Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä
Eikä Neiti Marple petä! Ennen nollauslukemista kaivatessani turvauduin Tuija Lehtiseen, mutta jo useamman vuoden samaa virkaa on toimittanut Agatha Christie. Lapsena olin sitä mieltä, että Marple on turha ja Poirot superkuul, mutta nykyään fanitan molempia täydestä sydämestäni, Marplea ehkä vielä toisinaan himpun enemmän, koska kyseessä on kuitenkin paljon sympaattisempi hahmo. Aina taatun hyvä lukukokemus ja aivojen rentoutus. Ihana Jane, ihana Agatha.
Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu
Kuten Lehtisenkin kohdalla, Christien kohdalla on vaarana vajota limboon. Kaksi putkeen vielä toimii, mutta kolmannen kohdalla on jo vaarassa jumiutua klassikkodekkareiden maailmaan. Kohtalokas viikonloppu on myös takuuvarmaa Christietä, mutta ei millään muotoa lempparini Poirot-tarinoista. Itselläni on taipumusta pitää eniten niistä, joissa Poirot itse saa enemmän tilaa.
Ursula Le Guin: Pimeyden vasen käsi
En oikein ole scifi-ihmisiä. Tästä huolimatta on kalvanut, että kirjallisuussivistyksessäni on ollut Ursula Le Guinin kokoinen aukko. Le Guinia hehkutetaan etenkin feministisenä scifi-kirjailijana ja sukupuoli onkin tässä kirjassa paljon esillä. Minulle se oli silti ennen kaikkea yleispoliittinen romaani. Vuonna 1969 kirjoitettu teos on edelleen - tai jälleen - pelottavan ajankohtainen. Harvemmin tulee luettua kirjoja, josta vähän väliä tekee mieli alleviivata kohtia, joissa tiivistetään isoja asioita tai muuten vain kolahtavat. Esimerkki sivulta 23:
Ei, minä en tarkoita rakkautta kun sanon 'isänmaallisuus'. Tarkoitan pelkoa. Toisten pelkoa. Ja sen ilmentymät ovat poliittisia, eivät runollisia: viha, kilpailuhenki, aggressio. Tämä pelko kasvaa meissä. Se kasvaa meissä vuosi vuodelta.
Hyvä teos, jonka oletan sopivan scifin ystäville, mutta myös kaikille niille, joilla on minkäänlaista kykyä siirtää fiktiivisen maailman tapahtumia nykytodellisuuteen. Hyvä teksti vie mennessään.
 |
| Bongaa joensuulaismuusikot! |
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema
Taas yksi ranskalainen välipalaromaani - ja tässäkin puhuttiin ruoasta! Sinällään mielenkiintoinen asetelma, mutta taaskaan siitä ei saatu mielestäni kaikkea tarpeellista irti. Alkaa kieltämättä herätä epäilys, etten vain ymmärrä nykyranskalaista romaanikirjallisuutta.
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Ostin tämän äidille äitienpäivälahjaksi ja samalla itselleni, sillä jostain syystä Finlandia-voittajaa oli Anttilassa vino pino eurolla kappale. Nenäpäivä oli itse asiassa romaani, jota en halunnut lukea loppuun, sillä tarina muuttui ahdistavammaksi sivu sivulta. Mikä on sinällään mielenkiintoista, sillä ensimmäisen parin sadan sivun aikana kirjassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Rimmisen kielestä on puhuttu paljon ja olihan se virkistävä lukea tekstiä, joka ei ollut millään muotoa ennalta arvattavaa. Loppupeleissä taidan kuitenkin olla simppelimmän suomen ja ihan hitusen tavanomaisempien adjektiivien ystävä.
Minäkin parhaillani korjailen Le Guin-aukkoa sivistyksessäni. Olen lukenut kylläkin Pimeyden vasemman käden (yksi niitä harvinaisempia kirjoja, jotka olen lukenut kaksi kertaa), mutta muuta en ole häneltä koskaan onnistunut lukemaan ja erityisesti näistä on jäänyt harmittamaan Maameren tarinoiden lukemattomuus. Onneksi tilanne alkoi korjautumaan opuksen tullessa vastaan saksalaisessa kirjakaupassa ja nyt olen saanut nautiskella perinteitä kunnioittavasta, mutta hyvin selkeällä omalla äänellä kirjoitetusta fantasiasta. :)
VastaaPoista