Liikuntakevät ei ole lähtenyt käyntiin ihan yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuun alussa toivoin, kiitos tammikuun flunssakierteen ja kevään stressipiikin töissä. Kävin sentään pari viikkoa sitten salin PT:n ilmaisessa liikuntaneuvonnassa.
En nyt odottanutkaan mitään mullistavaa alle tunnin tapaamiselta, mutta kieltämättä vähän turhautunut olo jäi. Sain kuitenkin neljän viikon liikuntasuunnitelman, joka ei ole liian kunnianhimoinen.
PT rauhoitteli ruuhapäätäni sanomalla, että kakskikin suoritusta neljän tavoitteesta on jo oikein hyvä viikon saldoksi. Itsestä ei vain tunnu siltä. Ensisijaisesti siksi, että kävely ja kehonhuolto ovat helpoimmat järjestää, mutta sali on se, mistä maksan ja haluaisin kunnolla hyödyntää. Lisäksi harmittaa, kun on tottunut tekemään vähintään kaksijakoista saliohjelmaa, ja kerta viikossa tuntuu liian vähältä. Tanssillisesta ryhmäliikunnastakaan en haluaisi luopua, koska sali on se, mitä tarvitsen, mutta tanssillinen on se, mistä oikeasti tykkään. Mutta millähän ajalla sitä enemmän kävisi?
PT toki kovasti painotti, että kyllähän isänkin täytyy ottaa vastuuta lapsesta, jotta äiti pääsee harrastamaan. Tottahan tuo. Mutta meillä minä olen se, joka on enemmän töissä, isä ja lapsi viettävät yhteistä laatuaikaa jo huomattavasti enemmän. Työpäivinä yhteinen hereilläoloaikani lapsen kanssa on 3-4 tuntia. Kovin usein en raaskisi siitä enää salihommiin lohkaista.
Turhauttavaa, kun vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ei riitä tunnit harrastaa niin paljon kuin haluaisi.
Sekä tuttavapiiri että oma järki sanoo, että tilanne on väliaikainen. Lapsi kasvaa ja viikkorytmi muotoutuu siinä mukana. Lihaskunto ja oma hyvinvointi vaan kaipaavat toimia jo nyt.
Ehkä se kaksi kertaa viikossa on tosiaan jo jonkinlainen voitto. Toisaalta tältä viikolta puuttuu enää kehonhuolto, joten toivoakin on. Paria sataa euroa en silti ehkä raaski tässä tilanteessa PT:n henkilökohtaisen saliohjelman päivitykseen laittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti