tasapainon tuolla puolen

Saatan olla koko talon suosikkinaapuri. Koska luettavaa helmikuun loppuun mennessä on aika paljon (lue: ihan helvetisti), kello soi sunnuntaiaamunakin seitsemän jälkeen, että ehdin lukea ennen töitä. Samalla voi tietysti laittaa pesukoneen laulamaan kahdeksalta ja kun oma päivä on jo pitkällä, poppi raikaa ja harvinaisen mausteinen tofu tirisee pannulla ennen kymmentä. Että hyvää huomenta vaan koko rapulle!

(Voi Reality Killed the Video Star, miksi olet niin aliarvostettu levy?)

Lasken sen varaan että, että naapurit luulevat minun muuttavan pois, eivätkä jaksa pahastua. Sen verran kovaa hulinaa loppuviikosta pidin.

Lainaus blogista 12.9.2011:

Lisäksi roudasin metallit, lasit, pahvit ja paperit kierrätykseen - ison kassillisen kutakin - ja hankkiuduin toki eroon myös tavan roskista, kaksi niitäkin. Niille jotka eivät ole keittiötäni nähneet kerrottakoon, että se ei ole oikeasti keittiö vaan keittokomero. Noin neljän neliön keittokomero. Ilmankos tuntui olevan ihan tukossa, jos siellä on kuusi kassillista ylimääräistä tavaraa. Ai niin, ja palautuspullot. Seitsemän. Hyi saakeli, tunnen oloni ihan hamstraavaksi possuksi.

Mitä olen oppinut? En näemmä paljon mitään.

Tiistaina asunnossani tehdään kylpyhuoneen kosteustarkastus ja myös keittiön allaskaappiin pitää tarpeen mukaan päästä tiirailemaan. Siivosin siis torstaina kylppärin (yhyy se lattiakaivo ja siihen johtavat putket) ja perjantaina keittiötä. Onnistuin jälleen kerran raikkoamaan seitsemän kassillista kierrätykseen menevää romua - tosin sillä erotuksella, että kaksi kassillista tyhjiä pulloja kannoin ulos jo viikko sitten eli oikeasti luku nousi suurentuneen keittiön myötä yhdeksään. Enkä tällä kertaa edes laskenut tavan roskia tai biojätettä. Silti on pakko ihmetellä, miten oma olo kevenee jokaisen ulos kannetun roskapussin myötä. Olisiko elo tasaisempaa, jos muistaisi kanniskella kierrätysroinat pois aina yhden kassin täyttyessä? Ehdottomasti kokeilemisen arvoista, mutta jotenkin epäilen sen jäävän jälleen ajatuksen tasolle.

Puuhastelun vastapainoksi vietin perjantai-illan sohvalla vuoden 1996 Jane Eyre -filmatisoinnin kanssa. Hyvin roolitettu ja sopivan minimalistinen, mutta sai aikaan yllättäviä säröjä siivouksen tuomaan mielenrauhaan. En yleensä jaksa tuntea katkeruutta fyysistä ominaisuuksista, joihin en voi itse vaikuttaa, mutta kaksi tuntia Charlotte Gainsbourgin joutsenkaulan tuijottelua ovat omia nujertamaan lujemmankin luonnon.

Syytän Jane Birkin -geenejä.