Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.
Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.
Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa.
Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä.
Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.
Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.
Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti