Lokakuun luetut

Marko Annala: Kuutio

Annala on kiinnostava kirjoittaja jo sen takia, että kaikkien kolmen romaanin maailmat ovat hyvin erilaiset. Ne kaikki ovat kuitenkin omilla tavoillaan tavallisen miehen kasvutarinoita. Niin myös Kuutio, jota on markkinoitu kirjana isyydestä. Isä-lapsi-suhde onkin vahvasti läsnä, mutta minulle välittyi enemmän muut asiat - muutoksen hyväksyminen, oman tilan ottaminen ja itsenäisen aikuisen saappaisiin astuminen. Annalan tekstiä on erittäin miellyttävä lukea ja kirja soljuu eteenpäin omalla painollaan. Jonain toisena hetkenä olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, mutta juuri nyt keski-ikäistyvän miehen kriisi ei niin paljon puhutellut. Tarttumapintaa Kuutiosta löytyy silti varmasti monenlaisille lukijoille ja tätä suosittelee ilolla jo kielen ja kerronnan kannalta.

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Helmet-haasteesta uupui saamelaisen kirjoittajan kirjoittama kirja ja Niillas Holmbergia löytyi työpaikan hyllystä. Kun runoilija vielä nostettiin myöhemmin esiin runovinkkauksessa, homma oli selvä. Olen tosi kehno arvioimaan runojen laatua, mutta pidin kovasti siitä, miten Holmberg nostaa kulttuuria esiin, ottaa kantaa ja samalla ravistelee stereotyyppistä kuvaa saamelaisista. Identiteetti on tässä runoteoksessa vahvasti läsnä ja muutama runo sai väristyksiä kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Mustan huumorin ryydittämä tarina sisaruudesta - ja sisaruskateudesta. Kaunis Ayoola saa kaiken huomion samalla kun isosisko Korede puurtaa töissä ja siivoaa siskonsa jälkiä hyvinkin kirjaimellisesti. Absurdiutta lähentelevästä juonestaan huolimatta jokainen sisarus maailmassa varmasti tunnistaa Koreden läpikäymät tunteet tavalla tai toisella. Tämä oli kaikin puoli riemukas kirja, mutta jostain syystä se sujahti muististani nopeammin kuin veitsi Ayoolan taskusta. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Yksi syksyn odotetuimmista pääsi vähän lässähtämään, vaikka nautinkin siitä, miten tarkkanäköisesti Holma osaa elämän kommervenkeistä kirjoittaa. Lisäiloa tulee siitä, että olemme samanikäisiä ja nuoruuden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta monet kuvatut tilanteet etenkin teinivuosilta olivat täysin tunnistettavia. Tosin pitkin tarinaa kuvatun häpeän tunnistaa varmasti jokainen ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Kirjan paras anti tulee mielestäni vasta lopussa, sillä rakkaudesta Holma kirjoittaa ihan poikkeuksellisen kauniisti.

Trevor Noah: Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Laiton lapsi ei ole raskas kirja, mutta koska siinä luonnollisesti käsitellään huomattavan paljon apartheidia, ihmisvihaa ei voi välttää. Opin aivan valtavasti uutta tätä lukiessani - ja huomasin, etten tiedä apartheidistä juuri mitään, vaikka (oletettavasti monien muiden eurooppalaisten tavoin) luulin olevani ihan kartalla. Muutenkin kirja sisältää Eurooppa-keskeisyyden pelmuttamista, mikä on mielestäni erittäin tervetullutta. Noahin tarinassa on onnellinen loppu, mutta tätä kirjaa tuskin olisi julkaistu ainakaan näin laajasti, jos Noah ei olisi urallaan niin menestynyt. Väkisinkin herää kysymys, mitä tapahtui niille, joiden tie ei vienyt Amerikkaan Late Night -isänniksi. Mikä tilanne on nyt, liki 30 vuotta apartheidin (virallisen) päättymisen jälkeen? Haluaisin myös lukea lisää Noahin äidistä. En varmasti ole ainoa.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Rakastin Komisario Palmun erehdys -elokuvaa lapsena. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen nähnyt sen, mutta koska edellisestä katsomiskerrasta voi olla hyvinkin 25 vuotta, monet asiat olivat unohtuneet. Esimerkiksi murhaaja. Hyvä niin, tätä oli paljon hauskempi lukea, kun tärkeimmät paljastukset tulivat yllätyksenä. Olen lukenut tosi vähän Waltaria, mutta jokaisen kohdalla olen aina jostain syystä hämmentynyt siitä, että pidän kirjasta. No, pääseepähän aina yllättymään iloisesti! Myös Komisario Palmun erehdys oli genressään vallan mainio ja juuri niin elävästi kirjoitettu, että auttamattomasti Joel Rinteen näköinen Palmu piirtyi mieleeni sivu toisensa jälkeen.