williamin viemää

Tammikuu on kauheaa aikaa. Kaikki kanavat ottavat ohjelmistoonsa kasan uusia sarjoja, joita tekisi mieli alkaa seurata - ja perhanat vielä mainostavat niitä niin hyvin, ettei mainoksia pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi kulkea laput silmillä. Koska en halua jäädä mistään paitsi ja eskapismin tarve on arjessa huomattava, kuukauden ensimmäiset viikot menevät tiiviisti telkkarin ääressä. Eihän sitä tiedä kuin vasta parin kolmen jakson jälkeen, haluaako sarjaa oikeasti seurata vai ei. Tällä hetkellä työn alla on Wire, Happy Town ja Grimm. Homeland on vielä korkkaamatta.

Ja sitten toki onnistuin sen suurempia ajattelematta kaivamaan hyllystä sinne unohtuneen boksin.

Angel on aina ollut minusta vähän huono sarja, vaikka ykköskaudesta tykkäsinkin. Ostin sen nostalgiasyistä joskus kauan sitten ja kun kaverit vielä läksiäislahjoivat minua vaihtoon lähtiessä kakkoskauden boksilla, ei auttanut muu kuin kerätä hiljalleen koko sarja.

(Ai mikä neuroosi?)

Yritin katsoa vitoskautta sen tullessa telkkarista ensimmäistä kertaa ja pääsinkin yli puolenvälin, mutta sitten unohdin nauhoittaa jaksot ja homma jäi. Päättelin vähäisen innostuksen johtuvan siitä, että kolmos- ja neloskaudet olivat jääneet välistä. Katsoin ne putkeen sisäkesänä 2008. Turhauduin kökköyteen ja julistin Angelin pannaan.

Siellä sarja pysyikin siihen asti, kunnes Citymarketissa tuli joskus reilu vuosi sitten vastaan ainoa puuttuva eli vitoskausi muutamalla eurolla. Boksin innoittamana ryhdyttiin Markon kanssa projektiluonteisesti katsomaan koko sarjaa alusta. Päästiin kakkoskauden puoliväliin ja annettiin olla. Hamassa tulevaisuudessa siintävät kamaluuskaudet tappoivat innostuksen.

Hyllystä löytynyt boksi on siis juurikin vitoskausi, jonka yhtenä hiljaisena iltana toistaiseksi tuntemattomasta syystä otin käteeni ja laitoin pyörimään. Hitaan alun jälkeen olin hämmentynyt. Mitä nyt pyllyä? Sehän on ihan tosi hyvä.

En varmaan ole ainoa, jolla paloi käämi Angelin synkistelyyn ja yleisesti aina vaan överimpään meininkiin. Vitoskaudella Angel on oma liki sietämätön itsensä ja överiydessä ollaan saavutettu ihan uusia tasoja. Sarjan tekijät eivät kaikesta huolimatta ole typeryksiä ja niinpä joku keksi painaa taikanappia: Spike tuli takaisin.

Spike on yksi lempihahmojani koko Buffyversessä, vaikka James Marstersin aksentti onkin hioutuneemmalle korvalle piinaa ja mies itsekin rupsahtaa melkein silmissä (vinkki television johtajalle: älä palkkaa yli 35-vuotiaita vampyyreiksi, jos hahmolla on optio jatkaa vuosia). Hahmon kaarta on venytetty yli ja vielä ympärikin. Mutta silti asetelma toimii, Angelilla on vastavoima. Synkistely kuittaillaan rehdillä vittuilulla ja muutkin hahmot saavat vähän uutta potkua.

(Sarjoja tunteville tiedoksi, että oma suosikkini on Buffyn neloskauden neutri-Spike, myöhempää Buffy-whipped-Spikea en oikein siedä. Paitsi joskus, hyvinä letkautushetkinä. Tai jos se on fläsärissä esiintyvä 70-luvun Billy Idol -klooni.)

Puolet vitoskautta on vielä jäljellä. Vaikka laatu ei pysyisikään yllä, sen katsoo kevyesti, kun pään sisäinen fanityttö on taantunut noin kymmenen vuotta. Telkkariähkyä ei voi välttää.

Kaikkien aikojen lempijaksoa odotellessa.