Viime aikoina olen lähinnä inhonnut negatiivisuuden keskittymiä, noita energiasyöppöjä mustia aukkoja, joita ympärilläni toisinaan leijailee. Pidän edelleen yhtenä parhaana puolenani kykyä innostua asioista, mutta sitä on verrattain hankala pitää yllä, jos joku melkein pelkällä läsnäolollaan onnistuu sabotoimaan yritelmät. Koska universumi ei päästä minua jumppaamaan, ei auta muu kuin hammasta purren ottaa Battle for the Sun mantraksi ja yrittää päästä eteenpäin päivä kerrallaan.
En edes jaksa potea huonoa omaatuntoa siitä, että tenttiin lukeminen on jäänyt valitettavan vähälle, kun irtoavan vapaa-ajan olen viettänyt tilkkujen parissa. Kaksi vielä, sitten pääsee prässäämään ja ompelemaan. Tentin voi aina uusia, ystävän esikoisen tapaa ensimmäistä kertaa vain kerran.
Veikkaan, että ääni muuttuu kellossa, jos oikeasti joudun uusimaan. "Joskus sekin pitää kokea", totesi astetta lungimpi poikaystäväni. Hymähdin tilkkujeni takaa ja vilkaisin ylimalkaisesti bibliografista valvontaa käsittelevää opusta. Vaan huomennahan sen näkee, miten oikeasti tilanteeseen reagoin. Tavoitteena on toki zen, mutta tosiasiassa löisin vetoa kiukkuakan puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti