progress

Ensimmäistä kertaa ehkä vuoden 1996 olen hämmennyksen tilassa: minun tekisi mieli ostaa Take Thatin levy, enkä tiedä mitä tehdä.

Olen kuunnellut Progressia hiljaksiin taustalla silloin tällöin. Tänään tajusin, että tykkään siitä oikeasti. Levy on ihan kauhea sekametelisoppa: kuulostaa siltä kuin Rudebox-ajan Robbie olisi lyönyt hynttyyt yhteen 80-luvun Pet Shop Boysiin hurahtaneen keski-ikäisen ukkokatraan kanssa aiheuttaen kummallisen kokoelman elektronisesta musiikista vaikutteita ottavaa melodista, menevää ja äärimmäisen tarttuvaa popmusiikkia.

Tai ei ehkä edes "kuulosta siltä kuin". Minulla on vahva epäilys, että näin on oikeasti käynyt. Ja tämä kombohan puree minuun kuin kasa pieniä ja tehokkaita kissanpentuja varpaisiin (söpöysvertauksenakin toimii, koska Jason Orange).

Tuleva sinkku toimikoon esimerkkinäni: Kidz.

Se hämmennyksen tila? Minulle tulee levystä hyvä ja energinen olo, pojat miehet laulaa hyvin yhteen, en ole vähään aikaan ostanut levyjä, ellei The Arkin In Full Regaliaa superalesta lasketa. Mutta kun enhän minä ole ikinä tykännyt Take Thatista, mitä ihmettä? (Paitsi Could It Be Magic on paras SingStar-biisi ikinä ja sitten ne muut hyvät. Öö.)

Pitäisi varmaan ottaa omasta neuvostani vaari. Kuten viime aikoina on tullut kovaan ääneen meuhkattua, uskon vakaasti siihen, että jos kukaan ei häpeäisi tunnustaa omituisia poppidiggailujaan, ympäristössä olisi kaikilla helpompi olla.