Paul Brannigan: This Is a Call: The Life and Times of Dave Grohl
Fiilistelin ajatusta siitä, että viimeinkin on ilmestynyt kirja miehestä, josta kukaan ei tiedä oikein mitään. Reilun 350 luetun sivun jälkeen tilanne on muuttumaton. Varhaisia vuosia käsiteltiin ajan bändien kautta, Nirvana-aikaa lähinnä Cobainin kautta (kiitos kuitenkin Branniganin sävylle Cobain-teksteissä: ei ihannointia, ei paheksuntaa). Foo Fightersin aika paljasti enemmän, mutta ei mitään, mitä bändin omassa Back & Forth -dokkarissa ei olisi jo kerrottu. Kirjoittaja on musiikkijournalisti, joten jokainen levy on myös ruodittu kappale kappaleelta. Henkilökohtainen elämä sen sijaan sai mainintoja lähinnä sivulauseissa. Kaikesta huolimatta tämä oli kuitenkin hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen kirja, vaikka miestä musiikin takana valaisevana elämäkertana olikin pettymys. Suosittelisinkin tarttumaan tähän ennemmin ilmiön tai ajan kuvauksena kuin henkilökuvana. Ja tähän liittyen tärkein kritiikin aihe: jos ihmistä ei tekstin kautta voi tuoda lähemmäs, toinenkin kuvaliite olisi voinut olla. Ja Dave, pliiiis vähennä kiroilua edes vähän. Suorat lainaukset takasivat sen, että joka ikisellä sivulla oli vähintään kolme fuck-sanaa, useimmilla enemmän.
Reidar Palmgren: Sudenmarja
Uusi Palmgren! hihkaisin ja pistin kirjan hetimiten varaukseen. Moni arvostelija oli sitä mieltä, että tämä oli heikoin teos tähän mennessä. Olen samaa mieltä. Tarina oli aiempaa heppoisempi ja minulle vaikeampi saada kiinni. Kaikesta huolimatta se on silti taattua laatua: harvinaisen kaunista suomen kieltä ja koukuttavaa kerrontaa yliluonnollisella elementillä. En malttanut laskea Sudenmarjaa käsistäni ja luin sen alle kahteen vuorokauteen - vaikka olikin työviikonloppu. Eli eihän tämä Tunnelin veroinen ollut, mutta (erään arvostelun sanoin) notkahduksesta huolimatta Reidar Palmgren pysyy edelleen suomalaisista nykykirjailijoista suosikkinani. Koska tulee seuraava?
Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit
Olihan se luettava. Periaatteessa parasta nollauslukemista ikinä: tuttu tarina, rakkautta, Mr Darcy, zombeja ja kuvituskin vielä. On silti hämmentävää, miten on mahdollista hävittää käytännössä kaikki, mikä Austenin tekstissä on viehättävää editoimalla sitä hitusen lyhyemmäksi ja korvaamalla pieniä yksityiskohtia zombeilla. Toisin sanoen kirja oli tuskastuttavan huono (odotinko edes muuta?) ja osa taistelujutuista vain noloja. Ja miksi, oi miksi Elizabeth Bennet missään tilanteessa söisi voittamansa ninjan sydäntä? Odotin tässäkin kontekstissa vähän sofistikoituneempaa käytöstä. Lyhyesti: kannatan uusintaversioita edelleen ajatuksen tasolla, mutta olisin toivonut parempaa toteutusta. Järki ja tunteet ja merihirviöt on eri kirjoittajan versioima. Toivottavasti se - ja mahdolliset tulevat osat - on tarinalle ja Austenille armollisempi.
Efraim Medina Reyes: Olipa kerran rakkaus mut mä tapoin sen
Minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää etelä- ja väliamerikkalaista kirjallisuutta. Ehkä se johtuu siitä, ettei kulttuuriin ole mitään kosketuspintaa. Tämän ajattelin olevan helpompi sulattaa, sillä takakansi lupasi nivoa tarinan yhteen Sid Viciousin ja Kurt Cobainin kautta. Jotenkin silti huomasin lukevani 200 sivun verran episodirakenteen alle kasattua naisvihaa ja yleistä inhottavuutta. Kuulemani mukaan kirjailija on tarkoittanut teoksen machokulttuurin kritiikiksi. Voi olla, mutta minä en tälle kuitenkaan syttynyt. Tosin vanhana kirjallisuudenopiskelijana pakko todeta, että fokalisaation kannalta kirja oli mielenkiintoinen, ääniä olisin vain kaivannut enemmän tasapainottamaan Repin aivojen ahdasmielisyyttä. Kiiltomadon arvostelija on ruotinut rakennetta ja teemoja syvemmin. Kiinnostuneet sinne, minä haluan virittää aivoni miellyttävämmille taajuuksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti