keskiviikko 24. joulukuuta 2014

aatto kotona

Nyt on kahdestoista joulu sen jälkeen, kun muutin Joensuuhun. Tänään heräsin ensimmäistä kertaa ikinä aattoaamuna Joensuun-kodistani.

Ratkaisuni on herättänyt hämmennystä vähän siellä täällä, etenkin siksi, että Marko on normaaliin tapaan sukuloimassa. Itse reissasin Markon äidille ennen joulua, omalle sitten joulupäivänä. Muuta perhettä näen heti vuoden vaihduttua. Näin aattona olen kotona ja alkuillasta suuntaan syömään kilometrin päähän ystävien luokse.

Kuviossa parasta on se, ettei paineita ruuasta tai muista valmisteluista oikein ole. Eihän hössöttäjä toki pääse karvoistaan edes poikkeusjouluna, mutta osasin kerrankin hössöttää maltilla ja rauhassa miettiä, mitkä maut oikeasti joulun minulle tuovat tullessaan. Tein pienen rosollin ja leivoin taatelikakun, mutta piparkakut syntyivät tänä vuonna valmistaikinasta. Hain kaupasta sienisalaattia, joululimpun ja graavilohta. Piimäjuustosavottaan en itsekseni viitsinyt alkaa, mutta ostin tilalle leipäjuustoa. Luumukiisseliä keittelin ihan keittämisen ilosta. Puuron teen vasta huomenna - jos teen.

Ikkunaan leikkasin lumihiutateita ja laitoin saamani joulukortit seinälle. Ostin alesta pienen joulutähden. Hain kirjastosta kasan kirjoja ja ostin Muumi-palapelin. Keskipäivälle varasin joulusaunan, sen jälkeen aion vain olla. Tai ottaa vaikka päiväunet!



Eilen kävin ensimmäistä kertaa todistamassa joensuulaisen jouluperinteen, Joulutähden iskelmäkeikan Kerubissa. Ihana keikka, mutta olo oli vähän ulkopuolinen. Tai oli ainakin siihen asti, kunnes en meinannut päästä kotiin, kun niin monilla ihmisillä oli niin paljon asiaa. Läheskään kaikille tutuille en ehtinyt edes puhua. Olen tainnut muuttua joensuulaiseksi huomaamattani. 

Ystävien joulupöytään lähtee kuitenkin tuomisiksi ehta karkkilalainen pernaloora. Juuret ja perinteet ja mitä niitä nyt oli.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

pikkujouluputki

En ole erityisen pikkujouluihminen. Käyn niissä kyllä ihan mielelläni, mutta varsinaista sesonkia en ole koskaan tajunnut. Työpaikan virallisiin pikkujouluihinkaan en mennyt, kun Rokumentissa meni samaan aikaan kiinnostava leffa, enkä ole kokenut jääneeni mistään paitsi.

Jotenkin olen silti tässä kuussa ehtinyt melkeinpä huomaamattani viisiin (5) eri pikkujouluihin.

Oli ne, jossa oli paljon venäläistä ruokaa ja ihan liikaa kuohuviiniä.



Sitten oli ne, jossa syötiin nälkään pakastetuulihattuja ja nähtiin kaupunginteatterin Working Class Hero.

Ne missä kenelläkään ei ollut aikaa tai energiaa valmistella mitään ja menulle päätyi helppoa mutta superherkullista texmexiä, jonka lomassa stressiä tuuletettiin urakalla ikkunasta ulos.



Ja tietysti ne, missä katsottiin isolta kankaalta molemmat Gremlinsit.

Eilen vielä lähestyin jo perinteistä ylipukeutumisen teemaa uudesta vinkkelistä kasarijakulla, tyllihameella ja tupeerauskammalla.

Kuvien pieni epätarkkuus kuuluu vuodenaikaan.

Enimmäkseen hyviä aikoja ja hauskoja iltoja, mutta olisikohan pikkujoulut nyt tältä vuodelta paketissa? Eipä siihen oikeaankaan ole kovinkaan monta Myyrä-kalenterin luukkua jäljellä. Next stop, Kuopio.

tiistai 16. joulukuuta 2014

taskuja siellä, taskuja täällä

Perinteinen vuodenaikaan liittyvä ongelma: viimeiset lahjat uupuvat vielä, mutta kaupoista tuntuu löytyvän vain kaikkea ihan mahtavaa itselle.

Eilen yritin Punnitse & Säästä -reissun jälkeen kulkea laput silmillä Myyn läpi, mutta mikäs siellä Marimekon liikkeessä nimeäni huutelikaan.

Kuva Marimekko.


Aaa, Kurkistus-tunika! Haluan!

Tokihan se klassisempi taskumekkomalli eli Kihlatasku löytyy jo kaapistani, en vain käytä sitä. Mekkoihanuus on äidin 70-luvun peruja, mutta kun en ole äitini tapaan rakenteeltani pieni ja siro, S-koon mekon kaula-aukko hilautuu liian ylös ja näyttää hölmöltä. En ole raaskinut siitä kuitenkaan luopua, vaan olen luottanut siihen, että ratkaisen ongelman luovasti vielä jonain päivänä. Sitä odotellessa... 

Huomattavasta samankaltaisuudesta huolimatta Kurkistus on joka tapauksessa ihan eri vaate kuin Kihlatasku ja tuo malli minulle erittäin passeli. En ehkä nyt tässä rahatilanteessa kuitenkaan tee 140 euron heräteostosta, kun en muutenkaan sen hintaluokan vaatteita juuri ostele, joululahjoja itselle on jo ihan riittämiin ja sain tänään viimeinkin hankittua (Luottokunta hankki) ne kipeästi tarvitsemani talvikengät. Mutta ehkäpä tuossa olisi säästötavoite keväälle. Olen vain kärsimätön.

Onneksi joululahjarintamakin alkaa olla enemmän tai vähemmän kunnossa. Muutama pieni tervehdysmuotoinen puuttuu enää - ja niistäkin osa löytyy satavarmasti taidemuseon puodista eli kovin kauas työpaikalta ei tarvitse niitä varten jalkautua. Tehtävälista loppuviikolle on muutenkin yllättävän lyhyt. Eilisen stressipallojen pikkujouluspesiaalin jälkimainingissa ja suvun suru-uutisten aallokossa tieto tuntuu harvinaisen helpottavalta.

ps. Muille joensuulaisille kenkäangstisille tiedoksi, että visiitti Koskikadun pieneen kenkäpuotiin kannatti jälleen. Valikoima on ehkä kaupungin paras, asiakaspalvelua saa varmasti eikä näitäkään saappaita oltu hinnalla pilattu, vaikka toivebudjettini ylittivätkin. Jostain syystä kaupan olemassaoloa ei vain meinaa ikinä muistaa.

tiistai 9. joulukuuta 2014

tulorajan tuolla puolen

Aikuisuus, vihaan sinua.

Olen hyvä tarkkailemaan tulojani ja menojani. Virallisten papereiden lukemisessa sen sijaan tuppaan olemaan laiska. Olen siis koko vuoden tarkkaillut tulorajaani siinä uskossa, että se lasketaan helmikuun alusta kuten viimekin vuonna. Tänään sain vuoden viimeisen tilinauhan ja tuloraja lasketaankin tällä kertaa vuoden alusta. Lisäveroprosenttihan on toki 40.

Hyvää joulua minulle!

Lohduttaudun sillä, että joulukuun juhlakauden jälkeen yleensä on sen verran ähkyä ilmassa, että ruokavalion yksinkertaistaminen tulee melko automaattisesti. Kaikki laskut eivät myöskään onneksi eräänny vuodenvaihteen korvilla, enkä normaalistikaan tykkää käydä alennusmyynneissä. Tosin talvikengät on saatava, mutta hätätapauksessa on onneksi luottokortti.

Äiti ja muu lähipiirin väki älköön siis huolehtiko. Kyllä tässä pärjätään, jos budjetoin vielä vähän normaalia huolellisemmin tulevan kuukauden menot.

Muuten on sentään vähän kevyempi olo, kun sain viimeinkin päätettyä joulun tienoon matkustamiskuviot. Liputkin on jo ostettu, joten enää ei auta arpoa. Paitsi ehkä ruokia, mutta se on onneksi ihan eri asia. Sitä paitsi piparkakkusuklaalla ja glögipullolla pääsee jo pitkälle.

perjantai 5. joulukuuta 2014

marraskuun luetut

Gustave Flaubert: Bibliomania
Luin tästä Lukuneuvoja-blogista ja innostuin ajatuksesta (tiivistys: mies joka rakastaa kirjoja niin paljon, että päätyy murhaamaan niiden vuoksi). Idea ja tositapahtumiin pohjautuva taustatarina toimivat kohdallani kuitenkin loppupeleissä paremmin kuin teksti itse. Novellia seuranneet Antti Nylénin ja Hannu Salmen artikkelit olivat kieltämättä mielenkiintoisia ja tukivat Flaubertin tekstiä hienosti, mutta herää kysymys, rakastipa kirjoja kuinka paljon tahansa, oliko Bibliomaniaa lopulta järkevää painaa omaksi niteekseen? Hauska pieni ja ajatuksia herättävä kuriositeetti normivalintojeni joukossa joka tapauksessa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Tämä kirja on kummitellut minulle kirjaston hyllyssä jo iät ja ajat. Viimein päätin tarttua siihen. En muista, olenko lukenut muita Fagerholmin teoksia, mutta ainakin Amerikkalaisen tytön kohdalla tyyli on varsin erikoinen. Aikajanaa on hankala seurata ja kertoja vaihtelee. Alku kankeilikin ja kirjan lukeminen meinasi jäädä keskeen moneen kertaan. En tajunnut kerrontaa enkä tykännyt hahmoista - ja sitten olinkin ihan koukussa. Minulle Amerikkalainen tyttö on ensisijaisesti tarina naisista eri elämäntilanteissa. Kehyskertomuksena on murhamysteeri, mutta tarina taipuu kyllä enemmän kasvukertomuksen puolelle - mysteerikin tosin saa lopulta ratkaisunsa. Vaikka tapahtumille annetaan selkeä aikaikkuna, tunnelma on enemmän sadunomainen: olipa kerran jossain ei niin kaukana täältä... Siksi tarina on samaan aikaan pieni ja yksityinen mutta kuitenkin universaali. Suosittelen, varauksella. Kiinnostavaa proosaa tarjolla, mutta helppoa luettavaa Amerikkalainen tyttö ei ole.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
Rowlingin Galbraithin toinen dekkari jatkaa ensimmäisen linjoilla. Luvassa siis sujuvaa kerrontaa mutta ei turhan syvällisiä henkilöhahmoja. Tarinassa ei tällä kertaa liikuttu mallimaailmassa vaan selvitettiin kohukirjailijan kammottavaa murhaa. Itse tykkäsin jo lapsena eniten niistä Neiti Etsivistä, jotka sijoittuivat teatteriin, tanssimaailmaan tai muille esiintymisen areenoille, joten kyllähän tämäkin upposi. Kiinnostavaa on kuitenkin nähdä, pyöriikö Cormoran Strike jatkossakin ainoastaan julkkismurhien maailmassa vai mahtuvatko taviksetkin mukaan seikkailujen keskipisteeseen. Elävä ja tunnistettava Lontoo-kuvaus oli edelleen kirjan parasta antia ja kävipä sivuilta esimerkiksi ilmi, ettei taannoisella matkalla kuvattu söpö kyltti kuulu juustokaupalle vaan alueella harvinaiselle perinteiselle pubille. Suomeksi: saattaa aiheuttaa Lontoo-kaihoa ja vakavaa matkakuumetta.

Fleet Street 2011.

Nancy Milford: Zelda: Kadotetun sukupolven kuningatar
Zelda Fitzgerald on monella tapaa kiinnostava hahmo. Ikuista henkistä englanninopiskelijaa kiinnostaa tietysti liki myyttiset mittasuhteet saanut nainen F. Scott Fitzgeraldin romaanien takana (hiiteen Gatsby, Tender is the Night oli fuksina niin sanotusti the shit), mutta jotain kertoo sekin että melkein 100 vuotta tapahtumien jälkeen Fitzgeraldeista ja etenkin Zeldasta puhutaan yhä 20-luvun jazz-sukupolvensa merkittävimpinä edustajina. Ja kuten odottaa saattaa, ihan kauheaa luettavaahan tämä elämäkerta sitten oli. Miehen varjossa eläminen ilman omaa identeettiä, skitsofrenian puhkeaminen ja muut mielen ongelmat aikana, jolloin niitä ei vielä ymmärretty nykyisessä kirjossaan on oikeasti aika pysäyttävää luettavaa. Helppoa olisi syyttää pelkästään ymmärtämätöntä aviomiestä, mutta omat demoninsa oli Scottillakin (kaikkia niitä kakkapäätempauksia ei voi silti demoneilla puolustella). 

Kuva

En tiennyt Zeldan kuolemasta kuin vuosiluvun eli taas piti muutama kyynel tirauttaa maailman epäreiluudelle, kun loppuun pääsin. Ei kirja sentään pelkkää raastavuutta ole: ajankuva on ihanaa ja huumoria voi repiä vaikka siitä, että elämäkerta on kirjoitettu 60-luvun lopulla, mikä todellakin näkyy. Hyvänä puolena on, että mukaan on saatu haastatteluja Zeldan oikeasti tunteneilta ihmisiltä, mutta minua ainakin hihitytti muun muassa se, kuinka Zeldan äitiä kuvataan yksityiskohtaisesti kaikin puolin sieväksi, mutta todellisen kauniin vaikutelman pilaa ainoastaan liian kapeat huulet. Fiilistelin myös Fitzgeraldien ensimmäistä yhteistä hankintaa avioparina: miten itse en ole tullut hankkineeksi Tiffanyn kaakaoastiastoa? Käännöksen kanssa oli valitettavasti vähän hutiloitu. Sukunimi on kirjoitettu milloin Sayre, milloin Zayre ja muutenkin nimissä ja jatkuvuudessa oli ongelmia. Zelda ansaitsisi korjatun painoksen. Toivottavasti sellainen ilmestyy vielä.

Sari Peltoniemi: Suomu
Lainasin Suomun joskus loppukesästä ilman kummempia odotuksia ja siihen se on yöpöydälle unohtunut. Nyt otin kuitenkin nuortenkirjan rankahkon Zeldan vastapainoksi ja oho, Suomuhan edustikin ehtaa vaihtoehtohistoriaa ja aika synkkää fantasiaa nuorille. Tykkään Peltoniemen tavasta ujuttaa suomalaista mytologiaa ja  isojakin yhteiskunnallisia teemoja kevyeen tekstiin ja koukuttavaan kerrontaan. Näin nuortenkirjat uppoavat aikuisillekin. Lukekaa Peltoniemeä, se kannattaa.