Gil McNeil: Oman elämänsä puikoissa
Poimin tämän jo kesällä kirjaston hyllystä nordic noir -ahdistukseni syvimmässä vaiheessa ja olisikin pitänyt lukea kirja heti silloin. Nyt ei nimittäin toiminut ollenkaan. "Gil McNeilin hauskaa ja vauhdikasta romaania värittävät jättisuuret koirat, pikkukaupungin mehukkaat juorut, eväsretket ja romantiikan tuulet", lupaa kirjan takakansiteksti. Joo ei. Reilussa 300 sivussa ei paljon tapahdu ja kerronta on paikoin tuskastuttavan hidasta. Juoneen on ympätty kliseitä ja karikatyyrejä toisensa perään, eikä sivuille mahdu yhtä ainutta yllätystä rikkomaan kaavaa. Paljon pedataan erilaisia tapahtumia, mutta mitään ei ratkaista, koska luonnollisesti tämä on sarjan ensimmäinen osa. En aio lukea enempää. Annoin tälle kuitenkin Goodreadsissa peräti kaksi tähteä, koska juonen seasta poimin muutaman ihan passelin neulontavinkin ja innostuin googlettamaan pari uutta tekniikkaa. Niistä se toinen tähti.
Antti Hyry: Uuni
En ole aiemmin lukenut Hyryä ja Uuniakin aloittelin kehnolla ennakkoasenteella melko varmana siitä, etten pidä kirjasta. Itse asiassa laskin aloittaessani, että jos luen 30 sivua päivässä, ehdin lukea kirjan juuri ennen lukupiirin kokoontumista. Kannatti. Pietarin ajatukset olivat oikeasti kiehtovia ja kirjan tunnelma ihanan meditatiivinen, mutta juuri tuon 30-35 sivua kerrallaan. Pitempiä pätkiä kerrallaan lukeneet lukupiiriläiset eivät kukaan tykänneet kirjasta läheskään yhtä paljon kuin minä. Tuli sellainen olo, että Hyryn tavoitteena on säilyttää kaikki vanhat suomen kielen sanat omassa kontekstissaan, itse ainakin opin muuraussanastosta ja nykysanojen alkuperäisistä muodoista yhtä sun toista. Hanna-vaimo oli ehkä suosikkiasiani koko kirjassa, mutta Pietarin ajatuksiin sukeltaminen oli kiinnostava kokemus. Ehkä meissä kaikissa asuu filosofi, harvat vain saavat ajatuksensa kommunikoitua ulkomaailmaan.
J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
No nyt se on loppu (ellei Kirottua lasta lasketa, se odottaa jo yöpöydällä). Kuoleman varjeluksista en muistanut juuri mitään, mutta tärkeiden, rakkaiden hahmojen kuolemat olivat piirtyneet mieleen tiukasti. Ehkä hyvä niin, tiesinpä mitä odottaa. Kuoleman varjelukset ei ole minusta kokonaisuudessaan ihan yhtä vahva kirja kuin sarjan parhaat, mutta varsin tyydyttävästi Rowling kuitenkin punoo lankoja yhteen ja kuljettaa juonta eteenpäin. Epilogi ärsytti vieläkin, joskaan ei ihan yhtä paljon kuin viimeksi - ehkä nyt osaan jo arvostaa sen tarpeellisuutta seitsemän kirjaa kestäneen synkkyyden päätteeksi. Harryn ja muidenkin hahmojen moraalin, vastuun ja oman toiminnan pohdinta on vahvaa, minulle ehkä kirjassa tärkeintä. Päällimmäisenä onkin nyt harmistus siitä, että olen ylipäätään lukenut Potterit vasta aikuisena. Teininä nämä olisivat olleet minulle moneltakin kantilta tarpeen - toisaalta olisinko osannut silloin käsitellä sarjan synkkiä puolia samalla tavalla, sitä en tiedä.
Olen nyt paljon pohtinut Kalkaroksen kehitystä ja persoonaa, koska Paavon mielestä hahmo on kahden kirjan perusteella pahinta mitä maailmassa on. Paavo ei mielestäni ole väärässä. Salaiset ja itsekkäistä syistä hyvät motiivit ei vielä traagista sankaria tee. Tarinassa hyvin toimivan antisankarin kylläkin.
Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä
Mellerin vuoden 1998 auto-onnettomuuden jälkeisen kuntoumisen aikana kirjoitetut muistelmat riemastuttivat ja jopa naurattivat ääneen useita kertoja. Lyhyet, sivun tai korkeintaan kahden mittaiset lastut maalasivat sympaattisia tuokiokuvia Suomen virallisen renttutaiteilijan elämän varrelta. Aiemmin oma suhteeni Melleriin on rajoittunut pitkälti Kalle Aholan Pääkallolipun alla -levyyn, jonka löysinkin Kummitusjutun ilmakehän myötä uudelleen. Nyt tekee mieli lukea lisää. Paitsi että ihan vähän korpeaa se, että kaikkien kirjassakin lueteltujen päihteiden ja vakavan aivovamman jälkeenkin Mellerillä on kyky käyttää sellaista suomea, josta voin itse hyvänäkin päivänä vain haaveilla.
Video on harvinaisen kamala, mutta biisistä tykkään kovasti.
Erling Kagge: Hiljaisuus - melun ja kiireen keskellä
Kaggen pienen kirjan ytimessä on kolme kysymystä: Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin? Tämän olisi varmaan pitänyt toimia juuri niin kuin Uuni minuun vaikutti. Olisi pitänyt makustella luku tai kaksi kerrallaan ja oikeasti sisäistää lukemansa, mutta reissukirjaksi tämä ei ollut hyvä valinta ja kauniit ajatukset suhjativat pääni yli vauhdilla. Silti näkisin, että joku muu voi saada tästä kirjasta irti paljonkin. Jos nykymaailman tahti ahdistaa, suosittelen tutustumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti