lokakuun kirjat

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr Darcy

Lisää tätä! Kiireen ja kaamoksen keskellä on tarve eskapismille ja sitä muuten periaatteessa vain keskinkertainen Connellyn romaani minulle puhtaimmillaan edusti. Nykypäivän Austen-faneista kertova kirja vilisee konflikteja, viittauksia, Bathin katuja ja maalaisromantiikkaa olematta silti ihan tuskastuttavan siirappinen (varoitus: kyllä siellä rajamaastossa uhkaavasti liikutaan). Connellyn Austen-sarjaa ei ilmeisesti ole käännetty enempää, mikä saattaa olla hyväkin juttu. Voisin kuvitella, että nokkeluudet ja Austen-viittaukset toimivat paremmin alkukielellä.

Antonella Gambotto: Pimennys: Itsemurhamuistelmat

Antonella Gambotto tuntee kammottavan monta itsemurhan tehnyttä ihmistä. Tässä kirjassa kirjailija ruotii kahta kuolemaa, lyhyemmin entisen miehensä yliannostusta ja pitemmin pikkuveljensä melkeinpä makaaberiuteen asti harkittua lähtöä. Rankkaa luettavaa, sitä ei voi kieltää. Kaikesta huolimatta tämä ei ole synkin koskaan lukemani kirja, vaan itse asiassa varsin kaunis kertomus ihmisen ahdistuksesta, surun eri vaiheista ja lopulta selviytymisestä. Suosittelen.

Judy Astley: All Inclusive

Saila kyseli taannoin kirja kädessään "haluuko joku hömppää, mutta hyvää hömppää?". No totta mooses. Ei silti ollut ihan minun juttuni tämä kirja. Kesti reilusti yli puolivälin, että sain tarinan rytmistä kiinni ja tapahtumat alkoivat kiinnostaa. Loppu menikin sitten hujauksessa, mutta hömppää lukiessa imaistumista kaipaa vähän aikaisemmin. Kiitos kirjailijalle, joka ei enempää käänteillä mehustellut, vaikka turistit lomaparatiisissa varmasti olivat olleetkin ihan otollista maaperää. Niin päähenkilöt kuin suhdekoukerotkin olivat passelin realistisia ja tyylikkäästi käsitelty. Astley näyttää olevan kyllä melkoinen kone: uusi romaani on ilmestynyt joka vuosi vuodesta 1994 lähtien. Ei ihme, jos tuolla tahdilla kaikki teokset eivät ole ihan timantteja - tosin All Inclusive ei antanut kipinää tutustua tuotantoon yhtään laajemmin.

Pekka Hiltunen: Iso

Ensimmäinen tämän vuoden kohukirjoista suoritettu ja pakko sanoa, että tykkäsin kovasti. Tarinan keskiössä on toisineläjä Anni, iso nainen, joka ei välttämättä haluakaan olla pieni. Minulla oli epäilykseni, miten mieskirjailija pääsee lihavan naisen nahkoihin, mutta ihan uskottavasti se näyttää onnistuneen. Ennakkoluuloja ja ikäviä ihmisiä on maailma täynnä ja Hiltunen kuvaa monia niitä kaikessa raadollisuudessaan - kuitenkin ilman, että lukija vaipuu ihan lohduttomaan synkkyyteen. Vihaksi kyllä pisti välillä ihan urakalla, mutta se on tässä tilanteessa vain tervettä. Monessa arvostelussa on kritisoitu Hiltusen tapaa sisällyttää tutkimustietoa proosan väliin, mutta minua se ei mitenkään sanottavasti haitannut, vaikka ei missään nimessä kirjan parasta antia ollutkaan. Olisin suonut kuitenkin mieluummin enemmän tilaa Annin ja vuokraemännän ystävyydelle ja myös muille ihmissuhteille. Mutta kaiken kaikkiaan sujuvaa luettavaa painavasta asiasta (sanaleikki tahaton mutta sopiva). Iso antaa ajateltavaa kaikille: naisille ja miehille, paksuille ja hoikille, terveille ja sairaille, kiusaajille ja kiusatuille, valtavirralle ja siihen syystä tai toisesta sopimattomille.

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince

Juteltiin taannoin äidin ja tädin kanssa siitä, voiko ääneen sanoa, jos ei pidä Pikku Prinssistä. Itselleni kysymys on sinällään triviaali, etten suhtaudu kirjaan äärimmäisellä intohimolla, mutta olen kyllä niitä ihmisiä, joille tekisi hyvää lukea se säännöllisin väliajoin. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, mutta nyt sain Markolta englanninkielisen juhlapainoksen synttärilahjaksi. Ei ole kirjan teho omissa silmissä ainakaan hävinnyt, yhtä viihdyttynyt olin sen parissa kuin aina ennekin - ellen jopa enemmän! Pitääkin muistaa palata tämän pariin siis mieluusti ennemmin kuin myöhemmin, ehkäpä seuraavalla kerralla äänikirjan muodossa. Juhlapainoksessa tuli nimittäin mukana CD, jossa lukijana on kukapa muu kuin Viggo Mortensen.

Ihan lupaavalta kuulostaa.

d niin kuin "dokumentti"

Nyt vinkki Suomen TV-kanavien päättäjille: älkää hyvät ihmiset enää nimetkö illan dokumentteja kanavan nimen ja D-kirjaimen yhdistelmällä. 4D ja sittemmin 5D ovat pitäneet tehokkaasti huolta siitä, ettei mitään tuolla kaavalla nimettyjä lähetyksiä tulla koskaan ottamaan vakavasti.

Olen syksyn mittaan uteliaisuuttani tallentanut kaksi 6D-dokumenttia. Ja kas! Ei puhuvia päitä, "asiantuntijoita" tai kökköä arkistomateriaalia dokumentin aiheesta, joka ei ole antanut suostumustaan koko projektille. Sen sijaan tarjolla on ollut ihan oikeaa asiaa ja harkittuja näkökulmia.

Boyzonen yhteenpaluusta kertova Boyz Are Back in Town 6D: Boyzone ei ehkä ollut paras koskaan näkemäni bändidokkari, mutta päästi kyllä raastavan lähelle sitä katkeruutta, jota kaikki bändin jäsenet ovat tunteneet toisiaan kohtaan vuosikaudet. Dokumentti seurasi siltojen uudelleenrakentamista vuoden 2008 paluukiertueelle, joka hirveiden alkukankeuksien jälkeen oli kuin olikin menestys. Kaikki pääsivät ääneen ja puhuivat kameralle suoraan kaikki tuntemuksensa. Hienoa ja kamalaa samaan aikaan, lisäksi harvinaisen rehellistä alusta loppuun.

Eilen iltapäivällä kaivoin boksilta lokakuun alussa tulleen dokumentin When Robbie Met James 6D: Robbie Williams, jossa näyttelijä ja Robbie-fani James Corden istui Robbien kanssa kaksin keskustelemassa kaikenlaista uran eri vaiheista, artistipersoonasta ja tuoreesta isyydestä. Robbie kertoi rehellisesti Take Thatin aikaisista skismoista, yhteenpaluusta, soolouran alun epävarmuuksista ja siitä, miten uuden albumin julkaiseminen pelottaa. Dokkari oli kuvattu pääosin 2012 juuri tyttären syntymän jälkeen ja vähän ennen Take the Crownin julkaisua. Mukana oli myös mm. materiaalia ensimmäiseltä keikalta kuuteen vuoteen. 

Ja ai niin, oho, varta vasten dokumenttia varten kuvattuja live-esityksiä erikoissovituksina.

En aluksi tykännyt James Cordenista yhtään, mutta Let Me Entertain Youn banjoilut lämmittivät niin mukavasti, että istuin nauliintuneena sohvaan ohjelman loppuun asti. Ja erityisen hienoahan näissä 6D-dokkareissa on se, että kanava laittaa sekaan vain muutamia pitkiä mainoskatkoja, joten koko ajan ei ole tunnelma katkolla ja ehdin siis vaivihkaa kiintyä haastattelijaankin.

Koska vahvasti epäilen kuuluvani siihen häviävään vähemmistöön, joka oikeasti tajusi katsoa tämän dokkarin, voin ilokseni kertoa, että se löytyy kokonaan YouTubesta: osa 1 & osa 2. Suosittelen vapaapäivään. Hyvä mieli jää.

sananen lihattomasta lokakuusta

Lokakuu on lopuillaan ja Riku Rantala täyttää taas kaikki viestimet kertomalla, miten muutaman viikon lihattomuus on sujunut. Ilmeisen hyvin, kertoi Riku minulle aamulla radiossa. 

Ilmiössä on ollut kaksi minusta erityisen kiinnostavaa piirrettä:

1. Tiettyjen virallistahojen paniikki siitä, että muutama kymmenen tuhatta ihmistä vähentää eläinperäisten tuotteiden syömistä muutamaksi viikoksi. Ei sovi pavut kaikille! Nyt kyllä kaikkien suomalaisten lihakset surkastuu! Ammutut hirvet mätänevät metsään! Miten käy maatalousyrittäjien?!!?

2. Ihmiset, joiden en olisi ikipäivänä uskaltanut suostuvan tempaukseen, lähtivät innosta puhkuen mukaan, koska Riku Rantalakin tekee niin.

Toivon kovasti, että sekä ensimmäisen että toisen ryhmän ihmiset ovat lokakuun aikana ymmärtäneet sen, minkä Rantalakin. Että ei kohtuus maailmaa kaada. Hirvi säilyy pakkasessa ja maatalouskin on vielä jaloillaan. Maha tulee täyteen ja lihaksisto pysyy kunnossa, vaikka lihaa ei olisikaan joka aterialla. Samalla ehkä syöpäriskikin pienenee ja ympäristö voi paremmin.

Osallistuin kampanjaan minäkin, vaikka en erityisenä lihahirmuna olekaan tunnettu. Toisin sanoen pesco-vegetaristi meni ja tiputti kalan sekä muut merenelävät pois ruokavaliostaan kuukauden ajaksi. Ensisijaisena pyrkimyksenä tässä oli haastaa itseni miettimään arjen valintoja uudelleen.

Koen onnistuneeni. Samalla opin olevani tosi laiska. Katkarapupussi pakastimessa on ihanan helppo: rops vaan ja kevyitä proteiineja ilmestyy ruokaan kuin ruokaan. Samoin noutolounaana suosimissani salaattibuffeteissa usein tulee otettua rapu- tai kalatäyte sen kummempia miettimättä.

Muutaman kerran huomasin kaipaavani näitä arjen pelastajia ja lohturuokia, lähinnä kalakeittoa, katkarapupastaa ja -salaattia.

Söin kuitenkin kuukauden aikana kahdesti kalaa. Ensimmäsellä kerralla olin töissä iltatilaisuudessa, jonka seisovassa pöydässä oli savustettua särkeä. Särkeä syödään Suomessa liian vähän ja tilaisuudessa oli kolmasosa ilmoittautuneista jättänyt saapumatta, joten ruokaa meni muutenkin älytön määrä hukkaan. Tyytyväisenä koristelin sitten salaattilautaseni savukalalla. Toisella kerralla olin kylässä lapsiperheessä, jossa normaalikin ruokavalioni taitaa tuottaa välillä harmaita hiuksia. 

Ulkona syöminen sujui normaalisti. Ainoastaan Toreron tapasvalikoimassa teetti vaikeuksia kerätä neljän mielekkään tapaksen setti, mutta sekin onnistui. Tsekkaa jos et usko:

Kotona söin melko papu- ja linssipainotteisesti, soija, kananmunat ja maitotuotteet muodostivat yhteensä ehkä vajaa puolet proteiineista. Kuukauteen mahtui kyllä epäilyttävän monta pizzapäivää, mutta silti koen, että jaksoin tehdä ja miettiä ruokia ihan eri tavalla kuin normaalisti.

Onnistumisen hetket keittiössä olivat myös kovin palkitsevia. Improvisoin varsin onnistuneen kookoksisen kikherne-tomaattikeiton ja vanhat suosikit kuten linssiversio Shepherd's Piesta, borssikeitto ja kreikkalainen linssikeitto syntyivät pitkästä aikaa. Kokeilin myös Poutun uusia tofunakkeja ja osoittautui, että ne ovat oikein kelvollisia ruuanlaittoon, nakkikastikkeessa Marko ei kuulemma huomannut eroa perusnakkeihin.

Mitä siis tästä kuukaudesta mukaan?

Vaikka se eittämättä löytää tiensä vielä pakastimeeni, pärjään ihan hyvin ilman katkarapupussiakin. Särki on hyvä kala, pitää vain opetella laittamaan sitä. Du Puy -linssit, I love you! Valmiissa hummuksessa ei ole mitään vikaa, kaikki meistä kun eivät ole Markon kaltaisia hummusneroja. Kerralla tehty jättisatsi laadukasta ruokaa pelastaa monta päivää, lounaalla töissä kun tuppaa olemaan niin kiljuva nälkä, että harvemmin haittaa, jos syö samaa ruokaa jo kolmatta päivää.

Ja se kohtuus, kaikessa.

ps. Joskus hamassa tulevaisuudessa voisin kokeilla olla kuukauden ilman munia. Se tuntuu aika villiltä ajatukselta. Vegaaninen tammikuu joutunee minua vielä odottelemaan.

tapaus retrolissu

Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että olen odottanut täydellistä ysäriaiheista dokkarisarjaa jo jonkin aikaa.

Yle Teemalta tuleva Retrolissun ysärit piti kaiken järjen mukaan olla parasta ikinä. Jotain Rock (ja sittemmin Iskelmä) Suomen kaltaista, mutta ysäriteemalla alusta loppuun. Kahden jakson jälkeen en ole täysin heittänyt toivoani, mutta pahasti näyttää siltä, että olen kuin olenkin pettynyt.

Kirkkaita värejä! Levottomia leikkauksia! Täysin mauton juontaja! Ressu Redfordin tunnari! Mahtavia arkistoklippejä! Kunnon poppia ja rokkia! Yleistä kakofoniaa! Jes!

Ja silti joku tässä kaihertaa. Muistan katsoneeni jonkun Ylen tekemän tyttöbändidokkarin muutamia vuosia sitten ja olleeni samalla tavalla pahoillani. Hieno paketti on niin kovin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Joku ihana, asiantunteva ihminen on tehnyt arkistoissa järjettömän ison työn ja koostanut hienoja, temaattisesti yhteensopivia nostalgiamatkoja. Tästä olen toki enemmän kuin onnessani. Kaipaisin kuitenkin koosteiden väliin Lissulta vähän parempia alustuksia tai muita keskustelijoita, sillä kahden lauseen ympäripyöreillä esittelyillä kaikki tuntuu pintaraapaisulta. Sääli. Osaavia tekijöitä todistettavasti löytyy, materiaalia olisi yllin kyllin ja innokkaita katsojia varmasti ainakin yhtä paljon.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikki puolen tunnin formaattiin mahdu. Olisiko ollut parempi ratkaisu venyttää ohjelma vähän pidemmäksi, edes 40 minuuuttiin? Silloin katsoja ei jäisi hengästyneeksi puolen tunnin poukkoiluista oikeasti mielenkiintoisten ja hyvin valittujen teemojen keskellä, vaan ehtisi syventyä niihin kunnolla, mahdollisesti oppisi jotain uutta ja koukuttuisi sarjaan jääden odottamaan seuraavan viikon jaksoa kuin kuuta nousevaa.

Tiiättekö, silleen kuin siinä Rock Suomessa kävi. Odotus jatkukoon.

steariinisankari

Eilen illalla laiskan, mutta vähän epätoivoisuuden valtaaman vapaapäivän päätteeksi kohtasin varsin puhtaan elämän valttikortit -hetken. En tiedä, miten sen tein, mutta onnistuin puhaltamaan eilisen päätteeksi kynttilän sammuksiin niin, että steariinia oli kaikkialla.

Nyt voinkin siis kertoa, että steariini lähtee yllättävän helposti irti ihosta ja ripsistä, pienellä kärsivällisyydellä nopeasti myös hiuksista. Sen sijaan sen puhdistaminen ikkunapinnoista, muovimatosta ja ikkunan puukarmeista on hankalampaa. Muutama tahra jäi vielä selätettäväksi ennen uuvahtamista, tulipahan kiitettävä käsitreeni tehtyä siinä rapsutellessa.

Hetken harkitsin kynttilöiden ja kaiken muunkin mahdollisesti hasardin siivoamista ulottumattomiini ennen kuin olo on lähempänä ihmismäistä. Päätin kuitenkin toisin, sillä tähän vuoden aikaan tarvitaan lempeää valoa. 

Kostoksi steariinille ja yhteiskunnalle laitoin siis kynttilän takaisin ikkunalaudalle. Huomenna kaivan tuoksutuikut sille kaveriksi.