Vuoden viimeinen

Tänä vuonna perinteisen vuosimuistelon kirjoittaminen tuntuu erityisen hankalalta. 2018 on ollut mullistusten vuosi, enkä edes tiedä, mistä päin alkaisin vyyhtiä purkaa. 

Kenollaan viihtyvä kaveri vielä mahassa kesäkuun lopulla.

Vauvan syntymä on totta kai isoin muutos, mutta sen myötä elämään on tullut paljon muitakin uusia asioita. Ostettiin asunto, tehtiin remppaa, yhdistettiin taloudet virallisesti yhdeksi, vaihdettiin vanha ja rakas kaksiovinen Ibiza tylsään ja turvalliseen perheautoon. Työrintamallakin tapahtui kummallakin tervetullutta myllerrystä, vaikka omalta osaltani se alkaakin vaikuttaa käytännössä vasta joskus ensi vuonna. Vauhti hidastui syyspuolella merkittävästi, mutta silti tuntuu, että uutta tulee lähes päivittäin - pärinää, murinaa, taitoja, liikkeitä ja makuja.

Uuden kodin läheisellä uimarannalla joskus alkukesästä.

Vuoden alussa toivoin seuraavaa:

Uudenvuodenaaton lupausten ja toiveiden ringissä vastentahtoisesti kerroin lupaavani yrittää pitää keväällä pään kylmänä töissä ja toivovani hyvää fyysistä terveyttä itselleni sekä humaanimpaa politiikkaa maailmalle. 

En paljon kattavammin osaa tämän vuoden toiveita tai tavoitteita vieläkään ilmaista. 

Näin henkilökohtaisella tasolla toivon kyllä, että kevään muuttokuviot saadaan edes suurin piirtein kivuttomasti pakettiin, saan hoidettua kaikki tärkeät asiat ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, osaan olla ahdistumatta raha-asioista ja että viime kuukausina vaivanneet uniongelmat jäävät pian taakse. 

Lisäksi toivon tasaisuutta ja lempeää asennetta arkeen, pitkää pinnaa sekä tasaisuutta parisuhteessa ja ihmissuhderintamalla muutenkin. 

Tykkäsin tosi paljon olla raskaana, mutta tästä vuodesta en jää kaipaamaan verensokerimittaria enkä helvetillisiä imetyskipuja, joiden takia ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä epätoivon partaalla. Muuten onneksi ollaan pysytty terveenä koko kööri, tosin uniongelmat vaivasivat aina äitiysloman alkuun asti. Asunnon etsiminen, lainaneuvottelut ja tarjousten tekeminen oli stressaavaa ja lainan ottaminen myös ahdistavaa, mutta vielä en ole valintaamme ehtinyt katua, vaikka laittamista riittäisi vieläkin vaikka kuinka. 

Paras ystävä ja pahin vihollinen aina tammikuun lopulta heinäkuun puoliväliin asti.

Muutto sen sijaan sujui kaikin puolin mallikkaasti, koska lähipiiristä ilmaantui niin paljon innokkaita auttajia, ettei minun tarvinnut murehtia muuttopäivänä enää yhtään mistään. Ihmeellisiä ja ihania ovat ihmiset! Mullistuksista on selvitty myös ilman suurempaa turbulenssia parisuhteessa, mikä on sekin aika ihmeellistä. Ilmeisesti imetys (näin kuulin) myös tyynnyttää, sillä kaipaamani lempeä asenne ja tasaisuus ovat nyt läsnä arjessa käytännössä joka päivä. Onneksi alkoivat tissit lopulta toimia oikein, muuten olisin jäänyt tästä olotilasta täysin paitsi.

Kuvatoiveiden osalta jatkan tuttua linjaa 5/9.

Talous meillä on toistaiseksi suurin piirtein balanssissa, olen ehtinyt lukea ja kuunnella kirjoja jopa 44 kappaletta, pääsin keväällä kylpylälomalle Tallinnaan, koti on enemmän tai vähemmän sisustettu ja sain hankittua äitiysuikkarit, joita jopa käytin useita kertoja! Sen sijaan sekä fyysiset että digitaaliset valokuvat ovat edelleen ihan hujan hajan, jalkojeni terveys on ottanut kesän jälkeen ihan järjettömästi takapakkia ja kärsin taas kivuista, en vieläkään ole kokannut sinisimpukoita ja ystäviäkin olen ehtinyt tavata ihan liian vähän todella tietääkseni, mitä ihmisille kuuluu. Etenkin jalka- ja ystäväosastolla on syytä petrata ihan oikeasti.

Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen patikoimassa
grillausretkellä Kuhasalossa.

Mutta se on sitten ensi vuonna. Nyt valvon lapsen unta viereisessä huoneessa ja nautin päivän menojen jälkeen hiljaisuudesta. Vuodenvaihteen aion viettää joko nukkuen, lukien tai sohvalla periodidraaman parissa sukkaa neuloen. 

Kuukauden ikäinen nukkui päikkäreitä parhaiten näin.

En nyt keksi, mitä muutakaan ennemmin juuri tällä hetkellä haluaisin tehdä.

Joulu kotona

Tämä joulu vietettiin kotona. Onneksi. Siskon perhe houkutteli aiemmin mukaan Espanjan aurinkoon, mutta eipä kyllä oltaisi mitenkään jaksettu sitä kaikkea säätöä. Sitä paitsi Joensuussa oli tarjolla oikea talven ihmemaa eli postikorttimaisemia sai ihailla jo toista vuotta putkeen.

Markon perhettä oli käymässä aatosta joulupäivään ja itse suuntasimme sukuloimaan nyt välipäivinä. Lisäksi käytiin joulun seutumiin paljon kylässä ja kestittiin itsekin kavereita. Varsin leppoisaa oloa enimmäkseen, mutta kieltämättä sosiaalisuuden määrä näkyy lapsessa.  Ja äidistä. Pari kotipäivää ennen sukulointireissua ei vältämättä olisi ollut huono ajatus, mutta ehkä julistamme radiohiljaisuuden sitten uuden vuoden kunniaksi. Ennen vuodenvaihdetta ei nimittäin kerkiä.

Oli kyllä ihanaa, ettei ruuhkaisimmassa joulukuulle teessä tarvinnut suhata mihinkään ja aattokin osui maanantaille eli henkisestikin kiireetöntä aikaa oli päiväkaupalla. Käytiin äidin luona päiväreissulla jo viime viikon torstaina ja kun ruokaostoksetkin suoritettiin kammotuskaaoksessa perjantaina, ehti viikonlopun aikana toipua pahimmasta järkytyksestä, siivoilla ja kokkailla rauhassa.

Yritettiin varautua ruokahommiin maltilla ja valtaosa loppuikin jo tapanina, vähän  leipää ja proteiineja jäi pakastettavaksin. Iloisin yllätys joulupöydässä minulle oli julmust-seitan, Elina Innasen cola-seitanin ohjetta varioiden. Hyvää tuli ja nyt herääkin kysymys, että miksi sitä seitania ikinä viitsii keitellä, kun vähemmällä vaivalla saa rapsakkaa seitania aikaiseksi suoraan uunissa. Taidan vaihtaa pikaversioon kokonaan.

Lahjavuorikin oli onneksi maltillinen. Vähemmän yllättäen eniten lahjoja tuli lapselle, mutta niidenkin kanssa oli tontuilla pysynyt järki melko hyvin mukana: vaatteita, kirjoja, eettisiä materiaaleja ja kestäviä puuleluja, vain vähän kiinakamaa.

Itse sain toivomani kestotiskirätit. Proosallisia ovat haaveet nykyään.

Marraskuun luetut

Julian Fellowes: Belgravia

Belgraviaa on kiitelty kovasti, mutta minusta se tuntui vähän laiskalta ja Fellowesin uran valossa liiankin tutulta. Tietysti epäsäätyisen liiton seurausten setviminen on aina herkullinen aihe ja 1800-luvun muuttuvan maailman konteksti kiinnostava, jooten en nyt varsinaisesti kärsinytkään Belgravian parissa. Lisäksi Fellowesilla on taito punoa Belgravian monia tarinoita hiljalleen yhteen ja vaikka loppuratkaisu on arvattavissa jo varhain, sen rakentumista jaksaa kyllä seurata. Ilmeisesti Belgravia on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena ja sellaisena, odotteluineen päivineen, se toimisikin varmasti paremmin. Romaanimuodossa juoni tuntui etenevän turhan hitaasti, kertojanääniä oli mukana liikaa ja yleisvaikutelma oli raskassoutuinen, vaikka mistään kovin  raskaasta teoksesta ei olekaan kyse. En välttämättä olisi kirjana saanutkaan tätä ainakaan nyt luettua loppuun, mutta Eero Saarisen lukemana toimi minulle ihan kelvollisesti lenkkien ja kotihommien siivittäjänä, jos ei erityisesti koukuttanutkaan.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Junaonnettomuuden jälkeen köyhtyneeseen kartanoon saapuvat matkustajat saavat talon väen ja juhlavieraiden keskinäisen dynamiikan raiteiltaan (pun intended). Asetelmaltaan 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kirja tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa ylemmän luokan huterasta sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta, mutta pääosassa on kuitenkin ihmisten väliset hienovaraiset suhteet. Kutsumattomat vieraat keikkuu jossain pukudraaman, mysteerin ja maagisen realismin välimaastossa, mutta arvosteluissa mainittua mustaa huumoria en valitettavasti itse saanut kirjasta irti. En myöskään saanut hahmoista kunnon otetta, joten lukukokemus jäi vähän latteaksi. Jonesin tyyli kirjoittaa on elokuvallinen - samaa muistelen aiemmin lukemastani Ehkä rakkaus oli totta -romaanista - ja tästä saisikin mainion minisarjan. Ihan vinkkinä BBC:lle.

Toby Morris: Don't Puke on Your Dad

Aika täsmähuumoria tähän elämäntilanteeseen ja täsmäsuosituksena myös löydetty. Sympaattinen teos naurattaa ensisijaisesti väsyneitä vanhempia, mutta toiminee hauskana kurkistusikkunana aihepiiriin myös muille. Morrisin pieni sarjakuvakirja käy läpi vauvavuoden ilot, ihmetykset, kamaluudet ja kepposet ihanan yhden perheen kautta, mutta samalla kovin universaalisti. Emme olekaan yksin! Olisin toivonut enemmän strippejä yksittäisten kuvien sijaan, mutta ehkä vauva-arjen keskeltä piirtävältä ei ihan kaikkea voi vaatia.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Luin jokaisen enkkiksen perusteoksen tällä kertaa suomeksi ja lukupiiriä varten. Sitä luulisi, että teksti olisi tässä vaiheessa jo niin tuttu, etten saisi siitä enää mitään uutta irti, mutta toisin kävi - ehkä siksi, ettei tällä lukukerralla tarvinnut miettiä symboliikkaa, motiiveja ja aikalaiskontekstia. Virkistävää! Harmillisesti Gatsby kuitenkin kärsii käännöksessä paljon, eikä kirjassa ole samanlaista vetoa kuin englanniksi. En myöskään tiedä, tykkäisinkö kirjasta yhtä paljon (tai ollenkaan!) ilman opiskelurasitetta - lukupiirissä se ei ainakaan ollut välitön hitti.

Jouluangstin anatomia

Perinteinen jouluhepuli on täällä.

Tiedän, että meillä on tänä vuonna lahjojen ja korttien suhteen vapautuskortti, mutta ne eivät ole tuottaneet juurikaan ongelmia. Lahjoja on löytynyt kivasti ja kortitkin vein postiin päivää ennen viimeistä edullisempaa lähetyspäivää. Pyhien ruokalistakin alkaa muotoutua ja vaikka jonkinmoinen kokkausmeltdown on takuuvarmasti luvassa ensi viikolla, en jaksa ottaa siitä kummempaa stressiä.

Sen sijaan vuosittainen hyväntekeväisyysahdistus purkautuu nyt erityisen pahasti. 

Osallistuin tänä vuonna Hopen joululahjakeräykseen kahdella paketilla - yksi lapselle, yksi koko perheelle - ja kiikutin perinteisesti kortin yksinäisten ikäihmisten korttikeräykseen. Yleensä laitan vielä jouluaattona lahjoituksen pariin hyväntekeväisyyskohteeseen ja yritän muistaa, ettei yksi ihminen voi osallistua kaikkiin keräyksiin tai hankkia lahjoja alueen jokaiselle vähävaraiselle perheelle. 

Se vaan on ihan hiton vaikeaa yleensäkin, saati tänä vuonna. Pakko oli pysyä kaukana kaiken maailman Joulupuiden ja Hope-kuusien ulottuvilta sen jälkeen, kun olin omat pakettini toimittanut, että saisin järjen pidettyä mukana koko touhussa.

Samankaltaista tuskastelua on ilmoilla joka vuosi, mutta ehkä ne on nyt nämä maitoaivot, jotka korottavat kaiken kolmanteen potenssiin. Samanlaista oireilua oli nimittäin myös vauva-arjen vertaistuellani, jolle angstia yhtenä päivänä Messengerin välityksellä purin. Tutkimukseni otanta on pieni, mutta päätelmät ehdottoman päteviä. Yst. terv. fil. maist.

Elokuvat on ihmisen parasta aikaa

Asia joka ei olisi ollut uutinen vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt tuntuu lähinnä utopistiselta: olen ollut tällä viikolla kaksi (2) kertaa elokuvissa. Elokuvissa käyminen on yksi lempiharrastuksistani ja leffateatteri on yksi parhaista paikoista minulle olla.

Täytyy olla onnellinen ja kiitollinen Savon kinoista. Toki tarjonta kalpenee Helsingin mahdollisuuksien rinnalla, mutta melkoisen hyvää huolta meistäkin täällä itärajalla pidetään kaupungin kokoon nähden. Tänään näin islantilaisen LUX-palkintoehdokkaan ilmaiseksi, keskiviikon Vauvakinossa oli äänestyksen perusteella elokuvana Bohemian Rhapsody ja kympin pilettiin sisältyi vielä pullakahvitkin.

Ihanaa istua leffateatterin hämärässä! Ihanaa että jälkikasvu jaksoi koko Bohemian Rhapsodyn! Vielä kun olisi voinut samalla ahtaa naamaan poppareita, mutta ihan kaikkea ei tämänkään ihanuuden keskellä voinut saada. 

Uusia ihmeotuksia en kyllä taida päästä valkokankaalta katsomaan, koska kaikki näytökset ovat ihan tuhottoman myöhään nykyistä rytmiä ajatellen. Sillä kai yritetään karsia liian pienet katsojat yleisöstä, mutta entäs me pienten ihmisten vanhemmat, joiden pitäisi olla nukkumaanmenoaikaan jo kotona?

Lokakuun kirjat

Aloin lokakuussa lukea ja kuunnella ihan todella montaa kirjaa, mutta loppuun sain vain kaksi. Pakko kyllä sanoa, että viime vuonna joululahjaksi saatu BookBeatin lahjakortti on helpottanut tätä kirjaharrastusta nykyisessä elämäntilanteessa huomattavasti. Saan luettuakin jonkun verran, mutta vaunulenkit ja kotihommat menevät nykyään melkein kokonaan äänikirjojen voimalla. Harmi että sovellus on sen verran hintava, etten varmaan raaski sitä itse pitää, kun lahjakorttikausi päättyy.

Silleen ihan vinkkinä, jos lukijoista löytyy yhtään joulutonttuja...

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Mitfordin murhissa yhdistyy christiemäinen periodidekkari ja Downton Abbeystä tuttu kartanoelämä (kyllä, Fellowes). Muoto tässä oli kaikin puolin kunnossa: tosipohjainen rikos ja todellisia historiallisia henkilöitä, hahmogallerissa riittävästi tuttua twistillä, koukuttavasti etenvä juoni ja jopa whodunit toimi sen verran hyvin, etten itse ainakaan arvannut syyllistä kovin aikaisin. Vähän ontoksi kokemus silti jäi, mutta se voi hyvinkin olla uuden sarjan alkukankeutta. Toivottavasti seuraavissa osissa hahmot saavat vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Kaikin puolin tervetullut tämä dekkarisarja kuitenkin on ja mielestäni kirja paikallaan nimenomaan pimeään vuodenaikaan. Kirjassa syödään muuten huomattava määrä skonsseja, joten jos niitä ei ole saatavilla, suosittelen nauttimaan Mitfordin murhat teekupin ja kakkupalan kanssa. 

Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin

Prinsessa joka uskoi satuihin on aikusiten saturomaaniksi löyhästi naamioitu elämäntaito-opas. Vaikka yleensä liputankin satumaailmojen puolesta, minulle tämän kirjan kerronta ei uponnut: olisin kaivannut enemmän tasoja, rosoa ja pilkahduksia arkitodellisuuteen prinsessojen, linnojen ja latteiden satuolentojen rinnalle. Kirjallisista ansioista tätä ei siis voi kauheasti kiitellä. Pisteitä kuitenkin lopusta, joka ihan oikeasti painotti sitä, ettei avain onneen ole (vain ja ainoastaan) se uljas prinssi. Uteliaisuuttani selasin nettiarvioita ja niistä päätellen moni on kuitenkin löytänyt Gradin romaanista lohtua ja voimia vaikeisiin tilanteisiin. En siis jyrää romaanin olemassaoloa vain siksi, että se oli minusta pöljä ja pannukakkumainen - vähän sellainen coelhomainen asetelma kaikin puolin. 

Luopumisen tuskaa

Meidän rakas Seat Ibiza siirrettiin virallisesti nimiini viime vuoden syyskuussa. Ollaan koko ajan tiedetty, että auto menee vaihtoon ennemmin tai myöhemmin ja tällä viikolla tulee vuosi siitä, kun ymmärrettiin, että kasvavan perhekoon myötä asia onkin akuutti. Tai meidän tapauksessa "akuutti".

Ei ajeta ihan hirvittävän paljon autolla, joten yllättävän pitkään jaksettiin säätää kaksiovisen auton takapenkille turvakaukaloa vöillä. Kunnes sitten pari viikkoa sitten halusin sukulointireissun lähestyessä lopultakin matkarattaat.

Valittiin kaksista mieleisistä ja budjettiin sopivista rattaista Britaxit, joissa jäi optio myös kaukaloyhteensopivuudelle. Kotiin tultuamme katsoin nettiautosta, josko Markon haaveilemaa automallia olisi lähialueilla myynnissä. Seuraavana päivänä käytiin koeajolla ja tehtiin tarjous, viime viikon maanantaina auto siirtyi meidän omistukseen. Tyypillinen hankintakuvio meille, mutta vähän pöljältä tuntuu ensin pohdiskella asioita vuoden verran ja sitten toimia kuin hetken mielijohteesta.

Koska kahdelle autolle ei taloudessa ole sen enempää tarvetta kuin haluakaan, on viimeinkin aika luopua Ibizasta. Siivosin auton tänään ja kirjoiteltiin juuri myynti-ilmoitus. Vaikka surutyötä on tehty pitkään, nyt kaihertaa. Ihmeellisen paljon, kun ottaa huomioon, miten paljon inhoan autoja ja niillä ajamista. Ibiza on vaarini vanha kauppakassi ja se on palvellut ensin vaaria, sitten äitiä ja lopulta meitä hyvin monta vuotta. Autosta luopuminen on väistämätöntä, mutta se tuntuu ihan kamalalta. Ehkäpä tästä vielä päästään yli, pakko kuitenkin toimia ennemmin järjellä kuin tunteella.

Mutta hei, ostakaa hyvä Ibiza. Monenmoisia pikkuvikoja, mutta periaatteessa ihan soiva peli. Ei maksa paljon.

Vauhtivauva

On hämmentävää, miten nopeasti pieni ihminen muuttuu ja oma elämä siinä samalla. Mittakaava on toki ulkomaailman näkökulmasta pieni, mutta meille jättimmäinen.

Jos miettii peruspäivääni nyt ja kolme viikkoa sitten, ne eivät juurikaan eroa toisistaan. Herään aamulla liian aikaisin katkonaisen yön jälkeen, omien ja lapsen aamupesujen ja aamupalan jälkeen leikitään, köllitään, vaunulenkkeillään, torkutaan, syödään ja pestään pyykkiä sekalaisessa järjestyksessä.

Tosin enää ei tarvitse juosta sängystä silmät ristissä sohvalle imettämään, vaan vauva haluaa istua sitterissä ja seurustella sillä aikaa, kun vanhemmat juovat aamukahvia. Vaunulenkille ei tarvitse myöskään sännätä suoraan syötön jälkeen, sillä vaikka uni vie lapsen kyllä sitten kun on viedäkseen, huuto ei ylitä vaarallisia desibelirajoja, vaikka kävisin pissalla ensin. Vielä hetki sitten jokainen poistuminen kodin ulkopuolelle vaati melkoisen määrän taktikointia ja säätämistä, mutta tänään lähdettiinkin puolen tunnin varoajalla vaunuilla keskustaan - ja myöhemmin päivällä uudestaan, kun päätettiinkin hypätä autoon koko perhe. Tyttö jaksoi hengailla hyväntuulisena niin lounastreffeillä kuin museo-opastuksellakin, eikä ilta sen jälkeen ollut edes kauheaa väninää.

Kaikkea sitä. Tietysti tässä kehityksen miinuspuolena tulee kaikenlaisia muita muutoksia. Esimerkiksi päikkäreitä ei pysty enää ennakoimaan oikein mitenkään ja tutut nälkäsignaalit loistavat poissaolollaan. En silti vaihtaisi tätä uutta tilannetta kuukauden takaiseen menoon enää, vaikka jollain tasolla surettaakin, millä vauhdilla vauva kasvaa, eikä ole yhtään niin pieni enää.

Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävät jo nekin päivät, kun uskallan esimerkiksi paistaa jotakin, vaikka oltaisiin kaksin kotona! Sellaisia ihmeaikoja odotellessa.

Syyskuun kirjat

Marko Annala: Paasto

Värityskirjan jälkeen toivoin, että Annala julkaisee uuden, rehdimmin fiktiivisen romaanin pian. Sain toiveeni. Voisi kuvitella, ettei Paaston tematiikka - keski-ikäisen miehen uskon- ja ennen kaikkea elämänkriisi - välttämättä kosketa henkilökohtaisella tasolla, mutta tarttumapintaa siitä löytyy varmasti jokaiselle lukijalle, myös minulle. Aihevalinta voisi olla myös todella raskas, mutta Annalan ytimekkyydessään kaunis ja helposti omaksuttava kieli tekee siitä kevyenoloista ja lähestyttävää luettavaa. Vaikka uskonto on Paastossa avoimesti ja monesti yksityiskohtaisestikin läsnä, se ei missään nimessä ole tarinassa tärkeintä, meritykset löytyvät muualta. Kaunis teos ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Henkilökohtaisena merkkipaluna mainittakoon, että Paasto oli myös ensimmäinen fyysinen kirja, jonka luin vauvan syntymän jälkeen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Minulla on tähän asti ollut Nälkäpelin mentävä aukko nykysivistyksessä - en ole nähnyt leffoja sen enempää kuin lukenut kirjojakaan. Kiitos Bookbeatin, ensimmäinen osa on nyt kuunneltu vaunulenkeillä. Suhtaudun nuortenkirjallisuuden massamenestyjiin lähtökohtaisesti aina vähän skeptisesti, mutta taas pääsin yllättymään positiivisesti. Nälkäpelissä ilahduttavaa: ainakin ensimmäinen osa on ihan oikeasti kirjallisesti hyvä ja menestyksensä ansainnut. Nälkäpelissä ahdistavaa: kirjan maailma on kammottava, eikä valitettavasti nykymenolla ollenkaan vaikea kuvitella lähitulevaisuuteen (vrt. Orjattaresi ja Teemestarin kirja). Itse asiassa vähän harmittaa, että tästä on tehty trilogia, sillä avaus toimii täydellisesti itsenäisenä tarinana, enkä ole varma, haluanko tietää, mihin kammottavuuksiin kertomus Katnissin vielä jatko-osissa kuljettaa. Väkivalta tuskin ainakaan vähenee, sen sulattaminen tekee kieltämättä aika tiukkaa.

Juustopaasto

Jotkut asiat eivät muutu. Yksi niistä näyttää olevan se, että pimenevä syksy saa minut viihtymään keittiössä, jos nyt blogiarkistosta voi minkäänlaista vuoden kiertoa päätellä.

Tällä kertaa taustalla ei ole samoihin makuihin kyllästyminen tai lopussa olevat rahat vaan ilmastoahdistus. Podin kammottavaa maailmantuskaa kyllä ennenkin, mutta YK:n ilmastoraportin julkaiseminen oman esikoisen ollessa 2,5 kuukautta nosti kyllä kierrokset aivan uudelle tasolle. Mitä ihmiskunta on tehnyt? Mitä minä olen mennyt tekemään?!

Olen onnistunut tuudittautumaan siihen, ettei oma hiilijalanjälkeni ole kovin suuri, mutta se ei pidä paikkaansa. Syön nimittäin nykyään ihan kammottavia määriä maitotuotteita, erityisesti juustoa. Se ei käy.

Akuuteinta ahdistusta olen nyt tyynnytellyt tekemällä kaikenmoista kauden kasviksista. Meillä on syöty punajuuripastaa, borssia, gruusialaista kaalilaatikkoa, vegaanisia linströminpihvejä, inkiväärilanttua, sienikastiketta, suppilovahveropiirakkaa ja savutofu-kaalipaistosta. Päivälleen viime vuoden tapaan Shepherd's Pie on suunnitelmissa tälle viikolle, sadepäiviin sopiva lämmittävän inkiväärinen porkkanasoppa on myös listalla.

Ihan hyvää kehitystä, mutta nyt kun olen hetken hengitellyt, on oikeasti ryhdistäydyttävä myös pitemmän päälle. On totta, etteivät ratkaisun avaimet löydy kenenkään yhden ihmisen kotikeittiöstä, vaan nyt tarvitaan isoja poliittisia päätöksiä ja yhteisiä linjoja, mutta johonkin voin vaikuttaa arjessakin. Ensisijaisesti siihen juustoon ja jogurttiin. Selasin tässä omia ruoka-aiheisia postauksiani parin viime vuoden ajalta ja olen potenut juustomorkkista näemmä tasaisin väliajoin aiemminkin. Miksi en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olen tiedostanut asian jo pidempään? Miksi olen niin saamaton? 

Kohtuus kaikessa, mutta meidän taloudessa kulutetut juustomäärät eivät ole pitkään aikaan kohtuutta nähneetkään. Juustopaasto alkoi siis viikonloppuna, kunnes tottumuksia on rukkailtu järkevämpään suuntaan. Tofu, paputahnat ja muut herkut. Mitäs kaikkea sinne kurkkuviipaleiden alle kannatikaan laittaa?

Voittajafiilis

Junamatkustelusta vauvan kanssa selvitty kunnialla kahteen suuntaan. Ei se rentouttavin kokemus, mutta aika voimaannuttava kuitenkin. Menomatkalla oli täyttä, mutta palvelut toimivat. Paluumatkalla taas mukavan väljää, mutta palveluvaunun vessassa sekä lavuaari että pullonlämmitin epäkunnossa.

Suurin kiitos kuuluu kätevät matkarattaat lainanneille kavereille! Ostoslistalla on omatkin, mutta ajatus oikeasti hyvien matkarattaiden tarpeellisuudesta meidän taloudessa vaan vahvistui tämän kokemuksen myötä. Kiitän myös itseäni, sillä selätin monta omaa kipupistettä, koska pakko oli ja kaikki vieläpä huomattavalla tyyneydellä. Kaiken tämän jälkeen maanantaina oli iltapäivällä aika voittajafiilis, mutta pakko silti sanoa, että ihan heti en ole innolla säntäämässä uuteen reissuun.

Sen verran kolmen yön matka vei veronsa, että koko loppuviikko on ollut ihan sekaisin! Rakentunut rytmi on heittänyt häränpyllyä ja joka päivä on pitänyt arvailla, missä välissä lapsi nukkuu, syö ja seurustelee. Seurustelu on tosin ollut aika vähäistä, taisivat kaikki uudet paikat, ihmiset ja tilanteet uuvuttaa tyttö vielä enemmän kuin paikan päällä ymmärsin.

Reissun rohkaisemana olen jatkanut omien pelkojen selättämistä kotona ja onkin ollut aika kiva viikko. Meillä on käynyt vieraita, minkä lisäksi ollaan käyty pari kertaa kylässä, kaupungilla, kirjaston avajaisissa ja kahvilassakin. Tänään kuitenkin vietin äidin omaa aikaa ja lähdin elokuviin ja kahvilaan yksin - tai siis kaverin kanssa, mutta ilman mukana kulkevaa vauvayksikköä. Hyvää teki sekin. Joskin temaattisesti Nuori Astrid ei ehkä ollut kevyin mahdollinen tuuletus vauva-arjesta, vaikka harvinaisen kaunis elokuva olikin. Ensi kerralla paremmalla tuurilla.

Ensimmäisiä kertoja

Paljon elämäni nykyisessä mittakaavassa jännittäviä asioita on tapahtunut ja tapahtumassa lähiaikoina.

Reilu viikko sitten olin ensimmäistä kertaa pitemmän aikaa erossa vauvasta, kun kävin kuuntelemassa ystäväni väitöksen ja illalla osallistuin vielä karonkkaankin. Samalla viikolla harjoittelin napanuoran venyttämistä ensin jumppatunnilla ja toisena päivänä kampaajalla. Tytöllä ei tietysti ollut minkään ekskursion aikana mitään hätää, enkä sen puolesta stressannutkaan, itseni vain. Yllättävän helpolla selvisin, vaikka ennen väitöspäivää sain nukuttua vain muutaman tunnin pätkissä, kun jännitin niin kovasti. Aika maagiselta tuntui pyöräillä Penttilässä syyskuun pimenevässä lauantai-illassa! Eipä olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, miten sellaista tunnetta voikaan alkaa huomaamattaan kaivata.

Menneenä viikonloppuna taas vietettiin nimiäisiä. Ulkoistettiin makeiden leivonnaisten tekeminen, minkä lisäksi saatiin korvaamatonta järjestelyapua Maijalta. Juhlat oli ihanat ja kaikki meni sujui kaikin puolin mallikkaasti, mutta sunnuntaina kyllä huomattiin, että tilaisuus vei veronsa niin juhlakalulta kuin vanhemmiltakin. Oman lisänsä toi se, että nimeä tietysti arvottiin vielä edellisenä iltana ja vaikka olenkin tyytyväinen valittuun nimeen, pääni ei ole nyt ihan sisäistänyt sitä, ettei enää voi eikä tarvitse venkslata. Eli päässä ruksuttaa vaikka minkälaiset nimiyhdistelmät ja muutenkin käyn vähän ylikierroksilla.

Nyt olisi varmaankin tarpeen olla muutama päivä ihan hissuksiin kotona, mutta tälle viikolle on sovittuna omaa lääkäriaikaa, matkarattaiden hankintaa ja ties mitä puuhaa oikeastaan viikon jokaiselle päivälle.

Eilen autoilin vauvan kanssa kaksin enimmäistä kertaa. Otettiin kevyt aloitus kaupunginosan sisällä kyläilemään, että tänään selvitään rauhallisemmin mielin lääkäriin asti. Huomenna lapsi taas saa ensimmäisen rotarokotteen, minkä lisäksi päätin vielä lähteä junalla sukuloimaan perjantaina. Eli paitsi että on pakko selvitä ilman apua junaan perjantaiaamuna ajoissa, pitää myös selvitä se 4,5 tunnin junamatka. Halp! Hyvällä tuurilla tenava nukkuu matkasta ainakin puolet, mutta viime päivinä päikkärit ovat olleet rytmimuutosten takia enemmän tai vähemmän henkimaailman hommia.

Yhteiskunnan aikatauluihin emme voi vaikuttaa, mutta muuten pitänee ottaa lungimmin. Muistutus koskee ensisijaisesti minua.

Elokuun luetut

Cassandra Clare: Tuhkakaupunki

Nuorten fantasiasarjan toinen osa oli ensimmäisen tapaan kevyttä luettavaa ilman turhan monimutkaisia rakenteita, eli passelia aineistoa myös imettävälle yölukijalle. Luukaupungista tutun Claryn ja kumppaneiden tarina jatkuu  tarinan pahiksen viedessä juonittelunsa entistä isommille kierroksille. Mitään maailman omaperäisintä juonta tässäkään ei yritetä rakentaa, mutta muutamia yllätyksiäkin mahtui matkan varrelle ja enempiä spoilaamatta kerrottakoon, että jo ensimmäisessä osassa esitellään nuortenkirjoille harvinainen tabuasetelma, jonka kanssa tässä toisessa kipuillaankin jo ihan huolella. Eikä Clare kaikkien muidenkaan ratkaisujensa kanssa päästä lukijaa helpolla, vaikka teineille kirjoittaakin eli sinällään ihan piristävä poikkeus kaavaan, joskaan en kaikista ratkaisuista ole erityisesti tykännyt. Koska mainitussa tabussa muuten piehtaroidaan tässä osassa varsin avoimesti, minulla on vahva veikkaus, miten asia vielä tulevissa osissa ratkaistaan. Veikkaan että se selviää tällä yövalvomisella ennemmin kuin myöhemmin, koska sarjan kaikki osat löytyvät Ellibsistä ja ovat siis luettavissa myös puhelimella...

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Tytön ja pommin jatko-osa vei jo edellisen osan lopun ylikierrokset vielä seuraavalle tasolle. Edellisestä osasta tuttu Metro on päätynyt Berliiniin ja siellä kuviot on isommat ja meno hurjempaa kuin Suomessa. Toki Kotkassakin pyöritään loppumetreillä ja hurjuudet seuraavat perässä. Itseltäni meni tämän takia vähän maku trilogiaan, mutta toiminnan ystäville tämä varmaankin uppoaa. Järvelä kuitenkin rakentaa kerrontaa sen verran hyvin, että minäkin viihdyin myös tämän osan kanssa ihan hyvin. Kiittelen etenkin siitä, ettei kirjassa ole vain mustavalkoisesti hyviä ja huonoja tyyppejä, pääasiassa liikutaan täysin harmaalla alueella. 

Outi Pakkanen: Rakastaja

Yleensä Pakkasen kirjat ovat minusta vetäviä, helppolukuisia dekkareita, mutta Rakastajasta vetävyys tuntui puuttuvan kokonaan. Dekkariuskin on itse asiassa vähän kyseenalaista, vaikka kirjassa rikos tapahtuukin. Pääasiassa tarina oli itse asiassa minusta vähän tylsä - astelmaa rakenneltiin niin pitkään ja huolella, että varsinaiset tapahtumat jäivät vähiin. Rakenne kuitenkin toimi erinomaisen hyvin yövalvojalle: 10-20 minuuttia lukemista kerrallaan ja silti kirjassa pysyi hyvin kärryillä.

Kaksin kotona

Menossa on ultimaattinen arkitesti: kolme päivää (ja kaksi yötä) kaksin vauvan kanssa. Eiliseltä peruuntuivat kaikki suunnitellut kaverihengaukset eli oikeasti vietettiin kaksin koko päivä. Tämän päivän kohtalo on vielä vähän epäselvä.

Onneksi meidän babby on edes yhdessä asiassa ennustettava: aamulla jaksaa olla hereillä kaksi tuntia, johon sisältyy kaksi ruokailua. Siinä pitää hoitaa myös itselleen aamiaista naamaan ja ulkoiluun sopivat vaatteet päälle, koska sitten on jo harvinaisen kiire päikkäreille. Jos vauvan nukuttaa vaunuihin ennen väsymysraivoa, vetelee niissä sikeitä pari tuntia, ehkä jopa kolme - etenkin nyt kun on toimiva itkuhälytin ja vaunut voi jättää pihalle. Sisällä unet ei suju ihan niin hyvin, mutta sujuvat kuitenkin.

Vaikka typsällä on muutenkin aika tarkka ruoka- ja unirytmi, päivän tarkemman kulun suhteen kaikki muu on arvoitus. Silti ihan mukava tietää, että päivään mahtuu edes tunnin verran rauhallista aikaa tehdä mitä ikinä. Eilen siivosin, tänään näemmä istun koneella, selailen lehtiä ja juon teetä. Tein tiistaina näiden päivien lounaat ja päivälliset valmiiksi annosrasioissa jääkaappiin eli niitä ei tarvitse tällä hetkellä sen enempää murehtia. Pyykkiäkin aion miettiä vasta viikonloppuna.

Olin kovasti toivonut, että tässä vaiheessa uskallettaisiin jo reissata vähän pidemmällekin kuin kahden kilometrin säteelle, mutta koska tissimurheet jatkuvat edelleen, pysyn toistaiseksi mieluiten kodin lähettyvillä ihan jo oman mielenterveyden vuoksi. Viime perjantain ekskursio keskustaan ei nimittäin päättynyt sen suhteen kovin hyvin.

Onneksi tänään aukeaa meidän uusi lähikirjasto! Päivittäiset visiteerausmahdollisuudet vaunulenkkien yhteydessä muuttuvat huomattavasti mielekkäämmiksi, kun saan lähikaupan ja apteekin rinnalle uuden, niitä huomattavasti mielekkäämmän kohteen. Ja kohta toivottavasti uskallan liikkua vähän laajemmallakin alueella yksin kaksin. Mutta sitä odotellessa aion haahuilla kirjaston käytävillä vaikka joka päivä.

Tissi

Olen aina ihmetellyt pienten lasten bloggaavia vanhempia. Millä ajalla ja energialla niitä tekstejä oikein syntyy? Nyt kun tässä himpun vaille viisi viikkoa olen asiaa harjoitellut, ei ihmetys ole ainakaan vähentynyt.

Kaikki hiljaiset hetket pitää hyödyntää käymällä vessassa tai suihkussa, pesemällä pyykkiä, syömällä, desinfioimalla pulloja ja pumppuja, etsimällä sopivia vaatteita nettikaupasta, raikkoamalla yleistä entropiaa elintilasta että sekaan mahtuu, mitä näitä nyt on. Koska päiväunetkin jää useimpina päivinä vain haaveeksi, jäsennellyn tekstin tuottaminen ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä, jos aikaa jää puuhastelulta yli. Ja meitä on kuitenkin kaksi aikuista kotona melkein koko ajan!

Oman lisänsä pakkaan tuo se, että olen monien muiden tuoreiden äitien tapaan muuttunut henkisesti pelkäksi tissiksi, jolle ei kuulu kuin niitä samoja pulloja ja pumppuja, imetyskipuja tai onnistumisia ja vauvan ruokailujen kellottamista. Jos kipujen aiheuttamaa stressiä ja murhetta ei lasketa, tissiksi muuttuminen on minulle kyllä ihan ok. Se vaan tekee kuulumisten vaihtamisesta ja kirjoittamisesta aika tylsää.

Päässä kyllä pyörii lista asioista, joita olisin toivonut tietäväni etukäteen. Ehkä saan vielä aikaiseksi kirjoittaa sen ylös. Kunhan nyt vielä vähän jäsentelen ja aikaa ilmaantuu.

Heinäkuun luetut

Laura Andersson: Voit nukkua

Uniopas vauvaperheen yhtenäisiin yöuniin. Helppolukuinen ja kiinnostava, mutta luvut vähän rönsyilevät ja asia voi olla vaikea bongata tekstin seasta. Plussaa siis jokaisen luvun päätteeksi löytyvästä tiivistelmäaukeamasta, jossa pääpointit on listattu helposti omaksuttavaan muotoon. Luin kirjan ennen synnytystä ja kolmeviikkoisen vauvan kanssa ei oppeja vielä ole voinut oikein soveltaa käytäntöön, joten toimivuudesta en osaa vielä sen enempää sanoa. Lukemisen ja kokeilemisen arvoinen kirja joka tapauksessa, etenkin jos vauvan nukahtaminen tuottaa ongelmia tai jännittää etukäteen.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Mitä jos unohtaisit viimeiset kymmenen vuotta elämästäsi? Kiinnostavan alkuasetelman alta paljastui juuri sopivan kevyt ja koukuttava kesäkirja heinäkuun mateleviin päiviin sekä luettavaksi jalkapallon MM-turnauksen pyöriessä taustalla. Toisaalta keveyden rinnalla kulkivat ahdistavat teemat, minkä lisäksi tuskastuin vähän väliä joihinkin henkilöhahmoihin ja valintoihin eli jos vain haluaa lukea tätä vakavammalla otteella, kirja ei päästä niin helpolla kuin kuulisi. Oi voisipa fiktiivistä hahmoa ravistella! Ja siinä sivussa kirjailijaa myös. Nainen joka unohti ei mielestäni ollut sitä ihan parasta Moriartya, mutta tykkäsin kyllä paljon enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä. Toimisi todennäköisesti myös lukujumin purkamiseen.

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset (Themis-kansiot #1)

Maanpinnan alta alkaa löytyä jättimäisiä, tuntemattomasta metallista tehtyjä ruumiinosia, joita salainen tiimi alkaa koota ja selvittää arvoitusta. Kansi uhosi, että jos luet yhden scifikirjan tänä vuonna, lue tämä. En nyt ihan niin fiiliksissä tästä ollut, lähinnä sen takia, että olen perinteisemmän kerronnan ystävä ja Uinuvien jättiläisten teksti koostui käytännössä haastatteluista ja muutamista päiväkirjamerkinnöistä. Asetelma on kuitenkin kiinnostava, Sylvain kuljettaa tarinaa koukuttavasti muodon sisällä eteenpäin ja teksti muuttui ainakin omassa päässäni nopeasti varsin visuaaliseksi. Tästä voisikin saada hienon Westworld-henkisen sarjan, nopeiden juonenkäänteiden sarjatulitusta ei nimittäin ainakaan ensimmäisen osan perusteella kannata odottaa.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Tämä on ollut lukulistalla jo pitkään ja lopulta päädyin äänikirjaan, kun paksuun historialliseen romaaniin tarttuminen ei innostanut, vaikka tarina kiinnostikin kovasti. Suomenkielisen äänikirjan lukee Vuokko Hovatta, mikä nosti kirjan tason vielä seuraavaan potenssiin. 1600-luvun lopun Amsterdam on monin paikoin yllättävän edistyksellinen, mutta naisen oikeuksilla ei varsinaisesti juhlita. Tuntemattoman kauppiaan vaimoksi kaupunkiin muuttavan nuoren Nellan tarina onkin paikoin tuskastuttavaa luettavaa: avioliitto on myös ajan standardein erikoinen, vastaanotto uuteen kotiin ahdistava ja muutenkin tarinaa ja sen vähän viistoon kasvaineita henkilöhahmoja varjostaa alusta loppuun synkkä vire. Ripaus fantasiaakin taitaa olla mukana, mutta siihen ei tartuta eikä lopussa juurikaan selitellä. Nukkekaapin suurimman arvoituksen osalta avoin loppu olikin sopivassa suhteessa sekä kutkuttava että turhauttava. Tykkäsin kovasti etenkin Burtonin tavasta rakentaa tarinaa ja saman kirjailijan Muusa voisikin olla seuraavana luku(kuuntelu)listalla. Ja aina plussaa, jos kokonaisen romaanin pohjana on museoesine!

Uusi aika

Vauva-"arki" on täällä. Näin 9 kotona vietetyn päivän jälkeen ei vielä paljon voi rutiineista puhua, vaikka muutamia ihan toimivia ratkaisuja ollaankin jo keksitty ja toistuvasti sovellettu. Elämä on aika tapahtumaköyhää, mutta ainakaan ei enää tarvitse tehdä palapelejä ja kävellä päivittäin keskustaan ihan vain siksi, että saisi ajan kulumaan.

Tutustuminen on jännää, tavallaan nopeaa, tavallaan turhauttavan hidasta. Hiljalleen alkaa hahmottaa erilaiset signaalit ja ennakoimaan tilanteita, mutta paljon on vielä tuurin, arvailujen ja erehdysten varassa. Tänään osasin välttää iltaraivarit, vaan saapa nähdä mitä yö tuo tullessaan... Tai huomisilta, kun meillä on ensimmäistä kertaa yövieraita!

Toistaiseksi kuitenkin kaikki kunnossa ja äippäkin vielä järjissään. Toisin sanoen menee paremmin kuin uskalsin etukäteen edes odottaa. 

Mutta tämä helle. Voi nyt helvetti. En yleensä jaksa valittaa säästä, mutta paahtava iltapäiväaurinko tekee tässä asunnossa kyllä tehtävänsä eli olo on tukala niin pienemmillä kuin isommillakin ihmisillä.

Rokiton viikko

Ollaan vuosia puhuttu, että joskus olisi kiinnostavaa skipata itse Ilosaarirock ja suorittaa oheisohjelmaa koko viikko. Tänä vuonna ajatus tuli toteutettua puoliksi vahingossa. Lauantaina en tosin jatkoklubeille enää jaksanut, kun päivä meni vieraiden kanssa ja ilta univajetta paikatessa. Sunnuntain rokkibrunssikin jäi väliin, vaikka kävinkin moikkaamassa bussia odottavaa kaveria Ilosaaressa mitä parhaimpaan brunssiaikaan. 

Tiistaista perjantaihin suoritin kuitenkin Popkatua kiitettävästi: näin joka päivä vähintään yhden keikan ja useampana päivänä monta. Tapasin paljon tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Lisäksi kävin kaikissa Popkadun päätapahtumapaikoissa ja ehdin kerrankin hengata Rytmipuistossa pitkän kaavan mukaan. Ei huono. Sen lisäksi lempikeikat taisivat olla paikallisin voimin toteutettuja: (proto)Torvinen torstaina Kerubissa ja Cane Vuorjoki Surakan pihassa perjantaina. Faarao Pirttikangas oli takuuhyvä, samoin Pekko Käppi olisi ollut, jos Lasiterassin happitilanne olisi sallinnut pysyä paikalla kauemmin kuin kolme biisiä.

Jalatkin ovat festarinjälkeisessä olotilassa melkein sattumalta. Menin nimittäin lainaamaan pyöräni rokkitalkoolaisille ja puhelimeni askelmittari kertoo minun kävelleen maanantaista sunnuntaihin lähes 102 000 askelta. Se tekee keskimäärin reilu kymmenen kilometriä päivässä. Halleluja. 

Miinuksena syötiin ulkona käytännön syistä ja mukavuudenhalusta niin monta kertaa, että omatunto kolkuttelee molempia ihan urakalla. Eli luonnollisesti käytiin tänään kauppareissun yhteydessä Heinosen leipomossa syömässä. Hyvin lähti viikko käyntiin! Mutta kuka ihme jaksaa tällä helteellä laittaa ruokaa, vieläpä useamman kerran päivässä? Kysynpä vaan. Ja jos ei käytä rahaa pääsylippuun, voi ehkä tukea paikallisia yrittäjiä senkin edestä.

Kaiken kaikkiaan siis rokittomuudesta huolimatta varsin hyvä viikko - Joensuun heinäkuu on ihana. Olen silti ihan huojentunut, että aktiivisin aika on nyt takana ja voi lööbata sohvalla kaikessa rauhassa, sillä sosiaalinen ähky on tosiasia. Ihan kuin Rokin jälkeen konsanaan.

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Kesäkuun kirjat

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian viimeinen osa sijoittui edellisiä arkisimpaan ympäristöön ja tunnelmakin oli erilainen. Arkiympyröihin tunkeva painostavuus toimi minulle hienosti: normaalin elämän paineet ja koukerot kietoutuivat tämänkertaiseen seikkailuun ihan uudella tavalla ja koukuttivat kuuntelemaan aina vielä yhden luvun lisää (lainasin tämänkin Ellibsin äänikirjana). Päätösosassa oli mukana myös eniten klassinen whodunit-asetelma eli pahiksen henkilöllisyyttä sai arvailla loppumetreille asti, mikä tunnetusti toimii minulle. Suuri kuvio oli ehkä kuitenkin makuuni hitusen yliampuva, mutta se saattaa olla iän tuomaa kyynisyyttä. Pysyn kannassani: olisipa nämä kirjat olleet saatavilla jo silloin, kun olin teini.

Cassandra Clare: Luukaupunki

En juurikaan lue fanficia, mutta Cassandra Claren kirjoittamaa LOTR-fanficia luin joskus vuosituhannen taitteessa, koska tykkäsin kirjoittajan tyylistä ja huumorista kovasti. Sen takia Luukaupunkikin on ollut lukulistalla jo lähemmäs kymmenen vuotta, mutta sain vasta nyt tartuttua siihen. Harmillisesti tyyli ei ainakaan käännettynä ole yhtä valloittava ja tarinakin tuntui siltä kuin olisin lukenut sen jo aiemmin: nuori nainen joutuu keskelle hyvän ja pahan kamppailua ja saa tietää olevansa erilainen, vähän kuin supersankari! Kuulostaako tutulta? Luukaupunki ei ehkä ole se paras ja originaalein avaus uudelle sarjalle, mutta minulle se tuli kyllä hyvään saumaan, koska mitään vakavampaa tekstiä on juuri nyt tosi vaikea omaksua. Koska kirjoja pelkästään tässä sarjassa on ilmestynyt jo kuusi ja niiden pohjalta on tehty sekä ison budjetin leffa että Netflix-sarja, on se tainnut upota muihinkin. Hyvillä mielin aion tarttua siis myös seuraavaan osaan, kunhan olen taas nollausseikkailun tarpeessa.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

En ole lukenut paljon puhuttua Mielikuvituspoikaystävää, joten en osannut odottaa tältä juuri mitään.  Bikinirajatapaus herätti vähän kahtalaisia tunteita - vaikka omasta sinkkuelämästä on vierähtänyt jo pidempi tovi, toisinaan tutut kuviot ja ajatusmallit naurattivat paljonkin, välillä taas tuntui että jutut oli ylilyövän ronskeja ihan vain ronskiuden vuoksi, minkä koen aina melko ärsyttäväksi. Kevyt ja napakka kirja eli ihan toimivaa kesäviihdettä kaikesta huolimatta.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka

Ah, ihanan koukuttava Melchior! Ja toimi myös kesällä luettuna, vaikka Melchiorit ovatkin mielestäni parhaimmillaan talven pimeinä iltoina. Mietittiin tuossa viikonloppuna, paranevatko Melchiorit huomattavasti mitä pitemmälle sarja etenee - jos Pyövelin tyttären notkahdusta ei lasketa - vai ovatko suomennokset vain muuttuneet sujuvammiksi. Niin tai näin, tuntuu että ahmaisin tämän hetkessä ja olisin kevyesti lukenut vielä ainakin sata sivua lisää. Tarinassa vuorottelevat sekä vanhempi apteekkari Melchior Tallinnassa että nuorempi Lyypekissä ja vaikka toistaiseksi isän seikkailut kiinnostavat minua huomattavasti enemmän, tuntuu että Hargla petaa pojan tarinan myötä jatkoa myös sarjan tulevaisuudelle. Hyvä niin, sillä kyllä näitä ilokseen lukee. Gotlandi kurat on ilmestynyt viroksi viime vuonna, käännöstä odotellessa!

Grillikesä 2018

Ostettiin pari viikkoa sitten grilli. Mistä sen huomaa? Esimerkiksi kaikesta.

Tähän mennessä kesän grillisuosikeiksini ovat muodostuneet kaikki munakoisoasiat, grillatut uudet perunat, Poppamiehen kirsikkakolasoosilla marinoitu tofu, samassa soosissa valellut persikat sekä Markon oman pihan yrteistä tekemä kermaviilikastike. Uusia löytynee ennen kuin huomaankaan.

Grilli on pöhissyt myös sadesäässä eli Lidlin kauden mainoslausetta toteutetaan tällä suunnalla ihan täydestä sydämestä.

Nyt kun vielä keksisi, miten hämäisi meidän takapihan sorahirvityksen näyttämään pysyvästi mukavalta kesäkeitaalta, niin olisipa parasta. Juhannukseksi pihalle kannetut matot siirtyivät jo epävakaiden säiden tieltä takaisin sisätiloihin.

Toukokuun luetut

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Se erilainen vauvakirja. Rämön ja Lahden jutut ovat hauskoja, hämmentävän suoria ja pirteän erilaisia, joten en ihmettele että tämä on kerännyt tosi paljon lukijoita sekä äideistä, odottajista että lapsettomista. Paljon asiaa tiiviissä paketissa, joskin tämäkin kannattaa lukea oman maalaisjärkisuodattimen läpi.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Periaatteessa hauska, teemoittain lyhyisiin lukuihin jaoteltu kirja Pottereiden kääntämisestä. Kirja valottaa minua suunnattomasti kiinnostavaa kääntämisprosessia etenkin nimien ja Pottereille ominaisen uuden sanaston osalta ja oli sen takia kyllä houkuttavaa ja koukuttavaa luettavaa. Toisaalta jotain jäi puuttumaan: Pollomuhku ja Posityyhtynen on ehkä suunnattu enemmän lapsille kuin aikuisille, mutta olisin siitä huolimatta paikoin kaivannut vähän jämäkämpää otetta ja enemmän konkreettisia esimerkkejä. Lisäksi lyhyestä mitastaan huolimatta kirjaa vaivaa välillä toisto, joka ainakin näin aikuislukijalle pistää pahasti silmään.

Vanessa Tait: The Looking Glass House

Tämä on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun näin kirjan Lontoon Hatchardsilla yli kaksi vuotta sitten. Kirjan reunamilla on Liisa Ihmemaassa -kirjan kirjoittaminen, keskiössä Liddellin perheen kotiopettaja ja Charles Dodgson sekä itse Liddellit jossain siellä välissä. Ostin Looking Glass Housen Playsta ja luin puhelimella, kun aikanaan jäi fyysinen kappale hankkimatta. Johtuiko sitten formaatista vai muuton jälkeisestä väsymyksestä, mutta minulla kestä ihan kohtuuttoman kauan saada tarinasta kunnolla kiinni. Kun lopulta pääsin kärryille, tykkäsin tarinasta kyllä, vaikka se ei ollutkaan odotusteni mukaan maagista realismia ja arkiseen kerrontaan sopeutuminen kesti hetken. Mary Pritchett on toiveidensa ja sovinnaisuuden ristiaallokossa juuri oikealla tavalla turhauttava päähenkilö ja viktoriaanisen ajan käytössäännöt nyppivät nykylukijaa. Vaikka teos on fiktiota, kirjan viimeisillä sivuilla tajusin, että Vanessa Taitt on Alicen lapsenlapsenlapsi ja perheessä kulkeneet tiedonmurut toivat vielä uudenlaista hohtoa juuri luetulle.

Vegaaninen vaihtoehto

Olen viime aikoina syönyt huomattavasti normaalia enemmän eläinperäisiä proteiineja, pohjalukemiin tippuneiden rauta-arvojen myötä myös punaista lihaa. 

Rauta-arvot ovat nyt noususuhdanteessa, mutta muuten olo on ollut tukala ja tukkoinen. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut, mikä ravinto on omalle kropalle sopivaa ja mikä ei. Onneksi havahduin asiaan viikonloppuna ja vietin vegaanisen lauantain. Samalla linjalla jatkoin myös pitkälle sunnuntaihin, vaikka illasta söinkin vähän juustoa ja rahkaa.

Kannatti. Olo oli välittömästi kevyempi ja hengittäminen helpompaa. En muistanut infota asiasta lauantain leffaillan emäntää, mutta ilmeisesti hyvät ideat kulkevat varsin vikkelästi jollain näkymättömillä aalloilla, koska tarjolla oli hummusta, ruissnackseja ja porkkanaa. 

Näilläkin eväillä voi syödä itsensä balloksi, voin kertoo.

Nyt kun ne aallot kulkisivat vielä takaisin tänne omaankin suuntaan - en ole kokonaan eläinperäisistä ruoka-aineista tässä elämäntilanteessa luopumassa, mutta ehkäpä oman hyvinvoinnin kannalta voisi olla järkevää panostaa taas enemmän kasvipohjaisiin vaihtoehtoihin.

Mutta miksi tuntuu, että olen kirjoittanut tämän saman havainnon tänne blogiin monta kertaa aiemminkin? Kiva huomata, miten tehokkaasti sitä oppii virheistään.

Lomalla kotona

Kaikki somesyötteeni ovat täynnä kavereiden lomakuvia Tsekeistä, Portugalista, Tanskasta ja Kreikan saaristosta. Ne eivät varsinaisesti auta matkakuumeeseen, mutta kieltämättä on ollut ihan tervetullut tällainenkin loma, kun vain laittaa kotia kuntoon, eikä suhaa ympäri maata tai mannerta. Kesäasioita nimittäin nekin.

Tällä viikolla pesin ikkunat. Luulin oikeasti, että meillä on jonkinlainen sininen taitto ikkunalasissa, mutta ne olivatkin vain ihan rehellisesti likaiset. Tällä viikolla ostettiin myös grilli ja korkattiin se eilen. Yrtitkin on istutettu pihalle, kaukalo ujutettu jääkaapin alle ja pyykkivuori pienenee koneellinen kerrallaan.

Ehkä tämä tästä.

Eniten harmittaa, että vessan remontti on edelleen aloittamatta, mutta asbestinäyte sentään otettiin eilen. Henkinen deadline kaikille rempoille oli juhannus, mutta ehkä tuon vessan kanssa vielä pärjää jonkun tovin - ja pidetään peukkuja sille, että näytteestä ei asbestia paljastuisi eli pintarempan voisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle omin voimin. Vähän olen skeptinen, mutta tämäpä ei minun käsissäni millään tasolla ole.

Keskistyn siis asioihin, joihin voin vaikuttaa. Jospa juhannukseen mennessä olisi viimeiset huonekalut sentään kasassa ja romunurkka purettu olkkarin kulmasta.

Ja onhan se Suomen luontokin kaunis tähän aikaan vuodessa eli jospa aina välissä ulkoilisikin vähän.

Lyhin reitti lähikauppaan on suht idyllinen.

Lomamoodi näkyy kyllä tässäkin: sain tällä viikolla kommenttia, että auringossa on selvästi oltu ja katsoin tarkasti peiliin ekaa kertaa viikkoihin. Pisamat, check. Pigmenttiviikset, check. Tämän vuoden uutuutena ruskeat, alati kasvavat pigmenttiläiskät poskipäissä. Onneksi saan Dermosililta tilatut täsmäaseet UV-säteilyä vastaan haltuuni vielä tänään.

Hankkija sohvapöydällä

Uusi elämänvaihe manifestoituu kiinnostavilla tavoilla.

Siitä on jo useampi viikko, kun huomattiin että meistä on tullut ne ihmiset, jotka perjantai-iltana käyvät lenkillä, lämmittävät saunan ja katsovat kymppiuutiset. Tämä on toistaiseksi tapahtunut kai kerran, mutta sehän riittää.

Eilen taas havahduin siihen, että paitsi etten ole vieläkään muistanut viedä "ei mainoksia"-tarraa postilaatikkoon, myös selasin läpi kaikki tulleet mainokset ja nostin sivuun ne, missä oli parhaat meitä koskevat tarjoukset. Yksi niistä oli Hankkijan mainos.

Saattaisi ahdistaa, ellei naurattaisi.

Mutta ihan kaikkea ei mainospinokaan ratkaise. Mistä sellaisia isoja lattiatyynyjä saa? Mielellään kohtuuhintaan, ei nyt viitsisi reilua satasta kappaleelta design-yksilöistä maksaa arki- ja ulkokäyttöön. Eivät taida olla muodissa, kun järkeviä ei tahdo löytyä mistään.

Meinasin jo kirjoittaa, että tyynyjä lukuun ottamatta isoimmat hankinnat alkavat olla jo ostettu tai vähintään skoutattu. Mutta olen tainnut sanoa niin viimeisten viikkojen aikana useampaan otteeseen, joten ehkäpä ei vielä innostutakaan liiaksi... Uudet ideat lymyävät jossain kulman takana kuitenkin. Ainakin niin kauan kuin budjettia riittää.

Työpaikan ovi kiinni

Jäin lomalle. Latauduin asiaan henkisesti koko viime viikon, mutta kyllä tämä silti pienen sulattelun taitaa pään sisällä vielä vaatia.

Viikonloppu meni vielä melkoisella minuuttiaikataululla, mutta onnistuin silti eilen nukkumaan kahdet päikkärit ja viime yönä noin 8,5 tunnin yöunet. Tänään on nukuttanut koko päivän. Voisi siis ehkä päätellä, ettei loma alkanut ainakaan liian aikaisin ja että kuitattavaa väsymystä on kevään aikana kertynyt ihan riittämiin.

Varasin myös eilen kampaajan tälle päivälle ja hierojan torstaille. Yritän nyt viettää hyvällä omallatunnolla hemmottelun teemaviikkoa, vaikka tekemistä kotona riittäisi kyllä. 

Tekemisen luonne kotona on muuttunut. Koska päätettiin siirtää osa remonttihommista suosiolla loppuvuoden puolelle, enää ei ole niinkään konkreettista rempattavaa ja purettavaa, vaan järjestelemistä ja siivottavaa. Eli (tällä erää) loppusuoralla mennään, joskin tämähän se ärsyttävin vaihe on, kun edistymistä ei enää näe samalla tavalla. Mutta ehkä tämä tästä vielä valmistuu, hylly kerrallaan jos ei muuten. Purin tänään matkalaukullisen vaatteita kaappiin ja lepäilin sen jälkeen vartin verran vaaka-asennossa. Voisin jatkaa samalla suhteella loppuviikon.

Ja ehkä tässä voi alkaa jo miettiä ikkunoiden pesemistä, pihan laittamista ja viimeisiä huonekaluhankintoja. Kunhan jaksan tästä sohvalta nousta...

Huhtikuun luetut

On niin kuuma, etten meinaa jaksaa kotona enää avata konetta ja laittaa näppistä laulamaan, vaikka tämäkin postaus on ollut aloitettuna luonnoksena jo viikkotolkulla. Nyt jos koskaan! Samalla yritän häätää siviiliminäni kaataneen kirjoitusjumin.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kotkan (!) graffitipiireihin sijoittuva Tyttö ja pommi on varsin ansiokas trilogian avaus: sujuvaa kerrontaa, helppolukuista kieltä ja jatkuvasti kasvava jännite. Monesti on vaivaannuttavaa lukea, kun selkeästi aikuinen kirjailija asettuu kirjoittamaan nuoren näkökulmasta - jostain syystä tämä vaivaa etenkin suomalaisissa kirjoissa ja etenkin kielen puolesta, en tiedä miksi. Järvelän romaani ei tähän onneksi kompastu ja viihdyin kirjan matkassa hyvin melkein loppuun saakka. Loppupuolella meno karkaa vähän lapasesta ja olisinkin toivonut vähän hillitympää ratkaisua konflikteihin, mutta ehkäpä niitä on vielä luvassa seuraavissa osissa. Bonusta paitsi Kotkasta, myös sopivan rosoisesta naispäähenkilöstä.

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Kuuntelin tämän äänikirjana, enkä lainatessa tajunnut, että se on jatkoa Meikkipussin pohjalta -kirjalle. Koska kyseessä on enemmän pakinakokoelma kuin romaani, Ylipainolisämaksu toimii myös onneksi itsenäisenä eli ensimmäisen osan lukemattomuus ei haitannut menoa. Päähenkilö Tytti on viisikymppinen nainen, joka tässä kirjassa pohtii elämäänsä matkojen ja matkametaforien kautta. Välillä Tytin ajatukset olivat samastuttavia, välillä raivostuttavia, mutta niinhän se elämässä menee. Hahmo tuntui siis todelliselta ja siitä plussaa, mutta en voi sanoa, että olisin ollut tästä erityisen fiiliksissä. Lyhyiden lukujensa ansiosta tämä oli kuitenkin hyvää kuunneltavaa iltalenkeillä ja työmatkoilla, joten koko kirja tuli kuunneltua sujuvasti loppuun. Veikkaisin silti, että itse luettuna tämä olisi toiminut paljon paremmin.

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan

Jos oma talous heittää häränpyllyä, kannattaako ottaa Austenin opit käyttöön ja etsiä itselleen rikas aviomies? Lainasin tämän toki varta vasten muuttoajankohtaan nollauslukemiseksi, mutta voi hyvä ihme, että oli huono kirja. Tyylilajiin uskollisesti loppuratkaisu oli selvillä jo alkumetreiltä, ei siinä mitään, mutta myös kaikki välissä tapahtuva oli mielikuvituksetonta ja tylsää. Tykkäsin kahdesta asiasta: vuoden 2008 talouskriisin näkymisestä ihmisten elämässä ja Izzon tavasta nimetä kirjan henkilöt Austenin romaanihenkilöiden mukaan. Niiden pohjalta en pelkästään voi suositella. Parempaakin nollauslukemista on tarjolla.

J.P. Delaney: Edellinen asukas

Yksi Goodreadsin arvostelu tiivisti tämän hyvin: joku on huomannut Fifty Shades of Greyn ja Nainen junassa menestyksen ja päättänyt yhdistää ne yhdeksi romaaniksi. Siitä tässä pitkälti on kysymys. Pintapuolisesti mukautuvista naisista, eksentrisesta rikkaasta miehestä ja menneisyyden mysteerivyyhdistä, joka aukeaa vähän kerrallaan. Onneksi painotus on edemmän Hawkinsilla kuin Jamesiin, mutta kyllähän tämä paikoin vähän pöljä kirja oli. Teos kulki kahdella aikatasolla ja rakenne toimikin minulle hyvin, samoin loppuratkaisu rullasi auki hyvää tahtia. Muuten tämä jätti vähän kylmäksi.

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

Pientä pintaremonttia

Pieni on suhteellinen käsite. Jollekin seinien ja lattioiden uusiminen voisi olla helppo nakki, mutta kaksi remonttinoviisia on joutunut kyllä koetukselle.

Kolme yötä vanhassa kodissa jäljellä. Olo on yllättävän haikea, vaikka muuttoa olenkin odottanut viikkoja kuukausia vuosia. En ole aikuisiällä asunut missään niin pitkään kuin tässä. Valtaosa tavaroista on pakattu, muutama hassu laatikko keittiössä odottaa vielä urakointia. Paniikki ehtii toki iskeä vielä perjantaina, mutta muuta en olettanutkaan.

En voi kyllä suositella tätä alle kahden viikon pintaremonttiaikataulua. Päätettiin maksaa remppafirmalle olkkarin lattian vaihtamisesta, mutta kaikki muu ollaan tehty "itse". Marko onkin tehnyt hommia ihan oikeasti, mutta itse olen ollut lähinnä hyödyksi kevyissä tapetinpoisto- ja muonitushommissa. Ilman remppataitoisia ja poikkeuksellisen kilttejä ystäviä oltaisiin oltu pulassa, mutta onneksi apua kysyvälle löytyy. 

En pysty uskomaan, miten pitkällä remonttihommat on - kaikki akuuteimmat tavoitteet taidetaan jopa saavuttaa ennen h-hetkeä. Olo on epäuskoinen. Tätä kiitollisuudenvelkaa tosin ei pysty millään ikinä kuittaamaan.

Tietysti edellinen ei tarkoita sitä, etteikö hommia riittäisi makkareiden pinnoissa ja alakerran vessassa vielä muuton jälkeenkin, mutta se on sivuseikka. Olkkarin lattia ja seinät oli tavoitteena ja niitä paljon enemmänkin on viimeisen puolentoista viikon aikana ehditty.

Vaikeinta on ollut kestää se, että kaaos vain muuttuu koko ajan pahemmaksi ennen kuin tilanne konkreettisesti paranee. Ja se että on pitänyt jaksaa käydä töissä samaan aikaan, kun on ollut tämä härdelli päällä. Onneksi huominen ja perjantai on lomaa, niin voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Huomenna toivottavasti näen uuden lattiankin valmiina. Sitä odotellessa.

Mitä syön? 10 x aamiainen

Ruokavalion kyttäämistä on jatkunut nyt kolmisen kuukautta. Olen jo aika hyvin sinut erilaisten ruokien kanssa, mutta rentoutumisen myötä tulleen huolettomuuden takia annoskoot ovat kasvaneet eli tarkkuustyötä riittää vielä.

Moni läheinenkin murehtii minua nykyään ruokaviereaana, eivätkä jotkut uskalla tarjota mitään. Pääpiirteittään tämä on kuitenkin helppoa: ei puhdasta sokeria, ei valkoista vehnää. Kaikesta muusta  on vastuu syöjällä eli minulla. Käytännössä pitäisi vain malttaa syödä vähän kerrallaan. Monissa tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty, kun väsymyskierrokset painavat päälle.

Olen jostain syystä kuvannut aamiaisiani pitkin kevättä. Niistä saa yllättävän hyvin osviittaa paitsi sopivista ruoka-aineista, myös tuosta hiljalleen höllentyneestä asenteesta.

Perusleipä: jälkiuunipala margariinilla, juustolla ja kurkulla.

Niihin hetkiin kun esanssisuus ei ahdista.

Porkkala ja Real maistuivat luksukselta, harvoin on kumpaakaan.

Puuroista paras on puoliksi kauraa ja puoliksi ruista. Manteli käy kaikkeen.

En juurikaan tykkää paistetuista munista, mutta avokadolla sen saa huijattua alas.

Go On -soijarahkoja söisin mielelläni enemmänkin, mutta poden purkkiahdistusta

Tuliaisiksi saatu Vionan savutofu loppuu kohta. Mikä sitten avuksi?

Huonoin esimerkki. Ra-kas-tan Weetabixin rakennetta, mutta nälkää se ei pidä.

Pro tip: jos herkkumurot laittaa mukiin, niitä muistaa syödä maltillisesti.

Bonus: hotelliaamiaisestakin selviää, jos tosissaan yrittää.
Rehellisyyden nimissä tämä oli round one.

Havaintoja:

- Kuvissa ei esiinny käytännössä lainkaan pähkinöitä tai hummusta, vaikka molempia olen syönyt kevään mittaan todella paljon.

- Banaania en syö edes viikottain, siihen nähden sitä näkyy kuvissa suhteettoman paljon.

Nyt nuo ihan ensimmäisten kuvien annokset näyttävät hurjan pieniltä. Ja ovathan ne. Sinne suuntaan kannattaisi kuitenkin taas viritellä aivoja ja pakata jokaiseen kassiin mukaan järkeviä välipaloja.

En nyt tiedä, onko näistä mahdollisille kylään kutsujille mitään apua, mutta itselleni kyllä. Voi kun olisin ollut yhtä fiksu kuvaaja myös lämpimien ruokien, väli- ja iltapalojen kanssa. Ehkä ei ole liian myöhäistä aloittaa.