Emma Tennant: Epäsäätyinen avioliitto
Ylpeyden ja ennakkoluulon 1990-luvulla ilmestynyt jatko-osa, jossa kerrataan hahmojen vaiheita alkuteoksen onnellisen lopun jälkeen. Tennant on tavoittanut Austenin tyylin hyvin, mutta silti jokin tökkii. Ehkä se, että vuosien (vuosikymmenten) avioliiton jälkeenkin Elizabeth ja Darcy ovat käsittämättömän etäiset, eivätkä osaa puhua toisilleen. Taustat kirjoitetaan auki turhankin alleviivaavasti, mutta silti en jotenkin usko Tennantia. Minun Elizabethini olisi avioiduttuaankin ollut topakka, opetellut pitämään Pemberleyn langat käsissään ja puhunut siinä sivussa suunsa puhtaaksi. Kirjassa oli myös kiusallinen, toistuva kaava, jossa konfliktia pohjustettiin pitkään ja hartaudella, mutta siirappisen sievä ratkaisu löytyi kohtuuttoman nopeasti - yleensä parilla sanalla ja hymyllä. Sujuvasti tämän silti luki. Kokonaisuudessaan Epäsäätyinen avioliitto oli tylsästi sellainen "ihan kiva kirja". Jos yksi jatko-osa pitää valita, kallistuisin ehdottomasti P.D. Jamesin dekkarin Death Comes to Pemberleyn puoleen.
// edit: Tekstin julkaisemisen jälkeen opin, että Tennantin teos on ilmestynyt alunperin kahdessa osassa Pemberley (1993) ja An Unequal Marriage (1994), jotka on suomennokseen yhdistetty. Se selittää epätasaisuutta, mainitsemaani konfliktien kaavaa ja valtavaa aikahyppyä (jälkimmäinen tapahtuu 20 vuotta myöhemmin). Ensimmäinen osa oli minusta vetävämpi. Jos luet toisen, lue se.
// edit: Tekstin julkaisemisen jälkeen opin, että Tennantin teos on ilmestynyt alunperin kahdessa osassa Pemberley (1993) ja An Unequal Marriage (1994), jotka on suomennokseen yhdistetty. Se selittää epätasaisuutta, mainitsemaani konfliktien kaavaa ja valtavaa aikahyppyä (jälkimmäinen tapahtuu 20 vuotta myöhemmin). Ensimmäinen osa oli minusta vetävämpi. Jos luet toisen, lue se.
David Nicholls: Varamies
Varamies kertoo kolmekymppisestä näyttelijästä Stephen C. McQueenista, joka edelleen odottaa ammatillista läpimurtoaan. Stephenin vastaparina toimii maailman 12. seksikkäin mies, näyttelijä Josh Harper - sekä teatterissa että kankaalla menestystä niittänyt näyttelijä, joka tuntuu saaneen (liian) paljon (liian) nuorena. Harper kuvataan sen luokan mulkerona, että Stephenin puolelle on helppo asettua, vaikka päähenkilökin tekee tuskastuttavan huonoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen. Pari kertaa tekikin mieli hypätä sisään sivuille ja pistää Stephenin asiat järjestykseen. Silloin muuten vähän keskinkertainen kirja oli myös vahvimmillaan. Varamies on loppupeleissä nopealukuinen ja kevyt romaani, paikoin - ja parhaimmillaan - aika herkullinen kurkistus Lontoon teatterielämään ja niiden ohessa lopultakin aikuistuvan miehen (jonkinlainen) kasvukertomus - romanttista juonikuviota unohtamatta.
Iso osa huvia lukiessa oli itse asiassa miettiä, kuka on toiminut Harperin esikuvana. Itse koko ajan luin Harperin Tom Hiddlestonin näköisenä, mutta koska alkuteos on ilmestynyt jo 2005, Jude Law tuntuu todennäköiseltä. Muita tulkintoja otetaan vastaan!
Markus Zusak: Kirjavaras
Natsi-Saksan tapahtumat eivät ole varsinaisesti mieltäylentäviä näin pimenevässä syksyssä, mutta aiheestaan huolimatta Kirjavaras on lämmin teos. Kuoleman valitseminen kertojaksi on Zusakilta nerokas ratkaisu. Kaikkitietävän kertojan mukana päästään lähelle kaikkia hahmoja, mutta tuo mukaan sen verran fantasiaa, etteivät tarinan tosipohjaiset kauheudet pakahduta alleen jo ensisivuilta - vaikka tippa linssissä minä viimeiset sata sivua kahlasin. Kuolema kertoo kirjoja varastelevan ja niiden avulla lukemaan opettelevan Lieselin tarinaa. Sijaisperheeseen joutunut nuori tyttö on samaan aikaan sekä tarinan kokija, kertoja että kehys. Lieselin arjen, kokemusten ja ihmissuhteiden kautta Kirjavarkaassa kerrotaan monta tarinaa tavallisista ihmisistä, elämästä sodan runtelemassa Saksassa sekä pienistä ja isommistakin humaaneista teoista kaiken kauheuden keskellä. Kirjan kannessa todetaan vaatimattomasti "Tuleva klassikko". En ihmettelisi, jos näin käy.
Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Kokoelma makaabereja pikku tarinoita, joiden pituus vaihtelee sivusta kuuteen. Mustaa huumoria ja elämän synkempiä lainalaisuuksia ei säästellä. Parhaimmillaan Mykkäsen tarinat ovat mielestäni lyhimmillään: yhden sivun tuokiokuvat ovat tiiviitä, mutta teksti imaisee lukijan silti sisään hetkeen. Pitemmissä jännite kantaa kyllä, mutta efekti ei ole yhtä tehokas. Sopii silmäiltäväksi silloin tällöin, mutta satasivuisen kokoelman ahmaisee helposti myös yhdeltä istumalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti