pyhän pietarin kaupungissa

Tämän hetken ilonaiheisiin lukeutuu uudelleen löydetty ystävä. On hämmentävän ikävää, miten voi ihan tyynesti asua samassa kaupungissa eikä koskaan nähdä. Hämmentävän mukavaa sen sijaan on, kun yhteys löytyy uudelleen ja voi istua huomaamattaan tunteja kahvikupposen äärellä. Seuraavalla kerralla tavatessa onkin varmaan taas eri meininki, kun ystävän perheessä vielä toistaiseksi mahassa majaileva uusi tuttavuus on (mitä todennäköisimmin) jo syntynyt.

Alan hiljalleen toipua Pietarin-reissusta. Kroppa alkaa muuten olla jo normaalitilassa, mutta koko ajan väsyttää. Eikä tietysti ihme, jos kolmessa päivässä koluaa yhdeksän museota ja kävelee kilometrin jos toisenkin. Epäilen vahvasti aivojen tarvitsevan vielä toisenkin viikon.

Lenin olisi näkynyt heti ensimmäisenä, jos ei
olisi maanisena hyökännyt etsimään metroa.

Voisin kyllä julistaa Pietarin viralliseksi museokaupungiksi, niitä tuntui putkahtavan joka kulman takaa uusia. Ehdimme käydä Eremitaasissa, Venäläisen taiteen museossa, Pushkinin ja Dostojevskin kotimuseoissa, Iisakin kirkossa, Verikirkossa, Pietari-Paavalin linnoituksen katedraalissa ja vankilamuseossa sekä Pietari Suuren ensimmäisessä asunnossa, joka oli varsin sympaattinen 60 neliön mökki Nevan rannalla. Sitten oli kauppoja, kahviloita ja ravintoloita ja mitä kaikkea. Hyvin nukutti iltaisin, kumma homma.

Matkakumppani poseeraa Repinin pikkumaalauksen kanssa.

Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että kaupungissa on edelleen nähtävissä paljon jäänteitä neuvostoajoista ihan muistomerkkien ja nimien lisäksikin. Todistin esimerkiksi paljon sellaisia ammattikuntia, jotka on tehostamisen nimissä pyyhitty pois muista maista jo ajat sitten: jokaisella metroasemalla oli liukuportaiden päässä (pitkien portaiden tapauksessa molemmissa) valvoja kopissaan, kaikissa museoissa oli näyttelyvalvoja vähintään joka toisessa huoneessa. Enkä ole elämässäni nähnyt niin paljon kadunlakaisijoita kuin Nevski Prospektilla lauantaiaamuna.

Reissullani opin monia asioita venäläisestä (ruoka)kulttuurista, osa uusia, osa unohtuneita. Opin esimerkiksi...
...että vaikka tapahtumia ei varsinaisesti peitellä, tällä hetkellä tunnustettua historiaa ei kannata ulkomaalaisen edes puolivillaisesti kyseenalaistaa.
...että Venäjällä makea on todella makeaa ja jo yhdestä pikkuleivoksesta voi tulla paha olo.
...että ravintolassa on syytä muistaa tilata salaatti, koska lautasella ei sitä vahingossakaan ole. Muutenkin mahdollisuudet tuoreisiin asioihin kannattaa hyödyntää huolella.
...että kahvilan, bistron ja ravintolan raja on häilyvä, mutta näkyy interiööreissä ja ruuan laadussa.
...että edellisen aiheuttaman hämmennyksen vallatessa kannattaa syödä siellä, missä kantaväestö syö.
...että kivennäisvettä tilataan määreellä gaz/no gaz.
...että lihaan harhautumattoman vegeihmisen elo voi tosiaan olla vaikeaa.

Kreemileivos aamiaisella: äklö olo taattu koko päiväksi!

Lisäksi turistinäkökulmasta opin...

...että raha on vaikea saada kulumaan, jos ei hulluna shoppaile tai syö kalleimmissa paikoissa.
...että metro on mukavan helppo, jos muitakin isompia metroja on joskus käyttänyt.
...että venäläisen taiteen museosta löytyy yksi Folke Niemisen työ.
...ettei kyseistä museota missään nimessä kannata sivuuttaa, vaikka Eremitaasi kansainvälisine taideaarteineen houkuttaisikin enemmän.
...että kyseisten museoiden (ja muiden nähtävyyksien) kuvailu muille on ihan mahdotonta. "Oli kymmeniä Matisseja" kuulostaa kovin lattealta.

Urhea matkaaja Verikirkon edustalla.

Mielelläni palaisin Pietarin maisemiin vielä joskus, mutta ei ehkä räntäsateiden aikaan. Hyvin säässäkin pärjäsi, jos asennoitui oikein (ja hyvällä hatulla). Seuraavan reissun tekisin kuitenkin mieluummin jonnekin muualle. Tosin minne ja kenen kanssa jääköön nähtäväksi, onnistuin nimittäin ilmeisesti sittenkin anomaan lomani Markon työkuvioiden kannalta huonoon saumaan. En silti menetä toivoani vielä.