Tekijätyyppiä

Minulta kysyttiin alkuviikosta alustavaa kiinnostusta mielenkiintoiseen luottamustehtävään. Pallottelin asiaa mielessäni vuorokauden ja vastasin kieltävästi. Saman tien harmitti. Ja itselleni tyypillisesti ajauduin sisäiseen kriisiin.

Vaikka asian vatvominen voi tuntua jonkun mielestä turhalta, itse olen ihan iloinen, että näin kävi. Ymmärsin nimittäin tällä viikolla itsestäni asioita, joita en ole aiemmin tiedostanut. Tai halunnut tiedostaa.

Olen vuosia seurannut siskoani, joka jaksaa hallinnollisten työtehtäviensä lisäksi istua vaikka missä toimikunnissa ja hallituksissa, pitää miljoonia lankoja hyppysissään. Olen tuntenut itseni jotenkin vajavaiseksi, koska koko ajatuskin uuvuttaa, vaikka itsekin haluaisin olla monessa mukana.

Tiedättekö mistä se johtuu? Minä tiedän nyt. Minä en ole järjestöjyrä. En ole parhaimmillani valmistelussa, ideoinnissa ja aivoriihissä. Sekin kyllä sujuu tarvittaessa, mutta pahimmillaan keräämäni ja luomani stressin, ahdistuksen ja negatiivisen energian määrä on ihan käsittämätön.

Minä olen tekijä, toteuttaja.

Olen se tyyppi, jolle kannattaa soittaa, jos tarvitsee rajatuksi ajaksi ahkeraa työmyyrää. Minulla on erinomainen paineensietokyky noin 12 tunniksi kerrallaan. 

Juhlissa olen hyvä köksä, tapahtumissa mainio kahvilanpyörittäjä. Voin ottaa ohjat käytännön toteutuksessa, toimia itsenäisesti ja delegoida tehtäviä hetkessä muille. Osaan pitää huolta raha-asioista, infota kattavasti ja tasapuolisesti, ratkaista pulmatilanteita nopeasti. Kannan mielelläni tuolit paikoilleen, koristelen tilat ja pidän huolta, että kaikilla on asiat mallillaan ja aikataulut rullaavat. Loppuraivaus tai siivous ei ole ongelma, sen jälkeen voi hyvillä mielin nostaa jalat ylös ja iloita tehdystä työstä.

Keskiviikkona jouduin tunnustamaan ulos ja samalla itselleni, miten raskasta töissä on viimeisten viikkojen aikana ollut. En ole voinut tehdä asioita omassa aikataulussani, enkä hellittämään myöskään vapaa-ajalla. Olen tottunut tiiviseen intervalliharjoitteluun töissä, mutta nyt hektinen vaihe kasvoi pituudeltaan normaaliin nähden ainakin kolminkertaiseksi. Jos olisin joutunut töiden ulkopuolellakin kantamaan vastuuta asioita, ei olisi pää pysynyt enää kasassa. Sen ymmärtäminen tuntui pahalta, itkin. Sitten nukuin pienet päiväunet ja join kahvia.

Samana iltana nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoihin. En usko, että se on sattumaa.

Ehkä siksi aloin harkita luottamuspestiä torstaina uudestaan ja oli ihan millistä kiinni, etten asettunut ehdolle. Omien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottamisen jälkeen se ei nimittäin enää tuntunutkaan ylitsevyöryvän kuormittavalta. Vaikka mahdollinen hyppy tuntemattomaan jäikin osaltani tällä kertaa väliin, kaikki asettui  parhain päin ja omakin olo on kevyempi.

Nyt istun junassa kirjan kanssa, Once Upon a Timen uudet jaksot ja muutama jakso Cabin Pressurea odottaa puhelimessa. Pariin päivään ei tarvitse tehdä yhtään ajatustyötä. Sehän sopii.

Olen viimeinkin modernissa ajassa. Eli Duetto Plus -paikalla.