Huhtikuu oli naiskirjalijoiden kuukausi.
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Kummallinen kirja - suoraviivainen lukuromaani luiskahtaa aika ajoin pahasti posmodernin puolelle. Mitä tapahtuu keski-ikäiselle naiselle, kun aviomies haluaakin laittaa liiton tauolle? Mitä jos oikeasti flippaa? Hustvedtin tapa käsitellä aihetta on viehättävä - päähenkilöä ei säälitä tai surkutella, mutta negatiivisia tunteita ei myöskään väistellä. Kirjan nimi pitää paikkansa: miehiä tähän kirjaan ei juurikaan mahdu. Sen sijaan naisen elämän kaari on kirjoitettu hienovaraisesti mukaan. Oman mausteensa siihen tuovat päähenkilön rinnalla runokurssilla opetettavat teinit, itsenäistynyt tytär, naapurissa asuva nuori perhe ja palvelutalossa asuva äiti ystävineen. Mainittujen luiskahdusten takia kärryillä pysyminen vaatii kuitenkin keskittymistä.
Nina Hurma: Yönpunainen höyhen
Lukuneuvojasta bongattu Yönpunainen höyhen vastasi hienosti ikuiseen "mitä luen kun en jaksa mitään liian vakavaa mutta Nora Robertsiakaan ei oikeen nyt kärsisi"-ongelmaan. Tähän kevääseen se oli minulle jopa vähän liiankin kevyt, eikä ehkä siksi kolissut täysillä, mutta arvostan löytöä joka tapauksessa. Sisällissodan jälkeiseen Helsinkiin sijoittuva romanttinen (ja paikoin eroottinen) dekkari vilisi pimeitä kujia, höyhenpuuhkia, savuisia kapakoita, tiukkoja asuntolanpitäjiä ja muita kliseisiä mutta viehättäviä yksityiskohtia, jotka toimivat kaltaisellani 20-lukukaihoisalle lukijalle mainiosti. Ne olivatkin mielestäni kirjan parasta antia ja juoni jäi ainakin minulle toissijaiseksi. Päähenkilöiden taustoista palajstui vasta pieniä pilkahduksia, mutta oletan jatko-osassa aukeavan lisää kerroksia. Jätän sen odottamaan lukulistalle sitä hetkeä, kun taas on tarvetta kevennykselle.
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Paavo pyysi ennen pääsiäistä kummitädiltä Harry Potter -selvitystä ja iski pieni paniikki: viimeistenkin kirjojen lukemisesta on vierähtänyt kymmenen vuotta ja sanasto on huomattavasti paremmin hallussa englanniksi kuin suomeksi. Kirjat siis uudelleen lukuun ja yksityiskohdat talteen! Viisasten kiven olen lukenut monta kertaa ja tauonkin jälkeen se oli yhtä hurmaava kuin muistin. Tosin lapsihahmot, Harry ja Ron etunenässä, olivat nyt ärsyttävämpiä ja nenäkkäämpiä kuin viimeksi... Tämän valossa alkoi jo ihan pelottaa vitoskirja ja teiniangstinen Harry. Mutta tässäpä piilee myös koko sarjan uudelleen lukemisen kauneus. Voin huoletta sulkea mielestäni ärsyttävät seikat ja antautua tarinan vietäväksi, keskittyä bongaamaan viittauksia tulevaan, ihastelemaan Rowlingin rakentamaa maailmaa nyansseineen. Ja ennen kaikkea maistelemaan sanoja. Jaana Kaparin ihana suomennos ei vanhene.
Margaret Atwood: Orjattaresi
Taas yksi (moderni) klassikko, johon ei ole jostain syystä tullut tartuttua aiemmin. Onneksi Orjattaresi kuitenkin valikoitui uudelleen viritellyn lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi, niin ei ollut enää mitään syytä pakoilla. Tykkäsinkin valtavasti, vaikka taas kesti hiukan sopeutua siihen, että olin (taas) kuvitellut tarinan ja tekstityylin päässäni etukäteen ihan erilaiseksi. Dystooppinen Gilead on varmasti ollut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana pelottavan lähellä moneen otteeseen, mutta vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä tämän lukeminen oli etenkin näin naisena aika kylmäävä kokemus. Loppu jätti ristiriitaisen fiiliksen. Toisaalta tuntui, että jäin kellumaan tyhjän päällä, toisaalta satojen sivujen toivottomuuden jälkeen siellä ehkä pilkahti vähän valoakin. Uskoisin, että tästä muodostuu minullekin kirja, johon palaan vielä monta kertaa.
Pakollinen televisiokommentti. Uudesta sarjasta olen katsonut HBO:lta vasta yhden jakson, mutta siitä päätellen kirjan henki on tavoitettu varsin hyvin. Muutaman hahmon nuorennusleikkauksia paheksun edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti