oliko se se tyyppi, joka söi paskaa?". Sääli. Sinällään samaa teemaa kuin Big Star -rainassa: bändistä piti kaiken järjen mukaan tulla superhitti, mutta ei tullut. Toki Divine oli jo aikanaan paljon kuuluisampi ja lisäksi elokuva sadasti paremmin toteutettu. Toivottavasti Yle tekee taas dokumentaarisen kulttuuriteon ja ottaa tämän ohjelmistoonsa.

Sunset Strip oli enimmäkseen harmiton, mutta paljon parempi kuin odotin. Valitsin sen vuosittaisen perinteen mukaan aivojen tuuletuselokuvaksi, mutta mukana olikin ihan kunnon historiikkiakin. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei tuuletusdokkarille olisi ollut erityistä tarvetta, koska onnistuin skippaamaan kaikki maailmantuskaelokuvat tänä vuonna. Ei silti harmita, ihmiset fiilistelemässä menneitä vuosikymmeniä on yleensä mielenkiintoista katsottavaa. Ja kyllähän siinä taas piti taas vähän liikuttua, kun River Phoenixin kuolema vilahti kankaalla.

Sound Cityn ongelma oli ensisijaisesti se, että se sisälsi aineksia kahteen elokuvaan: studion vaiheista kertovaan dokkariin ja Real to Reel -levyn nauhoituksia tallentavaan elokuvaan. Kaikkea ei siis mitenkään voinut kahteen tuntiin mahduttaa. Erityisesti kirveli se, ettei Corey Taylorin studiosessiota ollut mukana. On niin ihana laulaja, että mieluusti olisin kunnollisista kaiuttimista häntä kuunnellut.

Ja olisin minä sitä Alain Johannesiakin voinut leffateatterissa kuunnella.

Draamapuolelta sekä Liberace että uusi Moodysson osoittautuivat erinomaisiksi, tosin Liberacesta tykkäsin ehkä hitusen enemmän. Matt Damon! Oot huippu! 

Me ollaan parhaita! taas oli virallinen hyvän mielen elokuva, mikä tuntuu edellisten Moodyssonien jälkeen ehdottoman virkistävältä. Traileri lupaa, että tässä on elokuva kaikille, jotka ovat koskaan olleet 13-vuotiaita. Oikeassa on.

Elokuvien ohella päätin tällä kertaa keskittyä myös ihmisiin. Valitsinkin jaetun ruokahetken muutamaankin kertaan dokkarin yli. Teki hyvää psyykelle, samoin kuin lauantain alkoholiton linja. Kuudesta elokuvasta ja monista ihmisistä huolimatta tuntui aika tyngältä koko Rokumentti. Jatkoinkin elokuvalinjalla vielä eilen ja päätin maanantaivapaani Tapioon The World's Endin parissa. Melkein jopa tuntui Rokumentilta, koska nelossalissa tulee muulloin harvemmin istuttua ja soundtrackin oli mainio. Niin oli elokuvakin. Olen odottanut sitä ikuisuuden ja  kerrankin kannatti. Mainio roolitus ja hyvä tarina, loppukin kantoi.

Jos uskaltaisin, laittaisin Simon Peggille monen monta faniviestiä Twitterissä. Mutta en uskalla. Pitää varmaan tyytyä muotoilemaan niitä päässäni.

helsinki

Kesken stressaavan marraskuun ajattelin irtioton olevan paikallaan ja suuntasin VR:n tarjouslipuilla Helsinkiin. Pari päivää irti omista kuvioista olikin varsin tervetullutta, mutta kaikki tapaamani ihmiset olivat päät ihan yhtä levällään, joten varsinaisesta stressinpoistosta ei voi puhua.

Taisin olla ensisijaisesti ruokalomalla. Kävin nuorempana paljon Helsingissä ja päädyin aina syömään joko Heseen tai Café Picniciin. Vähän vanhempana löysin vakkareikseni Memphisin ja Chicosin. Viime aikoina olen alkanut ottaa vahinkoa takaisin ja kokeilla uusia paikkoja. Nyt löysin Qulman, jonka uuniperunabuffet vei mennessään. Kolmen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin myös Hakaniemen hallin Soppakeittiöön sopivasti nälkäisenä ja vielä varoissani. Kyllä kannatti. Ihan jumalainen se bouillabaisse ja ihanaa jyväleipää kyytyipoikana.

Pääsi mukaan vanhoja suosikkejakin, Café Lasipalatsihan ei vanhene ja croissant + marmeladi + mikä tahansa kahvi oli oivallinen startti harmaaseen aamuun.

Kävin Kaapelitehtaalla pitkästä, pitkästä aikaa. Teatterimuseoon en edes ehtinyt, kun Valokuvataiteen museon postikorttinäyttely vei mennessään ja senkin loppupuoliskon jouduin lopulta juoksemaan läpi. Kävin myös tutustumassa Amos Andersonin taidemuseoon ja satuin sinne Ars Fennica -voittaja Jeppe Heimin näyttelyn ensimmäisenä päivänä. Meitsi on nykytaiteen aallonharjalla! En Heimin näyttelystä ihan kauheasti perustanut, mutta oli siellä hauskojakin juttuja ja tila oli ihan mielettömän hieno. Samalla kipittelin museon muut kerrokset ja näyttelyt. Kannattaa poiketa, siinähän se on keskellä kaikkea. Eli Forumissa. Halleluja.

Kävin Behnford'silla, enkä ostanut mitään! Menin takaisin Behnford'sille ja ostin pienen pussin sipsejä ja kirsikkatäytettä leivontaan. Söin sushia, join muutaman oluen, kadehdin muiden aamiaisia Tin Tin Tangossa ja bongasin otollisimmat Sis.Delit tulevaa varten. En ottanut paineita kirpparikierroksista. Autoin ystävää sitsisomisteiden hankinnassa ja poistin hetkellisesti kyseisen henkilön akuuttistressiä noin 85%. Ajoin ratikalla, metrolla ja bussilla. Luin kokonaisen romaanin.

Suosikkihetkeni sattui silti perjantaille. Maha täynnä herkullista bouillabaissea totesin, että olisi hyvää aikaa käydä kaupoilla ennen seuraavia kahvitreffejä, mutta ei oikeastaan huvita ollenkaan. Päätin siis tarkastaa vanhan lempileffateatterini Kino Palatsin päivätarjonnan. Ja kah! Olikin Kinopalatsin synttärit, päiväliput 4€ ja Oli aikakin alkamassa 20 minuutin päästä. Kävin siis päiväleffassa. Luksusta.

Leffakin oli ihan mainio, joskaan ei nyt ihan niin mainio kuin Curtisilta salaa odotin. Ja Domhnall Gleeson toimi oikein hyvin, joskaan ei ihan niin hyvin kuin Levininä Anna Kareninassa. Neljä euroa kuitenkin takaa sen, ettei huvita nurista.

Otin tietty myös kuvia.

Näkymä ulko-ovelta torstaiaamuna. Melkein unohdin
punkkaavani kantakaupungin alueella.

Valokuvataiteenmuseon Surrealismia ja silmänlumetta: ihanin näyttely aikoihin.

Ja pienillä ratkaisuilla ihan omanlaisensa tunnelma!

Taidehuumoria, huumoritaidetta.

Qulma. Uuniperunat katosivat parempiin suihin ennen kuvaamista.

Sushivau! Kunnollista sushipaikkaa Joensuuhun odotellessa.

Leikimme pariisilaiskahvilaa Helsingissä. Paitsi että pariisilaiskahviloiden valikoimaan
ei café au lait kuulu eli ehkäpä leikimme pariisilaiskotia. Pääasia että Pariisia.

Vaikka en hirveästi tykännyt näyttelykokonaisuudesta, osa kolahti kyllä.
You don't have to be perfect to be here.

Amos Anderson näyttää tunteneen esim. kaikki.

Siinä se on: jättimäinen bouillabaisse. Liian hyvää. Uudestaan!

Sain minä siis stressitulvasta huolimatta vähän rentouduttuakin. Perjantaina olin kuitenkin aivan poikki ja jatkoinkin päättäväisesti rentoutumisteemalla kotona. Viikonlopun omistin (töiden lisäksi) yksinololle. Lauantaina leivoin, makasin sohvalla ja katsoin Prinsessapäiväkirjat. Sunnuntaina siivosin kunnolla, järjestelin vähän vaatekaappia ja katsoin lisää telkkaria. Ihan kuulin aivojen kelaavan takaisin nauhan alkuun, tai ainakin melkein

Lisäksi tein siskon vanhan idean pohjalta lasipurkkiin kasan lappusia, jotka sisältävät ärsyttäviä pikkuhommia, joihin en jaksa ikinä tarttua, mutta joiden tekemättömyys nostaa stressitasoa entisestään ("korjaa vaatekaapin alahylly", "pese jääkaappi") ja vastapainoksi kivoja laiskottelutekemisiä ("kaakaomuki + viltti + kirja", "leivo herkkuja"). Tavoitteena on, että jouluun mennessä purkki on tyhjä. Wish me luck.

lokakuun kirjat

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr Darcy

Lisää tätä! Kiireen ja kaamoksen keskellä on tarve eskapismille ja sitä muuten periaatteessa vain keskinkertainen Connellyn romaani minulle puhtaimmillaan edusti. Nykypäivän Austen-faneista kertova kirja vilisee konflikteja, viittauksia, Bathin katuja ja maalaisromantiikkaa olematta silti ihan tuskastuttavan siirappinen (varoitus: kyllä siellä rajamaastossa uhkaavasti liikutaan). Connellyn Austen-sarjaa ei ilmeisesti ole käännetty enempää, mikä saattaa olla hyväkin juttu. Voisin kuvitella, että nokkeluudet ja Austen-viittaukset toimivat paremmin alkukielellä.

Antonella Gambotto: Pimennys: Itsemurhamuistelmat

Antonella Gambotto tuntee kammottavan monta itsemurhan tehnyttä ihmistä. Tässä kirjassa kirjailija ruotii kahta kuolemaa, lyhyemmin entisen miehensä yliannostusta ja pitemmin pikkuveljensä melkeinpä makaaberiuteen asti harkittua lähtöä. Rankkaa luettavaa, sitä ei voi kieltää. Kaikesta huolimatta tämä ei ole synkin koskaan lukemani kirja, vaan itse asiassa varsin kaunis kertomus ihmisen ahdistuksesta, surun eri vaiheista ja lopulta selviytymisestä. Suosittelen.

Judy Astley: All Inclusive

Saila kyseli taannoin kirja kädessään "haluuko joku hömppää, mutta hyvää hömppää?". No totta mooses. Ei silti ollut ihan minun juttuni tämä kirja. Kesti reilusti yli puolivälin, että sain tarinan rytmistä kiinni ja tapahtumat alkoivat kiinnostaa. Loppu menikin sitten hujauksessa, mutta hömppää lukiessa imaistumista kaipaa vähän aikaisemmin. Kiitos kirjailijalle, joka ei enempää käänteillä mehustellut, vaikka turistit lomaparatiisissa varmasti olivat olleetkin ihan otollista maaperää. Niin päähenkilöt kuin suhdekoukerotkin olivat passelin realistisia ja tyylikkäästi käsitelty. Astley näyttää olevan kyllä melkoinen kone: uusi romaani on ilmestynyt joka vuosi vuodesta 1994 lähtien. Ei ihme, jos tuolla tahdilla kaikki teokset eivät ole ihan timantteja - tosin All Inclusive ei antanut kipinää tutustua tuotantoon yhtään laajemmin.

Pekka Hiltunen: Iso

Ensimmäinen tämän vuoden kohukirjoista suoritettu ja pakko sanoa, että tykkäsin kovasti. Tarinan keskiössä on toisineläjä Anni, iso nainen, joka ei välttämättä haluakaan olla pieni. Minulla oli epäilykseni, miten mieskirjailija pääsee lihavan naisen nahkoihin, mutta ihan uskottavasti se näyttää onnistuneen. Ennakkoluuloja ja ikäviä ihmisiä on maailma täynnä ja Hiltunen kuvaa monia niitä kaikessa raadollisuudessaan - kuitenkin ilman, että lukija vaipuu ihan lohduttomaan synkkyyteen. Vihaksi kyllä pisti välillä ihan urakalla, mutta se on tässä tilanteessa vain tervettä. Monessa arvostelussa on kritisoitu Hiltusen tapaa sisällyttää tutkimustietoa proosan väliin, mutta minua se ei mitenkään sanottavasti haitannut, vaikka ei missään nimessä kirjan parasta antia ollutkaan. Olisin suonut kuitenkin mieluummin enemmän tilaa Annin ja vuokraemännän ystävyydelle ja myös muille ihmissuhteille. Mutta kaiken kaikkiaan sujuvaa luettavaa painavasta asiasta (sanaleikki tahaton mutta sopiva). Iso antaa ajateltavaa kaikille: naisille ja miehille, paksuille ja hoikille, terveille ja sairaille, kiusaajille ja kiusatuille, valtavirralle ja siihen syystä tai toisesta sopimattomille.

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince

Juteltiin taannoin äidin ja tädin kanssa siitä, voiko ääneen sanoa, jos ei pidä Pikku Prinssistä. Itselleni kysymys on sinällään triviaali, etten suhtaudu kirjaan äärimmäisellä intohimolla, mutta olen kyllä niitä ihmisiä, joille tekisi hyvää lukea se säännöllisin väliajoin. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, mutta nyt sain Markolta englanninkielisen juhlapainoksen synttärilahjaksi. Ei ole kirjan teho omissa silmissä ainakaan hävinnyt, yhtä viihdyttynyt olin sen parissa kuin aina ennekin - ellen jopa enemmän! Pitääkin muistaa palata tämän pariin siis mieluusti ennemmin kuin myöhemmin, ehkäpä seuraavalla kerralla äänikirjan muodossa. Juhlapainoksessa tuli nimittäin mukana CD, jossa lukijana on kukapa muu kuin Viggo Mortensen.

Ihan lupaavalta kuulostaa.

d niin kuin "dokumentti"

Nyt vinkki Suomen TV-kanavien päättäjille: älkää hyvät ihmiset enää nimetkö illan dokumentteja kanavan nimen ja D-kirjaimen yhdistelmällä. 4D ja sittemmin 5D ovat pitäneet tehokkaasti huolta siitä, ettei mitään tuolla kaavalla nimettyjä lähetyksiä tulla koskaan ottamaan vakavasti.

Olen syksyn mittaan uteliaisuuttani tallentanut kaksi 6D-dokumenttia. Ja kas! Ei puhuvia päitä, "asiantuntijoita" tai kökköä arkistomateriaalia dokumentin aiheesta, joka ei ole antanut suostumustaan koko projektille. Sen sijaan tarjolla on ollut ihan oikeaa asiaa ja harkittuja näkökulmia.

Boyzonen yhteenpaluusta kertova Boyz Are Back in Town 6D: Boyzone ei ehkä ollut paras koskaan näkemäni bändidokkari, mutta päästi kyllä raastavan lähelle sitä katkeruutta, jota kaikki bändin jäsenet ovat tunteneet toisiaan kohtaan vuosikaudet. Dokumentti seurasi siltojen uudelleenrakentamista vuoden 2008 paluukiertueelle, joka hirveiden alkukankeuksien jälkeen oli kuin olikin menestys. Kaikki pääsivät ääneen ja puhuivat kameralle suoraan kaikki tuntemuksensa. Hienoa ja kamalaa samaan aikaan, lisäksi harvinaisen rehellistä alusta loppuun.

Eilen iltapäivällä kaivoin boksilta lokakuun alussa tulleen dokumentin When Robbie Met James 6D: Robbie Williams, jossa näyttelijä ja Robbie-fani James Corden istui Robbien kanssa kaksin keskustelemassa kaikenlaista uran eri vaiheista, artistipersoonasta ja tuoreesta isyydestä. Robbie kertoi rehellisesti Take Thatin aikaisista skismoista, yhteenpaluusta, soolouran alun epävarmuuksista ja siitä, miten uuden albumin julkaiseminen pelottaa. Dokkari oli kuvattu pääosin 2012 juuri tyttären syntymän jälkeen ja vähän ennen Take the Crownin julkaisua. Mukana oli myös mm. materiaalia ensimmäiseltä keikalta kuuteen vuoteen. 

Ja ai niin, oho, varta vasten dokumenttia varten kuvattuja live-esityksiä erikoissovituksina.

En aluksi tykännyt James Cordenista yhtään, mutta Let Me Entertain Youn banjoilut lämmittivät niin mukavasti, että istuin nauliintuneena sohvaan ohjelman loppuun asti. Ja erityisen hienoahan näissä 6D-dokkareissa on se, että kanava laittaa sekaan vain muutamia pitkiä mainoskatkoja, joten koko ajan ei ole tunnelma katkolla ja ehdin siis vaivihkaa kiintyä haastattelijaankin.

Koska vahvasti epäilen kuuluvani siihen häviävään vähemmistöön, joka oikeasti tajusi katsoa tämän dokkarin, voin ilokseni kertoa, että se löytyy kokonaan YouTubesta: osa 1 & osa 2. Suosittelen vapaapäivään. Hyvä mieli jää.

sananen lihattomasta lokakuusta

Lokakuu on lopuillaan ja Riku Rantala täyttää taas kaikki viestimet kertomalla, miten muutaman viikon lihattomuus on sujunut. Ilmeisen hyvin, kertoi Riku minulle aamulla radiossa. 

Ilmiössä on ollut kaksi minusta erityisen kiinnostavaa piirrettä:

1. Tiettyjen virallistahojen paniikki siitä, että muutama kymmenen tuhatta ihmistä vähentää eläinperäisten tuotteiden syömistä muutamaksi viikoksi. Ei sovi pavut kaikille! Nyt kyllä kaikkien suomalaisten lihakset surkastuu! Ammutut hirvet mätänevät metsään! Miten käy maatalousyrittäjien?!!?

2. Ihmiset, joiden en olisi ikipäivänä uskaltanut suostuvan tempaukseen, lähtivät innosta puhkuen mukaan, koska Riku Rantalakin tekee niin.

Toivon kovasti, että sekä ensimmäisen että toisen ryhmän ihmiset ovat lokakuun aikana ymmärtäneet sen, minkä Rantalakin. Että ei kohtuus maailmaa kaada. Hirvi säilyy pakkasessa ja maatalouskin on vielä jaloillaan. Maha tulee täyteen ja lihaksisto pysyy kunnossa, vaikka lihaa ei olisikaan joka aterialla. Samalla ehkä syöpäriskikin pienenee ja ympäristö voi paremmin.

Osallistuin kampanjaan minäkin, vaikka en erityisenä lihahirmuna olekaan tunnettu. Toisin sanoen pesco-vegetaristi meni ja tiputti kalan sekä muut merenelävät pois ruokavaliostaan kuukauden ajaksi. Ensisijaisena pyrkimyksenä tässä oli haastaa itseni miettimään arjen valintoja uudelleen.

Koen onnistuneeni. Samalla opin olevani tosi laiska. Katkarapupussi pakastimessa on ihanan helppo: rops vaan ja kevyitä proteiineja ilmestyy ruokaan kuin ruokaan. Samoin noutolounaana suosimissani salaattibuffeteissa usein tulee otettua rapu- tai kalatäyte sen kummempia miettimättä.

Muutaman kerran huomasin kaipaavani näitä arjen pelastajia ja lohturuokia, lähinnä kalakeittoa, katkarapupastaa ja -salaattia.

Söin kuitenkin kuukauden aikana kahdesti kalaa. Ensimmäsellä kerralla olin töissä iltatilaisuudessa, jonka seisovassa pöydässä oli savustettua särkeä. Särkeä syödään Suomessa liian vähän ja tilaisuudessa oli kolmasosa ilmoittautuneista jättänyt saapumatta, joten ruokaa meni muutenkin älytön määrä hukkaan. Tyytyväisenä koristelin sitten salaattilautaseni savukalalla. Toisella kerralla olin kylässä lapsiperheessä, jossa normaalikin ruokavalioni taitaa tuottaa välillä harmaita hiuksia. 

Ulkona syöminen sujui normaalisti. Ainoastaan Toreron tapasvalikoimassa teetti vaikeuksia kerätä neljän mielekkään tapaksen setti, mutta sekin onnistui. Tsekkaa jos et usko:

Kotona söin melko papu- ja linssipainotteisesti, soija, kananmunat ja maitotuotteet muodostivat yhteensä ehkä vajaa puolet proteiineista. Kuukauteen mahtui kyllä epäilyttävän monta pizzapäivää, mutta silti koen, että jaksoin tehdä ja miettiä ruokia ihan eri tavalla kuin normaalisti.

Onnistumisen hetket keittiössä olivat myös kovin palkitsevia. Improvisoin varsin onnistuneen kookoksisen kikherne-tomaattikeiton ja vanhat suosikit kuten linssiversio Shepherd's Piesta, borssikeitto ja kreikkalainen linssikeitto syntyivät pitkästä aikaa. Kokeilin myös Poutun uusia tofunakkeja ja osoittautui, että ne ovat oikein kelvollisia ruuanlaittoon, nakkikastikkeessa Marko ei kuulemma huomannut eroa perusnakkeihin.

Mitä siis tästä kuukaudesta mukaan?

Vaikka se eittämättä löytää tiensä vielä pakastimeeni, pärjään ihan hyvin ilman katkarapupussiakin. Särki on hyvä kala, pitää vain opetella laittamaan sitä. Du Puy -linssit, I love you! Valmiissa hummuksessa ei ole mitään vikaa, kaikki meistä kun eivät ole Markon kaltaisia hummusneroja. Kerralla tehty jättisatsi laadukasta ruokaa pelastaa monta päivää, lounaalla töissä kun tuppaa olemaan niin kiljuva nälkä, että harvemmin haittaa, jos syö samaa ruokaa jo kolmatta päivää.

Ja se kohtuus, kaikessa.

ps. Joskus hamassa tulevaisuudessa voisin kokeilla olla kuukauden ilman munia. Se tuntuu aika villiltä ajatukselta. Vegaaninen tammikuu joutunee minua vielä odottelemaan.

tapaus retrolissu

Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että olen odottanut täydellistä ysäriaiheista dokkarisarjaa jo jonkin aikaa.

Yle Teemalta tuleva Retrolissun ysärit piti kaiken järjen mukaan olla parasta ikinä. Jotain Rock (ja sittemmin Iskelmä) Suomen kaltaista, mutta ysäriteemalla alusta loppuun. Kahden jakson jälkeen en ole täysin heittänyt toivoani, mutta pahasti näyttää siltä, että olen kuin olenkin pettynyt.

Kirkkaita värejä! Levottomia leikkauksia! Täysin mauton juontaja! Ressu Redfordin tunnari! Mahtavia arkistoklippejä! Kunnon poppia ja rokkia! Yleistä kakofoniaa! Jes!

Ja silti joku tässä kaihertaa. Muistan katsoneeni jonkun Ylen tekemän tyttöbändidokkarin muutamia vuosia sitten ja olleeni samalla tavalla pahoillani. Hieno paketti on niin kovin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Joku ihana, asiantunteva ihminen on tehnyt arkistoissa järjettömän ison työn ja koostanut hienoja, temaattisesti yhteensopivia nostalgiamatkoja. Tästä olen toki enemmän kuin onnessani. Kaipaisin kuitenkin koosteiden väliin Lissulta vähän parempia alustuksia tai muita keskustelijoita, sillä kahden lauseen ympäripyöreillä esittelyillä kaikki tuntuu pintaraapaisulta. Sääli. Osaavia tekijöitä todistettavasti löytyy, materiaalia olisi yllin kyllin ja innokkaita katsojia varmasti ainakin yhtä paljon.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikki puolen tunnin formaattiin mahdu. Olisiko ollut parempi ratkaisu venyttää ohjelma vähän pidemmäksi, edes 40 minuuuttiin? Silloin katsoja ei jäisi hengästyneeksi puolen tunnin poukkoiluista oikeasti mielenkiintoisten ja hyvin valittujen teemojen keskellä, vaan ehtisi syventyä niihin kunnolla, mahdollisesti oppisi jotain uutta ja koukuttuisi sarjaan jääden odottamaan seuraavan viikon jaksoa kuin kuuta nousevaa.

Tiiättekö, silleen kuin siinä Rock Suomessa kävi. Odotus jatkukoon.

steariinisankari

Eilen illalla laiskan, mutta vähän epätoivoisuuden valtaaman vapaapäivän päätteeksi kohtasin varsin puhtaan elämän valttikortit -hetken. En tiedä, miten sen tein, mutta onnistuin puhaltamaan eilisen päätteeksi kynttilän sammuksiin niin, että steariinia oli kaikkialla.

Nyt voinkin siis kertoa, että steariini lähtee yllättävän helposti irti ihosta ja ripsistä, pienellä kärsivällisyydellä nopeasti myös hiuksista. Sen sijaan sen puhdistaminen ikkunapinnoista, muovimatosta ja ikkunan puukarmeista on hankalampaa. Muutama tahra jäi vielä selätettäväksi ennen uuvahtamista, tulipahan kiitettävä käsitreeni tehtyä siinä rapsutellessa.

Hetken harkitsin kynttilöiden ja kaiken muunkin mahdollisesti hasardin siivoamista ulottumattomiini ennen kuin olo on lähempänä ihmismäistä. Päätin kuitenkin toisin, sillä tähän vuoden aikaan tarvitaan lempeää valoa. 

Kostoksi steariinille ja yhteiskunnalle laitoin siis kynttilän takaisin ikkunalaudalle. Huomenna kaivan tuoksutuikut sille kaveriksi.

pikaehostusta

Miksi lokakuu on aina niin hektinen?

Töissä hakkaan näppistä minkä kerkiän, mutta hoidettavien asioiden pino sen kun kasvaa. Töiden jälkeen tuntuu, etten ehdi kotona edes kääntyä, saati viettää aikaa tai nukkua tarpeeksi. Toki menot ovat pääasiassa mukavanpuoleista sorttia, mutta sekään ei auta, kun naamasta näkee kilometrin päähän, että ihminen olisi lähinnä latauksen tarpeessa.

Meikkaan arkisin aika vähän, lähinnä luotan BB-voiteen, puuterin, ripsivärin ja kulmakynän taikaan.

Huonoa: en yleensä näytä päivän päätteeksi kauhean freesiltä tai sirpsakalta.

Hyvää: erityistilanteissa ei vaadita paljon vaivautumista ja naama on kuin uusi.

Valokynää, rajauskynää, luomiväriä ja huulikiiltoa, tups tups. Korjaussarja vie parhaimmillaan viitisen minuuttia ja sitten kehtaa taas lähteä ihmisten ilmoille, ainakin hetkeksi. Tätä sovelsin viime viikolla parien synttärien ja lauantain yllättävän Areena-keikan kohdalla. Kolmen perättäisen edustusillan jälkeen tosin olin niin poikki, että sunnuntaina ja maanantaina ei olisi auttanut edes, jos olisin uinut valovoiteessa. 

Onneksi samaa pikaehostusta voi soveltaa myös kodin suhteen, tarkoittaahan lokakuu luonnollisesti myös sitä, että jos joskus ehtiikin kotiin, ei ainakaan jaksa siivota. Jaksoin perjantaina sentään lopulta edes kauppaan ja sen kunniaksi päätin panostaa eri värisiin hedelmiin. Ja kah, sehän on kuin kukka-asetelma! 

Heti näyttää viihtyisämmältä ja jostain syystä siistimmältäkin. Pitää silti ehkä raaskia syödä asetelma. Lasken sen varaan, että sisäisesti nautitut hedelmät piristävät vielä enemmän kuin ulkoisesti ihasteltuja enemmän.

Viikon päästä jo helpottaa.

äly tuli taloon

Päätös oli muhinut jo pitkään, mutta kolmisen viikkoa sitten tulin lopultakin tulokseen, että viisi ja puoli vuotta palvellut Nokiani on nyt viimeinkin tullut aikansa päähän. Pitkään eri puhelimia tutkittuani tilasin uuden, sellaisen älymallisen. Valintaa auttoi huomattavasti se, että Samsungilta tuli markkinoille melko edullinen, mutta kriteerit läpäisevä malli. Maailman tyyliin osamaksulla sen otin, mutta pänkkä kun olen, en halunnut puhelinta, jota en olisi raaskinut maksaa kerralla pois.

Kuva täältä.

Eli tervetuloa elämääni, Samsung Galaxy Trend. En vielä täysin ymmärrä sinua ja meillä on vielä omat alkukankeutemme, mutta ehkä meistä vielä ystävät tulee. Syytä olisi, sillä olemme sitoutuneet toisiimme vähintään 12 kuukauden aikajaksolle.

Iloisinta puhelimen hankinnassa oli se, että minulla oli viimeinkin syy ostaa myös tämä jo vuosia himoitsemani MouMoun pussukka. Nyt on puhelimella tyylikäs koti!

Ensimmäisenä latasin puhelimeen Twitterin, sitten Facebookin ja WhatsAppin. Nyt olen Instagramissakin. Koska olen minä, tykkäänkin eniten siitä, että melko hyvä kamera kulkee kaikkialle mukana ilman erillistä muistamista. Kuten pussukkakuvasta huomaa, sisäkuvat eivät vielä tahdo onnistua. Ulkokuvat tosin onnistuvat sitäkin paremmin. Tässä ensimmäinen ikinä kameralla ottamani kuva.

Karsikossa.

Nyt kun katsoo tuonne ulos lumisateeseen (vai onko tuo jo räntää), on vaikea ymmärtää, että kuvan ottamisesta on alle kaksi viikkoa. Voi kirpsakan raikas syyssää, olisit nyt pysynyt luonani vähän pidempään!

Niin, parisen viikkoa puhelin on tosiaan ollut käytössä. Vasta eilen kävelin päin tolppaa räplätessäni sitä kadulla. Tai liikennemerkki se oli. Mutta silti. Klassikko.

ruskaretkellä etelässä

Viime viikko oli pitkä ja uuvuttava. Koko perjantain laskin minuutteja siihen, että pääsen junaan, eikä tarvitse enää miettiä työasioista kolmeen päivään, eikä itse asiassa yhtään mitään viiteen tuntiin.

Sainkin toiveeni jarruvian muodossa vähän liioiteltuna ja olin lopulta Karkkilassa aika tarkalleen 1.30. Normaalisti en stressaa myöhästelevistä kulkuvälineistä, mutta nyt teki tiukkaa. Olotilaa ei helpottanut lauantaiaamun havainto, että olin unohtanut puolet tarvitsemistani vaatteista kotiin. Miten niin ei riitä, että ajattelee pakkaavansa tavarat laukkuun?

Päätin sitten keskittyä viikonlopun mukaviin asioihin kuvamuodossa, kun sanojen kirjoittaminen tuntuu vapaa-ajalla edelleen harvinaisen vaivalloiselta.

Kerrankin ehdin ihanaan kahvila Puustinnaan! Lounaan korvikkeena siis
fetapiirakkaa ja tosi makeaa lattea. Mitä se tekee tuossa kupissa, en tiedä.

Ex tempore kahviseura valitsi juustokakun.

Myöhästynyt synttäri-illallinen sisälsi tofua, sieniä ja bambunversoja.

Pikkulenkillä.

Vanhan työpaikkani pihapiiri jaksaa aina vetää sanattomaksi.

Vähän pitemmällä lenkillä läpi lapsuuden maisemien.

Kuvissa ei mukana: sauna, sipsut, iskälle kokkaamani ruuat, Haukkamäen kaikki ihanat talot, joihin ajattelimme muuttaa. Vaikka tyttöjen tapaaminen tapahtui aika surullisissa tunnelmissa, oli iltapäivä enemmän kuin paikallaan ja toivottavasti puhdistavaa muillekin kuin minulle.

Maanantaina tulin Helsingin kautta pois. Bussissa Turun väylän aamuruuhkassa ehti miettiä monta asiaa, Helsingin päässä ei aamutuimaan onneksi ollut ruuhkaa tai kiirettä. 

Mutta koska Kampin kammotuskeskuksesta on tullut kivojen kahviloiden, tuoreiden leipien ja herkkuleivosten luvattu maa? Palkkapäivän aattona ei oikein voinut kotiintuomisia ostella, kahvin ja uunituoreen croissantin sentään itselleni Beaniessä tarjosin. Tuntuu tosi nurinkuriselta, että päivän seesteisen hetken vietin Kampin keskuksen ensimmäisessä kerroksessa, mutta samana päivänä Joensuun Karkkisilla ahdistuin kyyneliin asti ihmispaljoudesta ja hälinästä.

Kaikkea sitä.

Esimerkiksi näitä! 30 gramman sipsipussit - myös salt & vinegar - ovat viimeinkin rantautuneet Suomeen. Tai ainakin Kampin K-Supermarkettiin. Ehkä siis jollain aikavälillä tänne itärajallekin. Juhuu!