Caitlin Moran: How To Be a Woman
Aika harvoin tulee luettua feminististä ei-romaanikirjallisuutta. Tämän kuitenkin laitoin heti varaukseen, kun Moranin haastattelu oli Hesarin kirjallisuussivuilla. Onneksi teos kuitenkin löytyi alkukielisenä kaverin hyllystä, niin ei tarvinnut käännöstä jonottaa. Tiivistettynä: ah, ilahduttava asenne! 300 sivussa Moran ruotii monta tärkeää asiaa ylipainosta, työelämästä, lapsista/lapsettomuudesta ja abortista murrosikään, avioliittoon, kauneusleikkauksiin ja aikuisen naisen oikeuteen olla ajelematta häpykarvojaan. Kaikkea värittää reipas huumori ja määritelmä, jonka mukaan feminismi ei tarkoita toisen (tai minkään?) sukupuolen ylivertaisuutta, vaan kaikkien yhtäläistä oikeutta olla vapaita. Kelpaa, vaikka toki välillä Moran mielestäni vähän huttua puhuikin. Onneksi kaikkea ei tarvitsekaan allekirjoittaa kirjasta nauttiakseen. Suosittelen luettavaksi kaikille naisille.
Frank Herbert: Dune
Olen vuoden verran luvannut Markolle lukevani Dyynin "ihan kohta". Nyt sitten tartuin järkäleeseen ja ilokseni huomasin, että samassa niteessä onkin kolme kirjaa. Juhuu! Ei ollutkaan niin pelottava projekti. Ensimmäinen osa oli 224 sivua, joista noin 150 olin aivan pihalla. Juuri kun löysin itseni turvallisesti kelkasta ja aloin jopa innostua tarinasta, kirja loppui. Nyt on siis pakko lukea muutkin niteessä olevat osat, ihan jo siksi, että saan tietää, mitä se läpi kirjan ruodittu mystinen mauste on. Kehittelin jo monta teoriaa, joista edes suosikkini - hiekkamatojen kakkaa - ei kuulemma osunut oikeaan.
Cecelia Ahern: Tyttö peilissä
En erityisemmin tykkää Ahernista, mutta lainasin tämän, koska tahkottuani Dyynin 224 sivua lähemmäs kolme viikkoa, halusin lukea jotain lyhyttä ja nopeaa. Tyttö peilissä sisältää kaksi lyhyttä novellia, jotka ovat enemmän aikuisten satuja tai kummitustarinoita - ei siis ihan sitä Ahernia, johon olen tottunut. Kirjan luki sopivasti yhdeltä istumalta junassa, eikä mitään jäänyt erityisen hyvin mieleen, vaikka kirjan parissa karkkipussi toisessa kädessä mainiosti viihdyinkin.
P.D. James: Death Comes to Pemberley
Ensimmäinen koskaan lukemani varsinainen Ylpeyden ja ennakkoluulon jatko-osa ja huomattava parannus zombiversiointiin. En ole juurikaan tutustunut Jamesin tuotantoon, mutta melkoinen velho täytyy olla, jos koko Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat tiivistää kymmeneen sivuun. Sinällään tykkäsin tästä, että ainahan sitä miettii, mitä Elizabethille ja Darcylle sitten tapahtui - eikä James kuvaa arkea pelkästään ruusuilla tanssimiseksi. Keskiössä oli ennen kaikkea Darcy, mikä oli ihan virkistävää, koska kyseisen miehen pään sisälle ei alkuperäisessä tekstissä pääse. Viittaukset muihin Austen-kirjoihin tuntuivat minusta vähän päälle liimatuilta, mutta eivät sinällään haitanneet lukemista. Juonellisesti myös ihan toimiva dekkari, vaikka nykylukijaa kiukuttaakin 1800-luvun alun tutkinta- ja oikeudenkäyntiprosessin hankaluus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti